löysi paikan, jossa käyrä oksa oli jättänyt parin tuuman levyisen aukon
melkein keskelle ovea. Siihen hän pisti keihäänsä kärjen. Olento oli
varmaankin kuullut hänen liikkeensä sisäpuolelta, sillä äkkiä se luopui
hiipimisyrityksestään ja ravisti kiukkuisesti estettä. Samalla hetkellä
Jane survaisi keihäänsä kaikin voimin eteenpäin. Hän tunsi sen uppoavan
lihaan. Ulkopuolelta kuului kiljahdus ja kirous, ja sitten jotakin
pudota rysähti oksien ja lehvien välitse maahan. Keihäs oli hellitä
Janen käsistä, mutta hän piti siitä kuitenkin kiinni, kunnes se
luiskahti irti lävistämästään ruumiista.
Siellä oli Obergatz. Sadatuksesta se oli hänelle selvinnyt. Alhaalta ei
kuulunut mitään enempää ääntä. Oliko hän siis surmannut miehen? Hän
rukoili, että niin olisi käynyt, -- kaikesta sydämestään hän sitä
rukoili. Oli todella helpottavaa vapautua salaperäisen puistattavaksi
käyneen olennon uhasta. Lopun yötä hän virui valveilla kuunnellen.
Alapuolellaan hän kuvitteli näkevänsä kuolleen miehen, jonka kamalia
kasvoja kylmä kuutamo valeli, makaamassa siinä selällään ja
tuijottamassa ylös häneen.
Hän toivoi, että ja, leijona, tulisi raahaamaan ruumiin pois; mutta
yökauden kuluessa loppuun hän ei kuullut mitään muuta ääntä kuin
viidakon unisen huminan. Hän oli iloinen miehen kuolemasta, mutta häntä
kauhistutti tuskallinen velvollisuus, joka häntä aamulla odotti, sillä
hänen täytyi haudata Obergatzin maalliset jäännökset ja sitten elää
surmaamansa miehen matalaan kaivetun haudan äärellä.
Hän soimasi itseään heikoksi, toistellen moneen kertaan, että oli
tappanut itsepuolustuksessa ja että hänen tekonsa oli oikeutettu; mutta
hän oli edelleenkin nykyaikainen nainen, ja hänet kasvattaneen
yhteiskunnan rautaiset säädökset kieltoineen ja taikauskoineen
painoivat hänen mieltänsä.
Vihdoin valkeni kauan viipynyt aamu. Verkalleen kohoava aurinko kultasi
Jad-in-lulin takana häämöittäviä etäisiä vuoria. Ja kuitenkin hän
epäröitsi irroittaa ovensa kiinnikkeitä ja katsahtaa alhaalla viruvaan
ruumiiseen. Mutta se oli välttämätöntä. Hän terästi hermonsa ja päästi
irti vuodasta leikatun hihnan, jolla suojalaite oli köytetty. Hän
vilkaisi alas, mutta vain ruoho ja kukkaset hivelivät hänen silmiänsä.
Hän tuli suojastaan ja tarkasteli maata puun toisella sivulla; mutta
sielläkään ei ollut mitään ruumista, eikä missään, niin pitkälle kuin
hän saattoi nähdä. Hitaasti hän astui alas, silmä valppaana ja korva
tarkkana pienimmänkin vaaran varalta.
Puun juurella oli verilätäkkö ja ruohikossa pieni pirskejuova punaisia
pisaroita; se etääntyi yhdensuuntaisesti Jad-bal-lulin rantajuovan
kanssa. Hän ei siis ollutkaan vihollistaan tappanut! Hän tunsi jotakin
kummallista ja epämääräistä, samalla kertaa sekä helpotusta että
pahoittelua. Nyt hänen täytyi aina olla epätietoisena. Mies saattoi
palata; mutta hänen ei toki tarvinnut asua hänen haudallaan.
Sinä päivänä hän hätkähti hermostuneesti jokaista äkillistä rasahdusta;
edellisenä päivänä hän olisi sanonut hermojaan rautaisiksi, mutta ei
tänään. Nyt hän tunsi kokemansa järkytyksen ja tiesi, että tämä oli
vastavaikutus. Huomenna saattoi olla toisin, mutta jokin ääni vihjaisi
hänelle, että hänen pieni suojansa ja se metsän ja viidakon tilkku,
jota hän nimitti omakseen, eivät enää koskaan olisi samat kuin ennen.
Hänen ylitseen leijaili aina uhka tuon miehen taholta. Hän ei enää
viettäisi lepoa tuottavia öitä syvän unen helmassa. Hänen pienen
maailmansa rauha oli iäksi häiritty.
Sinä iltana hän varusti ovensa kaksin verroin, käyttäen kauriin
taljasta leikkaamiaan hihnoja. Hän oli kovin väsyksissä, valvottuaan
suuren osan edellisestä yöstä; mutta pitkän ajan hän virui valveilla,
silmät auki tuijottaen pimentoon. Mitä hän siellä näki? Näkyjä, jotka
hersyttivät kyyneleet noihin rohkeihin ja kauniisiin silmiin --
maakartanon hajallaan sijaitsevine ulkorakennuksineen, joka oli ollut
hänen kotinsa eikä sitä enää ollut; näki sen saman julman voiman
hävittämänä, joka vainosi häntä tälläkin etäisellä, kartoittamattomalla
maankolkalla; näki voimakkaan miehen, jonka suojeleva käsivarsi ei
häntä enää milloinkaan puristaisi, pitkän, ryhdikkään pojan, joka
katseli häntä palvovan rakastavasti rohkeilla, hymyilevillä, isästä
muistuttavilla silmillään. Aina palasi hänen sielunsa silmien eteen tuo
yksinkertainen, järeärakenteinen maatalo, eivätkä ne komeat salit,
joissa oli viettänyt yhtä suuren osan elämästään. Hänen ritarinsa oli
rakastanut enimmän maakartanoa laajoine tiluksineen ja vainioinensa, ja
siksi oli Janekin tullut siihen lähimmin kiintyneeksi.
Vihdoin hän nukahti -- äärimmäisen uupumuksen uneen. Hän ei tiennyt,
kuinka kauan sitä oli kestänyt; mutta äkkiä hän heräsi jälleen aivan
valveille, ja jälleen hän kuuli jonkun, hipaisevan puunsa kuorta, tunsi
oksan jälleen taipuvan raskaasta painosta. Obergatz oli palannut! Kylmä
väre pöyristytti häntä, hän vapisi kuin vilutautinen. Oliko siellä
saksalainen vai -- hyvä Jumala! -- oliko hän silloin tappanut hänet ja
oliko tämä...? Hän koetti,karkoittaa kamalaa ajatusta mielestään, sillä
hän tiesi, että siinä oli järki vaarassa.
Ja jälleen hän hiipi ovelle, sillä olento oli sen ulkopuolella niinkuin
oli ollut viime yönäkin, Janen kädet vapisivat, kun hän työnsi
keihäänsä kärjen reiästä ulos. -- Kiljaiseekohan se pudotessaan? --
tuumi hän.
YHDESKOLMATTA LUKU
Tarzan löytää Janen
Viimeisen kangen, joka oli poistettava hänen mahtuakseen aukosta, oli
Tarzan irroittanut kuullessaan sotilaiden kuiskailevan vankilansa
kivioven takana. Kauan sitten oli nahkaköysi jo valmiiksi punottu. Sen
toisen pään sitominen vartavasten jätettyyn kankeen oli silmänräpäyksen
työ, ja sotilaiden yhä neuvotellessa ulkopuolella livahti apinamiehen
ruskea ruumis pienestä aukosta, häviten ikkunanreunan alapuolelle.
Päästyään pakenemaan vankikopista oli Tarzan yhä palatsin ja
temppelirakennusten suojamuurin ympäröimällä alueella. Hän oli
parhaansa mukaan tähystellyt ikkunasta, sitten kun oli poistanut kyllin
monta tankoa voidakseen työntää päänsä aukosta, joten hän tiesi, mitä
oli aivan hänen edessään, nimittäin mutkikas ja tavallisesti autio
puistikkotie, joka vei palatsialueelta kaupunkiin avautuville
ulkoportaille.
Pimeys auttaisi hänen pakoaan. Hän voisi kenties aivan ilmitulematta
pujahtaa palatsista ja kaupungistakin. Jos hän välttäisi palatsinportin
vartijain valppauden, olisi loppu helppoa. Hän astui rohkeasti
eteenpäin, osoittamatta mitään ilmitulon pelkoa, sillä siten arveli hän
parhaiten välttävänsä epäluulot. Pimeässä hänet hyvinkin voitaisiin
luulla ho-doniksi; ja vaikka hän autiolta puistikkokujalta tultuaan
sivuutti useita, ei häntä tosiaan kukaan tullut puhuttelemaan tai
pidättänyt, ja niin hän viimein pääsi palatsinportille, missä
tapasi kuusimiehisen vartioston. Sen hän yritti sivuuttaa yhtä
häikäilemättömästi, ja olisi siinä kai onnistunutkin, jollei joku olisi
tullut temppelistä päin, huutaen: "Älkää päästäkö ketään portista!
Vanki on karannut Pal-ul-jasta!"
Heti sulki soturi häneltä tien ja samalla tunsi hänet. "_Ksottor_!"
huudahti hän. "Tässä hän onkin. Karatkaa hänen kimppuunsa! Karatkaa
hänen kimppuunsa! Takaisin! Takaisin ennenkuin tapan sinut!"
Toiset tulivat esille. Ei voi sanoa, että he ryntäsivät eteenpäin.
Jos heillä olikin halua karata hänen kimppuunsa, puuttui heiltä
melkoisesti innostusta muuhun kuin muiden yllyttämiseen muukalaisen
kiinniottajiksi. Hänen taistelijamaineensa oli liian kauan ollut
puheenaiheena ja vaikuttanut hyvän opetuksena Mo-sarin sotilaihin. Oli
turvallisempaa seisoa loitolla ja sinkauttaa nuijansa, kuten he
tekivätkin.
Ja nyt pantiin koetukselle se, mitä Tarzan oli oppinut Om-atilta ja
Ta-denilta. Hänen elinikäisen välttämättömyyden kouluttamat silmänsä ja
lihaksensa toimivat uskomattoman nopeasti, hänen aivonsa elivät
niin kaamean ripeästi, että niiden päätökset usein tuntuivat
ennakkotietämykseltä, ja se kaikki korvasi enemmän kuin täydesti hänen
puutteellisen kokemuksensa sotanuijan käyttelyssä, jota hän kuitenkin
hoiteli varsin ketterästi. Aseen toisensa jälkeen hän torjui, ja siinä
liikehtimisessä hänellä oli aina ajatuksena päästä jonkun vastustajansa
ulottuville. Mutta nämä olivat varovaisia, sillä he pelkäsivät tätä
outoa jättiläistä, jolle moni heistä taikauskoisen pelokkaasti
kuvitteli jumaluusolennon ihmeellisiä kykyjä. He saivat pysytellyksi
Tarzanin ja portin välillä, kaiken aikaa huudellen apuvoimia. Apinamies
käsitti aseman käyvän hänelle ylivoimaiseksi, jos lisäväkeä ehti
paikalle ajoissa, ja siksi hän ponnisteli yhä hurjemmin, pannakseen
tuumansa täytäntöön.
Täsmällistä menettelyään noudattaen kierteli pari, kolme sotilasta aina
Tarzanin takana keräämässä heitettyjä nuijia, sillä välin kun tämän
huomio oli kääntynyt toisaalle. Hän itse sieppasi niistä muutamia ja
paiskasi ne niin murhaavan nasevasti, että kaksi vastustajista
kellistyi; mutta nyt hän kuuli sotureita tömistelevän paikalle ja
huutoja, joilla koetettiin yllyttää toverien urhoollisuutta ja
säikähdyttää vihollista.
Ei ollut aikaa hukata. Tarzan piti nuijaa kummassakin kädessään ja
heiluttaen toista niistä sinkautti sen edessään olevaa soturia kohti;
miehen väistäessä hän hyökkäsi käsiksi soturiin, samalla heittäen
toisen nuijansa toista vastustajaa kohti. Ho-don, jonka kanssa hän
rynnisteli, yritti temmata puukkonsa, mutta apinamies tarttui hänen
ranteeseensa. Äkillinen nykäys, joku napsahti poikki, kuului
tuskallinen parahdus, sitten soturi kohotettiin ilmaan, ja apinamies
piteli häntä kilpenä toista vastaan, samalla kun itse peräytyi portista
ulos. Tarzanin vieressä paloi se ainoa tulisoihtu, joka valaisi
palatsin alueelle vievää käytävää. Soturit riensivät toveriensa avuksi,
mutta apinamies nosti vankinsa korkealle päänsä yläpuolelle ja paiskasi
hänet vasten lähimmän hätyyttäjänsä naamaa. Mies kaatui ja kaksi hänen
takanaan rientänyttä tuupertui päistikkaa toveriensa yli. Samassa
apinamies tarttui tulisoihtuun ja viskasi sen palatsin alueelle, missä
se sammui ryntäävän apujoukon johtajiin.
Syntyneessä pimeydessä Tarzan hävisi Tu-lurin kaduille. Jonkun aikaa
hän kuuli takaa-ajajien melua, mutta äänet heikkenivät ja haipuivat
Jad-in-lulin suuntaan. Hän oli arvannut heidän etsivän häntä väärältä
taholta, kun vasiten kääntyi Tu-lurista eteläänpäin, eksyttääkseen
heidät järjiltään. Kaupungin ulkolaitojen tuolla puolen hän poikkesi
suoraan luoteeseen, A-luriin päin.
Hän tiesi, että hänen tolallaan oli Jad-bal-lul, jonka rannat hänen oli
kierrettävä, ja sitten oli mentävä joen yli sen ison järven
alapuolella, jonka rannalla A-lur sijaitsi. Muitakin esteitä saattoi
osua tielle, mutta hän arveli ehtivänsä pikemmin jalkaisin kuin
yrittämällä siepata ruuhen ja pyrkiä vastavirtaan yhdellä ainoalla
melalla. Hän halusi päästä mahdollisimman etäälle Tu-lurista, ennenkuin
menisi levolle, sillä hän oli varma, ettei Mo-sar helposti suostuisi
häntä menettämään, vaan aamun valjetessa tai kenties jo aikaisemminkin
lähettäisi sotureita häntä etsimään.
Parin kilometrin päässä kaupungista hän tuli metsään, ja täällä hänet
valtasi sellainen turvallisuudentunne, jota hänellä ei koskaan ollut
avoimilla paikoilla tai kaupungeissa. Metsään ja viidakkoon oli hänellä
esikoisoikeus. Mikään nelijalkainen maakamaralla liikkuja, mikään
puussa kiipeilevä tai vatsallaan ryömivä eläin ei ollut paremmalla
puolella apinamiestä tämän kotitanhuilla. Mirhamia ja suitsutusta
olivat lahoavan kasvullisuuden nihkeät huurut suuren tarmanganin
sieraimille. Hän suoristi leveät hartiansa ja täytti keuhkonsa tällä
ilmalla, jota hän enimmin rakasti. Troopillisten kukkien raskas tuoksu
sekaantuneena viidakon epälukuisiin hajuihin nousi hänen päähänsä
suloisena ja paljon voimakkaampana päihtymyksenä kuin sivistysmaiden
vanhimpain viinitarhain nesteet synnyttävät.
Hän alkoi nyt liikkua puissa, ei pakosta, vaan pelkästään viehättyneenä
villiin vapauteen, joka oli ollut häneltä niin kauan riistettynä.
Vaikka oli pimeä ja metsä outoa, liikkui hän kuitenkin niin varmasti ja
ketterästi, että se pikemmin todisti selittämätöntä vaistomaista kuin
ihmeellistä taitoa. Hän kuuli jan vonkuvan jossakin edessään ja pöllön
huhuavan surumielisesti oikealla puolellaan. Ne olivat vanhastaan
tuttuja ääniä, jotka eivät kuulostaneet hänestä millään tavoin
kolkoilta, niinkuin ne kai olisivat teistä tai minusta tuntuneet, vaan
päinvastoin toverillisilta, sillä ne todistivat, että hänellä oli
viidakossa kaltaisiansa -- ja olivatko ne ystäviä tai vihamiehiä, se
oli apinamiehestä samantekevää.
Hän saapui vihdoin pienelle joelle -- sellaiselle kohdalle, missä
puiden oksat eivät yläpuolella kaartuneet vastakkain, joten hänen
täytyi astua maahan ja kahlata veden poikki. Mutta toisella rannalla
hän pysähtyi niinkuin hänen jumalainen ruumiinsa olisi äkkiä muuttunut
lihasta marmoriksi. Ainoastaan avartuvat sieraimet ilmaisivat hänen
pulppuavaa elintarmoaan. Pitkän tovin hän seisoi sitten ja lähti
senjälkeen nopeasti liikkumaan eteenpäin, mutta hänelle luontaista
varovaisuutta ja äänettömyyttä noudattaen. Ja nyt ilmeni uutta intoa
koko hänen olemuksessaan. Sileän, ruskean nahan alla pehmeästi
venähteleväin teräslihasten jokaisessa liikkeessä kuvastui
määrätietoinen ja hallitseva tarkoitus. Hän eteni nyt tiettyä päämäärää
kohti, joka ilmeisesti haltioitti häntä paljon enemmän kuin mahdollinen
palaaminen A-luriin.
Näin hän viimein päätyi puun juurelle, pysähtyi ja katseli
yläpuolelleen lehviin, missä nelikulmaisuutta tavoittelevan esineen
hämärät ääriviivat tummasti häämöittivät. Tarzanin kurkussa oli
tukahduttava tunne, kun hän hiljaa kohottausi oksien varaan. Oli kuin
hänen sydämensä olisi paisunut suuresta onnesta tai suuresta pelosta.
Oksien keskelle kyhätyn kömpelön suojan eteen hän pysähtyi
kuuntelemaan. Sisäpuolelta tunki hänen herkkiin sieraimiinsa sama hieno
tuoksu, joka oli kiinnittänyt hänen hartaan huomionsa purolla runsaan
kilometrin päässä täältä. Hän kyyristyi oksalle pienen oven lähelle.
"Jane, rakkaani", virkkoi hän. "minä täällä olen!"
Sisältä ei kuulunut muuta vastausta kuin äkillinen hengähdys,
puolittain oihkaisuna ja puolittain huokauksena, ja sitten jysähti
jotakin lattialle. Kiireesti Tarzan yritti päästää ovea kiinnittäviä
nahkahihnoja, mutta ne olivat solmitut sisäpuolelta, ja vihdoin hän
kärsimättömänä ja enempää viivytystä välttääkseen tarttui
jättiläiskouralla heikkoon suojavarustukseen ja tempasi sen yhdellä
nykäyksellä kokonaan pois. Hän ryömi sisälle ja tapasi puolisonsa
ruumiin näköjään hengettömänä virumassa lattialla.
Tarzan otti hänet syliinsä; sydän sykki vielä, hengitys ei ollut
tauonnut, ja pian hän huomasi, että Jane-raukka oli vain mennyt
tainnoksiin.
Tajuihinsa palatessaan Jane Clayton tunsi olevansa kahden voimakkaan
käsivarren tiukassa syleilyssä ja päänsä nojaavan leveää olkapäätä
vasten, missä niin usein ennenkin hänen pelkonsa oli tyynnytelty ja
surut lohduteltu. Alussa hän ei ollut varma, oliko valveilla vai näkikö
ainoastaan unta. Arasti hänen kätensä hiipi miehen poskelle.
"John", kuiskasi hän, "sano minulle, oletko sinä todellakin tässä?"
Vastaukseksi Tarzan veti hänet lähemmäksi poveaan. "Minä se olen",
virkkoi hän. "Mutta kurkussani on jotakin", hän lisäsi tavoitellen,
"mikä tekee puhumisen minulle vaikeaksi."
Jane hymyili ja puristui kiinteämmin häntä vasten. "Jumala on ollut
meille laupias, Apinain Tarzan", sanoi hän.
Vähään aikaan ei kumpikaan puhunut. Heille riitti, että olivat jälleen
yhdessä ja tiesivät toisensa olevan elossa ja turvassa. Mutta vihdoin
he saivat äänensä vakaaksi, ja auringon noustessa he juttelivat yhä,
sillä niin paljon oli kummallakin toiselleen kerrottavaa, niin monta
kysymystä tehtävänä, niin monta vastausta annettavana.
"Entä Jack", tiedusti Jane, "missä hän on?"
"En tiedä", vastasi Tarzan. "Viimeksi kuulin hänestä Argonnen
rintamalta."
"Ah, sitten ei onnemme ole aivan täydellinen", lausui Jane, pieni
surunsävel äänessään värähtävänä.
"Ei", vastasi Tarzan, "mutta samoin on laita nykyään lukemattomissa
muissa kodeissa, ja ylpeys oppii niissä korvaamaan onnen."
Jane pudisti päätänsä. "Minä tahdon poikani", sanoi hän.
"Niin minäkin", säesti Tarzan, "ja kyllä hänet vielä saammekin. Hän oli
terve ja haavoittumattomana, kun hänestä viimeksi kuulin. Ja nyt",
lisäsi hän, "meidän on suunniteltava paluutamme. Tahtoisitko, että
rakennamme uudestaan afrikkalaisen talomme ja keräämme yhteen
waziriemme jäännökset, vai palaisitko mieluummin Lontooseen?"
"Vain Jackia etsiäkseni", sanoi toinen. "Uneksin aina kartanostamme
enkä koskaan kaupungista; mutta, John, me saatamme ainoastaan uneksia,
sillä Obergatz kertoi kiertäneensä koko tämän laajan seudun löytämättä
paikkaa, mistä voisi päästä rämeen yli."
"Minä en ole Obergatz", huomautti Tarzan hymyillen. "Me lepäämme
tänään, ja huomenna lähdemme pohjoista kohti. Se on villiä seutua,
mutta olemme jo kerran sen yli kulkeneet ja voimme tehdä sen jälleen."
Ja niinpä tarmangani seuraavana aamuna lähti puolisonsa kanssa
matkalleen Jad-ben-Othon laakson poikki, ja heidän edessään oli
villi-ihmisiä, vaarallisia petoja ja Pal-ul-donin korkeat vuoret.
Vuorten takana oli matelijoita kihisevä räme ja sen toisella puolen
kuiva ohdakkeinen aro ja toisia julmia petoja ja villi-ihmisiä sekä
väsyttävät monen penikulman taipaleet uhkaavaa, polutonta erämaata
heidän ja heidän kotinsa raunioiden välillä.
* * * * *
Luutnantti Erich Obergatz konttasi nelinkontin ruohikossa ja jätti
jälkeensä verijuovan Janen keihään tekemästä haavasta, jonka
seurauksena hän oli pudota jymähtänyt tantereeseen puun juurelle. Hän
ei päästänyt muuta ääntä sen vihlovan parahduksen jälkeen, jolla oli
tunnustanut vammansa vakavuuden. Hän oli ääneti kovan pelon vuoksi,
joka oli hiipinyt hänen sekaviin aivoihinsa, -- tuo naaraspaholainen
ajaisi häntä takaa ja tappaisi hänet. Ja niin hän ryömi pois kuin
raatelueläin, etsien tiheikköä, johon voisi laskeutua lepäämään ja
kätkeytyä.
Hän luuli kuolevansa, mutta ei kuollut; ja uuden päivän valjetessa hän
huomasi, että haava oli vain lihavihle. Tylsähkö laavakivellä
kärjistetty keihäs oli työntynyt hänen kylkilihaksiinsa oikean
olkavarren alapuolelta, tuottaen tuskallisen, mutta vaarattoman haavan.
Kun hän sen totesi, heräsi hänessä uusi halu päästä mahdollisimman
pitkän välimatkan päähän Jane Claytonista. Hän liikkui yhä
konttaamalla, koska joku sitkeä harhakäsitys vihjaisi hänelle, että hän
siten välttäisi ilmitulon. Mutta vaikka hän pakeni, liikkui hänen
mielikuvituksensa yhä määrätyssä keskustoivomuksessa. Janen luota
paetessaan hän yhä suunnitteli tämän ahdistamista ja hänen
omistuksenhalunsa lisäksi oli tullut kostonhimo. Janen oli maksettava
kärsimys, joka oli hänelle tuotettu. Janen tuli maksaa, että oli
työntänyt hänet pois, mutta jostakin syystä, jota hän ei yrittänyt
itselleen selittää, hän oli ryömimässä piiloon. Hän tulisi kuitenkin
takaisin. Hän tulisi takaisin, ja päästyään tarkoituksensa perille hän
ottaisi tuon sileän kaulan molempain kämmeniensä väliin ja puristaisi
hänestä hengen.
Obergatz hoki tätä itselleen tavan takaa, ja sitten hän alkoi nauraa
ääneensä, samaa kotkottavaa, kamalaa naurua, joka oli Janea pelottanut.
Sitten hän huomasi polvistaan vuotavan verta ja tunsi niissä kipua. Hän
vilkaisi varovasti taakseen. Ketään ei ollut näkyvissä. Hän kuunteli,
mutta ei voinut erottaa mitään merkkejä takaa-ajosta, ja niin hän nousi
pystyyn ja jatkoi matkaansa surkean näköisenä -- lian ja veren
peittämänä, parta ja tukka takkuisena ja täynnä takkiaisia, kuivunutta
liejua ja muuta törkyä. Hän ei pannut merkille ajankulua. Hän söi
hedelmiä ja marjoja ja juurimukuloita, joita kaivoi sormillaan maasta.
Hän seurasi järven ja joen rantaa, ollakseen lähellä vettä, ja kun ja
karjui tai vonkui, kiipesi hän väristen puuhun ja lymysi sen latvaan.
Aikaa myöten hän täten pääsi Jad-ben-lulin etelärannalle, kunnes leveä
joki pysähdytti hänet. Sinisen veden yli kimalteli valkoinen kaupunki
auringossa. Hän katseli sitä pitkän aikaa vilkutellen silmiään kuin
tarhapöllö. Vähitellen hänen sekaviin aivoihinsa tunkeutui muistelmia.
Tämä oli A-lur, Valon kaupunki. Ajatusyhtymä toi hänen mieleensä
Bu-lurin ja waz-ho-donit. He olivat nimittäneet häntä Jad-ben-Othoksi.
Hän alkoi nauraa ääneen, suoristausi täyteen mittaansa ja harppaili
edestakaisin rannalla. "Minä olen Jad-ben-Otho!" huusi hän. "Minä olen
mahtava jumala! A-lurissa on minun temppelini ja ylimmäinen pappini.
Mitä Jad-ben-Otholla on tehtävää täällä yksinään viidakossa?"
Hän astui veteen ja korottaen äänensä kirkaista kimautti A-luria kohti.
"Minä olen Jad-ben-Otho!" huusi hän. "Tulkaa tänne, orjat, tulkaa
noutamaan jumalanne hänen temppeliinsä!" Mutta välimatka oli liian
pitkä, siellä ei kuultu hänen hihkaisuaan, eikä ketään tullut; ja
hourailevat aivot kiintyivät muihin asioihin -- ilmassa lentävään
lintuun tai hänen jalkainsa ympärillä uiskentelevaan parveen
pikkukaloja. Hän syöksyi niitä kohti, yrittäen niitä kaapata, langeten
polvilleen ja ryömien veden läpi, mutta turhaan hän tavoitteli noita
vikkeliä eläimiä.
Sitten hänen päähänsä pälkähti, että hän oli merileijona. Hän unohti
kalat, laskeutui vatsalleen ja yritti uida käännäyttämällä jalkojaan
vedessä ikäänkuin ne olisivat olleet pyrstö. Ponnistukset, kauhut,
levon ja muutamina viime viikkoina kunnollisen ravinnonkin puute olivat
tehneet Erich Obergatzista lepertelevän hourupään, -- tuskin hän enää
muuta oli. Vesikäärme sukelsi esiin järven pinnalla, ja mies ajoi sitä
takaa, ryömien käsillään ja polvillaan. Käärme ui rantaa kohti juuri
joen suuhun, missä kasvoi tiheästi pitkiä ruokoja, ja Obergatz seurasi
röhähdellen. Käärme livahti häneltä ruovistoon, mutta hän tapasi
jotakin muuta -- äyrään lähelle kätketyn ruuhen. Hän tarkkasi sitä
nauraa kotkottaen. Siinä oli kaksi melaa, jotka hän otti ja paiskasi
joen vuolteeseen. Hän tarkkasi niitä hetkisen, ja sitten hän istahti
ruuhen viereen ja loiskutteli kättään vedessä. Veden loiskina kuulosti
hänestä hauskalta, ja häntä huvitti nähdä noita pieniä kuohahtelevia
roiskeita. Hän hieroi oikealla kämmenellään vasempaa kyynärvarttaan,
niin että lika irtautui jättäen valkoisen täplän, joka kiinnitti hänen
huomionsa. Hän hiersi jälleen ruumistaan peittävää verta ja lokaa, joka
nyt oli täydellisesti lionnut. Hän ei yrittänyt peseytyä; häntä vain
huvitti nuo kummalliset tulokset. "Minä muutun valkoiseksi", huudahti
hän. Hänen katseensa kääntyi ihopinnasta, josta lika ja veri oli nyt
kokonaan hivunnut pois, ja sattui jälleen auringonsäteissä
kimaltelevaan valkoiseen kaupunkiin.
"A-lur -- Valon kaupunki!" kirkaisi hän, ja se muistutti hänelle
jälleen Tu-lurista, ja saman ajatusyhtymän vaikutuksesta, joka oli sen
hänelle jo aikaisemmin tuottanut, muisti hän, että waz-ho-donit olivat
pitäneet häntä Jad-ben-Othona.