asuu kallioiden reunustamassa solassa, jonka läpi laakson pääjoki
laskee suohon. Heitä nimitetään waz-ho-doneiksi ja heidän kylänsä
käsittää osaksi luola-asuntoja ja osaksi pehmeään kiveen kallion
juurelle hakattuja suojia. He ovat hyvin tietämättömiä ja
taikauskoisia, ja ensi kertaa nähdessään minut, huomatessaan, että
minulla ei ollut häntää ja että käteni ja jalkani olivat erilaiset kuin
heidän, pelkäsivät he minua. Luulivat minua joko jumalaksi tai
paholaiseksi. Kun minulla ei ollut mahdollisuutta paeta eikä
puolustautuakaan, esiinnyin uhmaavan rohkeana, ja minun onnistui
vaikuttaa heihin siinä määrin, että he veivät minut kaupunkiinsa, jota
nimittävät Bu-luriksi; ja siellä he ruokkivat minua ja kohtelivat
ystävällisesti. Opittuani heidän kielensä koetin yhä enemmän
vakiinnuttaa heidän otaksumaansa, että olin jumala, ja se minulle
onnistuikin, kunnes muuan vanha lurjus, jonkunlainen pappi tai
poppamies heidän keskuudestaan, alkoi kadehtia kasvavaa valtaani. Se
oli lopun alkuna, ja vähältä piti, ettei silloin todellakin tullut
loppu. Hän selitti heille, että jos olin jumala, ei minusta vuotaisi
verta, jos pistettäisiin veitsi ruumiiseeni -- mutta; jos minusta
tulisi verta, olisi se ratkaiseva todistus, etten ollut jumala. Minun
tietämättäni hän järjesti tehtäväksi kokeen koko kylän nähden eräänä
iltana. Se oli niitä lukuisia tilaisuuksia, joissa he syövät ja juovat
Jad-ben-Othon, pakanallisen jumalansa, kunniaksi. Viheliäisen
väkijuomansa huumaamina he olisivat olleet valmiit jokaiseen
verenhimoiseen suunnitelmaan, minkä poppamies vain olisi keksinyt.
Muuan vaimoista ilmaisi minulle hankkeen -- ei ollenkaan varoittaakseen
vaarasta, vaan pelkästä naisellisesta uteliaisuudesta, tahtoessaan
saada selville, vuotaisiko minusta verta vai ei, jos minua
pistettäisiin tikarilla. Hän ei näkynyt malttavan odottaa kokeen
virallista toimeenpanoa -- hän halusi tietää heti, ja kun minä sain
hänet kiinni yrityksestään, hänen ollessaan sohaisemassa veitsen
kylkeeni, ja kyselin häneltä, selitti hän koko asiaa mitä
yksinkertaisemman avomielisesti. Soturit olivat jo aloittaneet
juominkinsa, ja olisi ollut turhaa koettaa millään tavoin vedota joko
heidän järkeensä tai taikauskoonsa. Oli vain yksi vaihtoehto kuoleman
ohella, ja se oli pako. Sanoin naiselle, että minua suuresti loukkasi
ja suututti tämä jumaluuteni epäileminen ja että epäsuosioni merkkinä
suoraa päätä jättäisin heidät oman onnensa nojaan.
"-- 'Minä palaan heti taivaaseen!' huudahdin,
"-- Nainen aikoi viipyä luonani nähdäkseen minun menevän, mutta minä
sanoin hänelle, että hänen silmänsä sokeutuisivat lähtöäni ympäröivästä
tulesta ja että hänen täytyi viipymättä lähteä ja ettei ollut vähintään
tunnin aikaan palaamista sille paikalle. Ilmoitin hänelle myöskin, että
jos joku tällä ajalla saapuisi siihen kylän kolkkaan, eivät ainoastaan
he vaan vaimo itsekin syttyisi liekkiin ja palaisi tuhaksi.
"-- Hän hätääntyi suuresti sanojeni vaikutuksesta ja riensi
silmänräpäyksessä tiehensä, huutaen jälkeensä, että jos minä todellakin
olin tunnin kuluttua poissa, tietäisivät hän ja koko kylä, että minä en
ole ollut mikään vähäisempi kuin Jad-ben-Otho itse; ja sellaiseksi
täytyy heidän nyt minua luulla, sillä voin vakuuttaa teille, että olin
poistunut paljon lyhyemmässäkin ajassa. Enkä senjälkeen ole
uskaltautunut Bu-lurin kaupungin lähistölle", lisäsi hän nauraen
kotkottavaa naurua, joka pani kylmät väreet karmimaan Janen selkäpiitä.
Obergatzin puhuessa oli hän vetänyt ulos keihäänsä antiloopin ruumiista
ja alkanut puuhailla nahan nylkemisessä. Mies ei yrittänyt häntä
auttaa, seisoi vain vieressä, haastellen ja katsellen, samalla kun hän
alati työnsi likaiset sormensa takkuiseen tukkaansa ja partaansa. Hänen
kasvonsa ja ruumiinsa olivat likakerroksen peitossa, ja hän oli alasti,
rikkinäistä ja tahraista; lannetaljaa lukuunottamatta. Hänen aseinaan
oli waz-donilainen nuija ja puukko, jotka hän oli kähveltänyt Bu-lurin
kaupungista; mutta paljon enemmän kuin hänen likaisuutensa ja
aseistuksensa hirvitti Janea hänen kotkottava naurunsa ja silmien outo
ilme.
Hän jatkoi kuitenkin työtään, eroittaen ne osat kauriin ruhosta, jotka
halusi, ja ottaen vain niin paljon lihaa kuin saattoi käyttää ennenkuin
se pilaantuisi, koska hän ei ollut siinä määrin oikea viidakkoeläin,
että se olisi vielä pahentuneenakin ollut hänestä herkkua. Ja sitten
hän suoristausi ja katsoi miestä vasten kasvoja.
"Luutnantti Obergatz", sanoi hän, "pelkkä sattuma on meidät jälleen
tuonut yhteen. Varmaankaan ette olisi etsinyt tätä kohtausta enempää
kuin minäkään. Meillä ei ole mitään muuta yhteistä kuin ne tunteet,
jotka saattavat aiheutua luonnollisesta vastenmielisyydestäni ja
epäluulostani teitä kohtaan, ja kun olette sen kurjuuden ja murheen
aiheuttajia, joita olen kärsinyt monet pitkät kuukaudet. Tämä pienoinen
maailmankolkka on löytäjän ja haltuunottajan oikeudella _minun_. Menkää
siis ja jättäkää minut tänne nauttimaan rauhaa, jos voin."
Mies tuijotti häneen hetkisen sumeilla silmillään, ja sitten kajahti
hänen huuliltaan ilottoman naurun remahdus.
"Menisinkö pois! Jättäisin teidät yksiksenne!" huudahti hän. "Minä olen
löytänyt teidät. Meistä tulee hyvät ystävät, jouduttuamme lopullisesti
eroon kaikesta muusta maailmasta, -- ja te pyydätte minua menemään
tieheni ja elämään yksinäni tässä kirotussa erämaassa." Jälleen hän
nauroi, vaikka hänen silmälihaksensa ja suunsa eivät värähdelleet
minkäänlaisesta ilosta, -- se oli vain onttoa, naurua matkivaa ääntä.
"Ei, ei! Minä en mene pois. Jään suojelemaan teitä."
"En tarvitse suojelustanne", väitti toinen. "Olette jo nähnyt, että
osaan käyttää keihästä."
"Kyllä", myönsi mies, "mutta ei olisi oikein jättää teitä tänne
yksiksenne -- olettehan vain nainen. Ei, ei; olen keisarin upseeri enkä
voi heittää teitä oman onnenne nojaan." Taaskin hän nauroi. "Voisimme
elää hyvin onnellisina täällä yhdessä", lisäsi hän.
Jane ei kyennyt ehkäisemään puistatusta eikä yrittänyt
vastenmielisyyttään salatakaan.
"Te ette pidä minusta?" kysyi mies. "Se on surullista. Mutta
muuttuneissa olosuhteissamme se asia kyllä paranee." Ja taas tuo kamala
nauru.
Jane oli kietonut antiloopinlihoista valitsemansa kappaleet taljaan,
jonka heitti olalleen. Toisessa kädessään hän piti keihästä ja katsoi
saksalaista suoraan silmiin.
"Lähtekää!" käski hän. "Olemme tuhlanneet jo liiaksikin sanoja. Tämä on
minun maani, ja minä puolustan sitä. Jos näen teidät vielä, niin tapan
teidät. Ymmärrättekö?"
Obergatzin kasvot vääntyivät raivonilmeestä. Hän kohotti nuijansa ja
hyökkäsi Janea kohti.
"Seis!" komensi tämä, tempaisten keihästä pitelevän kätensä taaksepäin
heittoasentoon. "Näitte minun kaatavan tämän kauriin, ja te sanoitte
aivan oikein, että olemme täällä erossa kaikesta muusta maailmasta.
Laskekaa ne kaksi tosiasiaa yhteen ja tehkää johtopäätöksenne ennenkuin
astutte askeltakaan lähemmäksi!"
Mies pysähtyi, ja hänen nuijansa putosi sivulle. "Noh", pyysi hän
mielestään lepyttelevällä äänellä. "Olkaamme ystäviä, lady Greystoke.
Voisimme olla suureksi avuksi toisillemme."
"Nyt minä lähden", vastasi Jane lujasti, "älkää vain seuratko minua!
Niin pitkälle kuin voitte päivässä kävellä tältä kohdalta johonkin
suuntaan, on teidän katsottava alueeni ulottuvan. Jos konsaan näen
teidät tämän kehän sisäpuolella, niin surmaan teidät."
Ei voinut olla epäilystäkään, että hän tarkoitti mitä sanoi; ja mies
näytti vakuutetulta, sillä hän seisoi vain jurosti katsellen Janea, kun
tämä peräytyi heidän kohtauspaikaltaan eläinpolun mutkaan ja siinä
hävisi metsään.
KAHDESKYMMENES LUKU
Menetetty rauha
A-lurissa olivat kaupungin kohtalot siirtyneet kädestä käteen.
Ja-donille uskollisten soturien ryhmä, jonka Tarzan oli vienyt
kohtauspaikalle salakäytävän suulle palatsin portin alapuolelle, oli
joutunut pahoin tappiolle. Heidän ensimmäinen ryntäyksensä oli otettu
vastaan pappien maireilla sanoilla. Heitä oli kehoitettu puolustamaan
isäinsä uskontoa herjaajilta. Ja-don kuvailtiin heille temppelin
häväisijäksi, ja Jad-ben-Othon vihaa ennustettiin häneen liittyville.
Papit väittivät, että Lu-donin ainoana pyrkimyksenä oli ehkäistä Ja-don
anastamasta valtaistuinta, kunnes uusi kuningas oli valittu ho-donien
lakien mukaan.
Seurauksena oli, että monet palatsin sotureista yhtyivät kaupungista
kerääntyneihin tovereihinsa, ja kun papit näkivät, että niitä, joihin
heillä oli vaikutusvaltaa, oli enemmän kuin palatsille uskollisia,
yllyttivät he edelliset hyökkäämään jälkimmäisten kimppuun. Monta
kaatui, ja ainoastaan kourallisen onnistui päästä turvaan palatsin
porttien sisäpuolelle, jotka he nopeasti telkesivät.
Papit johtivat joukkonsa salakäytävää pitkin temppeliin. Silläaikaa kun
jotkut uskolliset etsivät Ja-donin ja kertoivat hänelle, mitä oli
tapahtunut. Juhlasalissa alkanut taistelu oli levinnyt laajalle
palatsin piiriin ja johtanut Ja-donin vastustajain tilapäiseen
tappioon. Alipappien yllyttämä ja Lu-donin vartavasten lähettämä joukko
oli vetäytynyt temppelin alueelle, niin että tulos nyt oli selvästi
havaittavissa Ja-donin ja Lu-donin joukkojen välisestä kamppailusta.
Edelliselle oli ilmoitettu kaikki, mitä oli tapahtunut prinsessa
O-lo-an luona, jonka turvallisuudesta hän oli ensi tilassa huolehtinut;
ja hän oli myöskin kuullut, mitä osaa Tarzan oli näytellyt johtamalla
hänen miehensä Lu-donin soturien kokoukseen.
Nämä seikat olivat luonnollisesti lisänneet vanhan urhon ystävällisiä
tunteita apinamiestä kohtaan, ja nyt hän pahoitteli, että tämä oli
lähtenyt kaupungista.
Ja-don ja monet muut soturit olivat jo ennestään olleet yhä taipuvaisia
uskomaan muukalaisen jumaluuteen, ja O-lo-an ja Pan-at-lin todistus
vahvisti tätä kantaa, kunnes palatsipuolueessa piankin esiintyi
ilmeistä halua tehdä Dor-ul-Othosta sen riidan pääaihe, joka heillä
alkujaan oli Lu-donin kanssa. Vaikeata olisi päättää, oliko tämä
luonnollisena seurauksena apinamiehen urotöiden jatkuvasta ja yhä
tehostuvasta kertoilusta, joka sai Lu-donin vihamielisyyden häntä
vastaan näyttämään aina vain nurjemmalta, vai johtuiko se jonkun
Ja-donin kaltaisen vanhan ovelan soturin viekkaasta suunnitelmasta
saada innostava uskonnollinen aihe liitetyksi maalliseen. Tosiasiaksi
jää, että ylimmäisen papin katkera esiintyminen Tarzania kohtaan
herätti Ja-donin puoltajissa yltyvää kiukkua Lu-donin puoluelaisia
vastaan.
Kovaksi onneksi ei Tarzan ollut saapuvilla innoittamassa Ja-donin
seuraajia sillä pyhällä kiihkolla, joka olisi voinut nopeasti ratkaista
kiistan vanhan päällikön eduksi. Hän oli penikulmain päässä, ja kun
hänen uutta ilmestymistään oli turhaan rukoiltu, alkoivat heikommat
sielut heidän joukossaan epäillä, että asialla olikaan jumalallista
suosiota. Oli toinenkin voimakas syy Ja-donin rivien heikontumiseen. Se
oli lähtöisin kaupungista, jossa palatsin soturien ystävät ja
sukulaiset, suurelta osalta myöskin Lu-donin sotilaiden ystävinä ja
sukulaisina, keksivät papiston kannustamina keinoja levittääkseen
turmiollista kiihoitusta kautta palatsin.
Siitä johtui, että Lu-donin mahti kasvoi, Ja-donin vaikutusvallan
heikentyessä. Sitten tehtiin temppelistä hyökkäys, joka tuotti palatsin
joukoille tappion; ja vaikka nämä kykenivätkin peräytymään hyvässä
järjestyksessä, peräytyivät he kuitenkin jättäen palatsin Lu-donille,
joka nyt oli tositeossa Pal-ul-donin hallitsija.
Ottaen mukaansa prinsessan seuranaisineen ja orjattarineen, niiden
joukossa Pan-at-lin, samoin kuin omien uskollisten seuralaistensa
vaimot ja lapset, peräytyi Ja-don koko A-lurin kaupungistakin ja
siirtyi omaan kaupunkiinsa Ja-luriin. Siellä hän viipyi keräten väkeä
ympäristön pohjoisista kylistä, jotka sijaiten etäällä A-lurin papiston
vaikutuksesta innokkaasti kannattivat jokaista vanhan päällikkönsä
puoltamaa asiaa, kun vuosikausia olivat kunnioittaneet häntä ystävänään
ja suojelijanaan.
Ja sillä välin kun valtaistuintaistelua täten kehiteltiin pohjoisessa,
virui Tarzan-jad-guru Tu-lurin leijonakuopassa, ja lähettejä kulki
edestakaisin Mo-sarin ja Lu-donin välillä, näiden kumpaisenkin
kärkkyessä Pal-ul-donin valtaistuinta. Mo-sar oli kyllin ovela
käsittääkseen, että jos hänen ja ylimmäisen papin välit julkisesti
rikkoutuisivat, saattaisi hän käyttää vankia omaksi edukseen, sillä hän
oli kuullut omankin kansansa keskuudesta kuiskailuja, että monet olivat
melkoisen taipuvaisia uskomaan muukalaisen jumaluuteen, pitämään häntä
todellakin Dor-ul-Othona. Lu-don halusi Tarzania itseään. Hän tahtoi
omakätisesti uhrata hänet itäisellä alttarilla suuren kansanjoukon
nähden, koska häneltä ei puuttunut todisteita siitä, että rohkean ja
sankarillisesti esiintyvän muukalaisen julkeat väitökset olivat
heikontaneet hänen omaa asemaansa ja arvovaltaansa.
Menetelmä, jota Tu-lurin ylimmäinen pappi oli käyttänyt Tarzanin
pyydystämiseksi satimeen, oli jättänyt Tarzanille hänen aseensa, vaikka
näyttikin vähän luultavalta, että hänellä niistä olisi mitään hyötyä.
Hänellä oli myös reppunsa, siihen sullottuna kaikenlaista kamaa,
niinkuin sitä kertyy kaikkiin säilyihin kultarenkaisesta käsilaukusta
ullakkosuojaan asti. Siellä oli nuolia varten valittuja laavalasin
palasia ja sulkia, muutamia piikiven siruja ja pari teräksen
kappaletta, vanha puukko, jykevä luuneula ja kuivattuja suolenpätkiä.
Tuskin mitään teille tai minulle hyödyllistä, mutta ei mitään
apinamiehen villissä elämässä tarpeetonta.
Huomatessaan joutuneensa ovelasti viritettyyn ansaan, Tarzan oli
jännittyneesti odottanut leijonaa ilmestyväksi, sillä vaikka _jan_ haju
olikin vanhaa, piti hän varmana, että ennemmin tai myöhemmin
päästettäisiin peto hänen kimppuunsa. Hänen ensimmäisenä huolenaan oli
läpikotaisin tutkia vankilansa. Hän oli havainnut taljoilla peitetyt
ikkunat, ja ne hän heti paljasti, päästäen sisälle valoa; silloin
hänelle selvisi, että vaikka kammio oli syvällä temppelisalien
permannon alapuolella, oli se kuitenkin monta jalkaa ylempänä _sen_
kallion juurta, johon temppeli oli hakattu. Ikkunoissa oli niin tiheät
kanget, että hän ei voinut nähdä paksun muurinsyrjän yli,
tarkastaakseen, mitä aivan hänen alapuolellaan oli. Pienen matkan
päässä välkkyi Jad-in-lulin sininen ulappa, sen takana vihannoi
etäisempi ranta, ja vielä kauempana kohosivat vuoret.
Ikkunoista tulvi riittävästi valoa, jotta Tarzan saattoi nähdä koko
sisustan. Huone oli jokseenkin avara, ja sen kummassakin päässä oli ovi
-- iso ovi ihmisille ja pienempi leijonia varten. Kumpikin oli suljettu
raskailla paasilla, jotka olivat ovenpieliin koverretuissa kouruissa
siirrettäviä. Molemmat ikkunat olivat pienet, ja niiden likekkäiset
vankat kanget olivat ensimmäistä rautaa, mitä Tarzan oli Pal-ul-donissa
nähnyt. Kiskot upposivat kivikehyksen reikiin, ja kaikki oli niin
lujasti ja näppärästi soviteltua, että pako näytti mahdottomalta. Mutta
muutaman minuutin vankilassa oltuaan oli Tarzan jo alkanut valmistella
pakoa. Hän otti repustaan vanhan puukon ja alkoi verkalleen raappia ja
veistellä pois kiveä toisen ikkunan tankojen ympäriltä. Se oli hidasta
työtä, mutta Tarzanilla oli täydellisen terveyden kärsivällisyyttä.
Joka päivä hänelle tuotiin ruokaa ja vettä; annokset työnnettiin
nopeasti pienemmän oven alitse, jota kohotettiin juuri sen verran, että
kivikulhot mahtuivat sisälle. Vanki alkoi uskoa, että häntä säästettiin
johonkin muuhun tarkoitukseen kuin leijonalle. Mutta sillä ei ollut
väliä. Kunhan he vain pysyisivät erossa vielä muutaman päivän, saisivat
he määrätä hänelle minkä kohtalon tahansa, -- hän ei enää olisi
tavattavissa, kun sitä tultaisiin hänelle ilmoittamaan.
Sitten eräänä päivänä ilmestyi Tu-luriin Pan-sat, Lu-donin pääkätyri.
Näennäisesti hän toi Mo-sarille vilpittömän tiedonannon A-lurin
ylimmäiseltä papilta. Lu-don oli muka päättänyt, että Mo-sarista tulisi
kuningas, ja hän kutsui Mo-saria heti saapumaan A-luriin. Mutta
esitettyään sanomansa Pan-sat pyysi päästä Tu-lurin temppeliin
rukoilemaan, ja sieltä hän etsi Tu-lurin ylipapin, jolle Lu-donin oikea
tiedonanto oli osoitettu. He sulkeutuivat kahden kesken pieneen
kammioon, ja Pan-sat kuiskaili ylimmäisen papin korvaan.
"Mo-sar pyrkii kuninkaaksi", sanoi hän, "ja Lu-don pyrkii kuninkaaksi.
Mo-sar tahtoo pitää muukalaisen, joka väittää olevansa Dor-ul-Otho, ja
Lu-don haluaa hänet tappaa. Ja nyt" -- hän kumartui vielä lähemmäksi
Tu-lurin ylipapin korvaa -- "jos sinä haluat A-lurin ylimmäiseksi
papiksi, on se sinun vallassasi."
Pan-sat lakkasi puhumasta ja odotti toisen vastausta. Ehdotus teki
ylipappiin ilmeisen vaikutuksen. Päästä A-lurin ylimmäiseksi papiksi!
Se olisi melkein yhtä hyvä kuin olla koko Pal-ul-donin kuninkaana,
sillä suuret olivat sen valtuudet, joka toimitti uhraukset A-lurin
alttarilla.
"Miten?" kuiskasi ylimmäinen pappi. "Millä tavoin voin tulla A-lurin
ylipapiksi?"
Pan-sat kumartui jälleen lähemmäksi: "Tappamalla toisen ja tuomalla
toisen A-luriin", vastasi hän. Sitten hän nousi ja lähti tietäen, että
mies oli niellyt syötin ja varmasti tekisi mitä tahansa tarvittiin
suuren palkinnon saavuttamiseksi.
Eikä Pan-sat erehtynytkään, paitsi eräässä pikku seikassa. Ylimmäinen
pappi oli kylläkin valmis murhaamaan ja kavaltamaan, saadakseen A-lurin
korkeimman viran; mutta hän oli ymmärtänyt väärin, kumpi uhreista oli
surmattava ja kumpi tuotava Lu-donille. Pan-sat, joka itse tiesi
Lu-donin suunnitelmien kaikki yksityiskohdat, oli aivan luonnollisesti
hairahtunut otaksumaan toisen täydellisesti käsittävän, että
A-lurin ylimmäinen pappi saattoi ainoastaan julkisesti uhraamalla
Dor-ul-Othoksi tekeytyneen valehtelijan kohottaa vähentyvää mahtiansa
ja että Mo-sarin, vallantavoittelijan, salamurha poistaisi Lu-donin
omasta leiristä ainoan esteen, hänen yhdistääkseen ylimmäisen papin ja
kuninkaan virat. Tu-lurin ylimmäinen pappi luuli, että hänen oli määrä
tappaa Tarzan ja tuoda Mo-sar A-luriin. Hän luuli myös, että hänet sen
tehtyään nimitettäisiin A-lurin ylimmäiseksi papiksi; mutta hän ei
tiennyt, että oli jo valittu pappi surmaamaan hänet itsensä samalla
hetkellä kun hän saapuisi A-luriin, eikä myöskään, että salainen hauta
oli hänelle kaivettu maanalaisen kammion permantoon juuri samassa
temppelissä, jota hän uneksi pääsevänsä hallitsemaan.
Ja niinpä hän silloin, kun hänen olisi tullut järjestää päällikkönsä
murhaaminen, johtikin tusinan runsaasti lahjottuja sotureita pimeiden
käytävien kautta temppelin alla olevaan leijonakuoppaan Tarzania
tappamaan. Oli tullut yö. Yksi ainoa tuohus valaisi murhaajien
askeleita heidän hiipiessään hiljaa pahalla polullaan, sillä he
tiesivät olevansa ryhtymässä tekoon, jonka heidän päällikkönsä
tuomitsi, ja heidän rikollinen omatuntonsa kehoitti heitä
varovaisuuteen.
Vankikoppinsa pimeydessä ahersi apinamies näköjään loppumattomassa
vuolemisessaan ja nakuttelussaan. Hänen terävät korvansa erottivat
askeleita ulkopuolelta käytävästä -- askeleita, jotka lähenivät isompaa
ovea. Tähän asti olivat askeleet aina saapuneet pienemmälle ovelle.
Mutta nyt kuului monen miehen poljentaa, ja tähän aikaan yöstä se
herätti hänessä kolkon aavistuksen.
Tarzan jatkoi näpertelyään. Hän kuuli miesten pysähtyvän oven taakse.
Kaikki oli hiljaa: äänettömyyttä häiritsi ainoastaan apinamiehen
väsymättömän veitsenterän kitinä.
Ulkopuolella olevat kuulivat sen, tarkkasivat ja koettivat selittää
syytä. Hiljaa kuiskaillen he tekivät suunnitelmiaan: kaksi heistä
nostaisi nopeasti oven ja toiset ryntäisivät sisälle ja sinkauttaisivat
nuijansa vankia kohti. He eivät halunneet antautua mihinkään vaaraan,
sillä A-lurissa kierrelleet huhut olivat ehtineet Tu-luriinkin --
kertomukset Tarzan-jad-gurun suuresta voimasta ja ihmeellisestä
urhoollisuudesta; ja ne saivat hien kihoamaan soturien otsalle, vaikka
kosteassa käytävässä oli viileä ja heitä oli kaksitoista yhtä vastaan.
Sitten ylimmäinen pappi antoi merkin. Ovi kohosi ylös. ja kymmenen
soturia harppasi huoneeseen nuijat ojossa. Kolme näistä raskaista
aseista lensi huoneen poikki vastapäisen seinän pimennossa kuvastuvaa
tummempaa varjoa kohti. Sitten papin pitelemä soihtu valaisi huoneen
sisustan, ja he näkivät, että tähdätty tumma hahmo oli kasa ikkunoista
riuhtaistuja nahkoja. Suojamassa ei ollut vankia.
Muuan riensi ikkunaan. Ainoastaan yksi sen kangista oli jäljellä, ja
siihen oli sidottu nahkaisista ikkunaverhoista leikeltyjen hihnojen
punonnalla saadun köyden toinen pää.
* * * * *
Jane Claytonin elämän luonnollisten vaarojen lisäksi tuli nyt
Obergatzin tapaamisesta johtunut uhka. Leijonat ja pantterit olivat
tuottaneet hänelle vähemmän syytä levottomuuteen kuin jo ennestään
arastellun ja katkeria muistoja ylläpitäneen upseerin palaaminen, kun
mies nyt oli kummallisesti muuttunutkin. Siistimätön ja likainen asu,
takkuinen tukka ja parta, omituinen, iloton nauru ja muutenkin
luonnoton esiintyminen herättivät outoa pelkoa; entinen luutnantti oli
tullut jonkin nimettömän kauhun ruumiillistumaksi. Ulkoilmassa vietetty
terveellinen elämänlaatu oli vahvistanut ja karaissut hänen
hermostonsa, mutta kuitenkin tuntui hänestä, kun hän sitä
mahdollisuutta ajatteli, että jos tuo mies vain koskisikin häneen, hän
parkaisisi ja mahdollisesti pyörtyisikin.
Heidän odottamatonta kohtaustaan seuranneena päivänä hän tuon tuostakin
soimasi itseään siitä, ettei ollut tappanut häntä, niinkuin olisi
tappanut _jan_ tai jaton tai minkä muun hänen elämäänsä tai
turvallisuuttaan uhkaavan petoeläimen tahansa. Hän ei yrittänyt
puolustella näitä kaameita mietteitään -- ne eivät kaivanneet
puolustelua. Perusteet, joiden mukaan teidän tai minun tekojamme
tuomitaan, eivät olleet häneen sovellutettavissa. Meillä on tilaisuus
turvautua ystäviemme tai sukulaistemme suojeluun tai kutsua avuksemme
järjestysvalta, joka pitää yllä lain majesteettia ja johon heikot ja
viattomat voivat vedota voimakkaita väärintekijöitä vastaan. Mutta:
tässä saattoi viattomuus ja heikkous suojeluksekseen vedota ainoastaan
omaan toimintaan. Hänestä ei luutnantti Erich Obergatz siis ollut
leijonasta eroava ilmiö muutoin kuin että hän edellistä piti
vaarallisempana vaanijana. Ja niin hän päätti, että jos Obergatz
uhmaisi hänen varoitustaan, ei hänen sopisi heidän seuraavassa
kohtauksessaan epäröidä, vaan sama nopea keihäs, joka viuhahtaisi
hyökkäävää jataa vastaan, lävistäisi saksalaisenkin.
Sinä yönä ei hänen korkealle -isoon puuhun rakennettu pesänsä tuntunut
hänestä samalta pyhätöltä kuin ennen. Mikä voisi vastustaa saalistavan
pantterin verenhimoisia aikeita, ei olisi suurena esteenä ihmiselle, ja
sen ajatuksen vallassa hän nukkui huonommin kuin ennen. Pieninkin
rasahdus, joka katkaisi viidakon öiden yksitoikkoisen huminan,
havahdutti hänet valppaana ja tarkoin korvin kuuntelemaan ja yrittämään
ottaa selkoa häiriön aiheesta, ja kerran hän täten heräsi ääneen, joka
tuntui johtuvan liikehtimisestä hänen puussaan. Hän kuunteli
jännittyneesti -- henkeään pidätellen. Se kuului jälleen. Jotakin
rahinaa puun kovaa kuorta vasten. Jane kurotti kätensä pimeään ja
tarttui keihääseensä. Nyt hän tunsi yhden hökkeliään kannattavista
oksista hiukan notkistuvan ikäänkuin olento, mikä sitten lienee
ollutkin, olisi verkalleen kohottautunut oksan varaan. Se tuli
lähemmäksi. Jane luuli jo erottavansa sen hengityksen. Se oli ovella.
Hän kuuli sen hapuilevan heikkoa suojalaitetta. Mikähän siellä oli? Ei
kuulunut mitään sellaista ääntä, josta olisi voinut jotakin päätellä.
Hän kohottausi käsiensä ja polviensa varaan ja konttasi hiljaa keihäs
tiukasti kädessään. Vaanija yritti ilmeisesti päästä sisälle häntä
herättämättä. Se oli ihan sen pienen, vaivaisen, hennoista oksista
kyhätyn, korsilla kokoonnivotun sulun takana, jota hän nimitti oveksi.
Vain muutama tuuma oli hänen ja olennon välillä.