On saman päivän ilta, jona viimmeksi mainittu tappelu oli. Venäläiset
olivat asettuneet levolle, raskaasta verityöstään uupuneina. Kaarlokin
oli heittänyt pitkälleen ja mietti, miten raskaalta se tuntui hänelle,
jos majuri, hänen ainoa todellinen ystävänsä, kuolee... Ainako surua
surun päälle, ajatteli hän ja toivoi milt'ei itselleen kuolemaa. --
Näitä miettiessään tuli hänen luokseen eräs soturi, joka toi käskyn,
että Kaarlon piti rientämän viipymättä majurin luokse. Kaarlon tultua
sairashuoneen likelle, hänen vastaansa juoksi mies, joka lisäsi vielä
kiirettä. Kaarlon sydän sykki levottomasti, lähestyessään majurin
vuodetta, jossa tämä makasi vaaleana. Majuri hymyili raukeasti, kun
Kaarlon näki, ja sanoi: -- Ystäväni! Kahdesti olet sinä minun
pelastanut; ensikerran turkkilaisen pistimellä ja toisen kerran
raatelevilta baschibostsukeilta, ja nyt, kun tunnen kuolemani
lähestyvän tahdon sinulle palkita jaloista töistäsi ja muista
avuistasi. -- Sano mikä on palkkiosi oleva.
-- Ei, herra majuri -- mitään en vaadi ... minä olen tehnyt vain
velvollisuuteni. Jumala, herra majuri, teidät pelasti ... minä olin
vaan heikko ase hänen kädessään.
-- Kyllä niinkin on, myönsi majuri ... mutta sittenkin tahdon sinulle
palkita... Tahdon sinulle antaa kaikki omaisuuteni ... minulla ei ole
muitakaan sukulaisia ja ... hyvästipä sinä olet sen ansainnutkin. Hyviä
töitä ei Jumala jätä palkitsematta ... ja Hän on nähnyt sinun avusi ja
urhollisuutesi, alttiiksiantavaisuutesi minua sekä velvollisuuttasi
kohtaan, ja hän nyt minun kauttani sinun näin palkitsee. Ota kaikki
mitä tarjoon ... jos vielä palajat Suomenmaahan, lisäsi hän, vetäen
povestaan paperikäärön ... ett'ei morsiammesi tarvitse sinusta erota
köyhyytesi tähden. Käske vaan lääkäreitä tänne kuulemaan. -- Näiden
tultua avasi sairas paperikääreen ja luki.
Minä allekirjoittaja annan Kaarlo Ojalalle Suomenmaasta, T:n
läänissä, P:n pitäjässä, omistamani Hovilan kartanon, kaikkine
siihen kuuluvine tavaroineen, jonka täten vakuutan vapaehtoisesti
ja täydellä ymmärryksellä ollessani. Turkinmaalla, sairashuoneessa,
tammikuun 24 p. 1878.
Hovilan kartanon omistaja.
T. B. majuri.
Testamentissa oli muitakin muistutuksia, joita emme katso
tarpeelliseksi tässä kertoa. Ja sitä paitsi majuri vielä kertoi
suusanallisestikin vierasmiehille lupauksensa, sekä painoi oman
sinettinsä testamentin alle ja antoi sen Kaarlolle. -- Tämän tehtyään
näytti majuri kovin väsyneeltä. Hän painoi silmänsä kiini, hetkeen
huoatakseen, sillä hänen oli vielä muutakin tehtävää ennen kuolemaansa.
Tämän kaiken nähtyään ja kuultuaan oli Kaarlo kuin kivettynyt. Tuskin
sai hän majuria kiitetyksi. Niin oli hän lumountunut siitä, kuin hän
niin äkkiäarvaamatta tuli vähässä hetkessä rikkaaksi. -- Tietämätöntä
on, josko palajankaan enää synnyinmaahani, ja jos palaisinkin, niin
mitä tekisin kartanolla ja rikkauksilla, jos Maria on minulta
ryöstetty, niin kuin arvattava onkin, ajatteli hän ja seisoi
äänettömänä. Vaiti olivat lääkäritkin, katselivat vaan levottomalla
mielellä sairaan majurin raskasta henkitystä ja kalpeita kasvoja.
Hiljaa laski lääkäri sormensa sairaan valtimolle ja sanoi milt'ei
kuiskaamalla heikoksi hänen elämän lankaansa, sillä veren vähyys
joudutti kuolemata. Tämän kuultuaan majurikin avasi silmänsä ja käski
viittaamalla lääkärit menemään toisiin huoneisiin. -- Näiden mentyä
virkkoi hän Kaarlolle; -- Sinut olen minä perillisekseni tehnyt.
Sinulle tahdon myös kertoa elämäni salaisuuden, jota tuskin elossa
olevista kukaan tietää. Kuuntele, kun ma kerron vointini mukaan.
Isäni oli parooni, ja B:n pitäjässä oli hänellä kartano. Viisi vuotta
oli hän ollut naimisissa erään kreivin tyttären kanssa, joka kuten
isänikin oli venäläistä sukua. Heille syntyi vain yksi poika, ja se
olin minä; mutta syntymiseni maksoi äitini hengen. Se oli ensimmäinen
vajavaisuus, kun jo kadotin äitini elämäni alussa. Mutta isäni rakasti
minua kahdenkertaisesti. Kaikkia oli minulla tarjolla, mitä rikkailla
ainakin. Kymmenen vuotiaana lähdin kouluun Helsinkiin, joka oli 50
penikulman matkan päässä kotoani. Sanomaton ikävä vaivasi minua
ensimmältä: mutta ei se auttanut -- täytyihän minustakin tulla
ylimyshenkilö, jonkin eteinen, niin ainakin isäni sanoi ... ja siihen
tapaan uneksuin itsekkin.
Koulussa ollessani -- yliopistoon saakka -- näytin minä isäni mielestä
siltä, että hän päätti panna minut sotakouluun; -- mutta olin kuin
olinkin vain "ylioppilas" jonkun vuoden.
Erään kerran tulin Helsingistä tavallisuuden mukaan ja tavalliselle
lomalle ikävältä lukuoloiltani kotia, toivoen saada nauttia kesäisen
luonnon suloisuutta ja raitista ilmaa maaseudulla.
Oli lauvantai-ilta kuin pääsin kotia ja -- heti seuraavana aamuna
läksin ampumaan suorsia eräälle lammille, johon oli vaan nykyinen
virstan matka kotoani.
Kirkkaasti paistoi aurinko kesäkuun taivaalla. Puut viheriöitsivät, ja
linnut lauloivat iloten kesän lempeydestä. -- Lammin rannalle menin ...
se oli kirkas kuin peili, mutta ei ainoatakaan suorsaa näkynyt sen
tyynellä pinnalla. Minä istuin rannalle, koska en samalla malttanut
kotiini palata. Olihan hauska kuulla lintujen laulua ja honkain
huminaa. Olihan siellä luonnon kirja täydellisesti avoinna, ja se oli
vallan toista kun tuo Helsingin tuimien katujen pöly ja "issikoiden"
ajamisen ratinaa. Siinä istuissani sain ankaran janon; mutta lammin
vesi oli lämmintä ja pahanmakuista; sen tähden päätin mennä lammin
takana olevaan torppaan, siellä saadakseni raitista vettä tahi maitoa.
Sinne päästyäni luulin töllin väen olevan kaikki kotoa poissa, sillä se
näytti niin autiolta ulkoa päin; vaan tupaan astuessani huomasin tytön,
joka luki pöydän ääressä Raamattua. Tyttö säpsähti, kun tuloni huomasi.
Hän tunsi minut kartanon "nuoreksi herraksi," ja varmaankin ajatteli,
että mitähän sinulla on täällä tekemistä. Vaan rauhoittui, kun kuuli
asiani ja riensi hakemaan minulle maitoa läheisestä huoneesta.
Sillä aikaa silmäilin ympäri huonetta ja oivalsin kaikki olevan
yksinkertaista, mutta siistiä ja käytännöllistä. Huoneessa oli monessa
paikassa kirjoja, josta voi päättää niitä viljeltävän ahkerasti. Olipa
paikkakunnan sanomalehtiäkin löytänyt tien tölliin.
Sammutettuani janoni tytön tuomalla maidolla, istuin tarjoomallensa
rahille ja aloin kysellä yhtä ja toista häneltä. Ensimmäiseksi sain
tietää, että isänsä ja äitinsä olivat kirkossa ja hän yksinään kotona.
Ei siis töllin väkeä enempää ollut kuin he kolme.
Tytön vapaa ja teeskentelemätön käytös sekä ymmärtäväiset vastaukset
miellyttivät minua niin, että koetin tehdä puhetta vaikka "tikusta"
-- Kuka lukee kaikkia noita paljoja kirjoja! kysyin.
-- Minähän niitä olen koettanut katsella, vastasi Anna, se oli tytön
nimi.
-- Entäs isäsi?
-- Hän ei välitä paljon muista kirjoista kuin Raamatusta.
-- Mutta kuinkas hän sitten on hennonnut noin paljon kirjoja ostaa,
itse niitä tarvitsemattaan?
-- Onhan isäni hyvän suopa, kaikkia hän ostaa, mitä vain haluan; mutta
ei nuo kirjat olekaan kaikki ostetuita. Niissä on lainatuitakin, ja
kolme kirjaa on kartanon paroonin, -- teidän isänne, antamaa.
-- Koska sanoit isäsi ostavan kaikkia, mitä haluat ... etkö muutakin
halua kuin ainoastaan kirjoja?
Tämän kuultuaan katsoi Anna minuun vähän kummastuneena ja kysyi? --
Mitäs minun pitäisi muuta niin haluaman? -- Onhan minulla mielestäni
tavalliset tarpeet. -- Tavalliset ... oi, kuinka olettekaan vähään
tyytyväiset, te viattomuudessa kasvaneet metsän lapset, ajattelin
itsekseni ja otin tytöltä jäähyväiset, sekä pudistettuani hänen
kättänsä läksin astumaan kotiani.
Siitä päivin alkoi olla Lampilan Anna minun mielessäni, miten lienee
niin ollutkin. Ja sitä ihmettelin, mitenkä Anna oli siihen asti minulta
säilynyt, vaikka tölli oli isäni alustalaisia. -- Vähän muistelin hänet
lapsena nähneeni, mutta sittemmin en hänestä mitään tiennyt. Kerran
olin mieheksi tultuani töllissä käynyt, mutta silloin ei näkynyt Annaa,
enkä osannut häntä kaivatakkaan. -- Mutta nyt olin alituinen linnustaja
lammilla. Siitä pitäin oli lammi viehettävin linnustuspaikka koko
seudulla, vaikka harvoin sieltä saalista sain. Aina tein asiaa,
käydäkseni töllissä, niin mielelläni tahdoin nähdä Annaa. Niin oli tämä
metsän ruusu lumonnut sydämmeni, että kaikki ylhäiset ja komeudessa
kasvatetut unhotin. Aina vein töllin Annalle jonkun kirjan luettavaksi
ja lahjaksi. Silloin nousi vieno ujouden puna tytön muuten valkeille
kasvoille, ja tummista ja haaveksivista silmistään loisti minulle syvä
kiitollisuus. Silloin tulin liikutetuksi, ja sydämmessäni kasvoi
päätelmä: -- Hänet tahdon voittaa. Haaveksin omakseni tätä viatonta
ruusua. En silloin nuoruuteni lemmen tulessa tullut ajatelleeksikaan
niitä esteitä, mitkä Annan eroittivat minusta. En siis tiennyt
rikkaudella ja köyhyydellä olevan semmoista eroa, kuin sittemmin tulin
näkemään.
Näin kului kesä. Pian tuli se aika, jona minun tuli lähteä Helsinkiin,
opinnoitani jatkamaan. Mielelläni olisin jäänyt kotiini, niin
herttaiseksi se oli minulle käynyt, Siellähän oli armaani, jonka
seurassa uneksin olevani onnellinen. Mutta niinkuin selkeälläkin
taivaalla löytyy joku pilven hattara, niin minunkin tuossa onnessani
oli yksi pimeä kohta. Jos Anna olisi ollut yhtä ylhäinen kuin minäkin,
niin kaikki olisi käynyt hyvin.
Mutta näin ollen -- miten voin ilmoittaa sitä itselleni ... olinko
voittanut hänen suostumustaan ... se oli milt'ei mahdotointa ja se
poltti minun sydäntäni, mutta siitä kuitenkin täytyi saada selko ennen
lähtöäni.
Jo läheni syyskuun 15 päivä. Se oli syntymäpäiväni, ja sen päätti isäni
viettää juhlallisesti. Silloin täytin 25 vuotta, ja se oli määrätty
lähtöpäiväksi. Vieraita käskettiin yli pitäjän, mutta vähät minä niistä
välitin, vaan riensin Lammin Annalle sanomaan jäähyväisiäni. -- Anna,
joka osui olemaan yksin kotona, tarjosi minulle kätensä, joka jäi
lepäämään minun käteeni.
Hänen silmistään loisti salainen surumielisyys, sillä hän tiesi minun
pian lähtevän. Tytön murheelliset kasvot liikuttivat mieltäni, ja
salaman tapainen aavistus lennähti sydämmeeni, näenkö Annaa enää
eläissäni. Minä istuin ja vedin tuon punastuvan tytön polvelleni. Siinä
painoin tämän kainostelevan immen rintaani vasten ja kysyin? -- Anna,
tahdotko lempiä minua? Tunnusta se sanoilla, mitä silmäsi on jo aikoja
ilmoittanut.
Anna ei vastannut mitään. -- Mutta minä jatkoin vielä: -- Älä
kuitenkaan unhota minua.
-- Olisiko minulla voimaa teitä unhottaakaan, äännähti Anna, nostaen
painuneen päänsä ylös, ja pehmonen käsivartensa solahti kaulalleni.
Silloin huomasin hänen silmissään kyyneleitä ja sentähden kysyin: --
Mitä suret armas Annani? Miksi utuinen kyynel himmentää puhtaan
silmäsi? Etkö luota rakkauteeni? Vai suretko sitä, kuin olen ylhäisempi
sinua maailman mielestä? Pelkäätkö arvon voivan meitä eroittaa? -- Sitä
älä huolehti, Ei mikään maallinen voima eroita meitä... Ennen tahdon
luopua kaikista, mitä minulla on ... mikään ei te'e minua onnelliseksi,
paitsi sinä. -- Näin tunnustaen Annalle rakkauteni vedin tämän armaan
olennon likemmäksi sykkivää sydäntäni ja painoin tulisen suukkosen
hänen huulillensa.
-- Minun täytyy mennä ... huomenna lähden ... mutta sitä ennen tahdon
ilmoittaa isälleni rakkauteni.
-- Älkää vielä ... kuiskasi Anna pelkäävästi... Arvaattehan minkä
vastauksen isänne antaa. -- Minä kuitenkin luulen yhdistyksemme olevan
mahdottoman alhaan sukuni tähden. Eikä ole ihmekään, että tämän asian
lyö isänne laimin, sillä niin tekisivät kaikki hänen sijassaan.
-- Ei, armaani! sanoin minä. Mitenkä hän meidät eroittaa voi? Kyllä kai
hän ensin vähän vastaan pitää ... sitä kyllä minäkin pelkään, perinnön
voi hän minulta kieltää ... mutta vähät siitä. Sitä kalliimpi on Annani
minulle -- kun hänen tähtensä olen saanut jotain uhrata.
-- Niin, mutta jos isänne teidät kiroaisi ... voisitteko kantaa sitä?
-- Unhoittakaa ennemmin minä ... kyllä minä tahdon tulla unhotetuksi
ennemmin, kuin saattaa pahaksi isän ja pojan väliä ja siten estää
loistavaa tulevaisuuttanne... Minä olen jo onnellinen siitä, kun
näinkin olen rakastettu ... kohtaloni tahdon kantaa tyytyväisenä ja
rukoilla onnenne edestä.
Minä lohdutin Annaa, sanoen, ett'ei isäni ole minua koskaan kiroava. --
Otin häneltä katkerat jäähyväiset sekä painoin sormuksen hänen
sormeensa, kuiskaten: -- Minun olet elämässä ja kuolemassa. -- Tätä
tehdessäni himmentyivät tytön silmät, sillä hänen mielessään eli
selittämättömiä tunteita. Taisipa kyynel vierähtää minunkin poskelleni.
Vaikealta tuntui minulle lähteminen töllistä. Vaikealta tuntui sulkea
tuon onneni oven ijäksi jälkeeni, vaikka en sitä silloin tiennyt enkä
uskonut.
Oli ilta kun ehdin kotiani. Minä riensin huoneeseeni, sillä muu seura
ei minua miellyttänyt ... niin olin raskaalla mielellä. Mutta enpä
siellä kauvan saanut olla kun ovi aukeni, ja isäni astui sisään. Hän
näytti olevan jotenkin hyvällä tuulella, siveli harmaata partaansa, ja
sanoi: -- Niin poikani, kun huomena lähdet, niin tulin luoksesi
keskustelemaan tulevan ajan asioista, sillä minä tunnen ruumiini
raukenevan. Kuolemani voi olla hyvinkin likellä; mutta sitä ennen
tahtoisin nähdä sinut kihloissa. Etsi siis, jos et vielä ole asiassa
kiini, itsellesi sopiva morsian.
Nyt oli tullut ratkaiseva hetki, ja sanoin siis isälleni: -- Sen olen
jo löytänyt. Siitä aioinkin teille, isä-hyvä kertoa ja pyydän
suostumustanne ennen lähtöäni.
-- No, hyvä, sanoi isäni, koska ollaan yhtä mieltä, niin sano kohta,
kuka valittusi on?
-- Se on ... vain köyhä ja...
-- Miten köyhä ja...?
-- Tuo -- Lammin Anna ... häntä rakastan, jatkoin minä arasti.
-- Mitä ... häh? Kuulinko oikeen, vai teetkö pilkkaa?... "Lammin Anna,"
häntäkö rakastat? Oletko täydellä järjellä, poika, vai ollaanko satujen
maailmassa? mutisi isäni ja seisahtui eteeni.
Mutta nyt sain minäkin rohkeuteni. Loin katseeni häneen ja kysyin: --
Miksi en saisi Annaa rakastaa?
-- No, hiisikö sinua on riivannut, kun et sitä tiedä ... "miksi et
saisi Annaa rakastaa." Etkö tiedä, että hän on, paitsi köyhyyttä,
oppimaton töllin tyttö, jonka tähden saisit vertaisesi parissa ja
sivistyneitten seurassa hävetä.
-- Ei, isäni ... jos näkisitte hänen hilpeän, teeskentelemättömän
olentonsa ja tuntisitte hänen puhtaan, viattoman sydämmensä, joka on
altis kaikelle hyvälle. Siksi on hän oppinut ja sillä alallaan
sivistynyt.
-- Heitä jo kehumisesi... Sen minä vain sanon, että yhtäläiset aina
parhaiten yhteen sopivat. Ja onko pojan velvollisuus tehdä toisin, kun
isänsä tahtoo, ärjäsi isäni.
-- Kaikessa muussa koetan täyttää ilolla tahtoanne, mutta tässä täytyy
minun rikkoa kuuliaisuuden lakia, intin minä.
Tätä kuunteli isäni ääneti ja käveli lattialla ajatuksiin vaipuneena,
ikäänkuin miettien jotakin päätöstä. -- Vihdoin seisahtui hän eteeni ja
kysyi nololla äänellä: -- Onko sinun järkähtämätön päätöksesi ottaa
vain Lammin tytär?
-- On.
-- Lupaatko täyttää tahtoni muissa tapauksissa.
-- Lupaan, oli taas vastaukseni.
-- No, saadaanpa nähdä, eikö tuo hulluus tule jäämään, sanoi isäni
äreästi ja meni ulos.
Nämä isäni viimeiset sanat kävivät minun sydämeeni kuin tikarin pisto.
Minä aavistin ... enkä tiennyt mitä. Levotoinna heittäysin vuoteelleni,
mutta mahdoton oli minun saada unta, ja kun vihdoinkin nukuin, niin
nä'in kamalata unta, johonka heräsin. -- Taas oli ensimmäisenä
ajatusteni esineenä Anna, ja isäni viimeiset sanat. Kun en tiennyt,
mitä isäni niillä sanoilla tarkoitti, niin se saattoi minut vieläkin
levottomammaksi.
Vihdoin tuli aamu. -- Vieraita tuli tulvalta. -- Juonti
alkoi ... kymmeniin maljoihin kilistin minäkin ryyppylasini ...
onnentoivotuksilleni ... mutta se oli niinkuin ei mitään -- Onneksi
kovin jo ensimmäisen myrskyn läpitse, mutta se vasta mahtoi olla alku
pahempaan, ajattelin silloin.
Jo lähestyi se hetki, jona minun piti lähtemäni. Mielelläni olisin
sanonut Annalle jotain lohduttavaista. Mutta töllistä ei ollut meillä
ketään, ja aikaa ei ollut enään mihinkään, sillä hevonen oli jo valmis
minua viemään. Kiiruhdin isäni perässä hänen kamariinsa ja siellä
heittäysin hänen kaulaansa, sekä pyysin, ett'ei hän Annalle minun
tähteni mitään tekisi, eikä sanoisi, että oli yhdistyksemme kieltänyt.
Isäni lupasi olla tietämätön koko asiasta. Siitä tulin hieman
paremmalle tuulelle. Pian olin matkalla Helsinkiä kohden -- ja muutaman
päivän perästä olin perillä. Kahden viikon kuluttua sain isältäni
kirjeen, joka määräsi elämäni juoksun. Siinä määräsi isäni minun
muutamaan sotakouluun.
-- Sotilaan virassa, sanoi hän, voi paremmin nousta maineen kukkulalle,
kuin missään muussa.
Isä-parka! tietysti luuli hän minun paljoa mainetta haluavani. Luuli
kai ihmisen tulevan maineen kautta kaikessa onnelliseksi. Kyllä nuorena
halusinkin päästä sotilaaksi; mutta nyt kun olin jo milt'ei valmis
muuhunkin virkaan, niin ennemmin olisin sillä alalla pysynyt ... vaan
ei auttanut muu, kuin isäni tahto oli täytettävä, vaikka kyllä surulla
huomasin, että Annasta tulin sen tähden eroitetuksi pitemmäksi aikaa.
Ja taisipa isäni sillä tarkoittaakin meidän eroittamista, sillä hän
tietysti luuli Annan minulta unhottuvan aikojen kuluessa. -- Mutta
voiko sydän unhottaa sydäntä, joka siihen on liittynyt? Kokenut sen
tietää.
Isäni tahto tapahtui ja minusta tuli sotilas. Sanomaton ikävä vaivasi
minua. Annalle lähetin kirjeen, jossa kerroin kohtaloni... Ja sitä
tehden annoin Annan saada itseltäni kirjeitä, kerran sain minäkin
Annalta kirjeen, jossa hän lupasi minua odottaa vaikka kymmenen vuotta.
Se lohdutti sydäntäni, ja sitä silmäilin useamman kerran. Niin kului
talvi, ja suloinen kevät lähestyi. -- Minulle oli luvattu kesäkuussa
vain kaksi viikkoa vapautta eli loma-aikaa. -- Silloin päätin rientää
kotiani ja siitä sydämmestäni iloitsin. Viikko oli enään lähtöni aikaan
-- kun tuli hetki, joka kumosi kerrassaan kaikki suloiset toiveeni.
Hallitukselta tuli tieto sodan syttymisestä Turkkia, Englantia ja
Ranskaa vastaan. Kaikkia kiellettiin lähtemästä kotiansa. Uusia poikia
otettiin ja opetettiin yötä päivää. Siinä alituisessa työssä kului
minunkin aikani. Kaikki mielet olivat kiihdyksissä, kun sota
julistettiin.
Minä sijoitettiin Wiaporiin, odottamaan vihollista, joka sinne lähestyi
Elokuulla ja kolme päivää pommiteltuaan sitä lähti pois. Wiaporissa
oltuani sain pienen viran ylennyksen ja olin kiihtynyt sotilaaksi, että
halusin enempää. Omasta pyynnöstäni pääsin sitten Krimin niemelle,
jossa oli alkanut jo varsinainen pommitus.
Taas kirjoitin Annalle ennen lähtöäni, lohduttain häntä, ett'ei hän
surisi, jos kaatuisin sotakentälle, sillä "soreahan on sotainen
kuolema." Ja jos saisin elää, niin palajaisin mainehikkaana ja
ylennetyllä arvolla, jolloin ei enää kukaan arvaisi estää Annaa
omakseni saamasta.
Viikko kului matkalla Wiaporista Krimiin. Sinne päästyäni jouduin heti
tuliseen sotaan.
Kolme vuotta oli kulunut, jolla ajalla en ole käynyt Suomessa, vaan
olen vieraalla maalla muuttanut paikasta toiseen ja ollut melkein
alituisesti sodassa. Vihdoin tuli rauha. Minä olin ylennyt virassa.
Useampia kunniamerkkejä kannoin rinnassani.
Otin virkavapautta palveluksestani ja kiiruhdin kotiani, päästäkseni
tuonne uneksimaani rauhan satamaan. Isäni, joka tiesi minun tuloni, oli
saapunut Helsinkiin minua vastaan ottamaan. Satamaan päästyäni näin
isäni, jonka luokse kiiruhdin ja lankesin hänen kaulaansa. Isäni nyyhki
lapsen lailla ilosta, kun näki ainoan poikansa, jonka luuli jo ijäksi
kadottaneensa, syystä kun oleskeli yhäti suuremmissa hengenvaaroissa.
Hän pyysi minulta anteeksi, että oli antanut nuoren henkeni niin
kuolemalle alttiiksi.
Minä vakuutin, ett'ei minulla ollut mitään hänelle anteeksi antamista,
vaan olin kiitollinen siitä, että niin oli tapahtunut. Nythän olin jo
täyttänyt isosta osasta velvollisuuteni maatani kohtaan ja isäni
tahdon.
-- Nythän toki lienee minullakin parempi syy vaatia tahtoni
täyttämistä, ajattelin minä, ja kysyin: Sallitteko nyt Annan olevan
morsiameni, vai onko häntä kukaan minulta ryöstänyt ja tahtoisiko häntä
kukaan ryöstää?
Nyt vaaleni isäni ja sanoi: -- Etkö ole jo Annaa unhottanut sodan
pauhussa ja vuosien vieriessä? Kuitenkin on se sinun unhottaminen.
-- Miksi niin, isäni, mikä on tapahtunut? Vai vieläkö te tahdotte
sydämeni valitun minulta estää? Älkää sitä tehkö, rakas isäni! Älkää
tehkö onnettomaksi elämätäni turhan, maallisen rikkauden ja arvon
tähden.
-- Kerran sen tein, että johdatin sinut erilleen Annasta... Nyt en
enään sitä tekisi: mutta sen on tehnyt -- kuolon enkeli.
-- Kuollutko Anna! ... puhutteko totta? kiljahdin minä, jouduttuani
ankarasti hämille.
-- Niin, kuollut ... ja jo useita kuukausia maannut maan povessa.
Tämä oli minulle niin odottamattoman outoa, että olin järkeni
menettämäisilläni. Se syöksyi kauhuna läpi sydämeni...
Nämä viimeiset sanat sanottuaan vaikeni sairas majuri. Tuo muisto näkyi
sattuvan vieläkin häneen. Kasvoissaan kuvautui sydämen kärsimystä, jota
pyhä tunne, että kaikki on pian lopussa, ikäänkuin hieman lievensi.
Kun sairas oli hetken levännyt ja viipynyt aatteissaan, ponnisteli hän
voimiansa, kertoakseen vielä raskaalla äänellä: -- Sinä, joka olet
rakastunut ja surrut rakkautesi häviötä, paremmin voit minua ymmärtää.
Sinä voit ymmärtää, kuinka surkean vaikutuksen jätti minuun tuo Tuonen
kukistama lempi. -- Oi! miten musta oli mieleni, kun vilkasin merelle:
ja olin syöksyä sen syliin.
Sen huomasi isäni ja sanoi. -- Rauhoitu, Herran tähden! etkö voi olla
tuskassasi maltillisempi? -- Lähdetään kotia -- matkalla tahdon sinulle
kertoa Annan elämästä ja kuolemasta.
Siitä viihdyin minä siksi, että uteliaana odotin tarkempia tietoja
tästä tapahtumasta. -- Pian sainkin haluttujani; mutta ne eivät paljoa
minua rauhoittaneet.
Oli kesäkuun ilta, kun pääsimme kotia. Nyt tahdoin rientää Annan
haudalle. Ensin kiiruhdin Lammin tölliin. Siellä oli suuria muutoksia
tapahtunut. Annan äiti oli ollut kuolleena kaksi vuotta, ja Annan isä,
Eero, oli jo lapsellinen, vanha ukko. Eeron sisar, Eeva, piti
vaimonpuolista hoitoa töllissä; hän oli myös hoitanut Annaa
kuolinvuoteella.
Tämän Eevan pyysin itseäni saattamaan kirkkomaalle Annan haudalle,
johon oli matkaa töllistä neljännes peninkulmaa. -- Tällä matkalla
kertoi Eeva, kuinka Anna heti minun lähtöni jälkeen rupesi hiljakseen
riutumaan: -- Hän kävi harvapuheiseksi ja näkyi aateksivalta sekä
epätasaiselta. Silloin näkyi vieno puna vaaleilla poskilla, kun sai
kirjeen teiltä. Ja vihdoin kun tuli tieto, että olitte lähtenyt Krimin
sotaan; niin silloin hän lankesi tautivuoteelle, josta ei enää koskaan
noussut. Äitinsä kuolema ja teidän poissa olonne vaikuttivat häneen
niin voimallisesti, ett'ei mitkään apukeinot auttaneet, puheli Eeva ja
hengähti pitkään.
-- Etsittiinkö hänelle lääkärin apua? kysyin minä.
-- Teidän isänne.-- jos saan teille niin sanoa -- jatkoi Eeva, oli niin
avulias, että kutsui lääkärin ja kustansi sen apua Annalle, -- mutta
mahdotointa oli aineellisten lääkkeiden avulla parantaa niitä haavoja.
Sillä ne haavat olivat epätoivon poltteita onnettomasta rakkaudesta.
Niin -- semmoisesta tulesta tullut poltto tietysti kalvoi hänen
sieluaan ja sydäntään, että ruumiin täytyi vihdoin riutua, vaikka ei
hän siitä paljoo puhunut, sillä hän kätki surut syvälle sydämeensä ja
oli päättänyt kantaa yksin niitä niin kauvan, kuin voi ... ne tahtoi
hän kantaa haudan hiljaisuuteen.
Onnetoinna piti hän rakkauttaan sen tähden, kun luuli teidän, majuri,
menneen jo ijäksi, ja sitä paitsi epäili hän, muistaisitteko enää
palattuanne halpaa Annaa -- ja sen lisäksi oli hänen mahdotointa
ajatellakaan isänne suostumusta, vaikka tosin isänne kohteli Annaa
lempeydellä, varsinkin siitä pitäin, kun läksitte sotaan. Monasti kävi
hän Lammin töllissä ja toi sanomalehtiä ja muita kirjoja Annan
luettavaksi.
Niin kului puolentoista vuotta, ja sitten lähestyi Annan kuolema. --
Eräänä päivänä kutsui hän minut luokseen ja pyysi täyttämään viimeistä
tahtoaan: hän sanoi löytyvän kirkkomaalla pienen pihlajan, jonka oli
istuttanut itse silloin, kun oli saanut luvan päästä nauttimaan Herran
pyhää ehtoollista. -- Sen juurelle tahtoi hän päästä lepäämään.
-- Sanokaa majurille jos hän vielä tänne tulee ja muistaa minua ne
terveiseni, että ilolla menen ijankaikkisen rauhan majoihin... Sinne
missä ylhäiset ja alhaiset ovat yhdenarvoisia. -- Ah, siellä on
autuasta yhtyä ystävien ja armaiten kanssa, virkkoi hän viimeiseksi
sanoikseen ja vaikeni ... vaikeni vaikenemistaan kunnes kuolon hetki
löi.
Eeva lakkasi kertomasta, mutta sitä en minä huomannut, sillä minä olin
niin mietteissäni. Ajatukseni olivat rientäneet kolme vuotta takaperin
entisiin onnellisiin aikoihin. Olin Lammin töllissä, jossa näin Annan
kauniina ja viehättävänä kuin aamun koi ja lämpimänä sekä kukoistavana
kuin kevätpäivä. -- Ah, miten ensi katsannossani jo viehätti Anna
minua, vaikka en häntä silloin vielä ajatellut puolisokseni. Mutta
sydämmet kävivät liittoon ... sydämmeni halua en voinut vastustaa. Jota
useammasti kävin töllissä, sitä enemmin huomasin rakastavani Annaa ...
ja olin onnellinen. -- Rakkauteni oli puhdas kuin sininen taivas,
ääretöin kuin sen avaruus ja kirkas kuin aurinko.
Näin ajatellessani olimme äkkiarvaamatta ehtineet kirkkomaalle, jossa
Eeva osoitti minulle paikan, missä Anna lepää. Tämän nähtyäni laskin
Eevan menemään pois, sillä yksin tahdoin huoliani huokailla
rakastettuni haudalla. -- Aurinko oli jo laskemaisillaan. Viimeiset
säteet kultasivat puiden latvoja. Juhlallisena seisoi kirkko
hautakumpujen vierellä, ikäänkuin suojellaksensa niitä maailman
myrskyiltä. Verkalleen lakkasi lintujen laulu. Koko luonto oli tyyni ja
rauhallinen: -- mutta toisin oli minun sydämmeni laita. Siellä raivosi
myrsky -- pettyneiden toiveiden hirmuinen myrsky.
Vaikeroiden istuin Annan haudalla ja huokasin: -- Oi, Jumalani! miks'en
saanut häntä seurata? Miks'en saanut kaatua sodassa, että olisin yhtä
onnellinen kuin hänkin ja saisin vaeltaa kanssaan siinä paratiisissä,
jossa ei meitä kukaan voittaisi.
Ah, mikä taivaan suloisuus on rakkaudella! Mikä voima on todellisella
lemmellä! Miten ihminen murtuu onnettomasta rakkaudesta. Sen kautta
olen minä tullut tuntemaan Jumalan kaikkivallan: kuinka kummallisesti
hän johtaa askeleitamme; sen kautta myös tulin huomaamaan, että haudan
tuolla puolella odottaa meitä vasta se maa, jossa rakkaus ja onni on
täydellinen, johonka meidän on matkustaminen tämän elämän perästä,
polkua, jonka Hän on meille ahtaana ja monimutkaisena eteemme
asettanut. -- Oi, onnellinen Anna, kun sinne olet jo ennättänyt! Pian
seuraan perässäsi ... sen suokoon mulle Jumala!
Näin istuin minä tunteitteni valtaamana väsyneen haudalla. Ja tähän
vuodatin kyyneleitäni ... ne valuivat runsaasti poskiani pitkin alas
hautakummulle. Ah, armas Jumala, kuinka minun suruni on suuri!
Aamuruskon ensimmäiset säteet heijastivat kastehelmistä kimaltelevalle
maalle ... kukat aukasivat nuppunsa niiden suuteloille. Ja minä olin
lähtemäisilläni pois, kun peippo lensi siinä olevaan pihlajaan ja
visersi niin lumoavan suloisesti, että se oli ikäänkuin tervehdys
Annaltani. Se toi lohdutusta väsyneelle mielelleni. -- Kyynelsilmin,
mutta kevennetyllä sydämmellä palasin kotiini, jossa kaikki olivat
vielä unen helmassa. Minä hiivin huoneeseeni ja heittäysin väsyneenä
vuoteelleni.
Pian kului vapauteni aika. Minun oli lähdettävä sotajoukkoihin; sinne
halusinkin, sillä muistot olivat kotiseuduillani tyhjään rauvenneet;
unelmani vaivasivat minua liian masentavasti. Riensin yhä sodasta
toiseen. Vapaaehtoisena eli omasta pyynnöstäni riensin Puolan kapinaan
ja sieltä palattuani taas Venäjän sotajoukoissa Aasian rajoille.
Sanalla sanoen: missä veri virtana vuoti, sinne tahdon rientää. --
Usein tarjottiin minulle viran ylennystä: mutta niitä kaikkia en ole
vastaan ottanut.
Oltuani 27 vuotta sotapalveluksessa otin eron virastani ja palasin
kotiini, jossa vietin yksinäisyydessä rauhallista elämää... Isäni ei
ollut aikoinkaan enää elossa. Luulinpa saavani loput päiväni viettää
rauhassa. -- Mutta syttyi tämä Turkin sota, ja tänne halusin
vanhanakin.
Kotitalouteni annoin erään pehtoorin huostaan, jolta sinä olet
oikeutettu sen vastaan ottamaan. -- Minä tunnen olevani onnellinen, kun
tiedän pian pääseväni täältä monien vaiheitten ja kärsimysten
maailmasta. Sen vaan olisin suonut, että olisin saanut kuolla
synnyinmaassani ja tulla sinne haudatuksi.
Väsymys jo tahtoo tavata ... kylmä hiki on otsallani... Mutta ystäväni!
Se on viimeinen pyyntöni, että jos sinä täältä pääset Suomeen ja
hallitset hoviani, niin istuta aina keväisin moniais kukka Annan
haudalle. Ne kukoistaessaan kertovat ihmisille -- jos nämät voivat
niitä ymmärtää -- kuinka kärsimyksistä rikas oli siinä kummussa
lepääjän elämä, vaikka se oli lyhyt, sillä hän oli nainen ja väsyi;
minä olin mies, minä kestin enempi. Hän oli se heikompi.
Nyt olin kertonut, ystäväni, sinulle isosta osasta elämääni. Siitä voi
päättää, kuinka olen taistellut ja mitä olen voittanut. Nyt tahdon
levätä Herran rauhassa...
Syvästi liikutettuna kuunteli Kaarlo koko kertomuksen sekä katseli
majurin tunteellista syvää ja haudan hiljaisuutta haaveksivaa olentoa.
Mielellään olisi hän vaikka hengellään pelastanut vieläkin tuon
rakastetun majurin... Mutta ennenkuin aamu valkeni, makasi haavoitettu
kylmänä.
Majuri haudattiin. -- Valtaavat olivat ne tunteet, jotka liikkuvat
Kaarlon rinnassa, jättäessään ikuisesti hyvästi tuon hellimmän
ystävänsä ja hyväntekijänsä lepokammion. Suru ja katkeruus haikasivat
hänen mieltään hautakummulla. Murheen valtaava tulva syöksyi hänen
sielunsa sisimpään, tehden koko maailman mahdottoman viheliäiseksi.
Miten painavat olivatkin ne kyyneleet, jotka silloin valuivat Kaarlon
kasvoille? Sinä, lukijani, voit sen paremmin arvata, kun minä kynällä
kuvata.