Oli aamupäivä. Kaarlo istui Ojalan tuvassa miettiväisenä. Sydämmensä
värähteli oudosti. Kaikki tiesivät kertoa sen, että Juusea ja Mariaa
kuulutetaan tulevana sunnuntaina. Kaarlo ei ollut Mariaa tavannut
sitten kun Niemelän rannassa, josta jo olemme kertoneet, Eikä hän
arvannut yrittääkään mennä Marian puheille, sillä hän luuli Niemeläisen
vartioivan häntä, peläten hänen tytärtään viettelevän. Kaarlo alkoi yhä
enemmän luulla kadottaneensa morsiammensa, -- siksipä istuikin hän
syviin ajatuksiin vaipuneena, huomaamatta Markkulan renginkään tuloa,
ennenkuin tämä oli hänen vieressään ja tarjosi hänelle kirjettä. Ilon
väre välähti Kaarlon kasvoilla, sillä hän arveli kirjeen olevan
Marialta ja toivoi sen sisältävän jotakin lohdutusta.
Kirjeen tuoja ajettuaan asiansa, meni. Kaarlo avasi kirjeen ja luki...
Kasvonsa vaalenivat, sillä kirjeen sisältö vaikutti häneen niin
masentavasti. -- Voi sentään! huokasi hän, ovatko Markkulan mahtavuus
ja Juusen rakkaus sovaisneet Marian sydämmen niin, että hän hyljää
minun rakkauteni. Jos niin on, niin siinä tapauksessa ei hän koskaan
ole minua oikein rakastanutkaan ... sitä kuitenkaan en tahdo epäillä
... mutta isäänsä totellen lienee hän suostunut Juuselle menemään.
Kaarlo luki kirjeen uudelleen ja vihan vimmassa repi sen moneksi
kappaleiksi, jotka heitti leimuavaan tuleen, jupisten itsekseen; --
Maria käskee minuakin läsnäolollani kunniottamaan juhlaansa ... mutta
voinko minä häntä nähdä toisen omana sydämeni pakahtumatta... En
koskaan... Kyllä minä tahdon kaikki kärsiä ... mutta sitä en voi täällä
tehdä ... sillä Marian häät ja muuttamisensa Markkulaan repisivät
sydämmeeni parantumattomia haavoja. Pois tahdon väistyä hänen tieltään.
Pois tahdon mennä avarampaan maailmaan ... siellä elämän taistelussa
kadotkoon kaikki!
Valtaava murhe kuvaantui Kaarlon kasvoille ja hajamielisenä lähti hän
kävelemään ulos, sillä tuskaansa, jota hän ei tahtonut omaisilleen
näyttää, oli hänen vaikea salata. -- Minne meni Kaarlo? Tietämättänsä
oli hän joutunut järven rannalle sille kohdalle, josta sopii nähdä
Niemelään. Kaarlo istuutui kivelle, ja silmänsä tuijottivat aaltoihin,
jota tuuli ajoi rajusti rantaa vasten. -- Oi! huokasi hän, kuinka
monasti olen nähnyt tämän rannan tyyneenä ja rauhallisena ... juuri
kuin onneansa ihaillen. Mutta kuinka pian muutos tapahtuu. Kuinka
myrskyiseksi se muuttuu muutamasta tuulen puuskasta. Se lienee minun
sydämmeni kaltainen, joka toki on ollut tähän asti tyyni ja rauhallinen
... ainoastaan joskus katkera epätoivo on kylmyydellään sitä hyytänyt
... vaan sekin on aina toivon heijastavat säteet ja lemmen kimaltava
tuli sulattanut. Ennen nä'in aatteissani toivon silmillä tulevaisuuden
sulosuvia... Mutta nyt on edessäni kaikki mustaa ... aivan
sysimustaa... Minä hullu! Miksi katselinkaan tuon naisen kauneutta ...
miksi en nauranut tuon ensimmäsen lemmen kipinän syttyessä ja antanut
sen ikuisesti kadota. Miksi kuulin sydämmeni kuisketta ... miksi olin
sen houkutuksille alttiina ... oi, miksi en ollut mies, jolla ei olisi
sydämmen unelmia? Mutta vast'edes tahdon se olla, sepä saadaan nähdä.
Kukaan ei saa tietää, mitä kärsin, ja mitä olen kadottanut Mariassa ...
sitä en tahdo itsekkään muistella ... sitä en ajattele täst'edes. Mikä
houkkio olinkaan, kun luotin naisen uskollisuuteen... Olinhan niitten
petollisuudesta jo niin monta kertomusta kuullut... Mutta se on ollut
ja mennyt ... ja menköön...
Ha ha-haa! nauroi hän sitten kylmästi omille ajatuksilleen ja tuijotti
hurjasti Niemelää kohden -- eikä ensinkään huomannut, kuinka synkkä
pilvi kohoutui taivaan rannalla. Salamat leimahtelivat, ja ukkosen
jyrinä alkoi kuulua. Pian satoi vettäkin taivaan täydeltä. Kaarlo tuli
läpimäräksi, mutta siitä oli hän huolimaton, sillä povessaan riehuvat
tunteet estivät häntä tuntemasta kylmää väristystä ruumiissaan.
Ikäänkuin unissaan näki hän ilman olevan sakean, aaltojen hurjasti
vyörivän rantaan, ja salaman taivaalla leimahtelevan ... kuuli ukkosen
törähdyksen ja tuulen vaikeroivan äänen puidenlatvoissa. -- Ha-haa
nauroi taas Kaarlo houreissaan ... tee työsi säälimättä ... se sopii
hyvin sydämmelleni, koska myrskyinen on rakkauskin.
Näin hurjasti uneksien oli Kaarlo istunut rannalla sydänyöhön asti.
Ukkosen pilvi oli paennut. Myrsky oli lakannut. Mutta Kaarlon tunteet
eivät olleet tyyntyneet hänen sielussaan raivosi yhä ankara rajuilma.
Yhä vahvistui hänessä päätös väistyä kotipaikaltaan pois. -- Mutta
mihinkä? Amerikaanko? Ei ... se olisi isänmaansa hylkäämistä, aprikoi
hän. -- Mutta mihinkäs sitten? -- No, Turkin maalle, taistelemaan
elämästä ja kuolemasta ... taistelemaan kristiveljein puolesta. Sehän
on jaloa ja Suomen pojan tehtävää! Sillä, arveli hän, ehkä olen
joksikin hyödyit. Sillä ehkä joku luoti tahi pistin löytää tien
sydämmeeni ... siellä tahdon taistella ja -- kuolla.
Näin oli Kaarlo miettinyt ja päättänyt. -- Päivän valetessa hän riensi
rannalta kotiaan ja valmistausi matkalle. Niin matkalle -- kenties
ikuiselle matkalle ... siihen ei hänellä ollut mitään tietoa. Tämä oli
raskasta; mutta se olisi ollut vielä raskaampaa, jos Kaarlon sydän
olisi ollut entisellään. Äskeiset tapahtumat olivat sen musertaneet ja
-- jääneet kurjaksi, niin kurjaksi, että hän voi hyvästijättämättä
hyljätä äitinsä, sisarensa ja kotonsa, jossa oli iloiten viettänyt
lapsuutensa viattomat päivät ja jossa oli nauttinut elämänsä suloa
nuoruuden kukoistavassa ijässään sekä uneksinut ihania unelmiansa.