Oli eräs toukokuun lauvantaipäivä. Niemelän isäntä oli itsekin väen
kanssa metsässä, ulkotöitten toimessa. Maria, joka piti emännyyttä
talossa, oli yksin kotona, paitsi ruotimummoa, joka istui nurkassa.
Maria on puhdistanut huoneet ja pessyt astiat, kaikki on järjestetty
sievästi. Näitä kaikkia tehdessään hyräili Maria iloisia lauluja, sillä
hänen nuori sydämensä oli vielä vapaa huolista, vaikka hän ehkä
aavistikin tuonnempana tulevansa vastuksiakin kokemaan elämänsä tiellä,
Mutta siitä huolimatta nautti hän nuoruutensa onnea, antamatta sitä
minkään häiritä. -- Johtuipa Marian mieleen, että mummo mielellään
ennusteli käsien juonteista, sentähden päätti hän tehdä pilkkaa mummon
taikauskosta ja vei kätensä hänen tutkittavakseen, pyytäen häntä
siitä sanomaan, mitä tulevaisuudessa oli tapahtuva. Mummo hetken
tirkisteltyään Marian kättä, sanoi hänen pian joutuvan naimisiin ja
siten muka pääsevän mahtavaan taloon emäntäksi. Maria keskeytti
ennustuksen kysymällä, miten sitten kävisi, jos hänellä jo olisi köyhä
poika sulhasena.
-- Mitä joutavia, sanoi mummo, mitä rikkaan ja kauniin tytön tarvitsee
kestään köyhästä huolia, onhan sillä rikkaitakin. Sepä oli kehumista,
joka saattoi Marian syviin ajatuksiin ja jättämään sikseen koko
ennustustoimen.
Maria toi mummolle kupillisen kahvia ja läksi rannasta noutamaan vettä
kukilleen, ajatellen, että Jumala sen tietää, miten komea on tuleva
miehensä. Tyttö ei malttanutkaan rannasta pian palata, vaan istautui
raidan-juurella olevalle kivelle, nauttiakseen keväisen luonnon
ihanuutta.
Metsä ja nurmikot jo alkoivat vihannoida. Linnut lauloivat kilvassa
suloäänisesti. Tuuli henkäili vienosti. Aallot loiskuivat hiljaa
rantaan, vapaina äsken päässeistä jääkahleistansa. Kaikki oli
viehättävän lumoavata. Marian mieleen johtui seuraavat säikeet, jotka
hän lauloi naisen kimakalla äänellä:
"Nyt luonto elpyy; vapahasti
Aalto liikkuu leijuillen
Lemmen tunteet suloisesti
Herää ihmissydämmehen."
Pian taukosi laulu, sillä muuan vene pistäysi esille niemen takaa ja
kiiruhti suoraan tätä rantaa kohti. Venosen likemmäksi tultua tunsi
Maria siinä olevan henkilön Ojalan Kaarloksi.
-- Onpa oikein onnen sattuma, että hän tulee, sillä viikkoja on
vierinyt, kun häntä olen nähnytkään, ajatteli Maria, ja näihin
ajatuksiin pysähtyi hän siksi, että venonen ennätti rantaan, josta
hyppäsi maalle reipas ja sorea nuorukainen. Tätä tervehti Maria
hymyhuulin ja toivotti tervetulleeksi.
-- Mitä kuuluu, ja kuinkas olet voinut? kysyi Kaarlo tervehdittyään,
hiljaisella äänellä.
-- Kiitoksia; ei erinomaisia ... mutta entäs sinulle ... sinähän näyt
niin synkkämieliseltä ... kerro mitä on tapahtunut?
-- Niin -- kertomukseni ei ole juuri ilahuttavaakaan laatua... Toivoni
on murtumaisillaan ... sydämeni on raskas ... siksi riensin vapaaseen
luontoon, siellä yksinäisyydessä huojentamaan suruani... Tuolla
järvellä soutaessani olin huomaamattani lähestynyt teidän rantaa ja
kuultuani laulusi, riensin tänne, tavatakseni sinua, sillä teillä ei
minun ole enää hyvä käydäkseni.
-- Miks'ei ... mistä syystä? keskeytti Maria.
-- Ompahan vain....
-- Sano, sano!
-- Isäsi kävi eilen meillä ja, siellä yhtä ja toista puhellessamme,
vihdoin rohkasin mieleni ja kysyin lupaa tullakseni sinua ... niinkuin
on puhuttuna ... mutta se kävi, kuten minä pelkäsinkin. Hän sanoi sen
heti mahdottomaksi ja käski heittämään pois semmoiset turhat lapsuuden
unelmat. Sanoi Mariansa kerran rehoittavan emäntänä mahtavassa talossa,
eikä missään köyhässä Ojalassa. Ja vakuudeksi, etten toisten enää
semmoisia kyselisi, sanoi hän Markkulan Juusen tulevan sinua kosimaan.
-- Markkulan Juusen... Luuletko, että isäni vaatii minua menemään
Markkulan Juuselle?
-- Onpa syytä luullakseni, sillä isäsi ei tunne rakkautta tahi paremmin
sanoen, todellisen rakkauden arvoa. Rikastuminen on hänen päämaalinsa,
ja siihen samaan maaliin tahtoo hän sovittaa lastensakin kohtalon.
-- Ei rakas Kaarloseni ... sinä tuomitset väärin ... rakastaahan isä
minua... Kyllä hänen mielensä voi muuttua ... jahka minä kerron hänelle
... en ketään muita rakastavani kuin sinua ja ... paljoa ennen
viihtyväni sinun kanssasi olemaan Ojalassa kuin mahtavassa Markkulassa.
Marian näitä sanoja puhuessa oli Kaarle kiertänyt kätensä hänen hoikan
vartalonsa ympärille ja sanoi melkeen kuiskaamalla: -- Suokoon Jumala,
että niin tapahtuisi! ... mutta pahoinpa pelkään, että isäsi ei vähällä
sanojansa peruuta... Köyhä olen, niinkuin hän on sen sanonutkin; mutta
ei rakkaus synny hengettömästä kullasta... Se syttyy ja palaa Luojan
luomissa sydämissä ilman mammonan mahtia. Monasti olen koettanut
tukahuttaa sen liekkiä, ollessani epätoivon ja toivon välillä; mutta
taivas paratkoon! ei tahtoni voimat siihen kylliksi riitä... Ja nyt kun
sinua tulee pitäjän rikkain poika omakseen pyytämään, niin voitko
vastustaa isääsi siinä asiassa? Sillä hän varmaankin sinua vaatii
Juuselle menemään.
-- Sinun tähtesi voin minä mitä pahinta, vastasi Maria.
Kaarlon silmät kirkastuivat. Ilon hohde näkyi hänen kasvoillaan. Hän
veti lemmittynsä hellästi rintaansa vasten. -- Siinä unhottivat he
kaikki vastukset, siinä uneksivat he äänettöminä tulevaisesta
onnestaan. Vihdoin katkasi Maria äänettömyyden, sanoen: -- Pitää jo
menemäni kotia, sillä väkikin voi jo pian tulla metsästä... Mitä
sanoisikaan isäni, jos hän ei minua kotoa löytäisi!
-- Voipi niin olla, virkkoi Kaarlo, ja painoi aran jäähyväis-suutelon
armaansa huulille. Sitten pujahti Kaarlo purteensa, kevennetyllä
sydämellä vielä heittäen hellän silmäyksen lemmittyynsä, joka jo läheni
kotinsa porttia.