osuivat ruuheen. Hän sai uuden ja pysyvän mielteen. Hän vilkaisi
itseensä, tarkastaen ruumistaan, ja nähdessään likaisen lannetaljansa,
nyttemmin veden liottaman ja entistä tahraisemman, repäisi hän sen
vyöltään ja paiskasi järveen. "Jumalat eivät käytä likaisia rääsyjä",
virkkoi hän ääneen. "He eivät verhoudu muuhun kuin seppeleihin ja
kukkakiehkuroihin; ja minähän olen jumala -- minä olen Jad-ben-Otho ja
menen juhla-asussa pyhään kaupunkiin, A-luriin."
Hän tunki sormensa takkuiseen tukkaansa ja partaansa. Vesi oli
pehmentänyt takkiaiset, mutta ei ollut karistanut niitä. Mies pudisti
päätänsä. Hänen tukkansa ja partansa eivät oikein sopineet yhteen hänen
muiden jumalaisten ominaisuuksiensa kanssa. Hän alkoi nyt ajatella
selvemmin, sillä tuo suuri miete oli vallannut hänen hämmentyneen
tajuntansa ja keskittänyt sen yhteen ainoaan pyrkimykseen, mutta hän
oli silti hullu. Ainoa erotus oli siinä, että tällä hullulla nyt oli
määrätty mielijohde ja tarkoitus. Hän nousi rannalle, keräsi kukkia ja
saniaisia ja pujotteli ne partaansa ja tukkaansa -- kukat loistelivat
heleän kirjavina, vihreät saniaiset roikkuivat korville tai kohosivat
uljaasti ylöspäin kuin sulat naisen hatussa.
Päästyään varmuuteen, että hänen ulkonäkönsä saisi aivan tilapäisenkin
katselijan vakuutetuksi hänen ilmeisestä jumaluudestaan, palasi hän
ruuhen luo, työnsi sen rannasta ja virta vei sitä järveä kohti. Alaston
mies seisoi suorana pienen aluksensa keskellä, käsivarret ristissä
rinnalla. Hän kirkaisi sanomansa äänekkäästi kaupungille. "Minä olen
Jad-ben-Otho! Tulkoon ylimmäinen pappi alipappeineen minua
palvelemaan!"
Kun järven vesi oli hajoittanut vuolteen voiman, joutui hän aluksineen
tuulen valtaan, joka kuljetti häntä rivakasti eteenpäin. Hän milloin
ajelehti seisoen selin A-luriin, milloin kasvot käännettyinä sitä
kohti, ja tuon tuostakin hän kirkui sanomaansa ja käskyjään. Hän oli
vielä keskijärvellä, kun joku äkkäsi hänet palatsin muurilta; ja hänen
lipuessaan lähemmäksi oli joukko sotureita, naisia ja lapsia keräytynyt
häntä katselemaan, ja temppelin muureilla oli paljon pappeja, niiden
joukossa ylimmäinen pappi Lu-don. Veneen ajauduttua niin lähelle, että
he saattoivat erottaa siinä seisovan eriskummaisen olennon ja tajuta
hänen sanojensa merkityksen, Lu-donin viekkaat silmät kapenivat.
Ylimmäinen pappi oli kuullut Tarzanin paosta ja pelkäsi, että jos tämä
yhtyisi Ja-donin joukkoihin, kuten näytti luultavalta, vetäisi hän
puoleensa paljon uusia kannattajia, jotka ehkä vielä uskoivat häneen;
ja Dor-ul-Otho, vaikkapa vääräkin, joka asettui vihollisen puolelle,
saattoi helposti tuhota Lu-donin suunnitelmat.
Rannasta juokseva virta olisi jo piankin tavoittanut miehen mukaansa ja
kuljettanut hänet jokeen, jota myöten Jad-ben-lulin vedet laskivat
Jad-bal-luliin. Alipapit katsoivat Lu-doniin, odottaen määräyksiä.
"Tuokaa hänet tänne!" käski tämä. "Jos hän on Jad-ben-Otho, niin kyllä
minä hänet tunnen."
Papit riensivät palatsin alueelle kutsumaan sotilaita. "Menkää tuomaan
muukalainen Lu-donille. Jos hän on Jad-ben-Otho, niin kyllä me hänet
tunnemme."
Niin tuotiin luutnantti Erich Obergatz A-lurin ylimmäisen papin eteen.
Lu-don katseli tarkoin alastonta miestä, joka esiintyi haaveellisissa
pääkoristuksissa. "Mistä sinä olet tullut?" kysyi hän.
"Minä olen Jad-ben-Otho", vastasi saksalainen. "Minä tulin taivaasta.
Missä on ylimmäinen pappini?"
"Minä olen ylimmäinen pappi", vastasi Lu-don.
Obergatz taputti käsiään. "Käske huuhdella jalkani ja tuoda minulle
ruokaa", komensi hän.
Lu-donin silmät kapenivat pelkiksi ovelan viekkauden rakosiksi. Hän
kumarsi syvään, kunnes otsa kosketti muukalaisen jalkoja. Monien
pappien ja palatsin soturien nähden hän sen teki.
"Hei, orjat", huusi hän nousten, "tuokaa vettä ja ruokaa suurelle
jumalalle!"
Täten ylimmäinen pappi tunnusti kansansa edessä luutnantti Obergatzin
jumaluuden, eikä kestänyt kauan ennenkuin huhu levisi kulovalkean
tavoin läpi palatsin ja ulos kaupungille, vieläpä loitommaksikin,
A-lurin ja Tu-lurin välillä sijaitseviin pikkukyliin.
Oikea jumala -- Jad-ben-Otho itse -- oli ilmestynyt ja liittynyt
ylipappi Lu-donin puolelle. Mo-sar asettui viipymättä Lu-donin
käytettäväksi eikä hiiskunut mitään valtaistuimen vaatimisesta. Mo-sar
ajatteli, että hän saisi pitää itseään onnellisena, jos hänen
sallittaisiin jäädä rauhallisesti hoitamaan päällikkyytensä Tu-lurissa,
eikä hän johtopäätöksissään erehtynytkään.
Mutta Lu-don saattoi vielä häntä käyttää, ja siksi hän antoi hänen elää
ja kutsui hänet saapumaan A-luriin kaikkine sotureineen, koska
huhuttiin, että Ja-don keräsi suurta armeijaa pohjoisessa ja ehkä
piankin marssisi Valon kaupunkia vastaan.
Obergatzista oli jumalana oleminen erinomaisen hauskaa. Runsas ravinto,
mielenrauha ja lepo palauttivat hänelle osittain järjen, joka niin
nopeasti oli häneltä haihtunut; mutta yhdessä suhteessa hän oli entistä
hullumpi, sillä nyt ei mikään mahti maailmassa voinut vieroittaa häntä
vakaumuksesta, että hän oli jumala. Orjia asetettiin hänen
käytettäväkseen, ja niitä hän komenteli varsin karskisti. Se sävy
herätti vastakaikua Lu-donin sydämessä, joten nuo kaksi näyttivät aina
olevan hyvässä sovussa. Ylipappi näki muukalaisessa mahtavan voiman,
jonka avulla hän saattoi ainiaaksi vakiinnuttaa valtansa koko
Pal-ul-donissa, ja näin oli Obergatzin tulevaisuus turvattu niin kauan
kuin hän viitsi esittää jumalan osaa A-lurin ylimmäisen papin
toiveitten mukaisesti. Pystytettiin valtaistuin temppelin pääpihalle
itäisen alttarin eteen. Sillä sai Jad-ben-Otho istua itse saapuvilla
katselemassa uhrauksia, joita siellä hänelle toimitettiin joka päivä
auringon laskiessa. Niin suuresti nauttivat hänen puolihullut aivonsa
näistä näytelmistä, että hän toisinaan tahtoi itsekin käytellä
uhriveistä, ja sellaisissa tapauksissa lankesivat papit ja kansa
kunnioittavasta pelosta kasvoilleen tämän ankaran jumalan eteen.
Jollei Obergatz heissä herättänytkään entistä suurempaa rakkautta
heidän jumalaansa, opetti hän heitä toki sitä pelkäämään enemmän kuin
ennen, niin että Jad-den-Othon nimeä kuiskailtiin kaupungilla
ja pelkällä sen mainitsemisella peloitettiin pikkulapsia
tottelevaisuuteen. Pappien ja orjainsa välityksellä Lu-don levitti
tietoa, että Jad-ben-Otho oli käskenyt kaikkien uskollisten
seuralaistensa keräytyä A-lurin ylimmäisen papin lipun alle ja että
kaikki muut olivat kiroissa, varsinkin Ja-don ja se kurja petturi, joka
oli tekeytynyt Dor-ul-Othoksi. Kirot ilmenisivät varhaisena kuolemana
kauheiden kärsimysten yhteydessä, ja Lu-don julistutti kaikkialla, että
hänelle oli ilmoitettava jokaisen soturin nimi, joka valitti jotakin
kipua, sillä sellaisia saattoi syystä pitää epäluulon alaisina, koska
kirojen ensimmäisenä oireena olisi jumalan pahastuttajia kohtaava
vähäinen kivistys tai pahoinvointi. Hän kehoitti niitä, jotka tunsivat
kipua, huolellisesti tutkimaan uskollisuuttaan. Tulos oli merkillinen
ja välitön -- puolet kansasta oli kaikesta kivusta vapaa, ja miehiä
tulvi A-luriin tarjotakseen palveluksiaan Lu-donille, salaisesti
toivoen, että pieni särky, jota olivat tunteneet käsivarressa tai
sääressä, tai vähäinen vatsanpuru ei uudistuisi pahempana.
KAHDESKOLMATTA LUKU
Ja-don kerää joukkonsa
Tarzan ja Jane kiersivät Jad-bal-lulin rantaa ja menivät joen yli
järven päässä. He liikkuivat verkalleen ja pitäen silmällä mukavuutta
ja turvallisuutta, sillä puolisonsa löydettyään oli apinamies päättänyt
olla uhittelematta mitään vaaraa, jotka voisivat heidät jälleen erottaa
toisistaan, viivyttää heitä tai ehkäistä heidän pakoretkensä
Pal-ul-donista. Miten he jälleen pääsisivät rämeen yli, se ei häntä
vielä paljon huolestuttanut -- oli aikaa miettiä asiaa sitten kun
urakka oli välittömästi edessä. Heidän päivänsä kuluivat onnessa ja
jälleenyhtymisen tuottamassa tyytyväisyydessä, pitkän eron jälkeen;
heillä oli paljon kerrottavaa, kun kumpainenkin oli kokenut kovaa monet
vaiheet ja kummalliset seikkailut, eikä mikään tärkeä hetki saanut
jäädä selostamatta siitä ajasta asti, kun he viimeksi olivat tavanneet
toisensa.
Tarzanin aikomuksena oli suunnata tiensä A-lurin ja sen alapuolella
sijaitsevien hajallisten ho-donilaiskylien yläpuolitse niiden ja
vuorten keskitse, siten välttääkseen, mikäli mahdollista, sekä ho-donit
että waz-donit, koska täällä oli puolueeton alue, jolla ei asunut
kumpaakaan kansaa. Näin hän vaelteli luoteisessa suunnassa, kunnes
Kor-ul-jan kohdalla poikkeaisi tervehtimään Om-atia, samalla
kertoakseen gundille Pan-at-lista ja suunnitelmasta, joka hänellä oli
tytön palauttamiseksi turvallisesti kansansa luo.
Oli heidän matkansa kolmas päivä, ja he olivat melkein ehtineet A-lurin
läpi juoksevan joen varrelle, kun Jane äkkiä tarttui Tarzanin
käsivarteen ja osoitti eteenpäin kohti metsän syrjää, jota he olivat
lähenemässä. Puun siimeksessä häämöitti iso möhkäle, jonka apinamies
heti tunsi.
"Mikä se on?" kuiskasi Jane.
"Gryf", vastasi apinamies, "ja me olemme tavanneet sen mahdollisimman
pahassa paikassa. Kolmanneskilometrin matkalla ei ole isoa puuta,
paitsi ne, joiden juurella se seisoo. Tule, meidän täytyy kääntyä
takaisin, Jane; sinun kerallasi en voi uskaltautua sen ulottuviin.
Täytyy vain toivoa, että se ei meitä huomaa."
"Mutta entä jos se huomaa?"
"Sitten minun täytyy uskaltautua."
"Uskaltautua mihin?"
"Yritykseen sen taltuttamiseksi, niinkuin taltutin erään sen
tovereista", vastasi Tarzan. "Kerroinhan sinulle -- etkö muista?"
"Kyllä, mutta en kuvitellut sitä noin kamalan isoksi otukseksi. Kah,
John, sehän on sotalaivan kokoinen."
Apinamies nauroi. "Ei nyt sentään, vaikka myönnänkin, että se
hyökätessään näyttää aivan yhtä hirvittävältä."
He siirtyivät verkalleen poispäin, jotteivät herättäisi pedon huomiota.
"Luulenpa, että tästä selviämmekin", kuiskasi Jane, ja hänen äänessään
värähti hillitty kiihtymys. Silloin jyrähti metsästä kuin etäinen
ukkosen jylinä. Tarzan pudisti päätänsä.
"'Suuri näytös alkaa pääteltassa'", lausui hän irvistäen.
Hän tempasi naisen äkkiä rintaansa vasten ja suuteli häntä. "En voi
tietää, Jane", sanoi hän. "Teemme parhaamme -- siinä kaikki, mitä
voimme tehdä. Anna minulle keihääsi -- äläkä juokse. Ainoa toivomme on
hirviön pienissä aivoissa pikemmin kuin meissä itsessämme. Kunpa voisin
niitä hallita... no, saamme nähdä!"
Otus oli tullut esille metsästä ja katseli ympärilleen heikoilla
silmillään, ilmeisesti etsien heitä. Tarzan korotti äänensä
tor-o-donien huudon inhaan säveleeseen, "Vhi-uu, vhi-uu, vhi-uu!"
Hetkisen seisoi iso peto liikkumattomana, huomio kiinnitettynä huutoon.
Apinamies astui suoraan sitä kohti, Jane Clayton taempana hänen
kyynärpäänsä kohdalla. "Vhi-uu!" huikkasi hän jälleen käskevästä.
Matala mörinä vastasi gryfin luolamaisesta rinnasta, ja hirviö läheni
heitä verkalleen.
"Mainiota!" huudahti Tarzan. "Asema on kääntymässä meidän eduksemme.
Voitko pysyä levollisena? -- mutta eihän minun sitä tarvitse
kysyäkään."
"En tunne pelkoa Apinain Tarzanin seurassa", vastasi vaimo hiljaisesti,
ja toinen tunsi hänen pehmeiden sormiensa puristuksen käsivarressaan.
Ja näin he molemmat lähestyivät unohtuneen maailmankauden
jättiläiseläintä, kunnes seisoivat ihan sen mahtavan hartian varjossa.
"Vhi-uu!" kirkaisi Tarzan ja iski kamalaan kuonoon keihään varrella.
Vihainen sivunäykkäisy, joka ei osunut maaliin -- eikä nähtävästi ollut
osumaan tarkoitettukaan -- oli toivottuna vastakaikuna.
"Tule", virkkoi Tarzan, tarttuen Janea käsivarresta ja kiertäen hänen
kanssaan hirviön taakse, missä he leveää pyrstöä myöten nousivat
sarviharjaiselle selälle. "Nyt me ratsastamme yhtä muhkeasti kuin
ammoin eläneet esi-isämme, ja tämän kyydin rinnalla nykyinen
kuninkaiden saattokulkue hupenee mitättömäksi markkinakoreiluksi.
Huvittaisiko sinua karauttaa Hyde-puiston läpi tällaisella ratsulla?"
"Pelkään, että kypäräniekat siellä paheksuisivat ratsastuspukujamme,
John", huomautti Jane nauraen.
Tarzan ohjasi gryfiä haluamaansa suuntaan. Jyrkät rantaäyräät ja joet
eivät olleet tälle koljolle minään vastuksena.
"Esihistoriallinen tankki tämä", sanoi Jane, ja nauraen ja rupatellen
he jatkoivat matkaansa. Kerran he tapasivat kymmenkunnan
ho-donilaissoturia, kun gryf äkkiä ilmestyi pienelle aukeamalle.
Miehet loikoivat yksinäisen puun siimeksessä. Hirviön ilmestyessä he
hypähtivät hätääntyneinä pystyyn, ja heidän huudoistaan ärtyneenä gryf
päästi kamalan haastemylvähdyksen ja ryntäsi kohti. Soturit pakenivat
kaikkiin suuntiin, Tarzanin takoessa eläimen kuonoa keihäällään,
hillitäkseen sitä, ja vihdoin se hänelle onnistuikin, juuri kun gryf
oli saavuttamaisillaan erään poloisen, jonka näkyi erikoisesti
valinneen saaliikseen. Vihaisesti mörähtäen gryf pysähtyi, ja nopeasti
vilkaistuaan taaksensa kauhusta valkein kasvoin hävisi ho-don
viidakkoon, jonne oli pyrkinyt.
Apinamies riemastui. Hän oli epäillyt voivansa hallita elukkaa, jos sen
päähän pistäisi hyökätä uhrin kimppuun, ja oli aikonut jättää sen
ennenkuin pääsisivät Kor-ul-jaan. Nyt hän muutti suunnitelmaansa -- he
ratsastaisivat gryfillä ihan Om-atin kylään, jotta kor-ul-jat saisivat
puheenaihetta monen sukupolven ajaksi. Eikä pelkkä näytelmällinen
vaisto apinamiestä tähän tuumaan kehoittanut. Hän ajatteli samalla
Janen turvallisuutta, tietäen että tätä ei uhannut mikään vaara
ihmisten tai eläinten taholta niin kauan kuin hän ratsasti Pal-ul-donin
peloittavimman luontokappaleen selässä.
Heidän edetessään hiljalleen Kor-ul-lulia kohti, sillä gryfin
luonnollinen käynti oli varsin verkkaista, saapui kourallinen
säikähtyneitä sotureita läähättäen A-luriin, ja he levittivät
aaveellista kertomusta Dor-ul-Othosta, vaikka kukaan ei tohtinut
ääneen nimittää häntä Dor-ul-Othoksi. Sensijaan he puhuivat
Tarzan-jad-gurusta, kertoen tavanneensa hänet ratsastamassa gryfillä
sen kauniin muukalaisnaisen kanssa, josta Ko-tan oli aikonut tehdä
Pal-ul-donin kuningattaren. Kun tarina ehti Lu-donin korviin, kutsutti
hän soturit luokseen ja kyseli heiltä tiukasti, kunnes tuli
vakuutetuksi siitä, että he puhuivat totta. Ja kun he olivat
maininneet, minne päin nuo kaksi olivat matkalla, päätteli Lu-don, että
he olivat menossa Ja-luriin, liittyäkseen Ja-doniin -- ja se hänen oli
koetettava ehkäistä hinnalla millä tahansa. Hän kutsui Pan-satin
neuvottelemaan kanssaan kuten hänen tapansa oli tiukassa käänteessä, ja
pitkän aikaa nuo kaksi istuivat suljetussa kammiossa. Kun he lähtivät
sieltä, oli suunnitelma valmis. Pan-sat meni heti omaan asuntoonsa,
jossa riisui papillisen päähineensä ja muut virkansa merkit, pukeutuen
soturin asuun. Sitten hän palasi Lu-donin luo.
"Hyvä!" huudahti tämä nähdessään haarniskoidun ja aseistetun miehen.
"Eivät edes pappistoverisi tai orjat, jotka sinua joka päivä
palvelevat, voisi sinua nyt tuntea. Älä hukkaa aikaa, Pan-sat, sillä
kaikki riippuu nopeudestasi, ja -- muista: tapa mies, jos voit; mutta
tuo nainen joka tapauksessa elävänä tänne. Ymmärräthän?"
"Kyllä, mestari", vastasi pappi; ja niin lähti yksinäinen soturi
A-lurista luoteiselle suunnalle, Ja-luria kohti.
Lähin rotko Kor-ul-jan yläpuolella oli asumaton, ja sinne oli ovela
Ja-don alkanut kerätä armeijaansa, marssittaakseen sen A-luria vastaan.
Hän oli tällöin ensiksikin ottanut lukuun, että varustautumisen
säilyminen salassa antaisi hänelle tilaisuuden yllätyshyökkäykseen
Lu-donin voimia vastaan suunnalta, jolta nämä eivät sitä odottaisi, ja
toisekseen hän saattoi tällävälin pitää miehensä erillään kaupunkien
juoruista, kun jo liikkui kummallisia huhuja, että Jad-ben-Otho muka
oli omassa persoonassaan ilmestynyt ylimmäisen papin avuksi tämän
taistelussa Ja-donia vastaan. Vaadittiin rohkeita ja uskollisia sydämiä
niiltä, jotka eivät välittäneet näihin kertomuksiin sisältyvistä
jumalallisen koston uhkauksista. Muutamia oli hänen riveistään jo
karannutkin, ja Ja-donin asia näkyi kallistuvan häviöön päin.
Sellainen oli asema, kun törmälle rotkon suulle asetettu vartija
ilmoitti havainneensa alhaalla laaksossa jotakin, mikä matkan päästä
näytti ihan siltä kuin olisi kaksi henkilöä ratsastanut gryfin selässä.
Hän sanoi vilahdukselta nähneensä heidät pari kertaa, kun he matkallaan
sattuivat aukeille paikoille, ja arveli heidän matkaavan jokivartta
ylöspäin Kor-ul-jaa kohti.
Ja-don oli alussa taipuvainen epäilemään kertojan puhetta. Mutta kaikki
etevät päälliköt ottavat täyden selvyyden näköjään perättömistäkin
ilmoituksista, ja niinpä hän päätti itse käydä törmällä tarkastamassa,
mitä vartija oli säikkynyt. Tuskin oli hän seisahtanut vartiopaikalle,
kun mies kosketti hänen käsivarttaan ja osoitti laaksoon. "Ne ovat nyt
lähempänä", kuskasi hän; "voitte nähdä heidät selvästi." Ja tosiaankin,
tuskin kolmanneskilometrin päässä keksi Ja-don ilmestyksen, jollaista
hän pitkän elämänsä varrella ei ollut Pal-ul-donissa koskaan nähnyt --
kaksi ihmistä ratsastamassa gryfin leveällä selällä.
Ensin hän ei kyennyt uskomaan omien silmiensäkään todistusta, mutta
pian hänelle selvisi, että olennot tuolla alhaalla eivät voineet olla
mitään muuta kuin miltä ne näyttivät, ja sitten hän tunsi miehen ja
nousi pystyyn, kajauttaen äänekkään huikkauksen.
"Se on hän!" huusi hän tovereilleen. "Se on Dor-ul-Otho itse."
Gryf ja ratsastaja kuulivat huudon, vaikka eivät erottaneet sanoja.
Edellinen mylvähti kauheasti ja ryntäsi törmää kohti; mutta muutamien
pelottomimpien soturiensa seuraamana riensi Ja-don heitä vastaan.
Tarzan, joka ei halunnut tarpeetonta riitaa, koetti kääntää eläintä;
mutta kun se oli varsin uppiniskainen, kesti aina muutamia minuutteja
ennenkuin isäntä sai sen taivutetuksi tottelemaan tahtoansa, ja niinpä
oltiinkin jo hyvin lähellä toisiaan ennenkuin apinamiehen onnistui
pidättää raivokkaan ratsunsa hurja hyökkäys.
Ja-don sotureineen oli tällävälin huomannut, että valtava rumilas
ryntäsi heitä kohti häijyin elkein, ja sallien viisauden varoittaa
rohkeutta olivat he siis kiivenneet puihin. Näiden alla Tarzan vihdoin
sai gryfin pysähdytetyksi, Ja-don huusi alas hänelle.
"Me olemme ystäviä", selitti hän. "Minä olen Ja-don, Ja-lurin
päällikkö. Minä ja soturini kosketamme otsallamme Dor-ul-Othon jalkoja
ja rukoilemme häntä auttamaan meitä taistelussa oikean asian puolesta
Lu-donia, ylimmäistä pappia vastaan."
"Etkö ole vielä suoriutunut hänestä?" kysyi Tarzan. "Minä luulin, että
olit jo kauan sitten päässyt Pal-ul-donin kuninkaaksi."
"Ei", vastasi Ja-don. "Kansa pelkää ylimmäistä pappia, ja kun hänellä
nyt on temppelissä sellainen, jota väittää Jad-ben-Othoksi, ovat monet
sotilaistani säikähdyksissä. Kunpa he vain tietäisivät, että
Dor-ul-Otho on palannut ja siunannut Ja-donin asian, niin olen varma,
että voitto olisi meidän."
Tarzan mietti tuokion. "Ja-don", sanoi hän sitten, "oli niitä harvoja,
jotka uskoivat minuun ja halusivat suoda minulle kunnollista kohtelua.
Minulla on velka maksettavana Ja-donilk ja vastalasku esitettävänä
Lu-donille, ei ainoastaan itseni, vaan etupäässä puolisoni tähden. Minä
lähden kanssasi, Ja-don, rankaisemaan Lu-donia hänen ansaitsemallaan
tavalla. Sano minulle, päällikkö, kuinka Dor-ul-Otho voi parhaiten
palvella isänsä kansaa?"
"Tulemalla minun kanssani Ja-luriin ja välikyliin", vastasi Ja-don
nopeasti, "jotta kansa näkee, että hän on todella Dor-ul-Otho ja että
hän hymyilee Ja-donin asialle."
"Luuletko, että he uskovat minuun nyt enemmän kuin ennen?" kysyi
apinamies.
"Ken tohtisi epäillä mahtavalla gryfillä ratsastavan jumaluutta?"
vastasi vanha päällikkö.
"Entä jos lähden kanssasi A-luriin taistelemaan", tiedusti Tarzan,
"voitko vastata puolisoni turvallisuudesta minun poissaollessani?"
"Hän jää Ja-luriin prinsessa O-lo-an ja omien naisteni seuraan",
vastasi Ja-don. "Siellä hän on turvassa, sillä minä jätän luotettavia
sotureita heitä suojelemaan. Sano, että tulet, oi Dor-ul-Otho, niin
onneni malja on täysi, sillä poikanikin, Ta-den, marssii A-luria kohti
sotajoukon kanssa luoteiselta suunnalta, ja jos me Dor-ul-Othon ollessa
johtajanamme voimme tehdä rynnäkön koillisesta, täytyy voiton tulla
meille."
"Tapahtukoon mielesi mukaan, Ja-don", vastasi apinamies; "mutta ensin
tulee sinun hankkia lihaa gryfilleni."
"Ylhäällä leirissä on monta ruhoa", vastasi Ja-don, "sillä metsästys on
miesteni melkein ainoana työnä."
"Hyvä", huudahti Tarzan. "Käske noutaa ne heti."
Kun lihat oli tuotu ja läjätty jonkun matkan päähän, luisui apinamies
kamalan juhtansa selästä ja ruokki sitä omin käsin.
"Pidä huolta, että sillä on aina runsaasti lihaa", sanoi hän
Ja-donille, sillä hän arvasi, että hänen herruutensa olisi
lyhytaikainen, jos häijy peto kävisi kovin nälkäiseksi.
Vasta aamulla he saattoivat lähteä matkalle Ja-luria köhii, mutta
Tarzan tapasi gryfin makuulla samassa paikassa, johon oli sen
edellisenä iltana jättänyt kahden kauriinruhon ja yhden leijonanraadon
viereen. Mutta: nyt ei siinä ollut muuta kuin gryf.
"Paleontologit väittävät sen olleen kasvinsyöjän", hymähti Tarzan, kun
hän ja Jane lähestyivät elukkaa.
Matka Ja-luriin suunnattiin hajallaan sijaitsevien kylien kautta,
joissa Ja-don toivoi voivansa herättää vilkkaampaa innostusta asiaansa.
Muutamia sotilaita asteli Tarzanin edellä, jotta kansaa asianmukaisesti
valmistettaisiin ei ainoastaan gryfin näkemiseen, vaan myöskin
vastaanottamaan Dor-ul-Otho hänen korkeaan asemaansa sopivalla tavalla.
Tulokset vastasivat täydellisesti Ja-donin toiveita, eikä missään
kylässä, jonka läpi he marssivat, ainoakaan epäillyt apinamiehen
jumaluutta.
Heidän lähestyessään Ja-luria yhtyi heihin vieras soturi, jota
ainoakaan Ja-donin seuralaisista ei tuntenut. Hän sanoi saapuvansa
eräästä kylästä etelän puolelta ja kertoi jonkun Lu-donin päälliköistä
kohdelleen häntä kunnottomasti. Siitä syystä hän oli hylännyt
ylimmäisen papin puolueen ja tullut pohjoiseen, toivoen löytävänsä
kodin Ja-lurissa. Koska jokainen lisä vanhan päällikön joukkoihin oli
tervetullut, salli hän tulokkaan liittyä seuraan, ja niin saapui tämä
Ja-luriin heidän kanssaan.
Nyt nousi kysymys siitä, mitä oli tehtävä gryfille sillä välin kun he
viipyivät kaupungissa. Vaivoin oli Tarzanin onnistunut estää villi
elukka hyökkäämästä kaikkien kimppuun, jotka tulivat sitä lähelle
heidän ensin saapuessaan Ja-donin leiriin Kor-ul-jan läheisessä
asumattomassa rotkossa, mutta matkalla Ja-luriin se oli näkynyt
tottuvan ho-donien läsnäoloon. Viimemainitut eivät kuitenkaan
tuottaneet sille mitään kiusaa, koska pysyttelivät siitä mahdollisimman
kaukana; ja kun se huojui kaupungin kaduilla, katseltiin sitä korkeiden
ikkunain ja kattojen turvista. Niin mukautuvaiseksi kuin se näytti
tulleenkin, ei kukaan olisi innostunut puoltamaan esitystä, että se
laskettaisiin vapaaksi kaupungille. Lopuksi ehdotettiin, että se
pantaisiin muureilla ympäröityyn aitaukseen palatsin alueelle, ja niin
tehtiinkin. Tarzan ajoi sen sinne, sitten kun Jane oli kavunnut alas
sen selästä. Sille heitettiin lisää ruokaa, ja peto jäi omiin
hoteisiinsa, kun palatsin säikähtyneet asukkaat eivät edes tohtineet
kiivetä muureille sitä katselemaan.