Siirtykäämme Turkin maalle. Seuratkaamme Kaarloa hänen sotaretkillään.
Ensi kerran joutui hän taisteluun Gorni-Dubniakin kentällä, jossa
"suomalaiset olivat kunnostaneet itsensä, jalosti niinkuin isänmaa
vaatii, josta isänmaa heitä kiittää," ja jonka Kaarlokin kesti
haavoittumatta.
Sitten alkoi marssiminen ja seisominen syvässä lumessa Balkanin vuoren
rinteillä, kunnes pääsön itse vuoristoon aukasi armeija itselleen,
kaksi päivää taistellen Prawetsin luona. Tässä sai Kaarlo haavan
käteensä, joka kuitenkin pian parani. Kolme päivää oltuaan
sairashuoneessa, ryhtyi hänkin muitten mukana tuohon suureen
jättiläistyöhön, nimittäin rynnistämään ennen ylipääsemättömien vuorien
poikki, taistellessa pakkasta, lumimyrskyä ja monilukuisia sekä
vahvasti varustettuja vihollisia vastaan. "Repaleihin vaatetettuna,
kantaen muonansa, kiväärinsä, ampumavaransa, lapiot, teltankaihtaleet
selässään ja sen ohessa hinaten raskaat tykit ja niiden ampumaneuvot
perässään jylhässä, tiettömässä vuoristossa, valui hiki sotamiehen
ruumiista hänen liikkeellä ollessaan ja jäätyi taas, kun hän pysähtyi,
jolloin hän löysi jonkunlaista suojaa ainoastaan kaivamalla itsensä
tahi antaen lumipyryn itsensä peittää syvään nietokseen". Tässä sai
moni vammoja, ehkäpä kuolemantaudinkin. Mutta Kaarlo, pohjan poika, oli
siihen sitkeä ja tottunut kylmääkin kärsimään. Lepoaikoina katseli hän
taivaalle, jossa tähdet loistivat ... vaan ei hänen mielestään niin
kirkkaasti kuin Suomessa. Ei kimallellut lumi täällä yhtä kirkkaasti
kuutamolla. Ei ollut luonnossa pohjan raittiutta... Oi Suomi! ei suotta
sua ylistetä, koska talvesikin ovat viehättävämmät kuin muualla.
Tyynellä, miettiväisellä olennollaan ja lannistumattomalla urhoudellaan
oli Kaarlo voittanut kunnioitusta kaikilta sotatovereiltaan.
Erittäinkin rakasti häntä majuri B., jonka läheisyydessä hän oli
alituisesti tapellut kahakoissa. Usein oli majuri häntä taputellut
olalle ja sanonut Kaarloa "lannistumattomaksi suomalaiseksi." Tähän
lempeään päällikköön oli Kaarlokin suuresti suostunut, ja tätä
kunnioitti hän sydämmensä pohjasta muun velvollisuuden ohella, sekä
rakasti häntä kuin poika isäänsä.
Sitä hellemmäksi kiintyi majurinkin suosio Kaarloa kohtaan, mitä
useammasti Kaarlo häntä vihollista ja kylmää vastaan suojusti. Sillä
Balkanin pyryt ja pakkaset olivat yhtä ankarat päällikölle kuin
alhaisemmallekin sotilaalle. Mutta Kaarlo, ollessaan nuori ja verevä ja
sitä paitsi kylmään tottunut, ei tietänyt siitä puolinkaan niin
suuresti kuin majuri. Senpä tähden tuli majuri useinkin iltasilla
Kaarlon luokse, viluansa lievittämään. Ylhäistä päällikköään rakastava
Kaarlo suojusti häntä usein peittämällä hänet omalla päällystakillaan
ja oli itse ilman. -- Voi, hyvä ystävä, sinua... Sinä säälit ja
rakastat lähimmäistäsi enemmän kuin itseäsi! -- Jumala siunatkoon ja
antakoon armoa sinulle! huudahti majuri, väristen vilusta, Kaarlon
häntä peitellessä.
Eräänä iltana oli ilma varsin kova ja kylmyydestään ankara. Lunta
pyrytti taivaan täydeltä, ja tuuli riehui hurjasti Balkanin rinteellä,
tunkien kylmästi viileksellen sotilastemme vaatteiden alle. Raskaan
työn rasittamina olivat sotilaat heittäyneet tuohon ilmaan levolle,
mutta Kaarlo vielä valvoi. Hän istui, poski käden nojalla, hiljaisena
ja alakuloisen näköisenä. Mitä mietti hän? Riensivätkö ajatuksensa
täältä kauas synnyinmaahansa, vai miettikö hän niitä ankaria
taisteluja, joita hän sai kokea täällä vieraalla maalla? Sitä emme
tiedä.
Näin ollen lähestyi häntä majuri, jonka huomattuaan Kaarlo aikoi nousta
kunnioitusta tekemään, mutta majuri esti häntä, ja sanoi tulleensa taas
Kaarlon lämpösiin.
Majuri, joka tällä kertaa ei ollutkaan erittäin viluisa, sillä hän oli
ottanut liikkeistään lämmintä, istui Kaarlon viereen ja rupesi
puhumaan: -- Olennossasi olen huomannut jotakin raskasta ... etkö tahdo
sitä ilmoittaa ... etkö vaadi mitään, jota minä voisin sinulle tarjota?
Sinä olet erinomainen nuorukainen ... kuinka usein olen sinun nähnyt
päivän vaivoista päästyäsi valvovan muitten nukkuessa. Olen nähnyt,
ikäänkuin kärsiminen ja tuskat pilkisteleisivät sinun sydämesi
pohjasta, rauenneen silmäsi kautta. -- Niin ... jos sinua painaa joku
mieltä runteleva ja sielun polttava suru ... etkö voi sitä sanoa
minulle ... etkö toivo ystävästä mitään huojennusta...?
-- Jumala siunatkoon teitä, herra majuri, hyvästä tahdostanne! sanoi
Kaarlo. Olenkin, herra majuri, sitä ystävää vailla, jolle kertoisin
suruni ja huokaisin huoleni täällä myrskyn maailmassa. Teidän
ylhäisyytenne! Teille tahdon paljastaa sieluni ja sydämeni tilan.
-- Tee niin, ystäväni... Tietysti liikkuu asia Suomessa, josta minäkin
säilytän muistoja, sanoi majuri ja likisti Kaarlon kättä.
-- Oh! Sepä ei ole sen parempi eikä pisempi kuin rakka...
-- Rakkausko?
-- Niin, kun minä onneton lemmin semmoista, jolta jäin...
-- Rukkasetko?
-- Melkeinpä niin, syystä kun olen köyhä ja hänen isänsä rikas, niin ei
suotu häntä minulle.
-- Vai niin ... kyllä ymmärrän ... kerro, kerro...
-- Raskasta on kertoakin, lisäsi Kaarlo, mutta tahdon kuitenkin
selittää sen kovan onneni pääseikkoja, joka minun mieltäni niin
sanonattomasti rasittaa. Minulla on kotimaassani pieni maatila... Sitä
olen hoitanut jo kolme vuotta ... ja siitä järvenlahden toisella
puolella, on mahtava talo, jossa on äveriäs, rikkaudestaan ylpeilevä
isäntä, ja hänellä oli tytär ... ihana impi. Häneen rakastuin minä,
ollessamme lapsuuden ystäviä, sydämmeni pohjasta, hänkin sanoi
rakastavansa minua, mutta isänsä ei suonut häntä minulle. Hän rupesi
pakolla vä'ittämään tätä minun lempeni esinettä muille, rikkaammille...
Minä katosin tänne, enkä tiedä, miten nyt lieneekään armaani asiat...
-- Vai niin, keskeytti majuri ... varsin elävä kuva on minulla huolesi
syistä. Kyllä tunnen sen, mikä valtaava voima on rakkaudella. -- Siitä
koeta olla nyt rauhoitettu ... minä ehkä voin jotakin ... mutta jääköön
nyt tällä kertaa tälleen. -- Minun tulee kylmä ... käykäämme telttaan,
onhan siellä vähän suojaa.
-- Teidän tahtonne, hyvä majuri, sanoi Kaarlo seuraten majuria
telttaan.