VI.

Oli aamupäivä. Kaarlo istui Ojalan tuvassa miettiväisenä. Sydämmensä

värähteli oudosti. Kaikki tiesivät kertoa sen, että Juusea ja Mariaa

kuulutetaan tulevana sunnuntaina. Kaarlo ei ollut Mariaa tavannut

sitten kun Niemelän rannassa, josta jo olemme kertoneet, Eikä hän

arvannut yrittääkään mennä Marian puheille, sillä hän luuli Niemeläisen

vartioivan häntä, peläten hänen tytärtään viettelevän. Kaarlo alkoi yhä

enemmän luulla kadottaneensa morsiammensa, -- siksipä istuikin hän

syviin ajatuksiin vaipuneena, huomaamatta Markkulan renginkään tuloa,

ennenkuin tämä oli hänen vieressään ja tarjosi hänelle kirjettä. Ilon

väre välähti Kaarlon kasvoilla, sillä hän arveli kirjeen olevan

Marialta ja toivoi sen sisältävän jotakin lohdutusta.

Kirjeen tuoja ajettuaan asiansa, meni. Kaarlo avasi kirjeen ja luki...

Kasvonsa vaalenivat, sillä kirjeen sisältö vaikutti häneen niin

masentavasti. -- Voi sentään! huokasi hän, ovatko Markkulan mahtavuus

ja Juusen rakkaus sovaisneet Marian sydämmen niin, että hän hyljää

minun rakkauteni. Jos niin on, niin siinä tapauksessa ei hän koskaan

ole minua oikein rakastanutkaan ... sitä kuitenkaan en tahdo epäillä

... mutta isäänsä totellen lienee hän suostunut Juuselle menemään.

Kaarlo luki kirjeen uudelleen ja vihan vimmassa repi sen moneksi

kappaleiksi, jotka heitti leimuavaan tuleen, jupisten itsekseen; --

Maria käskee minuakin läsnäolollani kunniottamaan juhlaansa ... mutta

voinko minä häntä nähdä toisen omana sydämeni pakahtumatta... En

koskaan... Kyllä minä tahdon kaikki kärsiä ... mutta sitä en voi täällä

tehdä ... sillä Marian häät ja muuttamisensa Markkulaan repisivät

sydämmeeni parantumattomia haavoja. Pois tahdon väistyä hänen tieltään.

Pois tahdon mennä avarampaan maailmaan ... siellä elämän taistelussa

kadotkoon kaikki!

Valtaava murhe kuvaantui Kaarlon kasvoille ja hajamielisenä lähti hän

kävelemään ulos, sillä tuskaansa, jota hän ei tahtonut omaisilleen

näyttää, oli hänen vaikea salata. -- Minne meni Kaarlo? Tietämättänsä

oli hän joutunut järven rannalle sille kohdalle, josta sopii nähdä

Niemelään. Kaarlo istuutui kivelle, ja silmänsä tuijottivat aaltoihin,

jota tuuli ajoi rajusti rantaa vasten. -- Oi! huokasi hän, kuinka

monasti olen nähnyt tämän rannan tyyneenä ja rauhallisena ... juuri

kuin onneansa ihaillen. Mutta kuinka pian muutos tapahtuu. Kuinka

myrskyiseksi se muuttuu muutamasta tuulen puuskasta. Se lienee minun

sydämmeni kaltainen, joka toki on ollut tähän asti tyyni ja rauhallinen

... ainoastaan joskus katkera epätoivo on kylmyydellään sitä hyytänyt

... vaan sekin on aina toivon heijastavat säteet ja lemmen kimaltava

tuli sulattanut. Ennen nä'in aatteissani toivon silmillä tulevaisuuden

sulosuvia... Mutta nyt on edessäni kaikki mustaa ... aivan

sysimustaa... Minä hullu! Miksi katselinkaan tuon naisen kauneutta ...

miksi en nauranut tuon ensimmäsen lemmen kipinän syttyessä ja antanut

sen ikuisesti kadota. Miksi kuulin sydämmeni kuisketta ... miksi olin

sen houkutuksille alttiina ... oi, miksi en ollut mies, jolla ei olisi

sydämmen unelmia? Mutta vast'edes tahdon se olla, sepä saadaan nähdä.

Kukaan ei saa tietää, mitä kärsin, ja mitä olen kadottanut Mariassa ...

sitä en tahdo itsekkään muistella ... sitä en ajattele täst'edes. Mikä

houkkio olinkaan, kun luotin naisen uskollisuuteen... Olinhan niitten

petollisuudesta jo niin monta kertomusta kuullut... Mutta se on ollut

ja mennyt ... ja menköön...

Ha ha-haa! nauroi hän sitten kylmästi omille ajatuksilleen ja tuijotti

hurjasti Niemelää kohden -- eikä ensinkään huomannut, kuinka synkkä

pilvi kohoutui taivaan rannalla. Salamat leimahtelivat, ja ukkosen

jyrinä alkoi kuulua. Pian satoi vettäkin taivaan täydeltä. Kaarlo tuli

läpimäräksi, mutta siitä oli hän huolimaton, sillä povessaan riehuvat

tunteet estivät häntä tuntemasta kylmää väristystä ruumiissaan.

Ikäänkuin unissaan näki hän ilman olevan sakean, aaltojen hurjasti

vyörivän rantaan, ja salaman taivaalla leimahtelevan ... kuuli ukkosen

törähdyksen ja tuulen vaikeroivan äänen puidenlatvoissa. -- Ha-haa

nauroi taas Kaarlo houreissaan ... tee työsi säälimättä ... se sopii

hyvin sydämmelleni, koska myrskyinen on rakkauskin.

Näin hurjasti uneksien oli Kaarlo istunut rannalla sydänyöhön asti.

Ukkosen pilvi oli paennut. Myrsky oli lakannut. Mutta Kaarlon tunteet

eivät olleet tyyntyneet hänen sielussaan raivosi yhä ankara rajuilma.

Yhä vahvistui hänessä päätös väistyä kotipaikaltaan pois. -- Mutta

mihinkä? Amerikaanko? Ei ... se olisi isänmaansa hylkäämistä, aprikoi

hän. -- Mutta mihinkäs sitten? -- No, Turkin maalle, taistelemaan

elämästä ja kuolemasta ... taistelemaan kristiveljein puolesta. Sehän

on jaloa ja Suomen pojan tehtävää! Sillä, arveli hän, ehkä olen

joksikin hyödyit. Sillä ehkä joku luoti tahi pistin löytää tien

sydämmeeni ... siellä tahdon taistella ja -- kuolla.

Näin oli Kaarlo miettinyt ja päättänyt. -- Päivän valetessa hän riensi

rannalta kotiaan ja valmistausi matkalle. Niin matkalle -- kenties

ikuiselle matkalle ... siihen ei hänellä ollut mitään tietoa. Tämä oli

raskasta; mutta se olisi ollut vielä raskaampaa, jos Kaarlon sydän

olisi ollut entisellään. Äskeiset tapahtumat olivat sen musertaneet ja

-- jääneet kurjaksi, niin kurjaksi, että hän voi hyvästijättämättä

hyljätä äitinsä, sisarensa ja kotonsa, jossa oli iloiten viettänyt

lapsuutensa viattomat päivät ja jossa oli nauttinut elämänsä suloa

nuoruuden kukoistavassa ijässään sekä uneksinut ihania unelmiansa.

Väsyneen haudalla: Alkuperäinen novelli · 第 10 / 20 题