VÄLIRAUHA.

Side silmillä, kapula suussa, köysi ranteissa, toinen jaloissa ei voi

nähdä, puhua, eikä liikkua. Se ei ollut omiaan tekemään setä Prudencen,

Phil Evansin ja palvelija Frycollinin tilannetta mukavammaksi. Sitä

paitsi he eivät tienneet, keitä tällaisen ihmisryöstön tekijät olivat,

mihin tyrmään heidät oli paiskattu kuin mitkäkin mytyt tavaravaunuun,

missä he nyt olivat tai mikä kohtalo heille oli varattu. Tästä kaikesta

epätietoisuudesta saattoi lauhkeinkin lammas raivostua. Toisaalta sai

pitää varmana, ettei Weldon Instituutin jäseniä voinut kärsivällisyyden

puolesta likimainkaan verrata mainittuun viattomaan eläinlajiin. Kun

muisti setä Prudencen rajun luonteen, voi helpostikin kuvitella, missä

mielentilassa hän nyt oli.

Ainakin Phil Evansin ja hänen täytyi ottaa huomioon se mahdollisuus,

että heidän olisi vaikea huomisiltana saapua seuran toimistoon.

Mitä taas tuli Frycolliniin, niin hän ei silmät ja suu sidottuina

kyennyt ajattelemaan kerrassaan mitään. Hän olikin pikemmin kuollut

kuin elossa.

Kului tunti, eikä vankien tilanteessa tapahtunut minkäänlaista

muutosta. Ketään ei ilmestynyt tapaamaan heitä tai palauttamaan heille

liikunnan ja puheen vapautta, jota he niin kipeästi kaipasivat. He

eivät voineet muuta kuin päästää tukahtuneita huokauksia, toisinaan

ähkäistä suukapulansa takaa ja hiukan putkahdella kuin särjet, jotka

menevät tainnoksiin jouduttuaan syntymälampensa ulkopuolelle.

Selittämättäkin ymmärsi, kuinka paljon mykkää vimmaa, peitettyä tai

oikeammin sidottua raivoa sellainen rimpuileminen ilmaisi. Sitten he

pysyivät näiden tuloksettomien ponnistusten jälkeen jonkin aikaa

alallaan. Mutta kun heiltä puuttui näköaisti, he koettivat kuulon

avulla hankkia edes jotakin selkoa siitä, mitä tämä tuskastuttava

tilanne tarkoitti. Turhaan he kuitenkin tavoittivat korvillaan muuta

ääntä kuin loppumatonta ja käsittämätöntä hyrinää, joka tuntui käärivän

heidät pöyristyttävään ilmapiiriin.

Sitten kävi näin: Phil Evans, joka luonteensa mukaan toimi

kylmäverisesti, sai höllennetyksi ranteitaan sitovaa köyttä. Solmu

aukeni vähitellen, sormet liukuivat toistensa päällitse ja hänen

kätensä vapautuivat.

Tarmokas hieronta palautti niissä verenkierron, jota tiukka köyttäminen

oli häirinnyt. Hetkistä myöhemmin Phil Evans oli riuhtaissut pois

silmiä peittäneen siteen, vääntänyt kapulan ulos suustaan ja leikannut

poikki köydet bowie-puukkonsa hyvin hiotulla terällä. Eihän sellainen

amerikkalainen, jolla ei aina olisi bowie-puukkoa taskussaan, enää

olisikaan amerikkalainen.

Siinä muuten olikin kaikki, kun Phil Evans jälleen sai kyvyn liikkua ja

puhua. Silmilleen hän ei sittenkään löytänyt hyödyllistä käyttöä --

ainakaan aluksi. Kopissa vallitsi sankka pimeys. Mutta hitunen

valonhäivää pilkisteli jonkinlaisesta ampuma-aukosta, joka oli

puhkaistu seinään parin metrin korkeudelle.

Kuten saattoi odottaakin, Phil Evans ei minkään persoonallisen kaunan

takia vähääkään viivytellyt vapauttamasta kilpailijaansa. Muutamat

bowie-puukon viillokset riittivät katkaisemaan ne solmut, jotka

kiristivät setä Prudencen jalkoja ja käsiä. Silloin hän vääntäytyi heti

puoliksi raivoissaan polvilleen, kiskaisi siteen silmiltään ja

suukapulan irti ja lausui tukahtuneella äänellä:

-- Kiitos!

-- Ei kestä, toinen vastasi.

-- Phil Evans!

-- Setä Prudence!

-- Täällä ei enää ole Weldon Instituutin puheenjohtajaa eikä sihteeriä,

ei enää vihamiehiä!

-- Olette oikeassa, Phil Evans myönsi. -- Me olemme nyt vain kaksi

miestä, joiden pitää kostaa kolmannelle, sillä tämä konnantyö vaatiikin

ankaria vastatoimenpiteitä. Ja se kolmas on...

-- Se on Robur!

-- Niin juuri, Robur.

Kerrankin ilmeni siis asia, josta molemmat entiset kilpailijat olivat

täysin yhtä mieltä. Siitä ei tarvinnut pelätä mitään väittelyä.

-- Entä palvelijanne? Phil Evans huomautti viitaten pimeässä

Frycollinia kohti, joka puhkui kuin hylje. -- Hänet pitää myös päästää

siteistä.

-- Ei vielä, setä Prudence vastasi. -- Hän saisi meidät hermostumaan

ruikutuksillaan, mutta meillä on tärkeämpääkin tehtävää kuin surkutella

kohtaloamme.

-- Mitä siis, setä Prudence?

-- Pelastaa nahkamme, jos se on mahdollista.

-- Ja vaikka se olisi mahdotontakin.

-- Aivan oikein, Phil Evans, vaikka se olisi mahdotontakin.

Mitä tuli siihen mahdollisuuteen, että tämä kaappaus olisi jonkun muun

kuin salaperäisen Roburin syytä, se ei voinut pälkähtääkään arvoisan

puheenjohtajan tai hänen virkaveljensä päähän. Tavalliset kelpo roistot

olisivatkin tietysti siepanneet heiltä kellot, jalokivet, lompakot,

kukkarot ja sitten heittäneet heidät Schuylkill-joen pohjaan

sivallettuaan puukolla hyvän iskun kurkkuun, telkeämättä heitä ties

minne... Niin, missä he nyt olivat? Se oli todella vakava kysymys, jota

sieti pohtia, ennen kuin ryhdyttäisiin valmistelemaan karkaamista ja

voitaisiin edes hiukan toivoa sen onnistuvan.

-- Phil Evans, setä Prudence jatkoi, -- kokouksesta lähtiessämme meidän

ei olisi pitänyt vaihtaa keskenämme eräitä kohteliaisuuksia, joita ei

nyt ole syytä enää muistella, vaan meille olisi ollut edullisempaa

hiukan varoa hajamielisyyttämme. Jos olisimme pysyneet Philadelphian

kaduilla, meidän ei olisi näin käynyt. Robur oli arvatenkin aavistanut,

mitä kokouksessa tapahtuisi; hän osasi ennakolta ottaa lukuun, että

hänen uhmaava esiintymisensä ehdottomasti raivostuttaisi kaikkia, ja

oli kaiketi jättänyt portille muutamia roistojaan, joiden piti antaa

hänelle aseellista apua. Kun me sitten lähdimme Walnut-kadulta, hänen

kätyrinsä seurasivat meitä, tulivat perässämme, ja kun he näkivät

meidän varomattomasti marssivan Fairmont-puistoon, heidän oli helppo

toteuttaa konnantyönsä.

-- Juuri niin, Phil Evans myönsi. -- Oli kerrassaan väärin, ettemme

suoraa päätä palanneet kotiin.

-- Ainahan ollaan väärässä, kun ei ole järkeä päässä, setä Prudence

vastasi.

Tällä hetkellä kuului kopin pimeimmästä nurkasta syvä huokaus.

-- Mitä se on? Phil Evans kysyi.

-- Ei mitään! Frycollin vain näkee unta.

Ja setä Prudence jatkoi:

-- Siitä hetkestä, jolloin meidät siepattiin kiinni muutaman askeleen

päässä aukeaman laidasta, siihen hetkeen, jolloin meidät teljettiin

tähän komeroon, ei voinut kulua enempää kuin kymmenen minuuttia. Siitä

voi varmasti päättää, ettei meitä ole laahattu Fairmont-puiston

ulkopuolelle...

-- Ja jos meitä olisi kuljetettu jonnekin, olisimme kaiketi tunteneet

kulkuneuvon liikkuvan.

-- Sitä minäkin, setä Prudence vastasi. -- Niinpä saammekin olla

varmoja siitä, että olemme nyt suljettuina jonnekin ajoneuvon koppiin.

Kenties tämä on sellainen pitkä vankkuri, joita käytetään

ruohoaavikoilla, tai taikureiden markkinakoju...

-- Arvatenkin! Jos tämä taas olisi Schuylkill-joen rantaan kiinnitetty

vene, sen täytyisi edes hiukan keinahdella puolelta toiselle, kun vesi

virtaa sen alla.

-- Samaa mieltä minäkin, aina samaa mieltä, setä Prudence toisti, -- ja

kun vielä siis olemme kentällä, minusta näyttää nyt jos koskaan olevan

paras aika karata. Saammehan sitten jälkeenpäin etsiä sitä Roburia...

-- Ja panna hänet kalliisti maksamaan sen, että hän riisti vapauden

kahdelta Amerikan Yhdysvaltojen kansalaiselta!

-- Kalliisti... hyvin kalliisti!

-- Mutta mikähän se on miehiään? Mistä hän lienee kotoisin? Onko hän

englantilainen, saksalainen vai ranskalainen...

-- Konna se on, eikä muuta tietoa tarvita, setä Prudence vastasi. -- Ja

nyt työhön!

Sitten molemmat alkoivat kädet ojossa, sormet harallaan, tunnustella

vankilansa seiniä löytääkseen jonkin liitoksen tai raon. Ei mitään, ei

ovessakaan mitään. Se oli suljettu ilmatiiviisti, ja mahdotonta oli

murtaa lukkoakaan. Piti siis puhkaista reikä ja livahtaa siitä ulos.

Mutta sitä varten oli otettava selville, pystyisivätkö bowie-puukot

seiniin vai tylsyisivätkö tai taittuisivatko niiden terät siinä

puuhassa.

-- Mitähän tuo lakkaamaton hyrinä tarkoittaa? kysyi Phil Evans, jota

jatkuva "frrrr" yhä ihmetytti.

-- Tuulee, mitäs muuta, setä Prudence vastasi.

-- Tuulee, niinkö? Mutta minusta näytti keskiyöhön asti, että ilta oli

ihan tyyni...

-- Totta kyllä, Phil Evans. Jollei se hyrinä aiheudu tuulesta, niin

mitä se teidän mielestänne voisi olla?

Phil Evans käänsi esiin veitsensä parhaimman terän ja koetti viiltää

seinää lähellä ovea. Kenties riittäisi, jos saisi puhkaistuksi läven,

niin että pääsisi avaamaan ulkopuolelta, sillä olihan mahdollista, että

ovea piti kiinni vain salpa tai että avain oli jäänyt lukkoon.

Muutaman minuutin ahertamisesta ei ollut muuta tulosta kuin että

bowie-puukon terät tulivat lovia täyteen, niiden kärki katkesi ja ne

muuttuivat tuhathampaisiksi sahoiksi.

-- Eikö pysty, Phil Evans?

-- Ei.

-- Tuntuuko siltä, että olemme teräskopissa?

-- Ei, setä Prudence. Kun näitä seiniä koputtaa, ei kuulu vähääkään

metallista sointia.

-- Ovatko ne siis rautatammea?

-- Ei, ei rautaa eikä tammea.

-- No mitä ainetta?

-- Lempo sen tietää, mutta ainakaan ei sellaista ainetta, johon teräs

pystyisi.

Setä Prudence sai raivonpuuskan, kirosi ja potkaisi jymisevää lattiaa,

samalla kun hänen kätensä yrittivät kuristaa kuviteltua Roburia.

-- Tyyntykää, setä Prudence, Phil Evans sanoi hänelle. -- Malttakaa

mielenne ja yrittäkää vuorostanne.

Setä Prudence yritti, mutta bowie-puukko ei kyennyt leikkaamaan seinää,

johon se ei saanut edes parhaimmalla terällään uurretuksi naarmua,

sillä se oli kuin kristallia.

Karkaaminen oli siis mahdotonta, mikäli sitä tahdottiin yrittää sitten,

kun ovi olisi saatu auki.

Ei auttanut muu kuin tyytyä kohtaloon, ainakin toistaiseksi, mikä ei

juuri ollut jenkkien mielenlaadun mukaista, ja jättää pelastus sattuman

varaan, mikä taas oli kerrassaan vastenmielistä käytännön miehille.

Mutta tähän alistumiseen liittyi herjauksia, törkeitä sanoja, kiihkeitä

syytöksiä Roburia vastaan, joka varmaankaan ei piitannut niistä mitään,

mikäli hän yksityiselämässään oli vähänkään samanlainen kuin

esiintyessään julkisesti Weldon Instituutin kokouksessa.

Sillä välin alkoi Frycollin osoittaa hyvinkin selvästi oireita

pahoinvoinnista. Joko hänellä oli vatsakouristuksia tai hänellä oli

lihaskramppeja, joka tapauksessa hän reuhtoi perin surkuteltavasti.

Setä Prudencen mielestä näytti olevan parasta tehdä loppu tästä

voimistelusta leikkaamalla poikki neekeriä sitovat köydet.

Kenties hän sittenkin sai katua sitä. Sillä vapaaksi päästyään

Frycollin päästi loputtomia valituksia, joissa kauhun tuskat

sekoittuivat nälän vaivoihin. Miesparan pää kärsi yhtä pahasti kuin

vatsa. Vaikeata olisi ollut sanoa, kumpaa neekerin piti erityisemmin

kiittää siitä, mitä hän nyt koki.

-- Frycollin! setä Prudence huudahti.

-- Master setä...! Master setä! neekeri vastasi kesken kahden surkean

ruikutuksen.

-- On mahdollista, että meidät on tuomittu nälkäkuolemaan tässä

kirotussa kopissa. Mutta me olemme päättäneet olla sortumatta niin

kauan kuin käytettävänämme on mikä tahansa äärimmäinen ravitsemiskeino

elämämme jatkamiseksi.

-- Aiotteko syödä minut? Frycollin huusi.

-- Niin kuin aina käytetään neekeriä tällaisessa tapauksessa! Sen

vuoksi Frycollin, yritä olla niin, että sinut unohdetaan...

-- Tai muuten sinut fri-kas-soi-daan! Phil Evans lisäsi.

Ja Frycollin pelkäsikin tosissaan, että hänet käytettäisiin pidentämään

kahden ilmeisesti kalliimman ihmisen henkeä. Niinpä hänen ei auttanut

muu kuin tyytyä valittamaan ääneti itsekseen.

Mutta aika kului, ja kaikki yritykset oven tai seinän murtamiseksi

olivat jääneet tuloksettomiksi. Mistä aineksesta seinät oli tehty, se

ei selvinnyt. Ne eivät olleet metallia, puuta eikä kiveä. Muuten kopin

lattiakin tuntui olevan samaa salaperäistä ainesta. Kun sitä polki

jalalla, kuului outoa kuminaa, jota setä Prudencen olisi ollut hieman

vaikea määritellä miksikään ennestään tunnetuksi ääneksi. He tekivät

myös toisen huomion: lattian alla tuntui olevan tyhjää, ainakin

kuminasta päätellen, ikään kuin se ei olisikaan ollut Fairmont-puiston

maaperällä. Ja sama selittämätön hyrinä kuului koskettavan sen

alapintaakin. Kaikki tämä sai heidät levottomiksi.

-- Setä Prudence! Phil Evans sanoi.

-- No mitä, Phil Evans? setä Prudence kysyi.

-- Luuletteko, että koppimme on siirtynyt paikaltaan?

-- En suinkaan.

-- Mutta silloin, kun meidät ensin teljettiin tänne, muistan varmasti

tunteneeni tuoreen ruohon hajun ja havupuiden pihkaisen tuoksun. Nyt

sen sijaan minun on turha vetää ilmaa sieraimiini -- kaikki nuo tuoksut

ovat haihtuneet...

-- Se on totta.

-- Kuinka sen voi selittää?

-- Sen saa selittää kuinka tahansa, Phil Evans, paitsi otaksumalla,

että vankilamme olisi liikkunut minnekään. Toistan vieläkin, että jos

meitä nyt kuljetettaisiin ajoneuvoilla tai koppimme olisi liikkuvassa

veneessä, me sen myös varmasti tuntisimme.

Frycollin päästi silloin pitkän ähkäyksen, jota olisi voinut luulla

hänen viimeiseksi huokauksekseen, ellei sitä olisi seurannut monta

muuta.

-- Tekee jo mieli kuvitella, että Robur piakkoin noutaa meidät täältä

puheilleen, Phil Evans virkkoi.

-- Sitä minäkin toivon, setä Prudence huudahti, -- ja silloin minä

sanon hänelle...

-- Mitä?

-- Että hän aluksi oli röyhkeä ja lopuksi ilmetty konna! Tällä hetkellä

Phil Evans pani merkille, että alkoi koittaa päivä. Valo oli vielä

hämärää pilkottaessaan koppiin pienestä aukosta, joka oli puhkaistu

seinän yläosaan vastapäätä ovea. Kello täytyi siis olla noin neljä

aamulla, koska juuri siihen aikaan päivästä, tällä leveysasteella ja

kesäkuussa, Philadelphian horisontti alkaa vaaleta auringon ensi

säteistä.

Mutta kun setä Prudence otti esille lyöntikoneistolla varustetun

taskukellonsa -- mestariteoksen, joka oli valmistettu hänen

virkatoverinsa omassa tehtaassa -- ja painoi sen nuppia, se soitti

vasta neljännestä vaille kolmea, vaikka kello selvästi kuului käyvän.

-- Merkillistä, Phil Evans huomautti. -- Kello neljännestä vaille kolme

pitäisi vielä olla pimeä.

-- Sitä ei voi muutoin selittää kuin että kelloni on jätättänyt, setä

Prudence tuumi.

-- Mitä? Phil Evans huudahti kiivastuen. -- _Walton Watch Companyn_

valmistama kello!

Oli miten oli, se ainakin oli varmaa, että aamu koitti. Vähitellen tuli

aukko näkyviin valkoisena läikkänä kopin sakeassa pimeydessä. Kuitenkin

saattoi huomata, että vaikka sarastus tulikin pikemmin kuin

neljäskymmenes eli Philadelphian leveysaste oikeastaan salli, se ei

lisääntynyt niin nopeasti kuin tällä kohdalla päiväntasaajan ja

pohjoisnavan välillä muuten oli tapana.

Tämä uusi havainto oli setä Prudencen ansiota, mutta mitään selitystä

ei siihenkään keksitty.

-- Ehkä voisi joten kuten kavuta tuon aukon luo, Phil Evans virkkoi, --

ja yrittää katsoa, missä nyt ollaan.

-- Se käy hyvinkin päinsä, setä Prudence vastasi ja lisäsi, kääntyen

Frycolliniin päin:

-- Fry, kömmipäs pystyyn!

Neekeri suoristautui.

-- Nojaa selkääsi tuohon seinään, setä Prudence jatkoi, -- ja te, Phil

Evans, nouskaa hänen olkapäilleen, samalla kun minä tuen häntä, ettei

hän lysähdä altanne.

-- Hyvä on, Phil Evans vastasi.

Hetkistä myöhemmin hän seisoi polvillaan Frycollinin hartioilla, silmät

aukon tasalla.

Aukossa ei ollut sellaista mykiömäistä lasia kuin laivan ikkunassa,

vaan siinä oli tavallinen ruutu. Vaikkei se ollut kovin paksu, jäi Phil

Evansille kuitenkin perin rajoittunut näköala.

-- Mitä siitä, lyökää se rikki, setä Prudence sanoi. -- Ehkä sitten

näette paremmin.

Phil Evans iski bowie-puukkonsa varrella pikku ruutua, joka helähti

kuin hopea, mutta ei mennyt rikki. Toinen isku oli kahta kovempi. Sama

tulos.

-- Sekin vielä! Phil Evans huudahti, -- murtumatonta lasia!

Sitä ei voinut selittää muutoin kuin että tämä ruutu oli keksijä

Siemensin menettelytapojen mukaan karaistua lasia, koska se yhä

toistetuista iskuista huolimatta pysyi eheänä.

Mutta tällä välin oli aamu käynyt sen verran valoisaksi, että ruudun

läpi näki ulkomaailmaan -- ainakin sen näköpiirin rajoissa, jota aukko

kehysti.

-- Mitä te näette? setä Prudence kysyi.

-- En mitään.

-- Mitä? Ettekö näe metsää?

-- En.

-- Ettekö edes ylimpiä oksia?

-- En niitäkään.

-- Nyt ei siis enää ollakaan aukeaman keskellä?

-- Ei siellä eikä puistossa.

-- Näettekö edes talojen kattoja tai muistopatsaiden huippuja? kysyi

setä Prudence, jonka pettymys ja raivo yhä yltyi.

-- Ei näy kattoja eikä huippuja.

-- Mitä? Eikö ainoatakaan lipputankoa, kirkontornia tai tehtaanpiippua?

-- Ei kerrassaan mitään muuta kuin tyhjää avaruutta.

Juuri sillä hetkellä kopin ovi avautui. Kynnykselle ilmestyi muuan

mies. Hän oli Robur.

-- Arvoisat ilmapallon harrastajat, hän sanoi vakavalla äänellä, -- nyt

olette vapaat menemään minne tahdotte...

-- Vapaat! setä Prudence huudahti.

-- Niin juuri... _Albatrossin_ tiloissa!

Setä Prudence ja Phil Evans hyökkäsivät ulos kopista. Mitä he näkivät?

1200 tai 1300 metriä heidän alapuolellaan levisi jokin maa, jota he

turhaan yrittivät tunnistaa.