Rauhan sanoma on kaikunut. Verivirrat ovat tukittuina Turkin maalla.
Siitä iloitsevat kaikki ihmiset.
Vapaana rientävät nyt sodan kalpaa heiluttaneet, urhoolliset soturit
kotimaahansa. Kaarlo seurasi mukana. Matkallaan oli hän rikastunut ei
ainoastaan aineellisesti mutta kokemukseltakin. Hän oli kokenut sekä
nähnyt ja siten paljon oppinut. -- Majurin kertomuksesta oli hän
oppinut tietämään, miten oikullinen onni on rikkaalle niinkuin
köyhällekin. Ja majurin elämä kuvasi hänelle sen, ett'ei rikkaudella
eikä ulkonaisella arvolla ainoastaan saavuteta kaikkia sydämmen
vaatimuksia.
Kuten sanottu, oli Kaarlo oppinut paljon. Hän oli käynyt elämän koulua
ja siten valmistunut hurjasta nuorukaisesta neroksi, jaloksi,
koettelemuksia kestäväksi mieheksi. Hän sai henkeä ja tahdon lujuutta
kaikkiin jalonpiin pyrinnöihin ja uuden ajan aatteisiin.
Helsinkiin päästyään riensi Kaarlo kohden kotiaan, eikä ensiksi
majurilta saatuun Hovilaansa. Omaistensa ikävä sekä salainen, himmeä
toivo Marian ehkä vielä vapaana olemisesta riennättivät häntä kiireesti
kotiansa.
Rientäkäämme Kaarlon edellä Niemelään, johonka päästyämme huomaamme,
että väki on kaikki, paitsi Mariaa, kotoa poissa, ulkotöissä. Maria
istuu kangastuolissa. Hän on kutonut, mutta nyt lepää syöstävä:
poskensa on nojattuna kättä vasten. Mitä mietti tyttö noin
aateksivaisena? Hänen ajatuksensa hyörivät Kaarlon luona. Hänen
huuliltansakin kuului:
-- Onkohan mahdollista, että Kaarlo on hengissä? Ehkä on! ... ehkä
palajaa hän vielä... Korkeimman käsi on voinut häntä varjella... Onpa
suurempiakin ihmeitä tapahtunut. Näin aprikoi Maria, eikä enään
kyyneleet kastelleet hänen vaalistuneita poskiaan, kuten joku aika
takaperin, jolloin hän unelmissaan seurasi armastaan sodan kauhussa:
kuinka mahdotointa hänen on enään olla elossa -- kuinka paljon hän oli
saanut kärsiä sodassa ja kuinka kurjasti hänen täytyi -- kuolla. Mutta
jälleen ajatteli hän: voipa suomalainen uljaasti taistellakin ja
voittaa ... onhan jaloa nähdä hänen palajavan kunnialla kaunistettuna.
Nämä haaveet saivat jälleen Marian silmät kirkastumaan ja kyyneleet
kuivamaan.
Kaikki katosivat Marialta mietteet, kun Kaarlo astui Niemelän pirttiin.
Ilon valtaamana kiljahti hän: -- Ah, sinäkö vihdoin palajat sieltä...
Terve, terve, kiitos Jumalalle, ettäs palasit! -- Mutta kuinka sinä
olet elossakaan, kun siellä on niin paljon kuollut sodassa. -- Ja miksi
lähdit minulle edes jäähyväisiä sanomatta. Kuinka minä surin ... mutta
nytpä sinä näytät jalolta.
Näihin puheisiin ei Kaarlo virkannut mitään, vaan sulki Marian syliinsä
ja hetken perästä kysyi: Vieläkö olet vapaana, etkö olekaan mennyt
Markkulan Juuselle? Kuinka se on niin käynyt? Ja kuinka nyt isällesi
kuuluu? Vieläkö hän kieltää sinua tulemasta köyhään Ojalaan?
-- Kyllä hän on aina sanonut, ettei antavansa minua köyhälle; -- mutta
en usko, että hän enää kieltää, kun sinut näkee.
Kaarlo hymyili ja siveli viiksiään, kun Maria häntä köyhäksi luuli.
-- Annahan olla, ajatteli hän, minä koetan vielä köyhän nimessä, ukko,
sinulta tytärtäsi. Minä koettelen vielä vissimmäksi, minkä arvon tuo
ahmatti antaa aineelliselle rikkaudelle.
Maria vaipui nojalleen Kaarlon sydäntä vasten, lumoutuneena riemusta ja
rakkaudesta, jota kumpaakin hänen rintansa täysin määrin uhkueli.
Mutta tällä kertaa ei Kaarlo joutunut täällä kauan viivyttelemään,
sillä hänen täytyi palata kotiansa, Ojalaan, kertomaan omaisilleen
matka muistelmiaan, jota ei hän äsken vielä ollut ennättänyt tehdä,
vaikka he suurella uteliaisuudella niitä tiedustelivat. -- Kun hän näet
kuuli, että Maria oli vielä vapaana, niin riensi hän tätä ensin
tervehtimään. Ja kuka olisikaan voinut olla niin tekemättä, sillä
"vanha suola janottaa, ja rakkaus ei ruostu."
-- Elähän nyt vielä lähde, esteli Maria; odota, että isäkin sinut näkee
ja -- että tiedämme, vieläkö hän sinua halveksii ... mutta ei hän sitä
voi tehdä. Meitä ei pidä enää kenenkään eroittaman... Mutta en sentään
sinua, armaani, enempää estä kotiasi menemästä. Siinä tekisin väärin
omaisiasi kohtaan, jotka ovat surreet sinua niin suuresti. --
Huomaisitko äitisi kalpeita kasvoja ... kuinka hän on vanhentunut!
Kuinka murhe on painanut häneen leimansa. Riennä vain heidän luoksensa
... minä olen onnellinen, nähtyäni sinut hengissä palanneena sieltä
kuoleman ottelukentältä.
Kaarlo kuunteli äänetöinnä, sillä hänen sydämensä oli liiaksi
onnellinen sanoihin puhkeamaan. Hän katseli silmiään pois kääntämättä
Marian kasvoihin, joissa oli lilja muuttunut ruusuksi, mutta tuo
kuitenkin oli liljaa kauniimpi, sillä se ilmaisi puhdasta sammumatonta
rakkautta.
Iloisena ja onnellisena erosi Kaarlo nyt Mariasta ja sanoi huomenna
tulevansa jälleen.
Toisen päivän tultua kiiruhtikin Kaarlo Niemelään. Täällä otti hänet
Niemeläinen vastaan kohteliasuuden osoitteella. Se oli Marian mielestä
hyvä enne.
Ennenkuin pitkiin puheisiin ennätettiinkään, kysyi Kaarlo entistä
rohkeammin ja jyrkemmästi: -- Oletteko te, isäntä, mielipiteissänne
yhtä kuin ennenkin ... ettekö jo suostu antamaan minulle Mariaanne?
-- Taas sama vastaus kuin ennenkin, ajatteli Niemeläinen itsekseen, ja
oudosti oukailtuaan hetken perästä sanoi: -- Kyllähän olet moitteeton
mies käytöksesi puolesta; -- mutta minä olen yhtä armotoin siinä
asiassa kuin ennenkin.
Maria masentui, kuullessansa tuon jyrkän kiellon. Hänen sydämmensä
sykki niin kovasti, jotta oli tulla rinnasta ulos. Hän värisi kuin
haavan lehti, ja silmänsä oli kyyneleihin puhkeamaisillaan.
-- Oletteko siinä aina yhtä armottoman ankara? jatkoi Kaarlo
kysymystään.
-- Olen, oli vastaus.
-- Voi sentään teitä kun te olette itsekäs! Älkää isä-kulta, älkää olko
niin tyly, rukoili Maria tuskin kuuluvalla äänellä ja karkasi isänsä
kaulaan.
-- Noh, hurjanahan sinä, tyttö, olet, äyhkäsi ukko, riistäen itsensä
irti ja riensi ovesta ulos.
Maria pyyhki silmistään tulevata kyyneltulvaa ja oli kuin tulisilla
hiilillä. -- Mutta Kaarlo, hän ei voinut sitä sietää: hän lohdutti
armastaan, sanoen: -- Älä sure suotta, ei meidän yhdistyksemme siteet
ole vielä katkottuina. Kyllä minä aarteitteni avulla saan isäsi
suostumuksen, vaikka tällä hetkellä, mutta minä tahdon saada hänen
ymmärtämään senkin, ettei aineellinen kulta ole ainoastaan saavutettava
avioliittoa perustettaissa.
Nyt otti Kaarlo paperin taskustaan ja sanoi: -- Tässä on minulla
omaisuutta, jonka sinulle nyt ilmoitan, mutta sitä lupausta vastaan,
ett'et siitä virka mitään isällesi. Koettakaamme häntä kääntää siksi
ihmiseksi, ett'ei hän ole esteenä meidän avioliitoomme. Suostutko sinä
siihen?
-- Mutta mitäs sitten, jos ei hän perältäkään myönnä köyhyytesi tähden
minua sinulle.
-- Siitä saadaan tuonempana tuumia ja viimeksi pakkotarpeessa tehdä,
mitä hyväksi nähdään. Mutta nyt pidetään tämä paperin sisällä määrätty
omaisuus salassa.
-- Tehdään niin, sanoi Maria hymyillen, sillä hän oli nyt jo ilosta
itkeä, kun tiesi olevan Kaarlolla semmoisen aarteen, jonka avulla hän
kuitenkin pääsee onnelliseen miehelään.
Tämän keskustelun perästä painoi Kaarlo Marian sormeen sormuksen, jonka
kantaan oli kullan värisillä kuvilla merkittynä _Usko, Toivo, Rakkaus_,
-- ja jätti jäähyvästin siltä kertaa.
Kaarlo riensi majurilta saatua Hovilataan katsomaan, johon päästyään
hän ilokseen huomasi olevan kaikki hyvin. Täällä oli oivallinen ja
oppinut pehtoori K., joka oli hoitanut talouden hyvin. Kaikki oli
kunnossa ja kaikkia talouteen kuuluvia tarpeita oli kyllältä. Koneita
oli kosolta, ja niitten avulla tehtiin töitä. Täällä oli niitto-,
leikkuu-, puima- y.m. koneita, joiden pehtoori sanoi olevan erinomaisia
käytännössä.
Mutta ennenkuin pidempiin tutkimuksiin ruvettiin, oli pehtoori K.
utelias tiedustelemaan Kaarlon asiata ja hänen matkansa suuntaa. Siitä
joutuivat he pitkiin puheisiin, sillä Kaarlo esitti itsensä, mikä mies
hän oli, ja sanoi olleensa Turkinmaalla taisteluissa majuri B:n
kumppalina majurin kuolemaan asti. Ja sen selitettyään Kaarlo sanoi
olevansa Hovilan kartanon nykyinen omistaja, näyttäen todistustaan
puheensa varmikkeeksi.
Nyt kävi pehtoori K. Kaarlolle entistä kohteliaammaksi ja kysyi: --
Koska, arvoisa isäntä, tulette itse tänne asumaan.
-- Se on vielä tietämätöin, sillä minä pyydän teitä vielä edelleenkin
hoitamaan tätä, sentähden, että minulla on isältäni peritty pieni talo
asuttavanani, joka tarvitsee kohentamista, ja toinen seikka se, että
minä pidän salaisuutena tämän kartanon olemista itselläni, jonka vuoksi
pyydän teitäkin olemaan ilmoittamatta, että olen tämän pesän omistaja.
Ainoastaan ylijäännöksen tämän tilan hoidosta vaadin saada käyttää
huonon kotitaloni tarpeisiin.
-- Sitä on nytkin olemassa, sanoi pehtoori, otti talouskirjat
katseltaviksi, joiden mukaan oli kaunis jäännös omaisuutta tallella,
minkä Kaarlo sai omistaa, koska testamentissa oli niin määrätty.
Sen lisäksi sai Kaarlo vielä paljon neuvoja tuolta maanviljelykseen ja
uusiin keksinnöihin oppineelta pehtoorilta.
Nyt rupesi Kaarlo asumaan Ojalassa aikalailla. Hän rakennutti kartanota
ja levitti viljelyksiä niin, että Ojalassa rupesi ikäänkuin uusi päivä
paistamaan Niemeläisen silmiin. Kaarlo laittoi koneita joka alalle,
missä vaan sopi niitä käyttää ja käytti keinotekoista lannoitusta, jota
vastoin tällä paikkakunnalla muut, kuten Niemeläinenkin, lannoittivat
peltojaan vanhan tavan mukaan, paraastaan havurehulla, joten haaskataan
paljon metsää ja tehdään kuivaa, voimatonta murtoa pellolle. Pian
rupesi Niemeläinen huomaamaan, miten edullista on Kaarlon talouden
hoito kaikkine koneineen ja tapoineen. Sitä ihmeempätä oli vielä
Niemeläisestä, kun hän näki, miten Kaarlolle riitti varoja asua niin
taloaan. -- Kaarlo ei virkannut puuteistaan koskaan mitään, vaan hän
oli kunnokas näyttämään miten _järjellä ja tahdon voimalla_ saadaan
paljon aikaan ihmiselämän edistystä. Hän tahtoi luoda ikäänkuin uuden
maailman, sillä hän seurasi kaikissa ajan henkeä ja ponnisti etunenässä
ylöspäin valistuksen vastamaata.