Weldon Instituutin jäsenet olivat tosin jo monta kertaa kokouksistaan
poistuessaan saaneet myrskyisten keskustelujen kiihottamina
Walnut-kadun ja sen lähiseudut kajahtelemaan melusta ja huudoista.
Useasti olivat tämän korttelin asukkaat täydellä syyllä tehneet
valituksia näistä liian äänekkäistä väittelijäjonoista, jotka
häiritsivät heidän kotirauhaansa. Tuon tuostakin oli poliisien täytynyt
sekaantua asiaan turvatakseen tien ohikulkijoille, joista suurin osa ei
vähääkään piitannut koko ilmapurjehduksesta. Mutta ennen tätä iltaa ei
rähinä koskaan ollut yltynyt näin hurjaksi, koskaan ei olisi
valituksilla ollut pätevämpää aihetta, koskaan ei poliisien apua olisi
kipeämmin kaivattu.
Sittenkin oli Weldon Instituutin jäsenten puolella tällä kertaa
lieventäviä asianhaaroja. Olihan rohjettu käydä heidän kimppuunsa ihan
heidän keskuudessaan. Näille ilmaa kevyemmän vimmatuille puoltajille
oli yhtä vimmattu ilmaa raskaamman kannattaja lausunut kerrassaan
vastenmielisiä asioita. Ja sitten, kun häntä aiottiin ryhtyä
käsittelemään ansionsa mukaan, hän oli luikkinut tiehensä.
Mutta se vaati kostoa. Sellaisia loukkauksia ei saanut jättää
rankaisematta, kun suonissa virtasi amerikkalaista verta! Amerikan
poikia oli haukuttu Cabotin jälkeläisiksi! Eikö se herjaus ollut
anteeksiantamaton varsinkin siksi, että se osui kohdalleen --
historiallisesti?
Seuran jäsenet hyökkäsivät siis eri ryhminä pitkin Walnut-katua, sitten
läheisille kaduille, läpi koko kaupunginosan. He herättivät asukkaat ja
pakottivat heidät suostumaan perinpohjaiseen tarkastukseen, luvaten
jälkeenpäin korvata kotirauhan rikkomisen, sillä tätä pidettiin
erityisesti arvossa anglosaksilaiseen rotuun kuuluvien kesken. Kaikki
rettelöt ja etsinnöt olivat turhia. Roburia ei löydetty mistään, ei
pienintäkään jälkeä. Jos hän olisi karannut Weldon Instituutin
_Go-ahead_-pallossa, häntä olisi ollut yhtä mahdoton löytää. Kun oli
tunnin verran pidetty kotitarkastuksia, täytyi puuhasta luopua, ja
seuran jäsenet hajaantuivat, ensin kuitenkin vannottuaan ulottavansa
etsiskelyt koko Amerikan alueelle, Uuden mantereen molempiin
puoliskoihin.
Kello yhdentoista aikaan oli hiljaisuus jo melkein palautunut äsken
niin meluisaan kaupunginosaan. Philadelphia saattoi siis uudelleen
vaipua sikeään uneen, jollainen kadehdittava siunaus tuli suurtenkin
kaupunkien osaksi, jos niissä onneksi ei varsinaisesti harjoitettu
teollisuutta. Seuran jäsenet eivät nyt ajatelleet muuta kuin suoriutua
kukin pikimmiten kotiinsa. Mainitaksemme heistä vain jonkun
huomattavimman, William T. Forbes kiirehti ison sokerikeittimönsä
ääreen, missä neiti Doll ja neiti Mat olivat hänelle valmistaneet
illallisteetä hänen omalla ruokosokerillaan maustettuna. Truk Milnor
lähti tehtaalleen, jonka höyrykone puhisi läpi vuorokauden esikaupungin
perimmässä kolkassa. Rahastonhoitaja Jem Cip, jota oli julkisesti
syytetty siitä, että hänellä oli puolisen metriä pitemmät suolet kuin
tavallisella ihmisellä, palasi ruokalaan, missä häntä odotti
kasvisillallinen.
Mutta kaksi kaikkein huomattavinta ilmapallon harrastajaa -- ainoastaan
kaksi -- ei näyttänyt aikovan niin pian palata kotiinsa. He olivat
käyttäneet tätä tilaisuutta keskustellakseen entistä kiivaammin. Nämä
kaksi olivat leppymättömät setä Prudence ja Phil Evans, Weldon
Instituutin puheenjohtaja ja sihteeri.
Seuran talon portilla oli palvelija Frycollin odottanut setä Prudencea,
isäntäänsä, ja lähtenyt seuraamaan tätä, välittämättä vähääkään
asiasta, joka sai nämä virkatoverit riitelemään.
Kun äsken käytettiin verbiä keskustella kuvaamaan sitä toimintaa, johon
seuran puheenjohtaja ja sihteeri yksissä tuumin ryhtyivät, se oli
oikeastaan vain asian kaunistelemista. Totta puhuen he kiistelivät
hyvin tarmokkaasti, minkä oli aloittanut heidän vanha kilpailunsa.
-- Ei, hyvä herra, ei! Phil Evans toisti. -- Jos minulla olisi ollut
kunnia toimia Weldon Instituutin puheenjohtajana, ei koskaan olisi
sattunut sellaista skandaalia.
-- No, mitä olisitte tehnyt, jos teillä olisi ollut se kunnia? setä
Prudence kysyi.
-- Olisin keskeyttänyt puheenvuoron julkiselta herjaajalta, ennen kuin
hän olisi ehtinyt suutansakaan avata!
-- Minusta näyttää, että puheenvuoron keskeyttämiseksi tarvitsee
ainakin sallia ensin puhua.
-- Ei Amerikassa, hyvä herra, ei Amerikassa.
Ja näin heittäessään toisilleen letkauksia, jotka olivat pikemmin
kirpeän- kuin makeanpuoleisia, nämä kaksi herraa kävelivät pitkin
katuja, jotka veivät yhä kauemmas kotoa; he kulkivat monen korttelin
lävitse, jolloin he joutuisivat palatessaan sitten tekemään pitkän
kierroksen.
Frycollin seurasi yhä kintereillä; mutta hänen mieltään ei lainkaan
rauhoittanut se huomio, että hänen isäntänsä käveli sellaisiin osiin
kaupunkia, jotka olivat jo autioita. Nämä paikat eivät miellyttäneet
palvelija Frycollinia, varsinkaan keskiyön lähestyessä. Pimeys olikin
hyvin sankka ja kuu sattui olemaan uusi, vasta aloittaen 28 vuorokauden
paistettaan.
Frycollin silmäili siis oikealle ja vasemmalle, ettei epäillyttäviä
varjoja olisi ollut heitä vaanimassa. Ja totisesti hän luulikin
näkevänsä viisi tai kuusi pitkää roikaletta, jotka ilmeisesti eivät
päästäneet heitä näkyvistään.
Vaistomaisesti Frycollin lähestyi isäntäänsä, mutta ei olisi millään
ehdolla uskaltanut häiritä tätä keskellä sanailua, sillä siitä olisi
tullut palkinnoksi pari läimäystä.
Weldon Instituutin puheenjohtaja ja sihteeri huomaamattaan ja
sattumalta kävelivät Fairmont-puistoon päin. Väittelynsä ollessa
kiivaimmillaan he astelivat kuuluisaa rautasiltaa pitkin
Schuylkill-joen poikki; he kohtasivat vain muutamia myöhäisiä
jalankulkijoita ja joutuivat viimein keskelle laajoja alueita, joista
toiset oli jätetty rehevöitymään niityiksi, toisia taas varjostivat
kauniit puut, jotka tekivät tästä puistosta mitä ihanimman
virkistyspaikan.
Nyt valtasi Frycollinin entistä hurjempi pelko, sitäkin suuremmalla
syyllä, kun mainitut viisi tai kuusi hahmoa olivat hiipineet hänen
perästään Schuylkill-joen sillan poikki. Hänen silmäteränsäkin
laajenivat niin suuriksi, että ulottuivat melkein kehäkalvojen reunaan.
Samalla hänen ruumiinsa pieneni, painui kokoon, ikään kuin sillä olisi
ollut yhtä suuri supistumiskyky kuin nilviäisillä ja eräillä
niveleläimillä!
Syynä oli se, että palvelija Frycollin oli pahimman lajin pelkuri.
Hän oli aito neekeri Etelä-Carolinasta, typerä pää hintelän vartalon
jatkona. Ikää hänellä oli kaksikymmentäyksi vuotta, mikä merkitsi,
ettei hän ollut edes syntynyt orjana, mutta se ei tehnyt häntä
paremmaksi. Hän oli ulkokullattu, herkkusuu, laiska ja erityisesti
viheliäinen pelkuri. Setä Prudencen palveluksessa hän oli ollut jo
kolme vuotta. Lukemattomia kertoja hänet oli uhattu ajaa tiehensä,
mutta hänen oli annettu vielä jäädä, kun pelättiin, että seuraaja olisi
vielä huonompi. Mutta ottaessaan osaa sellaisen isännän elämään, joka
aina oli valmis mitä rohkeimpiin yrityksiin, Frycollinin piti tietää,
että hänen raukkamaisuutensa voisi monestikin joutua perin kovalle
koetukselle. Sen vastapainona oli kuitenkin oivallisia etuja. Häntä ei
liian paljon haukuttu herkuttelustaan, vielä vähemmän laiskuudestaan.
Mutta voi sinua, palvelija Frycollin, jospa olisit aavistanut,
millainen tulevaisuus sinulla oli edessäsi!
Minkähän takia Frycollin ei ollut pysynyt Bostonissa erään Sneffelin
herrasväen palveluksessa, joka aiottuaan matkustaa Sveitsiin oli jäänyt
kotiin maanvyörymien vuoksi? Eikö juuri se paikka sopinut Frycollinille
paremmin kuin setä Prudencen koti, jossa yltiöpäisyys oli tavallista?
Mutta hän oli nyt kerta kaikkiaan täällä, ja hänen isäntänsä oli
lopulta tottunut hänen vikoihinsa. Muuten hänellä oli eräs ansiokin.
Vaikka hän oli syntyjään neekeri, hän ei kuitenkaan puhunut
neekerimurretta. Se oli otettava huomioon, sillä mikään ei ollut niin
ilkeätä kuultavaa kuin tämä mongerrus, jossa possessiivipronomineja ja
infinitiivejä käytettiin ylenpalttisesti väärin.
Varmaa siis oli, että Frycollin oli pelkuri ja, kuten joskus sanotaan,
arka kuin kuu.
Mutta tämän vertauksen johdosta on täysi syy esittää vastalause, sillä
sehän loukkaa vaaleata Foibea, suloista Seleneä, säteilevän Apollonin
siveää sisarta. Millä oikeudella saisi arkuudesta syyttää
taivaankappaletta, joka maailman alusta saakka oli katsellut maata
suoraan edestä, milloinkaan kääntämättä sille selkäänsä?
Olkoon sen laita kuinka tahansa, tähän aikaan -- hyvin lähellä keskiyön
hetkeä -- kalpean loukatun sirppi oli jo katoamassa länteen puiston
korkeiden oksien taakse. Sen säteet pujottelivat lehtien lomitse ja
sirottelivat muutamia läikkiä maahan. Puiden juurella oli niiden vuoksi
hiukan valoa.
Se auttoi Frycollinia katselemaan ympärilleen tarkemmin.
-- Huh! hän äännähti. -- Aina ne roistot ovat mukana! Totta vie, ne
tulevat yhä lähemmäs!
Nyt hän ei enää empinyt, vaan kiirehti isäntänsä luo ja sanoi:
-- Master setä!
Näin hän nimitti setä Prudencea, joka oli määrännytkin hänet käyttämään
sitä puhuttelutapaa.
Tällä hetkellä oli molempien kilpailijain väittely yltynyt
äärimmilleen. Ja kun he kumpikin käskivät toinen toistaan painumaan
hiiteen, sai Frycollin vastaukseksi töykeän kehotuksen korjata luunsa
samaan paikkaan.
Samalla kun he sanailivat vastatusten silmät kiiluen, setä Prudence
marssi eteenpäin Fairmont-puiston autioita niittyjä pitkin, yhä
kauemmas Schuylkill-joesta ja sillasta, jolle täytyi palata kaupunkiin
päästäkseen.
Sitten he kaikki kolme joutuivat keskelle korkeaa tukkimetsää, jonka
latvoja hipaisivat kuun viimeiset säteet. Sen takana oli laaja aukeama,
soikea kenttä, joka olisi mainiosti sopinut kilparadaksi. Ainoakaan
epätasaisuus ei olisi siellä häirinnyt hevosten nelistystä, yksikään
puuryhmä ei olisi estänyt katselijoita näkemästä koko tannerta, jolla
oli ympärysmittaa useita kilometrejä.
Mutta jos setä Prudence ja Phil Evans eivät olisi niin täysin kiinni
väittelyssä, jos he olisivat vähänkin katselleet ympärilleen, heille
olisi piankin selvinnyt, ettei tämä aukeama enää ollut samanlainen kuin
tavallisesti. Oliko tuo laitos, joka oli tänne perustettu eilisen
jälkeen, ehkä jokin myllytehdas? Sitä olisi todellakin luullut
myllytehtaaksi, sillä siinä oli rykelmä tuulimyllyjä, joiden tällä
hetkellä liikkumattomat siivet sojottivat puolihämärässä.
Weldon Instituutin puheenjohtaja ja sihteeri eivät kuitenkaan panneet
merkille tätä outoa maisemanvaihdosta Fairmont-puistossa. Frycollinkaan
ei nähnyt sitä. Hänen huomionsa oli kiinnittynyt vain siihen, että
maleksijat lähenivät ja liittyivät toisiinsa ikään kuin ryöstöaikeissa.
Hänet valtasi nyt kouristava pelko, jäsenet herpaantuivat, hiukset
nousivat pystyyn -- sanalla sanoen, hän oli joutunut kauhun
äärimmäiseen vaiheeseen.
Mutta sittenkin hän jaksoi vielä polvien täristessä huutaa viimeisen
kerran:
-- Master setä...! Master setä!
-- No mitä ihmettä siellä nyt on? setä Prudence kysyi.
Kenties Phil. Evans ja hän olisivat mielelläänkin purkaneet vimmaansa
peittoamalla aika lailla tätä kovaonnista palvelijaa. Mutta siihen ei
heillä ollut aikaa, yhtä vähän kuin Frycollin ehti heille vastata.
Jostakin kuului kimeä vihellys. Heti sen jälkeen syttyi sähkötähden
tapainen valo keskellä aukeamaa.
Epäilemättä se oli sovittu merkki, ja tässä tapauksessa se ilmoitti,
että oli tullut aika ryhtyä johonkin tihutyöhön.
Nopeammin kuin osasi kuvitellakaan, metsän laidasta syöksähti kuusi
miestä, kaksi tarttui setä Prudenceen, kaksi Phil Evansiin, loput kaksi
palvelija Frycolliniin, mutta nämä kaksi viimeistä olivat ilmeisesti
liikaa, sillä neekeri ei kyennyt tekemään vastarintaa.
Vaikka Weldon Instituutin puheenjohtaja ja sihteeri oli yllätetty
äkkirynnäköllä, he yrittivät kuitenkin puolustaa itseään. Mutta siihen
ei heillä ollut aikaa eikä voimia. Muutamassa sekunnissa heidät oli
vaiennettu suukapuloilla, peitetty silmät siteillä, nujerrettu ja
köytetty, ja sitten heitä kannettiin kiireesti aukeaman poikki. Mitä
muuta he voivat ajatella kuin että olivat joutuneet tekemisiin
sellaisten häikäilemättömien roistojen kanssa, jotka eivät viivytelleet
tyhjentämästä metsän yksinäisyyteen jääneiden ihmisten taskuja. Mutta
näin ei kuitenkaan käynyt. Heidän taskujaan ei edes tutkittu, vaikka
setä Prudencella aina oli mukanaan muutamia tuhansia dollareita.
Hyökkäyksestä oli kulunut tuskin minuuttiakaan -- eikä miesten kesken
ollut vaihdettu sanaakaan -- kun setä Prudence, Phil Evans ja Frycollin
tunsivat, että heidät laskettiin varovasti, ei aukeaman ruoholle, vaan
jonkinlaiselle lattialle, joka narahti heidän painostaan. Siellä heidät
sovitettiin seisomaan lähekkäin. Sitten kuului ovi paukahtavan kiinni,
ja salvan kitiseminen pieliraudassa kertoi heille, että he olivat
vankeina.
Pian alkoi yhtämittainen humina tai hyrinä, ikään kuin frrr... jossa
ärrät jatkuivat äärettömiin, eikä mitään muuta ääntä kuulunut tämän
tyynen yön autiudessa...
* * * * *
Mikä hälinä nousikaan Philadelphiassa seuraavana päivänä! Aamun ensi
hetkistä saakka tiedettiin, mitä oli tapahtunut eilen illalla Weldon
Instituutin kokouksessa: sinne oli ilmestynyt salaperäinen henkilö,
muuan insinööri nimeltä Robur -- Robur Valloittaja -- joka oli
ilmeisesti tahtonut haastaa riitaa ilmapallon harrastajien kanssa ja
sitten selittämättömällä tavalla kadonnut.
Mutta sitten vasta todella hämmästyttiin, kun koko kaupunki sai kuulla,
että seuran sekä puheenjohtaja että sihteeri myös olivat kadonneet 12.
ja 13. päivän välisenä yönä.
Tietysti heitä haettiin kaikista mahdollisista paikoista kaupungista ja
lähiseuduilta. Kaikki oli turhaa. Philadelphian, Pennsylvanian ja koko
Amerikankin sanomalehdet ja aikakauskirjat tarttuivat asiaan ja
selittivät sitä lukemattomilla eri tavoilla, joista ei yksikään osunut
oikeaan. Melkoisia palkintoja luvattiin ilmoituksissa ja seiniin
naulatuissa kuulutuksissa -- ei ainoastaan sille, joka löytäisi
arvoisat kadonneet henkilöt, vaan sillekin, joka voisi esittää joitakin
sellaisia tietoja, että päästäisiin heidän jäljilleen. Mistään ei ollut
apua. Vaikka maa olisi nielaissut heidät, niin Weldon Instituutin
puheenjohtaja ja sihteeri eivät olisi sen paremmin hävinneet maapallon
pinnalta.
Tämän johdosta vaativat hallituksen äänenkannattajat, että poliisin
lukumäärää lisättäisiin hyvin tuntuvasti, koska tällaisiin konnantöihin
voitiin ryhtyä Yhdysvaltojen parhaimpia kansalaisia vastaan -- ja siinä
ne olivatkin oikeassa.
Toisaalta vastustuspuolueen lehdet vaativat, että samainen henkilökunta
erotettaisiin toimestaan hyödyttömänä, koska sellaiset konnantyöt
olivat mahdollisia eikä niiden tekijöistä saatu pienintäkään selvyyttä
-- ja kenties ei tämäkään mielipide ollut väärä.
Sillä välin poliisi pysyi samana kuin se ennestään oli ja ikuisesti
tulee olemaankin tässä parhaimmassa maailmassa, joka ei ole eikä
voisikaan olla täydellinen.