toisinto A-lurin kuninkaan palatsista. "Me tulemme ylipappi Lu-donin
luota", selitti puhemies. "Hän toivoo Mo-sarin ystävyyttä, ja on aina
ollut hänen ystävänsä. Ja-don keräilee sotilaita huudattaakseen itsensä
kuninkaaksi. Ho-donin kylissä on tuhansia, jotka tottelisivat ylipappi
Lu-donin käskyjä. Ainoastaan Lu-donin avulla voi Mo-sar päästä
kuninkaaksi, ja Lu-donin sanoma kuuluu, että Mo-sarin, jos mielii
säilyttää Lu-donin ystävyyden, täytyy heti palauttaa nainen, jonka
riisti prinsessa O-lo-an asunnosta."
Tällä hetkellä astui soturi sisälle. Hän oli ilmeisesti kiihdyksissä.
"Dor-ul-Otho on saapunut Tu-luriin ja vaatii heti puheillepääsyä",
sanoi hän.
"Dor-ul-Otho!" huudahti Mo-sar.
"Sellaisen sanoman hän lähetti", vastasi soturi, "eikä hän tosiaan ole
samanlainen kuin Pal-ul-donin kansa. Hän on luullaksemme sama, josta
tänään A-lurista palanneet soturit meille kertoivat ja jota toiset
nimittävät Tarzan-jad-guruksi ja toiset Dor-ul-Othoksi. Mutta
tosiaankin ainoastaan jumalan poika tohtisi täten saapua vieraaseen
kaupunkiin, joten hänen puheensa täytyy olla totta."
Sydän täynnä kauhua ja epävarmuutta kääntyi Mo-sar kysyvin ilmein
pappien puoleen.
"Ota hänet suopeasti vastaan, Mo-sar", kehoitti se, joka oli
aikaisemmin puhunut. Sen neuvon vihjaisi hänen puutteellisen älynsä
pikku kavaluus, Lu-donin holhouksen tehostamana aina pyrkien
petollisuuteen. "Ota hänet suopeasti vastaan, ja varmistuessaan
ystävällisyydestäsi hän ei enää ole varuillaan, ja sitten voit
menetellä hänen kanssaan niinkuin haluat. Mutta, Mo-sar, säästä hänet,
jos mahdollisuutta, elävänä ylipappi Lu-donille, niin saavutat
esimieheni ikuisen kiitollisuuden."
Mo-sar nyökkäsi ymmärtävästi ja kääntyen soturin puoleen käski hänen
tuoda vieraan luoksensa.
"Me emme saa näyttäytyä sille olennolle", sanoi toinen papeista. "Anna
meille vastauksesi, Mo-sar, niin menemme tiehemme ennenkuin se hirveä
mies astuu sisälle."
"Sanokaa Lu-donille", vastasi päällikkö, "että hän ilman minun
väliintuloani olisi kokonaan menettänyt naisen. Minä yritin tuoda hänet
Tu-luriin, pelastaakseni hänet ylipapille Ja-donin käsistä, mutta yöllä
hän pääsi karkuun. Sanokaa Lu-donille, että olen lähettänyt
kolmekymmentä soturia häntä etsimään. Ihmeellistä, että te ette
tavanneet heitä tullessanne."
"Tapasimme kyllä", selittivät papit, "mutta he eivät maininneet mitään
matkansa tarkoituksesta."
"Asia on niinkuin teille sanoin", virkkoi Mo-sar. "Vakuuttakaa
herrallenne, että jos he tavoittavat naisen, hänet säilytetään
vahingoittumattomana Tu-lurissa Lu-donia varten. Sanokaa hänelle
myöskin, että minä lähetän soturini hänelle avuksi Ja-donia vastaan,
milloin hän vain ilmoittaa tarvitsevansa. Menkää nyt, sillä
Tarzan-jad-guru on pian täällä."
Hän viittasi orjalle. "Saata papit temppeliin", komensi hän, "ja käske
Tu-lurin ylimmäisen papin huolehtia, että heitä ruokitaan ja heidän
sallitaan palata A-luriin milloin haluavat."
Muuan orja johdatti papit huoneesta toisen oven kautta kuin mistä
olivat astuneet sisälle, ja hetkistä myöhemmin ilmestyi Tarzan-jad-guru
Mo-sarin luo sotilaan edellä, jonka velvollisuutena oli ollut saattaa
sisälle ja ilmoittaa hänet. Apinamies ei viitsinyt tervehtiäkään tai
toivottaa rauhaa, vaan astui suoraan päällikön luo, joka vain
äärimmäisellä tahdonvoimansa ponnistuksella sai salatuksi sisäisen
pelkonsa, nähdessään tulijan jättiläisvarren ja synkän ilmeen.
"Olen Dor-ul-Otho", sanoi apinamies tasaisella äänellä, joka tunkeusi
Mo-sarin sydämeen kuin kylmä teräs; "olen Dor-ul-Otho ja tulen
Tu-luriin noutamaan naista, jonka ryöstit prinsessa O-lo-an asunnosta."
Tarzanin pelkkä rohkea tunkeutuminen vihamieliseen kaupunkiin oli
tuottanut hänelle suuren henkisen etevämmyyden Mo-sarin ja niiden
villien soturien rinnalla, jotka seisoivat päällikkönsä kummallakin
puolen. Heistä tuntui todellakin siltä, ettei kukaan muu kuin
Jad-ben-Othon poika voinut ryhtyä niin sankarilliseen tekoon. Olisiko
yksikään kuolevainen soturi menetellyt näin uhitellen ja yksinään
astunut mahtavan soturijoukon ympäröimän päällikön eteen vaatimaan tätä
tilille? Ei, se ei ollut käsitettävissä. Mo-sar horjui päätöksessään
pettää muukalainen ystävällisyyttä teeskentelemällä. Ja hän kalpeni
äkillisestä ajatuksesta. Jad-ben-Othon poika tiesi kaikki, salatuimmat
aivoituksemmekin. Eikö siis ollut mahdollista, että tuo olento, -- jos
sittenkin osoittautui todeksi, että hän oli Dor-ul-Otho -- tälläkin
hetkellä luki sen häijyn aikeen, jonka papit olivat istuttaneet
Mo-sarin aivoihin ja jota hän oli niin suosiollisesti kuunnellut?
Päällikkö vääntelehti hermostuneesti kallioon hakatulla penkillä, joka
oli hänen valtaistuimensa.
"Pian", koveni apinamies, "missä hän on?"
"Hän ei ole täällä", selitti Mo-sar.
"Sinä valehtelet", vastasi Tarzan.
"Jad-ben-Otho on todistajani, että hän ei ole Tu-lurissa", väitti
päällikkö. "Saat etsiä palatsin, temppelin ja koko kaupungin, mutta
sinä et häntä löydä, sillä hän ei ole täällä."
"Missä hän sitten on?" tiukkasi apinamies. "Sinä veit hänet A-lurin
palatsista. Jollei hän ole täällä, niin missä hän on? Älä sano minulle,
että hänelle on mitään pahaa tapahtunut!" Ja Tarzan astahti äkkiä
uhkaavasti Mo-saria kohti, joka peräytyi kauhusta vavisten.
"Malta!" huudahti hän. "Jos sinä olet todellakin Dor-ul-Otho, niin
tiedät minun puhuvan totta. Toin hänet Ko-tanin palatsista
pelastaakseni hänet ylipappi Lu-donille, jottei Ja-don anastaisi häntä,
nyt kun Ko-tan on kuollut. Mutta yöllä hän karkasi minulta matkallamme,
ja olen juuri lähettänyt kolme täysilukuista venekuntaa häntä
etsimään."
Päällikön äänessä ja sävyssä oli jotakin osittaiselta totuudelta
vaikuttavaa, ja apinamies käsitti taaskin turhaan uhmanneensa
arvaamattomia vaaroja ja hukanneensa aikaa.
"Mitä asiaa oli Lu-donin papeilla, jotka saapuivat tänne edelläni?"
kysyi Tarzan, tutkiakseen arviokaupalla, eivätkö ne kaksi, joiden hän
oli nähnyt niin hurjasti melovan loitolle hänen ulottuvistaan,
olleetkin A-lurin ylimmäisen papin lähettämiä.
"He tulivat samalle asialle kuin sinäkin", vastasi Mo-sar, "vaatimaan
naista, jonka Lu-don luuli minun häneltä ryöstäneen, siten loukaten
minua yhtä syvästi kuin sinä, oi Dor-ul-Otho, olet tehnyt."
"Tahdon kysellä papeilta", vastasi Tarzan. "Käske tuoda heidät tänne."
Hänen vaativainen ja karski sävynsä sai Mo-sarin epätietoiseksi, oliko
hänellä pikemmin syytä suuttua vai säikähtyä. Mutta, kuten aina on
hänenlaistensa tapa, hän päätti ennen kaikkea huolehtia omasta
turvallisuudestaan. Tässä hän näki tilaisuuden ainakin toistaiseksi
välttää vaaran.
"Käyn itse noutamassa heidät, Dor-ul-Otho", sanoi hän kääntyen ja lähti
huoneesta. Hän kiirehti ripein askelin temppeliin, sillä Tu-lurin
palatsin alue, jolla myöskin temppeli sijaitsi, kuten kaikissa
ho-donilaisissa kaupungeissa, käsitti paljon pienemmän piirin kuin
isommassa A-lurissa. Lähetit olivat hänen oman temppelinsä ylipapin
seurassa, ja Mo-sar ilmoitti heille nopeasti apinamiehen käskyn.
"Mitä aiot hänelle tehdä?" kysyi toinen papeista.
"Minulla ei ole mitään riitaa hänen kanssaan", vastasi Mo-sar. "Hän
tuli rauhan miehenä ja saa rauhassa lähteä, sillä kukapa tietää, vaikka
hän todellakin olisi Dor-ul-Otho?"
"Me tiedämme, että hän ei ole", selitti toinen Lu-donin läheteistä.
"Meillä on kaikki todistukset siitä, että hän on ainoastaan
kuolevainen, outo olento vieraalta maalta. Lu-don on jo tarjonnut
henkensä Jad-ben-Otholle, jos erehtyy uskossaan, että tämä olento ei
ole jumalan poika. Jos A-lurin ylimmäinen pappi, joka on kaikista
Pal-ul-donin ylipapeista korkein, on niin varma hänen petoksestaan,
että panee henkensä mielipiteensä vakuudeksi, niin kuinka sitten me
saattaisimme uskoa moisen muukalaisen väitöksiä? Ei, Mo-sar, sinun ei
tarvitse häntä pelätä. Hän on ainoastaan soturi, ja hänet voidaan
kaataa samoilla aseilla, joilla omia sotilaitasi nujerretaan. Jollei
Lu-don olisi käskenyt ottaa häntä kiinni elävältä, kehoittaisin sinua
päästämään soturisi hänen kimppuunsa ja tappamaan hänet. Mutta Lu-donin
määräykset ovat Jad-ben-Othon säätämiä, ja meidän on toteltava niitä."
Epäilyksen häive vavahdutti kuitenkin yhä Mo-sarin pelkurinsydäntä,
kehoittaen häntä jättämään alotteen muukalaista vastaan toisten
tehtäväksi.
"Hän on siis teidän", vastasi päällikkö, "ja saatte menetellä hänen
kanssaan mielenne mukaan. Minä en kanna hänelle kaunaa. Mitä te
käskenette, se on ylipappi Lu-donin käsky, eikä minulla ole tämän
enempää tekemistä hänen kanssaan."
Papit kääntyivät sen miehen puoleen, joka määräsi Tu-lurin temppelin
asioista. "Eikö sinulla ole mitään suunnitelmaa?" kysyivät he. "Ja
perin neuvokkaana pitäisi Lu-don sitä henkilöä -- ja Jad-ben-Othon
silmissä hänen arvonsa ylenisi, -- joka keksisi keinon tämän
petkuttajan kytkemiseksi elävältä."
"Meillä on leijonaluola", kuiskasi ylimmäinen pappi. "Se on nyt
tyhjillään, ja mikä pitää _jan ja jaton_, pitää tämän muukalaisenkin,
jollei hän ole Dor-ul-Otho."
"Se pitäisi hänet", sanoi Mo-sar; "epäilemättä se pitäisi gryfinkin,
mutta ensiksi teidän olisi gryf sinne toimitettava."
Papit harkitsivat miettiväisesti tätä viisaudensanelmaa, ja sitten
toinen a-lurilainen puhui. "Sen ei pitäisi olla vaikeata", sanoi hän,
"jos käytämme Jad-ben-Othon meille lahjoittamaa älyä niiden maallisten
lihaksien asemesta, jotka olemme perineet isiltämme ja äideiltämme ja
joissa ei ole edes samaa voimaa kuin neljällä jalalla juoksevien
elukkain lihaksissa."
"Lu-don koetteli älyään tuon muukalaisen kanssa ja joutui tappiolle",
huomautti Mo-sar. "Mutta tämä on teidän oma asianne. Toimikaa niinkuin
parhaaksi näette."
"A-lurissa kohteli Ko-tan tätä Dor-ul-Othoa varsin kunnioittavasti, ja
papit opastelivat häntä kautta temppelin. Hänen mielessään ei heräisi
epäluuloa, jos sinä tekisit samoin, sallien Tu-lurin ylipapin kutsua
hänet temppeliin ja kerättyään papit kokoon julkisesti ja juhlallisesti
osoittaa uskovansa hänen jumalaiseen alkuperäänsä. Mikä olisi silloin
luonnollisempaa kuin että ylimmäinen pappi haluaisi saatella hänet
temppelin läpi, kuten Lu-don teki A-lurissa Ko-tanin käskystä; ja jos
satuttaisiin saattamaan häntä leijonankuopan läpi, olisi perin
yksinkertainen asia, että soihtujen kantajat äkkiä sammuttaisivat ne;
ja ennenkuin muukalainen tietäisi mitä on tapahtunut, voitaisiin
kiviportit pudottaa kiinni, joten hän joutuisi varmaan satimeen."
"Mutta luolassa on ikkunoita, joista pääsee valoa sisälle", muistutti
ylimmäinen pappi, "joten hän näkisi soihtujen sammuttajatkin ja ehtisi
kenties paeta ennenkuin kiviovi laskettaisiin alas."
"Lähettäkää joku peittämään ikkunat tiukasti taljalla", sanoi toinen
A-lurin papeista.
"Suunnitelma on hyvä", virkkoi Mo-sar, nähden tässä tilaisuuden
eristäytyä kaikesta epäluulosta, että olisi rikoksessa mukana, "sillä
siihen ei kaivata soturien läsnäoloa, ja kun hän näkee ainoastaan
pappeja ympärillään, ei hän tule mitään pahaa aavistaneeksikaan."
Niinpä Mo-sarin mentyä kiertoteitse erääseen palatsin salaiseen
sopukkaan, toimitettiin Tarzanin luo kolme pappia, ja kielastelevin
sanoin, jotka eivät tätä täydellisesti pettäneet, tunnustivat he hänen
sukulaisuutensa Jad-ben-Othon kanssa ja pyysivät ylimmäisen papin
nimessä, että hän kunnioittaisi temppeliä vierailulla, jolloin A-lurin
papit tuotaisiin hänen luokseen ja vastaisivat kaikkiin kysymyksiin,
mitä hän heille haluaisi tehdä.
Apinamies suostui ylväänä ylipapin kutsuun siinä käsityksessä, että
itsevarman esiintymisen jatkaminen parhaiten edistäisi hänen
tarkoitustaan ja että, jos epäluulo häntä kohtaan kiteytyisi
varmuudeksi Mo-sarin ja tämän seuralaisten aivoissa, ei hänellä olisi
suurempaa vaaraa temppelissä kuin palatsissa.
Niin hän saapui temppeliin ja sai korkeiden vaatimustensa mukaisen
vastaanoton. Hän kyseli molemmilta A-lurin papeilta, jotka vain
kertasivat hänelle sen mitä hän oli Mo-sarilta kuullut; ja sitten
ylimmäinen pappi kutsui hänet katsastamaan temppeliä.
He veivät hänet ensin alttaripihaan, jollaisia Tu-lurissa oli vain
yksi. Se oli melkein kaikissa suhteissa samanlainen kuin a-lurilaiset
temppelikartanot. Oli verinen alttari itäpäässä ja upotusallas
läntisessä, ja ryvettyneet harmaat ripsut pappien päähineissä
todistivat, että itäinen alttari oli tärkeä tekijä temppelin
juhlamenoissa. He saattelivat häntä alla sijaitsevien kammioiden ja
käytävien läpi ja veivät hänet vihdoin, soihdunkantajain valaistessa
heidän askeliaan, vielä alemmalle tasolle, kosteaan ja hämärään
sokkeloon, ja siellä olevassa isossa salissa, jonka ilma vielä
raskaasti lemahti leijonilta, panivat Tu-lurin viekkaat papit kavalan
juonensa täytäntöön. Soihdut sammutettiin äkkiä. Paljaat jalat
tepastivat hätäisesti sinne tänne kivipermannolla. Kuului äänekäs
rysäys, ikäänkuin raskas kivi olisi pudonnut kiveä vasten, ja sitten
ympäröi apinamiestä vain yön pimeys ja haudanhiljaisuus.
YHDEKSÄSTOISTA LUKU
Aavistamaton kohtaus
Jane oli kaatanut ensimmäisen otuksen ja oli siitä hyvin ylpeä. Se ei
ollut varsin pelottava eläin -- ainoastaan jänis; mutta se merkitsi
käännekohtaa hänen elämässään. Aivan kuin ensimmäinen metsästäjä
hämärässä muinaisuudessa oli viitoittanut ihmiskunnan kohtalot, tuntui
hänestäkin, että tämä tapaus saattoi kehitellä hänen kohtalonsa uudelle
tasolle. Hän ei ollut enää ylläpidokseen riippuvainen metsän hedelmistä
ja kasviksista. Nyt hän saattoi hankkia lihaa, saadakseen sitä voimaa
ja kestävyyttä, jota tarvittiin hänen voidakseen menestyksellisesti
suoriutua alkuperäisen olotilansa välttämättömistä ponnistuksista.
Seuraava askel oli tulensaanti. Voisihan hän oppia syömään raakaa
lihaa, kuten hänen herransa ja mestarinsa, mutta sitä hän kavahti.
Pelkkä ajatuskin oli hänelle vastenmielinen. Hänellä oli kuitenkin
suunnitelma tulen hankkimiseksi. Hän oli sitä miettinyt, mutta hänellä
oli ollut liian paljon hommaa pannakseen tuumansa täytäntöön, niin
kauan kun hän ei tulta suoranaisesti tarvinnut. Nyt oli asianlaita
toinen -- hänellä oli jotakin kypsennettävää, ja hänelle tuli vesi
suuhun, kun hän ajatteli riistansa lihaa. Hän käristäisi sen hehkuvilla
hiilillä. Jane riensi puuhunsa. Joen uomasta kerättyjen aarteiden
joukossa oli muutamia kappaleita kristallikirkasta vulkaanista lasia.
Hän etsi, kunnes löysi haluamansa, joka oli mykevä. Sitten hän riensi
maahan ja keräsi pienen kasan hyvin kuivaa jauhoksi murentunutta
kaarnaa ja muutamia kuivia lehtiä ja kulokorsia, jotka olivat kauan
olleet kuumassa päivänpaisteessa. Lähettyville hän pinosi varaston
risuja -- pieniä ja isoja oksia.
Mielenliikutuksesta väristen hän piti lasinsirua taulan päällä,
liikutellen sitä verkalleen, kunnes oli keskittänyt auringonsäteet
pieneen polttopisteeseen. Hän odotti henkeään pidätellen. Kuinka
hitaasti se kävi! Olivatko hänen suuret toiveensa tuomitut raukeamaan
kaikesta hänen taitavasta suunnittelustaan huolimatta? Eivät! Ohut
savurihma kohosi sirosti tyyneen ilmaan. Jo kyti taula ja leimahti
äkkiä liekkiin. Jane risti kätensä leukansa alla, päästäen pienen,
korahtavan riemuhuudahduksen. Hän oli saanut tulta!
Hän latoi sen päälle varpuja ja sitten isompia oksia; ja vihdoin hän
laahasi nuotiolleen pienen pölkyn ja työnsi sen pään tuleen, joka
räiskyi iloisesti. Se oli suloisin ääni, mitä hän oli kuullut moneen
kuukauteen. Mutta hän ei malttanut odottaa hiillosta, joka tarvittiin
jäniksen paistamiseen. Mahdollisimman vikkelästi hän nylki ja perkasi
otuksen, haudaten nahan ja sisälmykset. Sen hän oli oppinut Tarzanilta.
Se oli tarpeellinen kahdesta syystä: ensiksikin sen vuoksi, että leiri
pysyi terveellisenä, ja toiseksi kaiken verenhajun poistamiseksi, joka
nopeasti viettelisi ihmisille vaarallisia petoja paikalle.
Sitten hän pisti ruhon läpi kepin ja piteli sitä lieskan yläpuolella.
Usein sitä kääntämällä hän esti paistin palamasta ja samalla kypsensi
sen kauttaaltaan. Kun se oli valmis, kapusi hän puunsa turviin tyynesti
ja rauhassa nauttimaan ateriasta. Lady Greystokesta ei hänen
huultensa välitse ollut koskaan mennyt mitään herkullisempaa. Hän
silitti hellästi keihästään. Se oli toimittanut hänelle tämän
makupalan ja samalla herättänyt hänessä suurempaa luottamusta ja
turvallisuudentunnetta kuin hänellä oli ollut siitä kauheasta päivästä
saakka, jona hän ja Obergatz olivat ampuneet viimeisen panoksensa.
Hänen päivänsä kuluivat täydessä touhussa, ja vuorokauden valoisat
hetket tuntuivat liian lyhyiltä hänen suorittaakseen kaikki ne monet
hommat, jotka oli tehtäväkseen miettinyt sitten kun oli päättänyt, että
tässä oli niin ihanteellinen olinpaikkaa kuin hän suinkin saattoi
keksiä, kunnes oli ehtinyt valmistaa itselleen kaikki ne aseet, joita
piti lihan hankkimiseksi ja itsepuolustukseen välttämättöminä. Hän
käsitti, että hänellä, paitsi hyvää keihästä, täytyi olla veitsi, jousi
ja nuolia. Kenties hän nämä hankittuaan voisi vakavasti ajatella
yritystä ponnistella johonkin sivistyksen lähimpään etuvartiopaikkaan.
Sillä välin oli välttämätöntä rakentaa jonkinlainen suoja, jossa
saattoi viettää yönsä turvallisemmin, sillä hän tiesi, että hän
jonakuna yönä voisi saada vieraakseen pyydystelevän pantterin, vaikkei
hän vielä ollut sellaista petoa laakson tällä puolella nähnyt. Tätä
vaaraa lukuunottamatta hän tunsi itsensä jokseenkin taatuksi korkealla
sijaitsevassa suojapaikassaan.
Asumukseen tarvittavien pitkien riukujen hakkaamiseen kuluivat kaikki
ne päivänhetket, jotka eivät menneet ruuan etsintään. Nämä riu'ut hän
kuljetti korkealle puuhunsa ja rakensi niistä lattian kahden tukevan
emäoksan varaan, sitomalla riu'ut toisiinsa ja myöskin oksiin
kuiduilla, joita yltä kyllin sai joen lähettyvillä kasvavista
pensastavista heinäkasveista. Samaten hän rakensi seinät ja katon,
kattaen viimemainitun isoilla lehdillä, moniksi kerroksiksi
limitettyinä. Puukangilla teljettävien ikkunain ja ovien muovaaminen
oli perin tähdellinen ja tarkkaa huomiota kysyvä toimitus. Ikkunat,
joita oli kaksi, olivat avarat ja pysyväisillä sulkukangilla suojatut;
mutta ovi oli pieni, sen aukko juuri niin laaja, että hän helposti
saattoi siitä kontata läpi, mikä teki sen tukkimisen helpommaksi. Hän
unohti laskea päivät, jotka hökkelin rakentaminen hänelle maksoi; mutta
aika oli halpaa -- sitä oli hänellä enemmän kuin mitään muuta.
Hän läksi nyt hakemaan ruokaa etäämmältä. Tähän asti hän oli
keihäällään saanut kaadetuksi ainoastaan jyrsijöitä, mutta hän halusi
antilooppia, koska sen lihan lisäksi saisi siitä taljan, joka olisi
arvaamaton aarre sadekauden jälkeen tulevalla kylmemmällä säällä --
sikäläiset ilmastosuhteethan hän kyllä tunsi, -- ja suolia
jousenjänteiksi. Hän oli vilahdukselta nähnyt näitä varovaisia eläimiä
ja tiesi niiden aina kahlaavan eräästä kohdasta hänen leirinsä
yläpuolelta joen yli. Sinne hän siis meni niitä metsästämään.
Viekkaasti ja äänettömästi kuin pantteri hiipi hän varovaisena metsän
läpi, kaarroksilla vältellen joutumasta tuulen puolelle kaalamosta ja
usein pysähtyen tähystämään ja kuuntelemaan, olisiko mitään uhkana,
ollen itsekin kuin ajettu kauris. Nyt hän hiljaa pääsi valitsemallensa
paikalle. Mikä onni! Komea kauris oli juomassa virrasta. Jane
pujottausi lähemmäksi. Nyt hän lojui vatsallaan pienen pensaan takana
heittomatkan päässä saaliista. Hänen täytyi nousta täyteen mittaansa ja
sinkauttaa keihäänsä melkein samassa silmänräpäyksessä -- sinkauttaa
se voimakkaasti ja ehdottoman tarkasti. Hän värähteli hetken
kiihtymyksestä, mutta silti olivat hänen nopsat lihaksensa levolliset
ja horjumattomat, kun heittoase lennähti. Tuskin sormen leveydeltä
sivuutti kärki kohdan, johon se oli tähdätty. Kauris ponnahti
korkealle, putosi joen partaalle ja oikaisi koipensa. Jane Clayton
riensi kaatonsa luo.
"Mainiota!" Englanninkieltä haastava miehenään! kuului pensaikosta
puron toiselta puolen. Jane Clayton pysähtyi kuin naulittu --
hämmästyksestä melkein pökertyneenä. Ja sitten astui omituinen,
siistimätön miehenhahmo näkyviin. Aluksi Jane ei tuntenut häntä, mutta
tunnettuaan astahti vaistomaisesti taaksepäin.
"Luutnantti Obergatz!" huudahti hän. "Onko mahdollista!"
"Mahdollista ja todellista", vastasi saksalainen. "Epäilemättä olen
kummallinen kuvatus, mutta minä silti olen Erich Obergatz. Entä te?
Olette tekin muuttunut, eikö totta?"
Mies katseli hänen alastomia raajojaan ja kultaisia rintalevyjään,
_jaton_ taljasta laitettua lannevaatetta, noita varustuksia ja koruja,
jotka ovat ho-donilaisnaisten pukuna. Niillä oli Lu-don hänet
somistellut, sikäli kuin hänen intohimonsa muukalaista kohtaan kasvoi.
Ei edes Ko-tanin tyttärellä ollut hienompia helyjä.
"Mutta miksi olette täällä?" tiedusteli Jane. "Olin luullut teidän
tähän mennessä jo päässeen turvallisesti sivistysihmisten pariin,
mikäli vielä olitte elossa."
"_Gott_!" huudahti hän. "Enpä tiedä, miksi yhä elän. Olen rukoillut
kuolemaa ja kuitenkin riipun yhä elämässä. Ei ole mitään toivoa. Olemme
tuomitut jäämään tähän kauheaan maahan, kunnes loppumme tulee. Räme!
Hirvittävä räme! Olen tutkinut sen ääriä, ylimenopaikkaa etsien, kunnes
olen kokonaan kiertänyt tämän kamalan seudun. Hyvinkin helposti tänne
saavuimme; mutta sitten tulivat sateet, eikä nyt voisi yksikään ihminen
kahlata sen limaisen ja nälkäisiä matelijoita kuhisevan liejumeren
halki. Enkö minä ole sitä yrittänyt! Ja pedot, joita samoilee tässä
kirotussa maassa! Ne ahdistelevat minua yöt päivät."
"Mutta kuinka sitten olette niiltä säilynyt?" kysyi Jane.
"Enpä tiedä", vastasi mies synkästi. "Olen paennut ja paennut ja
paennut. Olen kyyrötellyt puunlatvoissa nälissäni ja janoissani monet
vuorokaudet yhteen mittaan. Olen valmistanut aseita -- nuijia ja
keihäitä -- ja oppinut niitä käyttämään. Olen tappanut leijonan
nuijallani. Pureehan ahdistettu rottakin puolestaan; ja mitä me muuta
olemme kuin rottia tässä suunnattomien vaarojen maassa, te ja minä.
Mutta kertokaahan minulle itsestänne."
Jane kertoi hänelle lyhyeen ja tuumi samalla, millä tavoin pääsisi
eroon hänestä. Lady Greystoke ei voinut sietää ajatusta jatkuvasta
oleskelusta tuon miehen kanssa, ainoana toverinaan. Parempi,
tuhatkertaisesi parempi olla yksin, kun yhteisellä oleskelulla ei ollut
enää entistä päämäärää ja mies nyt erityisesti herätti epämääräistä
pelkoa; hänen silmissään oli nyt outo kiilto, jota ei ollut silloin kun
Jane hänet viimeksi näki. Jane ei osannut sitä selittää, hän tiesi
vain, että se herätti hänessä pelontunnetta -- nimetöntä kauhua.
"Te oleskelitte siis kauan A-lurin kaupungissa?" sanoi Obergatz, puhuen
Pal-ul-donin kieltä.
"Olette oppinut tämän kielen?" ihmetteli Jane. "Millä tavoin?"