Kaksi viikkoa on kulunut siitä kuin Juuse kävi Niemelässä
kosioretkellään. Taas hän riensi tänne täydessä touhussa, kuulutusta
muka ottamaan. -- Kaikki tiesivät sen kertoa, että Ojalan Kaarlo oli
kadonnut ... mutta mihinkä? Sitä ei kukaan tiennyt. Sen oli vaan Kaarlo
heidän tieten sanonut, ettei palajaisi vuosikausiin takaisin. Se oli
Juusen mieleen, -- Hyvä, että väistyitkin tieltäni, ajatteli hän.
Tottahan tyttö nyt suostuu vastustelematta minulle tulemaan, koska
Kaarlo on kadonnut teille tietämättömille. Siksi riensi Juuse
mielihyvissään Niemelään, autuaallisesti hymyillen. Ja kenpä ei
olisikaan niin tehnyt, sillä mikä on maailmassa armaanpaa kuin se, että
saa hartaat toiveensa toteutumaan, ja mikä autuaampaa kuin uneksiminen
tulevaisesta onnesta.
Mutta eipä kaikki ole kultaa mikä kiiltää, eikä hopeata, mikä hohtaa.
Ei myös Juusenkaan kosioretki ollut niin onnellinen, kuin hän sen
unelmissaan kuvitteli. Sillä samana päivänä sai hän sieltä palata
takaisin kokonaan toisella mielellä kuin mentyään, lieneekö hän sieltä
pois rumputettu, vai mikä lienee syynä ollut. -- Sen vain tiedämme,
että naimisesta ei tullut mitään. Pian kerrottiin yli pitäjän, että
Juuse sai Marialta rukkaset. Se kirveli Juusen sydäntä. Siitä hän
pahoilla mielin itsekin höpisi: -- mitä hittoja meninkään Niemelästä
naimaan, koska se nyt näin kävi... Nyt siitä on kaikilla sanomista...
Lämppä-Liisa sitä nyt vaan soittaa ympäri mailman, kuin suurtakin
ihmettä ... mutta hiisi huolikoon ... eihän se minua köyhdytä!