Weldon Instituutin puheenjohtaja oli ällistynyt, samoin hänen
toverinsa. Mutta kumpikaan ei halunnut vähääkään näyttää
hämmentyneensä, vaikka se oli niin luonnollista.
Palvelija Frycollin ei puolestaan salannut kauhistustaan, kun huomasi
lentävänsä tällaisen ilma-aluksen kannella, eikä yrittänytkään hillitä
itseään.
Potkurit pyörivät kiivaasti heidän yläpuolellaan. Vaikka niiden
pyörimisnopeus olikin suuri, se olisi voitu lisätä kolminkertaiseksi,
mikäli _Albatross_ olisi halunnut päästä suurimpaan lentokorkeuteensa.
Mitä tuli keulassa ja perässä pyöriviin vetopotkureihin, jotka toimivat
jokseenkin kohtuullista vauhtia, ne kuljettivat ilma-alusta tällä
kertaa vain noin kahdenkymmenen kilometrin nopeudella tunnissa.
Kumartuessaan kantta ympäröivän kaidepuun yli saattoivat _Albatrossin_
matkustajat nähdä allaan pitkän ja mutkikkaan nauhan, joka pienen puron
lailla kiemurteli epätasaisen maan halki, muutamien lampien
kimallellessa auringon vinosti lankeavien säteiden loisteessa. Se oli
eräs joki, vieläpä suurimpia tällä mantereella. Sen vasemmalla rannalla
piirtyi näkyviin vuorijono, joka häipyi silmänkantamattomiin.
-- Voitteko sanoa meille, missä nyt olemme? setä Prudence kysyi ääni
kiukusta vapisten.
-- Minun ei tarvitse sanoa sitä teille, Robur vastasi.
-- No sanotteko edes, minne olemme matkalla? Phil Evans lisäsi.
-- Ilman halki eteenpäin.
-- Kuinka pitkään?
-- Niin kauan kuin on tarpeen.
-- Onko siis aikomuksena kiertää maailman ympäri? Phil Evans kysyi
ivallisesti.
-- Enemmänkin, Robur vastasi.
-- Entä jollei sellainen retki sovi meille? setä Prudence huomautti.
-- Pakko sopia.
Tässä oli esimakua siitä, millaisiksi kehittyisivät _Albatrossin_
isännän ja hänen vieraidensa -- ettemme sanoisi vankien -- väliset
suhteet. Mutta ilmeisesti hän halusi aluksi antaa heille aikaa
rauhoittua, ihailla tätä merkillistä alusta, joka kuljetti heitä
ilmassa, ja sitten arvatenkin onnitella sen keksijää. Niinpä hän lähti
edestakaisin kävelemään pitkin kantta. Vieraat saivat sillä aikaa
mielensä mukaan joko tutkia ilma-aluksen koneistoa, sisustusta tai
kiinnittää kaiken huomionsa maisemaan, joka alhaalla levisi heidän
nähtäväkseen.
-- Setä Prudence, Phil Evans sanoi silloin -- jollen erehdy, niin me
leijailemme nyt luultavasti Kanadan keskikohdalla. Tuo koilliseen päin
virtaava joki ei voi olla muu kuin St. Lawrence. Ja taaksemme jäävä
kaupunki on Quebec.
Se olikin tämä vanha Champlainin perustama kaupunki, jonka peltikatot
välähtelivät auringonpaisteessa kuin peilit. _Albatross_ oli siis
saapunut 46 asteen kohdalle pohjoista leveyttä, se riitti selittämään,
miksi aurinko nousi ennen aikojaan ja aamu valkeni sitten niin
odottamattoman hitaasti.
-- Niin, Phil Evans jatkoi, -- tuolla on varmasti juuri Quebec, joka on
rakennettu amfiteatterin muotoiseksi, ja kukkulalla näkyy sen
linnoitus, Pohjois-Amerikan Gibraltar! Katsokaapa, tuolla näette
molemmat tuomiokirkot, englantilaisen ja ranskalaisen! Ja
tullirakennuksen kupolin harjalla liehuu Britannian lippu!
Phil Evansin näin puhellessa alkoi Kanadan pääkaupunki vähitellen
häipyä kaukaisuuteen. Ilma-alus joutui nyt pienten pilvien
vyöhykkeeseen, joka yhä tuntuvammin peitti auringon heidän näkyvistään.
Kun Robur silloin huomasi, että hänen arvoisat matkustajansa alkoivat
tarkastella _Albatrossin_ ulkonaista rakennetta, hän lähestyi heitä ja
kysyi:
-- Hyvät herrat, uskotteko nyt, että ilmassa voi liikkua sellaisten
laitteiden varassa, jotka ovat ilmaa raskaampia?
Olisi ollut vaikea olla myöntämättä tätä, kun todisteet olivat näin
kouraantuntuvia. Mutta setä Prudence ja Phil Evans eivät vastanneet.
-- Te pysytte vaiti! insinööri jatkoi. -- Teidän on varmaankin niin
nälkä, että on vaikea puhua. Mutta vaikka olen ottanut teidät mukaan
ilmaan, niin saatte silti uskoa, etten aio teitä ruokkia tällä perin
vähän ravitsevalla aineella. Aamiaisenne odottaa teitä.
Kun setä Prudence ja Phil Evans todellakin tunsivat kurnivaa nälkää, ei
nyt ollut syytä kursailla. Eihän ateria velvoittanut mihinkään, ja
sitten kun Robur olisi laskenut heidät takaisin maahan, he aikoivat
entiseen tapaansa ottaa täyden toimintavapauden häntä kohtaan.
Molemmat opastettiin nyt peräkajuutan pieneen ruokasaliin. Siellä oli
asianmukaisesti katettu pöytä, ja he saivat aterioida kahden kesken.
Ruokalajeina oli erilaisia säilykkeitä ja muun muassa sellaista leipää,
jossa oli yhtä paljon jauhoja ja hienoksi jauhettua, hiukan silavalla
maustettua lihaa ja josta kiehautettuna saatiin mainiota keittoa;
sitten oli vielä käristetyn kinkun viipaleita ja juomana teetä.
Frycollinia ei myöskään unohdettu. Keulapuolella hänelle tarjottiin
hyvä annos leipäkeittoa. Miespoloisella täytyi varmaankin olla hirveä
nälkä, jotta hän olisi nyt voinut syödä, sillä hänen leukapielensä
tärisivät kauhusta ja olivat vähällä kieltäytyä kaikesta työstä.
-- Jos tämä menee rikki... Jos tämä menee rikki! onneton neekeri hoki.
Se oli hänelle alituinen kauhun aihe. Ajatelkaapa, että hän olisi
pudonnut puolentoista kilometrin korkeudesta! Silloin hänestä olisi
tullut pelkkää taikinaa!
Tuntia myöhemmin ilmestyivät setä Prudence ja Phil Evans taas kannelle.
Robur ei enää ollut heidän mukanaan. Peräpuolella seisoi ruorimies
lasikopissa, katse kiinni kompassissa, ja noudatti järkähtämättä,
vähääkään epäröimättä, insinöörin määräämää suuntaa.
Mitä tuli muuhun henkilökuntaan, lienee aamiainen ollut syynä siihen,
ettei ketään näkynyt kannella. Ainoastaan toinen koneenkäyttäjän
apulainen, joka oli pantu valvomaan koneiden toimintaa, käveli
edestakaisin kajuuttojen väliä.
Oliko ilma-aluksen vauhti nyt entistä nopeampi, sitä pystyivät arvoisat
virkatoverit arvioimaan ainoastaan epätäydellisesti, vaikka _Albatross_
oli jo päässyt ulos pilvivyöhykkeestä ja maaperä näyttäytyi
tuhannenviidensadan metrin päässä heidän alapuolellaan.
-- Tämä on ihan uskomatonta! Phil Evans virkkoi.
-- Paras kun emme uskokaan, setä Prudence vastasi.
Sitten he siirtyivät keulaan päin ja suuntasivat katseensa länttä
kohti.
-- Tuolla on toinen kaupunki! Phil Evans huudahti.
-- Erotatteko, mikä se on?
-- Kyllä, minusta näyttää, että se on Montreal.
-- Montreal?... Mutta vastahan me jätimme Quebecin enintään kaksi
tuntia sitten.
-- Se todistaa, että tämä lentokone kulkee vähintään satakymmenen
kilometriä tunnissa.
Se olikin ilma-aluksen nopeus tällä hetkellä, ja syy siihen, miksi
matkustajilla ei ollut mitään haittaa kuljettaessa näin kovaa vauhtia
ilman halki, oli se seikka, että sattumalta kuljettiin myötätuuleen.
Jos olisi ollut tyyni sää, olisi tämä nopeus tehnyt aika paljon kiusaa
ulkoilmassa seistessä, koska se oli melkein pikajunan nopeus.
Vastatuuleen mentäessä ei olisi tietenkään pysynyt paikallaan.
Phil Evans ei erehtynyt. _Albatrossin_ alla oli todella Montrealin
kaupunki. Sen tunnisti helposti Victoria-sillasta, joka
putkirakenteisena ulottui St. Lawrence-virran poikki samaan tapaan kuin
rautatien maasilta Venetsiassa laguunin yli. Sitten saattoi erottaa sen
leveitä katuja, suunnattoman tilavia varastomakasiineja, komeita
pankkirakennuksia ja tuomiokirkon, joka oli äskettäin uusittu Rooman
Pietarinkirkon mukaan, ja vihdoin tuli esille Mont Royalin kukkula,
jolta näki yli koko kaupungin ja josta oli tehty upea puisto.
Onneksi Phil Evans oli jo käynyt Kanadan tärkeimmissä kaupungeissa.
Niinpä hän nyt tunsikin niistä muutamia tarvitsematta kysyä Roburilta.
Montrealin jälkeen, noin puoli kahden aikaan päivällä, he sivuuttivat
Ottawan, jonka kosket ylhäältä nähtyinä olivat kuin iso, yli reunojensa
kiehuva kattila. Näky oli suurenmoinen. -- Tuolla on parlamenttitalo,
Phil Evans selitti ja osoitti jonkinlaista Nürnbergissä valmistettua
nukkekotia, joka oli laskettu pienen kummun harjalle. Tämä monivärinen
lelu oli rakenteeltaan samantyylinen kuin Lontoon parlamenttitalo,
samoin kuin Montrealin tuomiokirkko muistutti Rooman Pietarinkirkkoa.
Mutta vähät siitä, joka tapauksessa se oli varmasti Ottawa.
Pian alkoi tämäkin kaupunki kutistua taivaanrannalla, ja lopulta se oli
vain kirkas täplä maaperällä.
Kello oli lähes kaksi, kun Robur taas tuli näkyviin. Hänen seurassaan
oli Tom Turner, hänen työnjohtajansa, jolle hän lausui vain kolme
sanaa. Tom Turner ilmoitti ne molemmille apulaisille, jotka oli
sijoitettu etu- ja peräkajuuttaan. Merkin saatuaan ruorimies muutti
_Albatrossin_ suuntaa niin, että se nyt kulki kahden asteen verran
lounaisempaan. Samalla setä Prudence ja Phil Evans saattoivat todeta,
että ilma-aluksen vetopotkurit oli pantu pyörimään entistä kiivaammin.
Mutta nopeus olisi voitu lisätä vielä kaksinkertaiseksi, jolloin se
olisi ollut paljon suurempi kuin tähän asti oli millään koneilla
saavutettu maan päällä liikuttaessa.
Nimittäin torpedoveneet voivat kulkea 22 solmua eli neljäkymmentä
kilometriä tunnissa; Englannin ja Ranskan rautateillä oli junien nopeus
sata kilometriä; Yhdysvalloissa saatiin 150 kilometrin nopeus jäätä
pitkin liukuvilla jalaksisilla veneillä; muuan Pattersonin tehtaassa
valmistettu hammasrattailla kulkeva kone oli saavuttanut 130 kilometrin
nopeuden Erie-järven radalla, ja eräs toinen veturi on kiitänyt
Trentonin ja Jerseyn välillä 137 kilometriä tunnissa.
Mutta kun _Albatrossin_ etu- ja takapotkurit toimivat täydellä
teholla, se pystyi kulkemaan kaksisataa kilometriä tunnissa eli
viisikymmentäviisi metriä sekunnissa.
Se oli sama nopeus kuin hirmumyrskyllä, joka kiskoi puita juurineen
maasta -- syyskuun 21. päivänä 1881 saatiin Cahorsissa mitatuksi, että
tuulen nopeus oli 194 kilometriä tunnissa. Se on myös kirjekyyhkysen
keskinopeus, jonka ylittävät ainoastaan haarapääsky (67 metriä
sekunnissa) ja tervapääsky (89 metriä).
Sanalla sanoen, _Albatross_ olisi, kuten Robur oli väittänyt, voinut
täydellä teholla kulkiessaan kiertää maapallon ympäri kahdessasadassa
tunnissa, eli noin kahdeksassa päivässä! Tälle lentokoneelle ei ollut
mitään merkitystä sillä, että maailmassa oli siihen aikaan
neljäsataaviisikymmentä tuhatta kilometriä rautateitä -- siis niin
paljon, että perättäin pantuina ne olisivat päiväntasaajan kohdalla
ulottuneet yksitoista kertaa maapallon ympäri? sillä oli käytössään
koko ilmakehä!
Onko enää tarpeellista lisätä, että se ilmiö, joka oli kiihottanut
yleisön mielikuvitusta maapallon molemmin puolin, oli juuri insinööri
Roburin ilma-alus? Se torvi, joka toitotti ilmojen halki, kuului
työnjohtaja Tom Turnerille. Se lippu, joka nähtiin Euroopan, Aasian ja
Amerikan kuuluisimpien muistomerkkien kohdalla, oli Robur Valloittajan
ja hänen _Albatrossinsa_ lippu.
Ja jos insinööri olikin tähän asti jonkin verran varonut, ettei häntä
tunnistettaisi, jos hän mieluimmin matkustikin yöllä, joskus valaisten
aluksensa sähkölyhdyillä, ja jos hän päivällä katosikin pilvikerroksien
yläpuolelle, hän ei nyt enää näyttänyt haluavan salata päässeensä
ilmojen valtiaaksi. Kun hän oli saapunut Philadelphiaan ja esitellyt
itsensä Weldon Instituutin kokouksessa, niin eikö hänen tarkoituksensa
ollut tehdä selkoa ihmeellisestä keksinnöstään, saada epäilevimmätkin
uskomaan näyttämällä heille itse teossa, kuinka lennetään?
Muistetaanhan vielä, kuinka hänet oli otettu vastaan, ja myöhemmin
saadaan nähdä, miten hän aikoi kostaa mainitun seuran puheenjohtajalle
ja sihteerille.
Tällä välin oli Robur lähestynyt setä Prudencea ja Phil Evansia. Nämä
koettivat olla kuin kaikki mitä näkivät ja saivat vastoin tahtoaan
kokea ei olisi lainkaan hämmästyttänyt heitä. Ilmeisesti näiden kahden
anglosaksin pääkoppaan oli juurtunut sellainen itsepintaisuus, jota
olisi vaikea puhkaista. Robur puolestaan ei ollut huomaavinaankaan
sitä, vaan sanoi heille ikään kuin olisi jatkanut keskustelua, joka
kuitenkin oli ollut keskeytyksissä jo runsaasti kaksi tuntia:
-- Hyvät herrat, arvatenkin te kysytte itseltänne, voiko tällä
koneella, joka on ihmeen sovelias käytettäväksi ilmaliikenteessä,
saavuttaa vielä suuremman nopeuden. Se ei olisi kelvollinen
valloittamaan ilmaa, ellei se pystyisi halkomaan sitä kaikissa
tapauksissa. Minä olen halunnut, että ilma kannattaisi minua vankasti,
ja niin onkin laita. Minä olen käsittänyt, että tuulta vastaan
taistellakseen ihminen ei tarvitse muuta kuin yksinkertaisesti olla
sitä vahvempi, ja minä olenkin vahvempi. Siihen ei tarvita purjeita,
jotka veisivät eteenpäin, ei airoja eikä rattaita, eikä myöskään
ratakiskoja, jotta matka kävisi nopeammin, ei muuta kuin ilmaa. Minä
käytän vain ilmaa, joka ympäröi minua samoin kuin vesi ympäröi
vedenalaista alusta ja jossa potkurini pyörivät samoin kuin höyrylaivan
perässä. Sillä tavalla minä olen ratkaissut lentotaidon kysymyksen.
Näin pitkälle ei koskaan pääse ilmapallo tai mikään muu laite, joka on
ilmaa kevyempi.
Hänen molemmat matkustajansa pysyivät täysin mykkinä, mutta se ei
hetkeksikään hämmentänyt insinööriä. Hän tyytyi hieman hymähtämään ja
jatkoi yhä esittäen kysymyksiä:
-- Kenties tekee mielenne vielä kysyä, onko _Albatrossilla_ sen kyvyn
ohella, jota se nytkin osoittaa liikkuessaan vaakasuorasti, myös yhtä
hyvät edellytykset nousta, siis voiko se silloinkin vetää vertoja
ilmapallolle, kun tahdotaan käydä ilmakehän ylemmissä kerroksissa.
Siihen voisin vastata, etten kehottaisi teitä panemaan _Go-aheadia_
kilpailemaan _Albatrossin_ kanssa.
Setä Prudence ja Phil Evans eivät nytkään vastanneet, vaan kohauttivat
hartioitaan. Kenties he aikoivat juuri siinä suhteessa uhmata Roburia.
Silloin Robur antoi merkin. Ilma-alusta eteenpäin kuljettavat potkurit
pysähtyivät heti. _Albatross_ kulki entisellä vauhdillaan vielä
kilometrin verran ja jäi paikalleen.
Kun oli annettu toinen merkki, alkoivat kohottavat potkurit pyöriä niin
huimaavaa vauhtia, että sitä olisi voinut verrata sireenien nopeuteen
tieteellisissä akustisissa kokeissa. Niiden hyrinä muuttui melkein
oktaavin verran kimeämmäksi, mutta samalla se heikkeni sitä mukaa kuin
ilma oheni, ja _Albatross_ syöksyi kohtisuoraan ylöspäin kuin leivonen,
joka päästää heleän kirkaisunsa korkealta ilmasta.
-- Hyvä herra, hyvä herra! Frycollin hoki, -- kunpa tämä ei vain menisi
rikki!
Roburin ainoa vastaus oli ylenkatseellinen hymy. Muutaman minuutin
kuluttua ilma-alus oli päässyt 2700 metrin korkeuteen, jolloin
näköpiirin säde oli toistasataa kilometriä pitkä -- sitten oltiin
neljän kilometrin korkeudessa, kuten ilmapuntari osoitti laskemalla 480
millimetriin.
Koe oli tehty ja _Albatross_ laskeutui jälleen. Ylempien ilmakerrosten
paineen vähetessä kävi ilman happimääräkin niukemmaksi, mikä vaikeutti
hengitystä. Siitä on aiheutunut monta vakavaa onnettomuutta
ilmapurjehtijoille. Robur ei katsonut tarpeelliseksi asettua
sellaiselle vaaralle alttiiksi.
Ilma-alus palasi siis siihen korkeuteen, jossa se näytti mieluimmin
liikkuvan, ja kun etu- ja takapotkuri taas oli pantu käyntiin, lähti
_Albatross_ entistä nopeampaa vauhtia lounasta kohti.
-- Hyvät herrat, jos siis kysymyksenne koski sitä, kuinka ilma-alukseni
kykenee kohoamaan, niin voinette jo vastata siihen.
Sitten Robur kurottautui kaidepuun yli ja vaipui mietteisiinsä.
Kun hän jälleen nosti päätään ja kääntyi, Weldon Instituutin
puheenjohtaja ja sihteeri seisoivat hänen edessään.
-- Insinööri Robur, lausui setä Prudence, joka turhaan yritti hillitä
itseään, -- me emme lainkaan hautoneet mielessämme sellaisia kysymyksiä
kuin te näytätte luulevan. Mutta nyt me teemme teille erään kysymyksen,
johon edellytämme teidän suostuvan vastaamaan.
-- Puhukaa.
-- Millä oikeudella te hyökkäsitte meidän kimppuumme
Fairmont-puistossa? Millä oikeudella te telkesitte meidät tuohon
koppiin? Millä oikeudella te kuljetatte meitä vastoin tahtoamme tässä
lentokoneessa?
-- Entä millä oikeudella, arvoisat ilmapallon harrastajat, Robur
vastasi, -- te olette herjanneet, ilkkuneet, uhanneet minua seuranne
kokouksessa niin vimmatusti, että suorastaan ihmettelen, kuinka pääsin
sieltä ehjin nahoin?
-- Kysymys ei ole sama kuin vastaus, Phil Evans huomautti, ja minä
toistan siis: millä oikeudella?
-- Tahdotteko todellakin tietää?
-- Kyllä.
-- No niin, vahvemman oikeudella.
-- Se on halpamaista!
-- Mutta niin on asia.
-- Kuinka kauan, herra insinööri, kysyi setä Prudence, jonka raivo
väkisinkin purkautui, -- aiotte käyttää tätä oikeuttanne?
-- Kuinka teidän mieleenne, hyvät herrat, Robur vastasi ivallisesti, --
voi tulla tehdä minulle mokoma kysymys, kun teidän tarvitsee vain
vilkaista alaspäin nauttiaksenne maailman verrattomimmasta näköalasta!
_Albatross_ peilaili parhaillaan itseään Ontario-järven avarassa
pinnassa. Se oli juuri kulkenut sen maan ylitse, jota Cooper on niin
runollisesti kuvannut. Sitten se seurasi tämän laajan altaan eteläistä
rantaa ja suuntasi kohti kuuluisaa virtaa, joka siihen laskee
Erie-järven vedet murtaen ne putouksissaan.
Hetken aikaa kuului ilma-alukseen asti majesteettista jyminää, kuin
myrskyn pauhua. Ja lämpötila tuntui jatkuvasti laskevan ikään kuin
alhaalta olisi purkautunut kosteaa sumua yläilmoihin.
Alhaalla syöksyi valtavia vesimääriä hevosenkengän muotoisessa
kaaressa. Se näytti kuin suunnattomalta kristallipaljoudelta keskellä
tuhansia sateenkaaria, joita valon taittuminen sai aikaan
hajoittaessaan auringonsäteet. Se oli upea näky.
Putousten edessä yhdisti langan tavoin pingotettu kävelysilta molemmat
rannat. Hieman alempana, noin viiden kilometrin päässä, oli virran yli
rakennettu riippusilta, jota pitkin sillä hetkellä mateli juna matkalla
Kanadan puolelta Yhdysvaltoihin.
-- Niagaran putoukset! Phil Evans huudahti.
Tämä huudahdus pääsi häneltä väkisinkin, mutta setä Prudence yritti
parhaansa mukaan olla ihastelematta näitä ihmeitä.
Minuuttia myöhemmin _Albatross_ oli jo kulkenut sen virran poikki, joka
erotti Yhdysvallat Kanadan siirtomaasta, ja kiiti Pohjois-Amerikan
laajojen alueiden yläpuolella.