Viikko oli vierinyt edelleen. Ojalan Kaarlo rientää vapaaehtoisena
sotilaana Turkinmaata kohden. Tähän asti oli hänen käytöksensä matkalla
reipas ja iloinen, ikäänkuin ei olisi mitään tapahtunutkaan, sillä hän
oli päättänyt kantaa kohtalonsa nurkumatta ja heittää äskeiset
tapahtumat unhotuksiin. Mutta pian tuli muutos. Yksitoikkoinen
matkustaminen rautatien vaunussa ja muu outo kulkeminen saivat hänen
tulemaan tuntoonsa ja halajamaan äskeisiin ikäviin muistoihinsa. Näin
raukesi Kaarlon päätös, olla muistamatta entistä rakkauttaan, turhaan.
Hän ei ollutkaan tunteittensa valtias, niinkuin hän alusta luuli, vaan
ne tulivat väkisinkin takaisin ja -- mitä enempi hän ajatteli, sitä
ihanammaksi tuli Marian kuva hänen sydämmessään, sitä katkerammalta
tuntui hänen kadottaminen. Tähän asti oli Kaarlo ajatellut näitä
asioita pilkallisesti hymyillen -- vaikka sen varjossa piili sydämmen
syvintä tuskaa. Mutta nyt todellakin oli hellyys ja suru saanut hänessä
voiton. Se tukahutti hänen sydämmessään viimeisenkin oman tahdon
voiman. Tähän asti oli hän ajatellut Juusen onnea kateudella -- mutta
tästä lähin tahtoi hän oppia noudattamaan pyhimpiä tunteita ... oppia
myös tietämään, paljonko ihminen voi ilman sallimuksetta. Senpä tähden
hän nyt huokailikin: "Työläs on potkia tutkainta vastaan" ... on
parasta tyytyä osaansa ja kohtaloonsa ... mitä Kaikkivaltias säätää.
Ikävällä muisteli hän nyt onnellista kotiaan ja rakkaita omaisiaan,
joista hän niin itsekkäästi oli eronnut -- kukatiesi kuinka kauvaksi.
Hän katui karvaalla mielellä, ett'ei hän kotona ilmaissut lähtöään. Nyt
kiiruhti hän kirjoittamaan äidilleen -- sen hän oli päättänyt tehdä jo
kotoa lähteissäänkin, ilmoittaakseen paostaan ja pyytääksensä anteeksi,
että hän niin oudolla tavalla oli lähtenyt. Mutta siinä pula, miten voi
hän sen tehdä. Aivan mahdotonta oli hänen, kertoa miksi hän niin
jätti synnyinmaansa ja armaan kotinsa, äitine, sisarine ja muine
hyvyyksineen -- rientäen kohden kuolemaa. Vihdoin sai Kaarlo voimaa
kirjoittaa -- ja siinä kirjeessänsä hän koetti asiata kierrellä ja
kaunistella niin paljon kuin suinkin. -- Hän tunnusti lähteneensä
kotoaan huikentelevaisuudesta ja kevytmielisyyden synnyttämästä
äkkinäisyydestä ... halusta voittaa kunniaa ja mainetta -- tahi saada
kaatua kunnian tantereella kosk'ei hänellä ollut maailmassa, ketä
varten hän eläisi. Mutta isänmaa ja kristiveljet ... niiden edestä on
jaloa taistella ja saada sankarina -- kaatua ... taikka jos sallimus
toisin määräisi, niin hän sodan loputtua palajaisi kotimaahansa -- ehkä
onnellisempana kuin sieltä lähtiessään.
-- Annattehan minulle kuitenkin anteeksi nämä harhailemiseni, mitä
onneni kanssa kamppaillessani te'en, oli viimeiset sanat Kaarlon
kirjeessä.