Pam...! Pam...!
Molemmat pistoolinlaukaukset pamahtivat melkein yhtaikaa. Muuan lehmä,
joka oli laitumella viidenkymmenen askelen päässä, sai toisen luodeista
selkärankaansa, vaikkei sillä ollut tässä kahakassa mitään tekemistä.
Kumpaankaan kaksintaistelijaan ei ollut osunut.
Keitä nämä kaksi herrasmiestä olivat? Sitä ei tiedetä, ja kuitenkin
olisi nyt varmasti ollut hyvä tilaisuus tallettaa heidän nimensä
jälkimaailman tietoon. Heistä ei voi sanoa muuta kuin että vanhempi oli
englantilainen, nuorempi amerikkalainen. Jos taas pitäisi mainita,
missä paikassa tuo lauhkea märehtijä joutui puraisemaan viimeisen
ruohokimppunsa, niin se on kerrassaan helppoa. Kahakka sattui Niagaran
oikealla rannalla, jokseenkin lähellä sitä riippusiltaa, joka yhdistää
Amerikan ja Kanadan puoleisen rannan noin viiden kilometrin päässä
putouksen alapuolella.
Englantilainen astui sitten amerikkalaista kohti.
-- Sittenkin minä väitän, että se oli _Rule Britannia!_ hän sanoi.
-- Ei, vaan _Yankee Doodle!_ vastasi toinen.
Riita näytti syttyvän uudelleen, mutta silloin toinen todistajista --
arvatenkin pitäen silmällä karjan etua -- sekaantui asiaan ja
huomautti:
-- Sanokaamme, että se oli _Rule Doodle_ ja _Yankee Britannia_, ja nyt
mennään aamiaiselle!
Tähän välitysehdotukseen, joka antoi arvoa sekä Amerikan että
Ison-Britannian kansallislaululle, suostuivat kaikki läsnäolijat
hyvillä mielin. Amerikkalaiset ja englantilaiset palasivat Niagaran
vasenta rantaa pitkin Goat-saarelle, joka oli puolueetonta aluetta
putousten välillä, ja istuutuivat sen hotellissa pöydän ääreen. Kun he
siinä tapansa mukaan kävivät käsiksi keitettyihin kananmuniin, kinkkuun
ja kylmään häränpaistiin, jota oli maustettu polttavan kirpeillä
vihanneksilla, ja joivat sellaisia teemääriä, että kuuluisat kosketkin
voisivat sitä kadehtia, heitä ei meidän puolestamme enää häiritä.
Muuten onkin perin epätodennäköistä, että heistä vielä tulisi puhe
tässä kertomuksessa.
Kumpi oli oikeassa, englantilainenko vai amerikkalainen? Sitä olisi
ollut vaikea sanoa. Mutta tämä kaksintaistelu osoitti ainakin, kuinka
mielet olivat kiihtyneet, ei ainoastaan uudella, vaan myös vanhalla
mantereella, erään selittämättömän ilmiön takia, joka oli jo kuukauden
verran saanut kaikkien mielet kuohumaan.
... _Os sublime dedit coelumque tueri_,
[kasvot soi ylevät sekä taivahan nähdä (lat.)]
on Ovidius lausunut ihmisolennon suurimmaksi kunniaksi. Todellakaan ei
koskaan oltu niin hartaasti katseltu taivasta sitten ihmisen
ilmaantumisen maapallolle.
Tarkemmin sanoen oli edellisenä yönä jokin ilmassa leijaileva torvi
toitottanut metallisia säveliään avaruuden halki sillä kohdalla
Kanadaa, joka oli Ontario- ja Erie-järven välillä. Toiset olivat
kuulleet _Yankee Doodlen_, toiset taas _Rule Britannian_. Siitä oli
syntynyt sekin anglosaksien kiista, jonka päätti aamiainen
Goat-saaren hotellissa. Kenties torvi ei soittanut kumpaakaan näistä
isänmaallisista lauluista. Mutta kukaan ei epäillyt sitä merkillistä
seikkaa, että tämä outo ääni tuntui kajahtelevan taivaasta maan päälle.
Pitikö uskoa, että jokin enkeli tai ylienkeli oli ottanut taivaisen
torven huulilleen...? Eikö ollut luultavampaa, että leikilliset
ilmapurjehtijat kaiuttivat tätä heleätä soitinta, jota huhun jumalatar
Fama niin pauhaten käyttää?
Ei, siellä ei näkynyt palloa eikä ilmapurjehtijoita. Taivaan ylemmissä
ilmakerroksissa esiintyi jokin poikkeuksellinen ilmiö -- sellainen
jonka laatua tai alkuperää ei saatu selville. Tänään se ilmestyi
Amerikan kohdalle, kaksi vuorokautta myöhemmin Euroopan yläpuolelle,
viikon päästä Aasiaan, Taivaan valtakunnan vaiheille. Totta tosiaan,
ellei tuo soitin, joka näin antoi merkkejä ilmiön etenemisestä, ollut
viimeisen tuomion pasuuna, niin mikä se sitten oli?
Siitä oli kaikissa maissa, niin kuningaskunnissa kuin tasavalloissakin,
seurauksena jonkinlaista levottomuutta, jota piti tyynnyttää. Jos
kuulisitte talossanne outoja ja selittämättömiä ääniä, ettekö silloin
kiireimmiten yrittäisi selvittää sitä, ja jos tutkimuksista ei olisi
mitään apua, ettekö pakenisi kotoanne muuttaaksenne asumaan jonnekin
muualle? Kyllä, epäilemättä! Mutta tässä tapauksessa oli kotina
maapallo. Ei käynyt mitenkään päinsä muuttaa kuuhun, Marsiin,
Venukseen, Jupiteriin tai millekään muulle aurinkokunnan
kiertotähdelle. Siksi oli saatava selville, mitä oli tekeillä, ei
rajattomassa tyhjyydessä, vaan ilmakehän kerroksissa. Eihän ole
olemassa ääntä, ellei ole ilmaa, ja kun kerran oli ääntä -- yhä tuo
kuuluisa pasuuna! -- niin oli selvää, että salaperäinen ilmiö oli
peräisin ilmakerroksesta, jonka tiheys vähenee ylöspäin ja joka ei
ulotu kymmentäkään kilometriä korkeammalle hieman litistyneen pallomme
ympärillä.
Tähän asiaan tarttuivat tietysti tuhannet sanomalehdet, käsittelivät
sitä kaikilta eri puolilta, valaisivat sitä ja pimittivät, kertoivat
siitä todenperäisiä tai perättömiä uutisia, hälyttivät tai rauhoittivat
lukijoitaan -- aina vain mielessä painoksen suurentaminen -- ja lopulta
villitsivät hieman hullaantuneet kansanjoukot. Silloin jäi politiikka
äkkiä huomiotta maailman asioiden silti käymättä sen huonommin. Mutta
mitä tämä ilmiö oli?
Asiaa tiedusteltiin maapallon kaikista tähtitorneista. Ellei niistä
saisi vastausta, niin mitä varten pidettiin tähtitorneja? Elleivät
tähtitieteilijät, jotta tutkivat tuhansien miljardien kilometrien
päässä sijaitsevia kaksois- tai kolmoistähtiä, kykenisi selvittämään
kosmisen ilmiön alkuperää, vaikka se oli ainoastaan muutaman kilometrin
päässä, niin mitä hyötyä heistä oli?
Olikin mahdotonta edes arviolta laskea, kuinka paljon teleskooppeja,
kaukoputkia, kiikareita, silmälaseja, rillejä, monokkeleita oli
tähdättyinä taivasta kohti näinä kauniina kesäöinä, kuinka monta silmää
oli painettuna kaikenvahvuisten ja kaikenkokoisten kojeiden okulaareja
vasten. Ehkä ainakin satoja tuhansia. Kymmenen, kaksikymmentä kertaa
enemmän kuin paljaalla silmällä voi laskea tähtiä taivaankannella.
Mikään pimennys, joka oli voitu havaita yhtaikaa koko maapallon
pinnalla, ei ollut koskaan herättänyt vastaavaa huomiota.
Tähtitorneista saatiin vastauksia, mutta ne eivät tyydyttäneet. Kukin
lausui mielipiteensä, mutta erilaisen. Siitä oli seurauksena
tiedemiesten keskinäinen kiista huhtikuun viimeisinä ja toukokuun
alkuviikkoina.
Pariisin tähtitorni pysyi hyvin pidättyvänä. Yksikään sen osastoista ei
ilmaissut kantaansa. Matemaattisen tähtitieteen laitoksessa ei ollut
viitsitty katsella; siinä osastossa, jonka asiana oli mittailla
puolipäiväkorkeuksia, ei ollut mitään keksitty; fysikaalisten
havaintojen tekijät eivät olleet mitään havainneet; maanmittauspuolella
ei ollut mitään huomattu; meteorologian osastossa ei ollut mitään
ilmennyt; eivätkä myöskään laskijat olleet nähneet mitään. Tämä
tunnustus oli ainakin avomielinen. Samoin oltiin avomielisiä
Montsourisin tähtitornissa ja Saint-Maurin puiston magneettisella
havaintoasemalla. Sama totuudellisuus tuli esille Tähtitieteellisen
Seuran toimistossa. Ranskan pääkaupungissa edustettiin silkkaa
suoruutta.
Mutta maaseudulla ei asetuttu niin kielteiselle kannalle. Kenties oli
toukokuun 6. ja 7. päivän välisenä yönä näkynyt jotakin sähköistä
hohdetta, jota ei ollut kestänyt kauempaa kuin parikymmentä sekuntia.
Pic-du-Midissä tätä hohdetta oli esiintynyt kello yhdeksän ja kymmenen
välillä illalla. Puyde-Dômen meteorologisella asemalla se oli havaittu
kello yhden ja kahden välillä aamulla; Mont Ventouxissa, Provencessa,
kello kahden ja kolmen välillä; Nizzassa kolmen ja neljän välillä;
vihdoin Semnozin alpeilla Annecyn, Bourgetin ja Genevenjärven välillä
sillä hetkellä, jolloin sarastus valaisi taivaan lakipistettä.
Ilmeisesti ei sopinut suoraan väittää näitä havaintoja perättömiksi.
Epäilemättä tuo hohde oli nähty eri paikoissa -- perätysten --
muutamien tuntien kuluessa. Se oli siis lähtöisin joko useista eri
valokeskuksista, jotka kiitivät maan ilmapiirissä, tai vain yhdestä,
mutta sen täytyi liikkua tavattoman nopeasti, lähes kaksisataa
kilometriä tunnissa.
Mutta oliko koskaan päivällä huomattu ilmassa mitään poikkeuksellista?
Ei koskaan.
Oliko edes pasuuna silloin toitottanut ilmakerroksissa?
Ei pienintäkään pasuunan ääntä ollut kuulunut auringon nousun ja laskun
välillä.
Yhdistyneessä kuningaskunnassa oltiin kerrassaan ymmällä. Tähtitornit
eivät päässeet asiasta yksimielisyyteen. Greenwich ei voinut olla yhtä
mieltä Oxfordin kanssa, vaikka molemmat väittivät, ettei se ollut
mitään.
-- Optinen erehdys! toinen sanoi.
-- Kuulovirhe! toinen vastasi.
Ja siitä ne väittelivät. Joka tapauksessa se oli aistiharhaa.
Berliinin ja Wienin tähtitorneissa uhkasi väittelystä tulla
kansainvälisiä selkkauksia. Mutta Venäjä, jota edusti Pulkovan
tähtitornin johtaja, todisti niille, että ne olivat kumpikin oikeassa;
se riippui muka siitä kannasta, jolle ne asettuivat määritelläkseen
tämän teoriassa mahdottoman, mutta käytännössä mahdollisen ilmiön
laatua.
Sveitsissä, Säntisin tähtitornissa Appenzellin kantonissa, Rigin ja
Gäbrisin huipuilla, Sant-Gotthardin, Sant-Bernhardin, Jülichin,
Simplonin, Zürichin ja Somblichin havaintoasemilla ja Tyrolin alpeilla
oltiin erinomaisen pidättyväisiä lausumasta mitään sellaisesta
ilmiöstä, jota ei kukaan ollut ennen todennut -- mikä olikin perin
järkevää.
Mutta Italiassa, Vesuviuksen ilmatieteellisessä laitoksessa samoin kuin
Etnan havaintoasemalla, joka oli sijoitettu muinaiseen Casa Ingleseen,
ja Cavo-vuoren huipulla, uskalsivat tutkijat myöntää, että tässä
ilmiössä sittenkin oli perää, koska siitä oli eräänä päivänä saatu
havainto pienen höyrykiehkuran hahmossa ja kerran yöllä tähdenlentona.
Mutta mitä se muuten oli, siitä heillä ei ollut kerrassaan mitään
tietoa.
Tämä salaperäisyys alkoi todella jo väsyttää tiedemiehiä, samalla kun
se yhä edelleen kiihdytti, jopa pelottikin tavallisia ja tietämättömiä
ihmisiä, joita tässä maailmassa on ollut, on ja aina vastakin on oleva
valtava enemmistö, koska niin sääti muuan luonnon viisaimmista laeista.
Tähtien ja ilmojen tutkijat olisivat siis lakanneet pohtimasta sitä,
ellei toukokuun 26. ja 27. päivän välisenä yönä Norjan Ruijassa
sijaitsevan Kautokeinon havaintoasemassa ja sitten 28. päivän
vastaisena yönä Isfjordin havaintoasemassa Huippuvuorilla olisi
toisaalta norjalaisten, toisaalta ruotsalaisten kesken päästy täyteen
varmuuteen seuraavasta ilmiöstä: revontulien keskellä oli näkynyt jokin
iso lintu, ilman hirviö. Vaikkei silloin voitukaan lähemmin määritellä
sen rakennetta, oli kuitenkin epäämättömästi havaittu, että se oli
syössyt itsestään kappaleita, jotka pamahtelivat kuin pommit.
Euroopassa tahdottiin kernaasti olla epäilemättä tätä Ruijan ja
Huippuvuorten havaintoasemien havaintoa. Mutta tässä ilmiössä näytti
olevan ihmeellisintä se, että ruotsalaiset ja norjalaiset olivat
jostakin asiasta yksimielisiä.
Tästä luulotellusta havainnosta tehtiin pilaa kaikissa tähtitorneissa
Etelä-Amerikassa, Brasiliassa, Perussa ja La Plata-virran varrella,
samoin kuin Australiassa, kuten Sidneyssä, Adelaidessa ja Melbournessa.
Ja australialaisten ivanauru olikin perin tarttuvaa.
Lyhyesti sanoen, vihdoin oli jäljellä vain yksi ilmatieteellisen
havaintoaseman johtaja, joka uskalsi lausua jotakin varmaa tästä
asiasta, välittämättä siitä, kuinka pilkallisesti hänen esittämäänsä
ratkaisua arvosteltaisiin. Hän oli muuan kiinalainen, Tsi-Ka-Wein
tähtitornin esimies. Mainittu laitos sijaitsi keskellä laajaa tasankoa,
ainakin viidenkymmenen kilometrin päässä merestä, ympärillään
suunnattoman avara näköpiiri puhdasta ilmaa.
-- Näyttää siltä, hän lausui, -- että puheena oleva esine on
yksinkertaisesti vain jokin ilmapurjehtijan laite, lentävä kone.
Sepä vasta oli pila!
Mutta jos kiisteltiinkin tuimasti vanhassa maailmassa, niin on helppoa
kuvitella, millainen sen täytyi olla siinä osassa uutta maailmaa, jonka
alueesta suurin osa kuului Yhdysvalloille.
Sanotaan, ettei kunnon amerikkalainen kulje eri teitä. Hän valitsee
vain yhden, yleensä juuri sen, joka vie suoraan perille. Amerikan
liittovaltioiden tähtitornit eivät myöskään epäröineet, mitä niiden
tuli tehdä tässä asiassa. Elleivät ne paiskanneet kaukoputkiensa
mykiötä toistensa kalloon, oli syynä vain se, että olisi pitänyt
hankkia uusia tilalle juuri silloin, kuin niitä kipeimmin tarvittiin.
Tässä niin kovasti kiistellyssä kysymyksessä väiteltiin ankarasti
kahden puolueen kesken: toiseen kuuluivat Washingtonin ja Cambridgen
tähtitornit, edellinen Columbian piirikunnassa, jälkimmäinen
Massachusettsin osavaltiossa, toiseen taas Darmouth Collegen tähtitorni
Connecticutissa ja Ann Arborin vastaava laitos Michiganissa. Riita ei
koskenut havaitun esineen laatua, vaan havainnon täsmällistä hetkeä;
sillä kaikki väittivät nähneensä sen samana yönä, samalla tunnilla,
samalla minuutilla, samalla sekunnilla, vaikka salaperäisen liikkujan
rata ei kulkenut kovinkaan korkealla horisontin yläpuolella. Mutta
matka Connecticutista Michiganiin, Massachusettsista Columbiaan, oli
kuitenkin niin pitkä, että tätä eri paikoissa muka samalla hetkellä
tehtyä havaintoa täytyi hyvinkin pitää epäilyttävänä.
Dudley New Yorkin osavaltion Albanyn kaupungista ja West Pointin
sota-akatemia huomauttivat virkaveljiensä olevan väärässä esittämällä
tarkat laskelmat mainitun kappaleen kohtisuorasta noususta ja
näkökulman asteluvusta.
Mutta myöhemmin huomattiin, että nämä tutkijat puhuivat täysin väärästä
kappaleesta, että heidän näkemänsä esine oli meteori, joka oli kulkenut
vain ilmakehän keskimmäisen kerroksen läpi. Eihän sellainen meteori
siis voinut olla sama kuin puheena oleva ilmiö. Kuinka muuten olisikaan
mahdollista, että meteori soitti pasuunaa?
Mitä tuli tähän pasuunaan, niin sen räikeätä toitotusta koetettiin
turhaan väittää kuuloharhaksi. Korvat eivät tällöin erehtyneet sen
enempää kuin silmätkään. Varmasti oli nähty, ja yhtä varmasti oli
kuultu. Toukokuun 12. ja 13. päivän välisenä yönä, joka oli hyvin
pimeä, olivat Sheffieldin tieteelliseen osastoon kuuluvan Yale Collegen
havainnontekijät voineet merkitä muistiin muutamia neliosaisia tahteja
eräästä d-duuri-sävelestä, joka nuoteiltaan ja rytmiltään kuulosti ihan
samalta kuin ranskalaisen _Matkalaulun_ loppuosa.
-- Ahaa! vastasivat leikinlaskijat, -- siellä oli jokin ranskalainen
orkesteri soittamassa ilmakehien keskellä!
Mutta leikinlasku ei ollut mikään vastaus. Ja siitä huomauttikin
Bostonin tähtitorni, jonka oli perustanut Atlantic Iron Works Society
niminen yhtiö ja jonka mielipiteitä tähti- ja ilmatieteellisistä
kysymyksistä alettiin tiedemiesten keskuudessa pitää ehdottoman
pätevinä.
Silloin sekaantui asiaan Lookoutin vuorelle vuonna 1870 perustettu
Cincinnatin tähtitorni, johon oli saatu varat herra Kilgoorilta, ja
joka on tunnettu kaksoistähtien mikrometrisistä mittauksista. Sen
johtaja selitti mitä vilpittömimmin uskovansa, että jokin liikkuva
kappale todella tuli hyvin lyhyin väliajoin näkyviin ilmakehän eri
kohdilla, mutta että oli mahdotonta mitään lausua tämän esineen
laadusta, mittasuhteista, nopeudesta tai radasta.
Kohta tämän jälkeen sai muuan sanomalehti, jonka levikki oli tavattoman
suuri, _New York Herald_, eräältä tilaajaltaan seuraavan nimettömän
tiedonannon:
-- Vielä ei liene unohdettu, kuinka muutamia vuosia takaperin
Ragginahran Begumin molemmat kilpailevat perilliset, ranskalainen
tohtori Sarrasin ja saksalainen insinööri Schultze, joista edellinen
perusti Francevillen kaupungin Oregonin eteläosaan ja jälkimmäinen
Stahlstadtin kaupungin sen lähelle, joutuivat keskenään kovaan
otteluun.
Myöskään ei ole voitu unohtaa, että aikeissa tuhota Francevillen,
Schultze ampui tätä kohden hirvittävän pommin, jonka oli määrä pudota
ranskalaiseen kaupunkiin ja yhdellä iskulla hävittää se.
Vielä vähemmän on saattanut jäädä unohduksiin, että tämä pommi, jonka
alkuvauhti kanuunahirviön suusta lähtiessä oli väärin laskettu, kiiti
kuusitoista kertaa niin nopeasti kuin tavalliset ammukset -- siis
runsaasti kuusisataa kilometriä minuutissa -- ettei se enää
pudonnutkaan takaisin maan päälle ja että se meteoriksi muuttuneena
kiertää nyt ja ikuisesti tulevaisuudessa maapallomme ympäri.
Miksei juuri se olisi puheena oleva kappale, jonka olemassaoloa ei
voida kieltää?
Perin nerokas, tuo _New York Heraldin_ tilaaja. Entä pasuuna? Eihän
Schultzen pommissa ollut pasuunaa!
Kaikki selitykset eivät siis selittäneet mitään, kaikki nämä
havaintojentekijät havaitsivat väärin.
Tosin oli yhä jäljellä se olettamus, jonka oli esittänyt Tsi-Ka-Wein
johtaja. Mutta mitä arvoa oli kiinalaisen mielipiteellä?
Ei tarvitse luulla, että vanhan ja uuden maailman yleisö olisi lopulta
kyllästynyt. Ei lainkaan, vaan väittely jatkui entistä kiivaampana.
Mihinkään yksimielisyyteen ei päästy, vaikka hiukan pidettiin
taukoakin. Kului näet muutamia päiviä, jolloin ei saapunut mitään
viestejä kappaleesta, meteorista tai muusta eikä yläilmoista kuultu
heikointakaan pasuunanääntä. Oliko tuo esine siis pudonnut jonnekin
maapallolle, missä olisi ollut vaikeata päästä sen jäljille --
esimerkiksi mereen? Lepäsikö se nyt Atlantin tai Tyynen tai Intian
valtameren pohjalla? Mitä siitä arveltaisiin?
Mutta sitten, heinäkuun 2. ja 9. päivän välillä, saatiin sarja uusia
tosiasioita, joiden selittämiseksi ei mitenkään riittänyt se, että
tässä muka oli esillä vain jokin kosminen ilmiö.
Viikon kuluessa oli merkillinen lippu nähty liehumassa perin
vaikeapääsyisten huippujen yläpuolella, nimittäin hampurilaisille Pyhän
Mikaelin tornin kohdalla, turkkilaisille Pyhän Sofian korkeimman
minareetin yllä, Rouenin väestölle tuomiokirkon metallisen nuolen
kärjessä, strassburgilaisille Münsterin huipulla, amerikkalaisille
Vapaudenpatsaan yläpuolella Hudson-virran suulla ja Washingtonin
muistopatsaan kohdalla Bostonissa, kiinalaisille Viidensadan Neron
temppelin harjalla Kantonissa, hindulaisille lähellä Tanshurin
temppelin pyramidin kuudettatoista kerrosta, italialaisille Pyhän
Pietarin kirkon ristin kohdalla Roomassa, englantilaisille St. Paulin
kirkon ristin yläpuolella Lontoossa, egyptiläisille Gizan suuren
pyramidin terävän huipun kohdalla ja pariisilaisille vuonna 1889
pidettyä maailmannäyttelyä varten rakennetun, kolmensadan metrin
korkuisen rautatornin ukkosenjohdattimen lähellä.
Ja tämä lippu oli mustaa kangasta, se oli kirjailtu tähdillä ja
keskellä oli kultainen aurinko.