On kulunut joku aika. Kaarlo ja Maria ovat onnellisessa yhteiselämässä.
Nyt ovat he uudessa paikassaan, Hovilassa, johon muutettuaan he
antoivat Ojalan talouden pehtoori K:n hoidettavaksi.
Tyytyväisyys ja yltäkylläisyys on nuorella parilla jokapäiväisenä
onnena. -- Maria kukoistaa kunniassa ja kauneudessa. Ruusut ovat
palanneet entistä kauniimpana hänen kasvoilleen. Näitä ihaeli usein
Kaarlo ja kutsui Mariata "kultanupuksensa".
-- Niinkös toki ... sinä olet se kettu, äännähti Maria noihin Kaarlon
imarruksiin.
Muun muassa kasvoi Hovilan salin ikkunalla kaksi ruusua, joita katseli
Maria aatteisiin vaipuneena ja sanoi: -- Kaarlo, koska viedään nämät
kukat Annan haudalle, sillä ilma on ehkä jo siksi lämmintä, että nämät
rupeavat hyvin kukoistamaan?
-- Ehkä huomeniltana?
-- No niin -- huomeniltana; jos on näin kaunis, ihana ilma, niin sehän
on sopiva aika.
Seuraavana iltana lähestyi kirkkomaata neljä eri henkilöä yhdessä
joukossa. Niissä näemme etunenässä Kaarlon ja Marian. He kantavat
ruusuja. -- Heidän lähestyessään Annan hautaa, näkivät he, kuinka
hautakummulla oleva pihlaja hiljaisen tuulen heiluttamana pudisteli
tukkaansa, ikäänkuin varottaen tulijoille: te maan päällä elävät,
älkäät häiritkö nukkuneiden lepoa.
Sitä eivät he tahtoneet tehdäkään; vaan sitä vastoin tulivat he
osoittamaan kuolleille kunnioitusta. -- Laskettuaan kukat määrättyyn
paikkaan, istuivat he itse pihlajan juurelle. Siinä kertoi Kaarlo
kaikki, mitä tiesi majurin ja Annan elämästä, -- kuinka Annan
kätki hiljainen, mutta musertava suru hautaan, ja kuinka majuri
uskollisuudella seurasi häntä hautaan asti.
Kertomus oli surullinen, kuulijoiden silmissä näkyi säälistä
heltyneiden tunteiden pusertama, kirkas kyynel.
Tässä seurueessa oli Markkulan Juuse ja Kaarlon sisar, Ojalan Heta;
ennenmainittujen mukana. Nämät kaksi viimeksi mainittua olivat
kihloissa ja sen johdosta tulleet tervehtimään Kaarloa ja hänen
puolisotaan.
-- Hetasta voin sanoa sen, ilmoitti Juuse, että hänet saadessani olen
varmaan onnellinen. Hän kiintyi sydämmeeni, ja jos hänet kadottaisin,
voisin kentiesi tuntea itseni niin onnettomaksi, että elämäni päivät
synkistyisivät kuten niidenkin, joista toinen tässä kummussa lepää.
-- Niin, jatkoi Kaarlo, luonnotointa on itsetajuntaan tulleelle
ihmiselle antautua moisen tuskan valtaan, mutta koska ihmisessä on
heikkojakin puolia, niin sekin seikka tulee mahdolliseksi, sillä
kärsimyksillä koetellaan monella tavalla ihmistä täällä matoisessa
maailmassa. -- Se siis on lankeemuksen tuomio; sillä ilman lankeemusta
meillä ei olisi kärsimystä, kipua, eikä kuolemaa, ei myöskään
ääretöintä, ikuista onnellisuutta saavutettavana, ellei vapahduksen
hetki olisi lyönyt Golgathalla. -- Tämä elämämme on vain kouluaika,
täynnänsä vastuksia ja murheita, mutta niin vähän iloa. Se onni,
jota täällä nautimme, on vain vähäinen heijastus ijankaikkisesta
kirkkaudesta s.o. haudan tuolla puolella olevasta täydellisyydestä. Kun
kannamme kunnialla kuormamme synkän murheenkin aikoina, muistaen
pyhimpiä velvollisuuksiamme ja isänmaatamme, niin kerran pääsemme
ijankaikkiseen rauhaan levolle tuonne maan hellään poveen, jota kaikki
meille nytkin muistuttaa tässä väsyneen haudalla.