-- Ja jos joku teistä väittää vastaan...
-- Kas vain...! Tietysti väitetään vastaan, kun siihen on aihetta!
-- Eikä siinä auta, vaikka kuinka uhkailette!
-- Varokaa hieman, mitä sanotte, Bat Fyn!
-- Varokaa itse, setä Prudence!
-- Minä väitän edelleen, ettei potkuri saa olla takana.
-- Me myös...! Me myös! kuului ainakin viisikymmentä yksimielistä
ääntä.
-- Ei, vaan sen täytyy olla edessä! Phil Evans huusi.
-- Edessä, edessä! vastasi viisikymmentä muuta ääntä yhtä kuuluvan
pontevasti.
-- Me emme koskaan pääse yksimielisyyteen.
-- Emme koskaan, emme ikipäivinä!
-- No miksi siis kiistelemme!
-- Eihän tämä ole kiistelemistä! Nyt keskustellaan.
Sitä ei olisi voinut uskoa, kun kuuli ne letkaukset ja pilkkahuudot,
jotka olivat jo hyvinkin neljännestunnin täyttäneet istuntosalin.
Tämä sali olikin kaikkein tilavin _Weldon Instituutti_ nimisen
kaikkialla hyvin tunnetun tiedeseuran talossa Walnut-kadun varrella
Philadelphiassa, Pohjois-Amerikan Yhdysvaltojen Pennsylvanian
osavaltiossa.
Edellisenä päivänä oli kaupungissa erään kaasunsytyttäjän vaalin
johdosta pantu toimeen julkinen mielenosoitus ja meluisia kokouksia,
jolloin oli myös käytetty tuliaseita puolin ja toisin. Siitä oli
seurauksena levottomuus, joka ei ollut vieläkään tyyntynyt, ja kenties
se myös oli syynä tällaiseen liialliseen kiihtymykseen, jota
Weldon-seuran jäsenet osoittivat. Kuitenkin pidettiin nyt vain
tavallista ilmapallon harrastajien kokousta, joka pohti ilmapallojen
ohjausta koskevaa vielä nykyäänkin polttavaa kysymystä.
Tämä tapahtui siinä Yhdysvaltain kaupungissa, joka oli kehittynyt vielä
huimempaa vauhtia kuin New York, Chicago, Cincinnati tai San Francisco
-- sellaisessa kaupungissa, joka ei ollut satama eikä kivihiili- tai
petrolikaivosten keskuspaikka, ei suurien tehtaiden rykelmä eikä eri
haaroille suuntautuvien rautateiden risteys. Kuitenkin se oli suurempi
kuin Berliini, Manchester, Edinburgh, Liverpool, Wien, Pietari, Dublin;
siellä oli niin laaja puisto, että siihen mahtuisivat Englannin
pääkaupungin kaikki seitsemän puistoa, ja mitä lopuksi väkilukuun tuli,
niin Philadelphiassa asui nykyään lähes miljoona kaksisataatuhatta
ihmistä, joten tämä kaupunki voi pitää itseään neljänneksi suurimpana
koko maapallolla, Lontoon, Pariisin ja New Yorkin jälkeen. [Teos on
kirjoitettu 1880-luvun lopulla. Suom.]
Philadelphia oli melkein kuin marmorikaupunki; talot olivat
suurpiirteisiä, ja julkiset rakennukset sellaisia, että niillä ei ollut
kilpailijoita. Uuden maailman kaikista opistoista huomattavin oli
Girardin koulu, joka oli Philadelphiassa. Maapallon levein rautasilta
oli se, joka yhdisti Schuylkill-joen rannat toisiinsa, sekin
Philadelphiassa. Vapaamuurarien kaunein temppeli sijaitsi myös
Philadelphiassa. Lisäksi juuri tässä kaupungissa oli kaikkein suurin
ilmapurjehduksen harrastajien seura. Ja tämän seuran kokouksessa
illalla kesäkuun 12 päivänä kannattaisi varmasti pistäytyä.
Mainitussa suuressa salissa liikehti, reuhtoi, huitoi, puhui,
väitteli, kiisteli satakunta henkeä -- kaikilla hattu päässä.
Korokkeella pöydän takana istui arvokas puheenjohtaja, apunaan sihteeri
ja rahastonhoitaja. He eivät suinkaan olleet ammatiltaan insinöörejä,
vaan tavallisia ihmisiä, jotka harrastivat kaikkia ilmapurjehdukseen
kuuluvia asioita, mutta siinä he olivatkin kiihkeitä ja vastustivat
erityisesti kaikkia niitä, jotka tahtoivat saada ilmapallojen sijaan
ilmaa raskaampia laitteita, lentäviä koneita, ilmalaivoja tai muita sen
tapaisia. Mahdollista oli ettei näiden kelpo miesten koskaan onnistuisi
keksiä, kuinka ilmapalloja ohjattiin. Ainakin puheenjohtajan oli hieman
työlästä ohjata edes heitä itseään.
Tämä Philadelphiassa hyvin tunnettu puheenjohtaja oli kuuluisa setä
Prudence -- Prudence oli näet hänen sukunimensä. Mitä taas tuli
arvonimeen "setä", ei se kummastuttanut Amerikassa, missä mies voi olla
setä ilman veljenlapsiakin. Siellä sanottiin lukemattomia miehiä
sedäksi, samoin kuin muuten isäksikin, vaikkei asianomainen ollut ikinä
suorittanut isyyden tehtäviä.
Setä Prudence oli varsin arvokas henkilö ja nimestään [Prudence =
varovaisuus. Suom.] huolimatta rohkeaksi tunnettu. Lisäksi hän oli
hyvin rikas, mikä ei ollenkaan haitannut edes Yhdysvalloissa. Ja mikäpä
häntä estikään olemasta aika pohatta, kun hänellä oli melkoinen osa
Niagara-Fallsin osakkeita? Näihin aikoihin oli Buffalossa perustettu
muuan insinööriyhtiö, jonka tarkoituksena oli käyttää putousten
vesivoimaa. Siitä tuli erinomaisen hyvä liike. Niagaran koskista
virtasi 7.500 kuutiometriä vettä sekunnissa, ja siitä saatiin seitsemän
miljoonaa hevosvoimaa. Kun tämä suunnaton voimamäärä jaettiin
käytettäväksi eri tehtaissa, joita oli viidensadan kilometrin säteellä
Niagaran ympärillä, se merkitsi kolmensadan miljoonan dollarin
vuotuista säästöä, josta osa solui yhtiön kassakaappiin ja erityisesti
setä Prudencen taskuun. Muuten hän oli vanhapoika ja vietti
yksinkertaista elämää, eikä hänellä ollut muita omia palvelijoita kuin
lakeija Frycollin, joka tuskin olisi ansainnut päästä niin rohkean
isännän palvelukseen. Mutta sellaista sattui.
Setä Prudencella oli ystäviä, koska hän oli rikas, ja se oli itsestään
selvää; mutta hänellä oli vihamiehiäkin, koska hän oli seuran
puheenjohtaja, ja muiden mukana häntä vihasivat kaikki ne, jotka
kadehtivat hänen kunniavirkaansa. Vimmatuimpien vihamiesten joukosta
sopii mainita _Weldon Instituutin_ sihteeri.
Hänen nimensä oli Phil Evans, joka oli myös hyvin rikas mies, sillä hän
johti _Walton Watch Companyä_, suurta kellotehdasta, joka valmisti
viisisataa kelloa päivässä ja jonka tuotteita saattoi verrata
parhaimpiin sveitsiläisiin. Phil Evans olisi siis voinut omastakin
mielestään olla maailman, jopa Yhdysvaltojen onnellisimpia ihmisiä,
mutta siinä oli kiusana setä Prudencen kunniavirka.
Hän oli monessa suhteessa setä Prudencen kaltainen: neljänkymmenen
viiden ikäinen, terveydeltään niin vankka, että kesti mitä tahansa, ja
perin haluton vaihtamaan naimattomuuden varmoja etuja avioliiton
epäiltäviin saavutuksiin. Nämä kaksi miestä olivat kuin luodut
ymmärtämään toisiaan, mutta eivät lainkaan sopineet yhteen. Vielä on
mainittava, että kummallakin oli äärimmäisen raju luonne, toisella,
setä Prudencella, tulisen kiivas, toisella, Phil Evansilla, jäätävän
viileä.
Mistä johtui, ettei Phil Evansia valittu seuran puheenjohtajaksi? Äänet
olivat jakaantuneet aivan tasan setä Prudencen ja hänen välillään.
Parikymmentä kertaa oli ryhdytty äänestämään, ja yhtä monta kertaa ei
kumpikaan ollut saanut enemmistöä. Kiusallista tilannetta olisi voinut
jatkua ehdokkaiden elinaikaa kauemmin.
Silloin muuan seuran jäsen ehdotti keinoa, jolla äänestys saataisiin
ratkaistuksi. Hän oli Jem Cip, Weldon Instituutin rahastonhoitaja. Hän
oli vakaumuksellinen kasvissyöjä, toisin sanoen niitä vihannesten
ystäviä, jotka julistivat pannaan kaikki eläinperäiset ravintoaineet ja
kaikki käyneet juomat, puoleksi bramaaneja, puoleksi muhamettilaisia,
sellaisten miesten kuin Newmanin, Pitmanin, Wardin, Davien kilpailija,
joiden ansiosta tämä harmittomien hassuttelijain lahko oli tullut
kuuluisaksi.
Jem Cip sai tällöin kannatusta eräältä toiselta seuran jäseneltä,
William T. Forbesilta. Tämä johti suurta tehdasta, joka valmisti
rypälesokeria käsittelemällä riepuja rikkihapolla -- niin että lopuksi
saatiin oikeata sokeria vanhoista liinavaatteista. Hänkin oli hyvin
varakas mies ja kahden viehättävän vanhanpiian isä; nimittäin Dorothyn
eli Dollin ja Marthan eli Matin, ja he molemmat yhdessä olivat
johtavassa asemassa Philadelphian parhaimmassa seurapiirissä.
Kun siis William T. Forbes ja jotkut muutkin kannattivat Jem Cipin
ehdotusta, oli seurauksena, että päätettiin määrätä seuran
puheenjohtaja "keskipisteen" avulla.
Tätä vaalitapaa voisi todellakin käyttää aina silloin, kun piti valita
kaikkein ansiokkain, ja monet perin järkevät amerikkalaiset olivatkin
jo sitä mieltä, että samaan keinoon sopisi turvautua myös Yhdysvaltojen
presidenttiä valitessa.
Kahdelle puhtaan valkoiselle taululle piirrettiin musta viiva.
Kummankin viivan pituus oli matemaattisesti sama, sillä se oli mitattu
yhtä täsmällisesti kuin jos olisi tarvittu määrätä kolmiomittaustyöhön
kuuluvan ensimmäisen kolmion kantasivu. Sitten molemmat taulut
sijoitettiin istuntosalin keskelle yhtä valoisaan paikkaan. Kumpikin
kilpaileva ehdokas sai käteensä hienon neulan ja marssi yhtaikaa sitä
taulua kohti, joka oli hänen osakseen arvottu. Se heistä, joka osaisi
pistää neulansa lähemmäksi viivan keskipistettä, julistettaisiin Weldon
Instituutin puheenjohtajaksi.
Sanomattakin oli selvää, että neulalla pistäminen oli suoritettava ensi
yrittämällä, kokeiluitta, hapuiluitta, siis vain katseella arvioiden.
Siinä ei auttanut muu kuin niin sanoaksemme käyttää silmämittaa.
Mutta ihme ja kumma! Niin perin tarkka oli kumpikin ehdokas, että
mittaukset eivät osoittaneet mitään huomattavaa eroa. Jolleivät neulat
olleetkaan osuneet viivojen matemaattisiin keskipisteisiin, niin
poikkeama oli äärimmäisen pieni, ja lisäksi näytti siltä, että kumpikin
oli erehtynyt juuri saman verran.
Nyt kokous joutui pahaan pulaan.
Onneksi muuan jäsen, Truk Milnor, vaati mittauksia uudistettaviksi
eräällä asteihin jaetulla viivoittimella, jolloin käytettiin Perreauxin
keksimää mikrometrikonetta ja saatiin niin tarkkoja tuloksia, että
millimetrikin jakaantui tuhanteen viiteensataan osaan. Tällainen
erikoisviivoitin, joka timantin sirulla piirsi millimetrin
tuhannesviidessadasosia, otettiin siis avuksi uudessa mittauksessa, ja
kun mikroskoopilla oli tutkittu hienonhienoja jakoviivoja, saatiin
selville, että setä Prudencen neulanpisto oli poikennut keskipisteestä
kuusi tuhannesviidessadasosaa millimetriä ja Phil Evansin neula
yhdeksän tuhannesviidessadasosaa.
Tästä johtui tietysti, että Phil Evansista oli tullut vain Weldon
Instituutin sihteeri, kun sitä vastoin setä Prudence julistettiin
seuran puheenjohtajaksi.
Enempää kuin kolme tuhannesviidessadasosaa millimetriä ei siis Phil
Evans ollut huonompi, mutta tämä tappio riitti herättämään hänessä setä
Prudencea vastaan salaisen, mutta silti kiihkeän vihan.
Tähän aikaan, nykyisen yhdeksännentoista vuosisadan viimeisen
neljänneksen kuluessa tehdyistä kokeista lähtien, oli ohjattavien
ilmapallojen suunnittelussa hiukan edistytty. Niinpä oli kiinnitetty
potkureita gondoleihin, jotka riippuivat pitkulaisista ilmapalloista;
näitä kokeita olivat tehneet Henry Giffard 1852, Dupuy de Lôme 1872,
Tissandier-veljekset 1883 ja kapteenit Krebs ja Renard 1884, ja he
olivat saavuttaneet menestystä, joka oli pidettävä muistissa. Mutta
mikäli näitä koneita, jotka olivat ilmaa kevyempiä ja liikkuivat
potkurin työntövoiman avulla, mutkitellen tuulen mukana ja jopa välillä
kulkien vastatuuleenkin ja sitten palaten lähtökohtaansa, todella oli
voitu "ohjailla", se oli käynyt päinsä vain suotuisissa oloissa.
Avarissa, umpinaisissa, katetuissa halleissa koe onnistui mainiosti,
tyynessä ilmassa melko hyvin, kevyessä, noin 5 tai 6 metriä sekunnissa
puhaltavassa tuulessa vielä välttävästi, mutta oikeastaan ei ollut
päästy käytännön tuloksiin. Jos olisi puhaltanut tuuli, joka pyöritti
myllynsiipiä -- 8 metriä sekunnissa -- nämä kojeet olisivat pysyneet
melkein paikallaan; navakassa tuulessa -- kun sen nopeus oli 10 metriä
sekunnissa -- ne olisivat kulkeneet taaksepäin; rajuilma -- 25-30
metriin asti -- olisi kuljettanut niitä kuin höyheniä; oikeassa
myrskyssä -- nopeuden ollessa 45 metriä -- ne olisivat kaiketi
pirstoutuneet; ja jos vihdoin niiden kimppuun olisi päässyt
hirmumyrsky, jonka nopeus voi olla toistakin sataa metriä sekunnissa,
ne olisivat tuhoutuneet täysin.
Näin oli käynyt selville, että vaikka ohjattavat ilmapallot olivatkin
hieman edistyneet nopeuden puolesta, kuitenkin vielä kapteenien Krebsin
ja Renardin ylistettyjen kokeidenkin jälkeen voitiin töin tuskin kestää
tavallista tuulta. Sen vuoksi oli näitä ilmassa liitäviä kulkuneuvoja
toistaiseksi mahdotonta ottaa varsinaiseen käytäntöön.
Oli miten oli, mutta samalla kun yritettiin ratkaista ilmapallojen
ohjauskysymystä ja keksiä sellaisia keinoja, joiden avulla niille
saataisiin riittävä nopeus, oli moottorien kehittämisessä edistytty
paljon ripeämmin. Höyrykoneet, jollaisia käytti Henri Giffard, samoin
kuin Dupuy de Lômen turvautuminen lihasvoimaan, olivat vähitellen
väistyneet sähkömoottorien tieltä. Kun Tissandier-veljekset käyttivät
moottorissa sähköparistoja, joissa jännite saatiin kaliumbikromaatilla,
kulki ilmapallo neljän metrin nopeudella sekunnissa. Kapteenien Krebsin
ja Renardin dynamokoneet, jotka kehittivät kaksitoista hevosvoimaa,
lisäsivät ilmapallon nopeutta keskimäärin kuuteen ja puoleen metriin.
Tällä tavalla moottoria yhä parannellen olivat insinöörit ja
sähkömiehet yrittäneet päästä yhä lähemmäs sitä päämäärää, jota voisi
kutsua hevosvoimaksi kellonkuoressa. Vähitellen olikin saatu vielä
parempia tuloksia kuin kapteenien Krebsin ja Renardin paristolla, jonka
salaisuutta he eivät paljastaneet, ja heidän jälkeensä olivat
ilmapurjehtijat voineet käyttää sellaisia moottoreita, joiden paino
kävi yhä keveämmäksi, samalla kun voima kasvoi.
Ilmapurjehduksen harrastajilla, jotka uskoivat ohjattavien ilmapallojen
käyttökelpoisuuteen, oli siis kylläkin ainetta optimismiin. Kuitenkin
oli paljon myös niitä järkeviä miehiä, jotka eivät ottaneet uskoakseen,
että näistä kulkuneuvoista olisi todellista hyötyä. Ja olihan asia
niin, että jos pallo tapasi ilmassa jonkin tukipisteen, niin tämä
kuului samaan piiriin, jossa se itse kokonaan kellui. Kuinka siis sen
massa, joka oli ilmavirtauksille alttiina, voisi vastustaa edes
keskinkertaisia tuulia, vaikka työntövoima olisi kuinkakin voimakas?
Se kysymys tuli aina esille; mutta toivottiin että se voitiin ratkaista
käyttämällä entistä isompia koneita.
Kun keksijät näin ponnistelivat valmistaakseen voimakkaan ja kevyen
moottorin, kävi piankin ilmi, että amerikkalaiset olivat päässeet
kaikkein lähimmäs tämän ongelman ratkaisua. Eräältä bostonilaiselta
kemistiltä, jonka nimi oli siihen aikaan tuntematon, oli ostettu
käyttöoikeus uuteen hänen keksimäänsä dynamokoneeseen. Siinä oli
voimalähteenä myös sähköparisto, mutta sen rakenne oli toistaiseksi
salaisuus. Mitä huolellisimmilla laskelmilla, äärimmäisen täsmällisesti
piirretyillä käyrillä voitiin todistaa, että tämä koje joka sai sopivan
suuruisen potkurin toimimaan, mahdollisti ilmapallolle vähintään
kahdeksantoista, jopa kahdenkymmenenkin metrin sekuntinopeuden.
Sepä olisi todella ollut suurenmoista!
-- Eikä se käy kalliiksikaan! oli setä Prudence lisännyt jättäessään
keksijän käteen, asianmukaisesti laadittua kuittia vastaan, viimeisen
tukun niitä sadantuhannen dollarin seteleitä, joilla hänen keksintönsä
palkittiin.
Silloin Weldon Instituutti oli ryhtynyt viipymättä toimiin. Kun oli
puhe kokeesta, josta voi olla jotakin käytännöllistä hyötyä, heltisi
raha helposti amerikkalaisten taskuista. Varoja karttui runsaasti, eikä
sitä varten edes ollut tarpeellista perustaa osakeyhtiötä. Kun oli
julkaistu ensimmäinen kehotus yleisölle, karttui seuran kassakaappiin
kolmesataatuhatta dollaria -- mikä vastasi runsaasti puolitoista
miljoonaa frangia. Työt aloitettiin Yhdysvaltain kuuluisimman
ilmapurjehtijan Harry W. Tinderin johdolla. Tämän miehen nimen oli
ikuistanut kolme ilmaannousua tuhannen joukosta: ensimmäinen,
jolloin hän oli noussut kahdentoistatuhannen metrin korkeuteen, siis
ylemmäs kuin Gay-lussac, Coxwell, Sivel, Crocé-Spinelli, Tissandier,
Glaisher; toinen, jolloin hän oli kulkenut poikki koko Amerikan,
New Yorkista San Franciscoon, voittaen siten matkan pituudessa
monella sadalla kilometrillä Nadarin, Godardin ja monta muuta
kokeilijaa, lukuunottamatta John Wiseä, sillä tämä oli purjehtinut
tuhatsataviisikymmentä peninkulmaa Saint-Louisista Jeffersonin
piirikuntaan; vihdoin kolmas, joka oli päättynyt hirvittävään
putoamiseen neljän ja puolen sadan metrin korkeudesta, hänen saamattaan
muuta vammaa kuin että oikea ranne nyrjähti, kun sitä vastoin vähemmän
onnellinen Pilâtre de Rozier oli pudottuaan vain parisataa metriä
menettänyt henkensä.
Siihen aikaan, jolloin tämä kertomus alkaa, voitiin jo päätellä, että
Weldon Instituutti oli toiminut varsin ripeästi. Turnerin telakalla
Philadelphiassa lojui suunnattoman iso, pitkulainen ilmapallo, jonka
kestävyyttä aiottiin kokeilla puristamalla sen sisään ilmaa kovan
paineen alaisena. Tämä, jos mikään, ansaitsi hyvinkin pallohirviön
nimen.
Sillä kuinka suuri olikaan esimerkiksi Nadarin _Géant_ niminen pallo?
Ainoastaan 6000 kuutiometriä. Entä sitten John Wisen ilmapallon
tilavuus? 20.000 kuutiometriä. Kuinka paljon veti Giffardin ilmapallo
vuoden 1878 näyttelyssä? 25.000 kuutiometriä, sillä sen säde oli
kahdeksantoista metriä. Verratkaapa näitä kolmea ilmapalloa Weldon
Instituutin kojeeseen, jonka kuutiomäärä oli numeroin lausuttuna 40.000
kuutiometriä, ja silloin voinette käsittää, että setä Prudencella ja
hänen tovereillaan oli jonkin verran aihetta ylpeyteen.
Koska tämän pallon tarkoituksena ei ollut tutkia ilmapiirin ylimpiä
kerroksia, sen nimeksi ei pantu _Excelsior_ [korkeammalle (lat.)],
jollaista laatusanaa pidettiin hieman liiaksi kunniassa Amerikan
kansalaisten kesken. Ei, vaan sen nimenä oli yksinkertaisesti
_Go-ahead_, mikä merkitsi "eteenpäin" -- eikä sen enää tarvinnut muuta
kuin todistaa nimensä oikeutuksen tottelemalla kapteeninsa kaikkia
ohjausliikkeitä.
Tähän aikaan oli sähkö-dynamokone saatu jo melkein valmiiksi sen
toimintaperiaatteen mukaan, joka selvitettiin Weldon Instituutin
ostamassa patentissa. Voitiin siis arvioida, että enintään kuuden
viikon kuluttua _Go-ahead_ lähtisi lentämään avaruuden halki.
Mutta kuten on edellä nähty, kaikkia mekaniikan vaikeuksia ei
sittenkään ollut vielä voitettu. Seuran monituisissa kokouksissa oli
uutterasti pohdittu, ei potkurin muotoa tai kokoa, vaan sen kysymyksen
lopullista ratkaisemista, pitikö potkuri sijoittaa koneen taakse, kuten
olivat menetelleet Tissandier-veljekset, vai sen eteen, kuten oli tehty
kapteenien Krebsin ja Renardin koneessa. Tarpeetonta on lisätä, että
tässä väittelyssä molempien järjestelmien kannattajat olivat joskus
joutuneet käsirysyynkin. Etupotkurin puoltajien ryhmä oli yhtä
monilukuinen kuin takapotkurin ystävät. Setä Prudence, jonka olisi
puheenjohtajana pitänyt ratkaista äänten mennessä tasan mutta joka
lienee ollut professori Burdanin oppilas, ei ollut kyennyt
määrittelemään kantaansa.
Näin oli siis mahdotonta päästä mihinkään päätökseen, ja yhtä
mahdotonta oli panna potkuria paikalleen. Tätä pulmaa voisi kestää
kauan, ellei hallitus sekaantuisi asiaan. Mutta tiedossa onkin, ettei
Yhdysvalloissa hallitus mielellään puutu yksityisten hommiin eikä
välitä siitä, mikä ei koske sitä itseään. Siinä se tekeekin oikein.
Tällä kannalla olivat asiat, ja puheena oleva kesäkuun 12. päivän
kokous uhkasi jäädä loputtomaksi tai oikeastaan loppua mitä kauheimpaan
mellakkaan, jolloin solvauksia sateli puolelta ja toiselta, solvausten
jälkeen tuli nyrkiniskuja, nyrkiniskujen jälkeen kepinlyöntejä,
kepinlyöntien jälkeen revolverinlaukauksia, mutta silloin, seitsemän
minuuttia yli puoli yhdeksän illalla, sattui odottamaton välikohtaus.
Puheenjohtajan pöydän luo astui Weldon Instituutin vahtimestari
tyynesti ja kylmäverisesti, kuten poliisi keskelle kansankokouksen
myrskyä, ja toi erään käyntikortin. Sitten hän jäi odottamaan, mitä
määräyksiä setä Prudence suvaitsisi antaa.
Setä Prudence pani mylvimään höyrytorven, jota käytettiin
puheenjohtajan kellona, sillä itse Kremlinkään kirkonkello ei olisi
riittänyt hänelle. Mutta mellakka ei ottanut siitä tauotakseen, vaan
yltyi yhä. Silloin puheenjohtaja otti hatun päästään, ja nyt saatiin
tällä äärimmäisellä keinolla meteli hieman vaimentumaan.
-- Eräs tiedonanto! sanoi setä Prudence, otettuaan aika hyppysellisen
nuuskaa rasiastaan, joka hänellä aina oli mukanaan.
-- Puhukaa, puhukaa! vastasi yhdeksänkymmentäyhdeksän ääntä, sattumalta
kerrankin yksimielisiä.
-- Eräs ulkomaalainen, hyvät seuramme jäsenet, pyytää lupaa astua
istuntosaliin.
-- Ei ikinä! kaikki äänet huusivat.
-- Hän näyttää haluavan todistaa meille, setä Prudence jatkoi, -- että
ilmapallojen ohjattavuuteen uskominen on kaikkein mielettömintä
haavetta.
Yleinen murina tuli vastaukseksi tähän selitykseen.
-- Tulkoon tänne...! Tulkoon tänne!
-- Mikä sen merkillisen miehen nimi on? sihteeri Phil Evans kysyi.
-- Robur, setä Prudence vastasi.
-- Robur...! Robur...! Robur! kaikki läsnäolijat huusivat.
Ja niin nopeasti syntynyt yksimielisyys siitä, että merkillinen vieras
laskettaisiin sisään, johtui Weldon Instituutin toiveesta saada
tulokkaan niskaan purkaa raivoisan kiihkonsa ylenpalttinen jännitys.
Myrsky oli siis hetkeksi tauonnut, ainakin näennäisesti. Kuinka mikään
myrsky muuten voisi tyyntyä sellaisen kansan keskuudessa, joka
lähettelee pari kolme kertaa kuussa myrskyjä Eurooppaa kohti.