VII.

Viikko oli vierinyt edelleen. Ojalan Kaarlo rientää vapaaehtoisena

sotilaana Turkinmaata kohden. Tähän asti oli hänen käytöksensä matkalla

reipas ja iloinen, ikäänkuin ei olisi mitään tapahtunutkaan, sillä hän

oli päättänyt kantaa kohtalonsa nurkumatta ja heittää äskeiset

tapahtumat unhotuksiin. Mutta pian tuli muutos. Yksitoikkoinen

matkustaminen rautatien vaunussa ja muu outo kulkeminen saivat hänen

tulemaan tuntoonsa ja halajamaan äskeisiin ikäviin muistoihinsa. Näin

raukesi Kaarlon päätös, olla muistamatta entistä rakkauttaan, turhaan.

Hän ei ollutkaan tunteittensa valtias, niinkuin hän alusta luuli, vaan

ne tulivat väkisinkin takaisin ja -- mitä enempi hän ajatteli, sitä

ihanammaksi tuli Marian kuva hänen sydämmessään, sitä katkerammalta

tuntui hänen kadottaminen. Tähän asti oli Kaarlo ajatellut näitä

asioita pilkallisesti hymyillen -- vaikka sen varjossa piili sydämmen

syvintä tuskaa. Mutta nyt todellakin oli hellyys ja suru saanut hänessä

voiton. Se tukahutti hänen sydämmessään viimeisenkin oman tahdon

voiman. Tähän asti oli hän ajatellut Juusen onnea kateudella -- mutta

tästä lähin tahtoi hän oppia noudattamaan pyhimpiä tunteita ... oppia

myös tietämään, paljonko ihminen voi ilman sallimuksetta. Senpä tähden

hän nyt huokailikin: "Työläs on potkia tutkainta vastaan" ... on

parasta tyytyä osaansa ja kohtaloonsa ... mitä Kaikkivaltias säätää.

Ikävällä muisteli hän nyt onnellista kotiaan ja rakkaita omaisiaan,

joista hän niin itsekkäästi oli eronnut -- kukatiesi kuinka kauvaksi.

Hän katui karvaalla mielellä, ett'ei hän kotona ilmaissut lähtöään. Nyt

kiiruhti hän kirjoittamaan äidilleen -- sen hän oli päättänyt tehdä jo

kotoa lähteissäänkin, ilmoittaakseen paostaan ja pyytääksensä anteeksi,

että hän niin oudolla tavalla oli lähtenyt. Mutta siinä pula, miten voi

hän sen tehdä. Aivan mahdotonta oli hänen, kertoa miksi hän niin

jätti synnyinmaansa ja armaan kotinsa, äitine, sisarine ja muine

hyvyyksineen -- rientäen kohden kuolemaa. Vihdoin sai Kaarlo voimaa

kirjoittaa -- ja siinä kirjeessänsä hän koetti asiata kierrellä ja

kaunistella niin paljon kuin suinkin. -- Hän tunnusti lähteneensä

kotoaan huikentelevaisuudesta ja kevytmielisyyden synnyttämästä

äkkinäisyydestä ... halusta voittaa kunniaa ja mainetta -- tahi saada

kaatua kunnian tantereella kosk'ei hänellä ollut maailmassa, ketä

varten hän eläisi. Mutta isänmaa ja kristiveljet ... niiden edestä on

jaloa taistella ja saada sankarina -- kaatua ... taikka jos sallimus

toisin määräisi, niin hän sodan loputtua palajaisi kotimaahansa -- ehkä

onnellisempana kuin sieltä lähtiessään.

-- Annattehan minulle kuitenkin anteeksi nämä harhailemiseni, mitä

onneni kanssa kamppaillessani te'en, oli viimeiset sanat Kaarlon

kirjeessä.

Väsyneen haudalla: Alkuperäinen novelli · 第 11 / 20 题