Kolme vuotta on kulunut siitä, kun Kaarlo oli tullut sotaretkeltä, ja
kun hän oli Mariata puolisokseen Niemeläiseltä pyytänyt. Jopa jotkut
luulivat Mariasta tulleen "vanhan piian" kun ei enää Markkulan
Juusekaan käynyt häntä armastelemassa. Sitäpä jo alkoi itse
Niemeläinenkin arvella, mutta ei pelännyt häneltä sillä hyvän elämän
loppuvan.
Niemelän kartano kaikui aisakellon äänestä, kun ajoi pihaan eräs mies,
joka tunnettiin rikkaaksi Markkulan Juuseksi. Tämä kietoi hevosensa
riimun nauhan kiinni tallin seinässä olevaan renkaaseen. Niemeläinen
nouti hevoselle heiniä ja pyysi vierasta korutupihin "tupakoimaan".
Tänne päästyään pyysi Markkulan isäntä haettamaan Ojalan Kaarloa sinne,
sanoen olevan itsellään tälle asiata.
Tämän pyynnön lupasi Niemeläinen täyttää ja laittoi renkinsä sinne
menemään.
Pian olikin Kaarlo Niemelässä, tuoden toisen miehen mukanaan, jonka hän
esitteli pehtoori K:ksi sanoen tämän olevan vanhoja tuttujansa, jonka
vuoksi hän pyysi tuttavataan tulemaan mukana.
Puhe alkoi ensin, kuten tavallista, ilmoista, sitten johtui se
maanviljelykseen, jossa pehtoori K. selitti kemiallisia tutkinnoitaan
ja omia kokemuksiaan. Tätä kuunteli Niemeläinenkin tarkasti, sillä hän
myöntyi jo antamaan tieteellekin arvoa, jota vastaan hän ennen oli
ollut liian ankara.
Maria kantoi kamariin vieraille "suun avausta", jolla käynnillään hän
osui pysähtymään sinne siksi, että Markkula sai tilaisuuden ottaa hänen
kädestään kiinni sekä samalla kertaa Kaarlon käden toiseen käteensä ja
suuresti liikutettuna lausui: -- Ystäväiseni! voitteko antaa anteeksi,
mitä tuhmuudessani olen tehnyt, ja mitä olette tähteni kärsineet?
Silloin kun Mariaa omakseni havittelin, kirjoitin hänen puolestaan
kirjeen sinulle, Kaarlo ... sen tein halusta, näyttääkseni muka, kuinka
turhaa sinun on minun kanssani kilpailla. En silloin tiennyt, mitä ne
muutamat vähäpätöiset rivit matkaan saattoivat; ne vaikuttivat, että
lähdit sotaretkelle... Siten olit pois tieltäni; mutta yritykseni
Mariaan nähden raukesivat turhaan. -- Minä aloin kysellä sydämmeltäni
syytä siihen, miksi en hänelle kelvannut.
Olin muka mielestäni sorea ja sitä paitsi rikas Marian omistajaksi,
jonka vuoksi en arvannut aavistaakaan syytä kelpaamattomuuteeni. --
Tämmöistä tuhmuutta ja itserakkauden ylpeyttä oli minussa,
onnettomassa. Luulin, näet, ihmisen elävän onnellisena yksinomaisesti
sitä nauttiessaan mitä rahalla saadaan. -- Mutta eipä aikaakaan, kun
minä, kylmäsydäminen, jouduin rikkauteni kanssa koittelemusten
vaakalle. Silloin huomasin itseni paljon köykäisemmäksi sinua
Kaarlo. Silloin oivalsin mieleni. Maria on minua tunteellisempi ja
rakkaudessaan sydämekkäämpi -- se vaatii samalloista vastarakkautta, ja
sen hän löytääkin Kaarlolta ... mutta sinä, katala, olet heidän
erottajansa. Minä näin Marian surevan katkerasti, ja se vaikutti minuun
voimallisesti. Olin mielestäni murhaaja, sillä minä luulin, ett'et sinä
enää näitä maita kävele. Se kolkutti minun sydämmessäni koston kamalana
uhkana ja mursi itsekkäisyyden kahleet. Minä kaduin äärettömästi
tekoani ja -- miten olisi käynytkään, jos sinä olisit kaatunut sodassa.
Vaan kun palasit, niin minä olin päässyt kuormastani, mutta sitä
kantaessani olin oppinut paljon. Sydämeni on muuttunut ... nyt
ymmärrän, kuinka vähäpätöiset ovat ihmisen pyrinnöt, jos ei niissä ole
oikeata suuntaa ja jalompaa henkeä.
Kuten olen sanonut, olin saattanut teidät kärsimään ja -- itseni; mutta
itselleni se oli hyväksi. Se herätti tuntoni, joka pakoittaa minun nyt
kysymään: -- Saanko rakastaa teitä ystävinä, veljenäni ja sisarenani?
Ja tämän ohessa myös pyydän esittää, että te, rakkaudessa yhdistetyt
henkilöt, antaisitte kätenne toinen toisellenne ijänikuiseksi liitoksi.
Siihen ei sovi olla Marian isällä mitään estettä, enkä usko että hän
sitä täydellä ymmärryksellä voi estääkään.
Kaarlo kuunteli syvämielisenä Juusen puhetta, ja vastasi: -- Sinä olet
onneani johdattanut, vaikka sen olet tehnyt tietämättäsi. --
Heittäkäämme menneet asiat unhotuksiin ja olkaamme ystävät mitään
kaihoa toisiamme kohtaan tuntematta, kiittäkäämme Luojaa siitä, mitä on
tapahtunut, sillä se on ollut meille kaikille hyväksi. Jos olemmekin
kärsineet, niin ihmiselle on aina hyväksi se, että hän ponnistaa
vastuksien läpitse, sillä siitä saa hän oppia, ymmärrystä, kestävyyttä
ja terästä tahdolleen. -- Nähkäämme, että ihmisellä on paljon
velvollisuuksia täytettävänä, sillä hän on luotuna herraksi kaikille
maan päällä oleville olennoille, hallitsemaan näitä ja ottamaan
elatuksensa maasta raivaamalla tiensä luonnon laatimiin lujempiinkin
kohtiin. Kurja on se ihminen, joka elää vain sattumusten nojassa ja
antaa tuulen viedä itseänsä minne milloinkin. -- Tämä maa, joka on
meidän äitimme, kaipaa runsaampaa ravintoa, se on: aineellista
varallisuutta ja henkistä jaloutta.
Mitä ehdoitukseesi tulee, että saisin Marian vihdoinkin elämäni
kumppaniksi, niin siihen myönnyn sydämmestäni, mutta koska hänen isänsä
on ollut sitä vastaan, niin olen antanut sen olla hänen asianaan. Siitä
saa tuo arvoisa isäntä antaa nytkin lausuntonsa.
-- Kyllähän minä sitä vastaan olen ollut, mutta murretaanhan kivikin,
mitä sitten ihmisen mieli, sillä nyt olen tullut jo toiselle tuumalle,
kun olen huomannut, miten kunnokas ja ymmärtävä mies Kaarlo on. -- Siis
tapahtukoon heidän oma tahtonsa, sanoi Niemeläinen värähtelevällä
äänellä, sillä hän tuli ikäänkuin loukatuksi, kun kuuli Juusen ja
Kaarlon puheet.
Arvaahan mikä sitten tapahtui... Mitäs muuta kuin onnelliset
kihlajaiset. Ojalan perhe ynnä muita lähellä olevia arvoisia henkilöitä
ja ystäviä kutsuttiin Niemelään, jossa oli riemua ja nautinnoita
vieraille tarjona. Kaikki iloitsivat siitä että Maria pääsisi Kaarlolle
elämän kumppaniksi. Niemeläinen itsekin hieroi kämmeniään mielissään ja
kohteli kunnioituksella Kaarloa. Mutta miten suureksi siitä tuon ilo
riemastuikin, kun pehtoori K. ilmoitti kaikkien läsnäollessa, miten
paljon Kaarlolla on omaisuutta, sanoen hänellä olevan mahtavan maatilan
T. läänissä P:n pitäjästä. Hän sanoi itse olevansa sen talouden hoitaja
eli pehtoori, joten hän tietää, että tila on hyvin tuottava ja
nimeltään Hovila.
Tämä oli kuulijoille suuri ihme, mutta he uskoivat kuitenkin sen
todeksi, kun saivat kuulla kaikki asianhaarat. Niemeläinen hymyili ja
milt'ei itkenyt ilosta.