Mitä vaikutti Mariassa Kaarlon äkkinäinen katoaminen? Musertavasti
tietenkin. -- Ah, näinkö tuskallinen on ihmisen elämä ... näinkö
puuttuvainen sen täydellisyys... Tähänkö nyt loppuikin kaikki, mitä
minulle oli suloista ja viehättävää tässä maailmassa? Näinkö piti
onneni katoaman ja ihmisten juonilta mitättömäksi tulevan? Oi,
Jumalani! oliko se sinun tahtosi?... Miksi niin rankaiset luotujasi ...
miksi annoit ihmisille voiman eroittaa kaksi rakastavaista, sinä, joka
itse olet rakkauden Jumala! Nä'enkö todellakaan enää koskaan Kaarloa?
Se on milt'ei mahdotonta ... vaikeroi Maria, ja kyyneleet vuotivat
hänen silmistään.
Edessään oli hänellä Kaarlon äidilleen lähettämä kirje, jonka hän oli
Ojalasta hakenut, sitten kun kuuli Kaarlon Turkin sotaan lähteneen ja
sieltä matkallaan äidilleen kirjoittaneen.
Kirjeestä sai hän tietää Juusen petoksen ja syyn, miksi Kaarlo oli
kotonsa jättänyt. Maria luki kirjeen moneen kertaan -- ja itki, itki
katkerasti, sillä hän oli niin suuren surun vallassa. Nyt tunsi hän
itsensä varsin yksinäiseksi ... onnettomimmaksi orvoksi. Ei ollut
ketään, jolle olisi hän surunsa ilmaissut ja huolensa huokaillut.
Isälleen ei hänen sopinut sitä tehdä, sillä sen kautta ei se olisi
ensinkään lieventynyt.
-- Voi, jospa eläisi äitini! Hän toki minua lohduttaisi ... hän suruni
ymmärtäisi, koska hänen kuulin ennen usein puhuvan siitä, mikä voima on
rakkaudella, huokaili hän ja kiitti sydämensä pohjasta Jumalaa, että
oli edes Juusesta päässyt.
Näin vaikeroiden itki Maria yksinäisyydessä myöhään yöhön, ja nojasi
polttavan otsansa akkunaa vasten, jota elokuun kuutamo valaisi niin
lumoavan juhlallisesti. -- Tämä luonnon rauha ... tuo viehättävän tyyni
lahti, jonka pinnassa taivas kuvasti tumman sinistä kauneuttaan,
kirkkaasti kimaltelevia lahtiaan ja keveästi leijailevia pilven
hattaria ... tämä oli ikäänkuin luonnon haltiatar olisi tahtonut
viihdyttää tuota onnetonta Mariaa.
Maria aukasi akkunan ja hengitti yösydämen viileää ilmaa. Se keventi
hänen murhettansa, ja jäähdytti polttavata poveaan ... nyt vasta voi
hän tyynnemmästi kuin äsken ajatella, mitä tapahtunut oli. Vasta voi
hän luoda silmänsä tulevaisuutta kohden ja tutkia, voisiko hän, jos
Kaarlo kaatuisi Turkin maalla sodassa, kantaa surunsa, sen alle
vaipumatta ... se tuntui milt'ei mahdottomalta. -- Taas kohosi syvä
huokaus hänen rinnassaan, ja ajatuksensa näkyi vähitellen siirtyvän
tuonne surullisten muistojen avaruuteen. Sen ilmaisi utuinen kyynel,
joka verkalleen vieri hänen kummallisesti väräjävälle poskelleen, ja ne
katkonaiset, kuiskaamalla lausutut sanat, jotka milt'ei tietämättänsä
luiskahtivat hänen huultensa välitse. Ne varmaankin olivat valituksia
hänen haavoitetun, sairaan sydämensä pusertamia, jotta rukouksen
siivillä liitelivät yön hiljaisuudessa korkeuteen rakastettunsa
pelastumiseksi, ja että Luoja varjelisi hänen armaansa vihollisen
kädeltä ja saattaisi, jälleen sodan loputtua hänet kotimaahansa,
niinkuin Kaarlo itsekin olisi toivonut.
Näin oli Maria huokaillut, milloin rajummasti milloin tyynemmästi,
kunnes aamu oli valjennut, ja pääskynen Marian akkunan kohdalla,
räystään alla, pesässään aamuvirsiä viserrellen sitä haihduttanut. Hän
oli ennenkin katsellut kamarinsa akkunasta yön juhlallista hiljaisuutta
-- nauttien sitä viattomuuden suloisilla tunteilla. Niin olisi hän
tehnyt nytkin, ell'ei hänen nuoruutensa olisi kulkenut okaista polkua
myöden, ja ellei hänen rintansa olisi kätkenyt niitä synkkiä aattehia,
joiden kanssa hän oli taistellut ja joiden vallassa hän vieläkin
huokaili. Ah, miksi niin monta suloista toivetta jää täyttämättä? Miksi
lilja kaatuu ennen syksyä muutamasta tuulen puuskasta? -- Onko se
sallimuksen syy vai säilyttääkö kukin povessaan omaa onnettomuuttaan?
Ken sen selittää ... ken huojentaa nämä huoleni? -- Ah, armias taivas,
vapahda minut tuskistani!