josta saattoi olla suurta hyötyä, eikä hänen näinä kuukausina ollut
tarvinnut kärsiä tylyä kohtelua eikä puutetta. Mutta kun saksalaiset
lopulta olivat joutuneet pahaan ahdinkoon yhä suurempien voimien
kokoontuessa heitä vastaan Itä-Afrikassa, oli päätetty siirtää hänet
loitommaksi sisämaahan, ja nyt liittyi vaikutteihin karvasmielisyyttä
siitä, että hänen puolivilli puolisonsa oli ovelasti kiusannut ja
häirinnyt heitä pirullisella sitkeydellä ja nerokkuudella. Tämä
sissitoiminta oli johtanut melkoiseen kurin höltymiseen sillä seudulla,
jonka hän oli toimialueekseen valinnut. Heillä oli aihetta syyttää
häntä eräiden upseerien kuolemasta, jotka hän oli omin käsin ottanut
hengiltä, ja kokonaisen juoksuhautaverkoston hävittämisestä, mikä oli
tehnyt tuhoavan kiertoliikkeen brittiläisille mahdolliseksi. Tarzan oli
eksyttänyt heitä nenästä joka taholla, antaen yhä uusia näytteitä
sellaisesta viekkaudesta ja sisukkuudesta, että viholliset pelkäsivät
hänen pelkkää nimeäänkin. Sitä juonta, jolla he lady Greystoken
ryöstäessään olivat uskottaneet tämän saaneen surmansa kahakassa,
olivat he tuhannesti katuneet, päämajansa olematta kuitenkaan vielä
selvillä, milloin oli edullisinta esittää jokin sopimustarjous asiasta.
Tällävälin ei mieliala voinut olla kääntymättä ynseäksi vangille, joka
oli käynyt noin kalliiksi.
Lähettäessään lady Greystoken sisämaahan, pois voitollisten
brittiläisten ladulta, olivat he valinneet hänen saattajakseen
luutnantti Erich Obergatzin, joka oli ollut toisena upseerina
Schneiderin komppaniassa ja ainoana sen upseereista säilynyt
apinamiehen kostolta. Pitkän aikaa oli Obergatz pitänyt Janea eräässä
alkuasukaskylässä, jonka päällikkö vielä tunnusti Saksan vallan. Täällä
ollessaan sai Jane aluksi vain kokea rasitusta mukavuuksien puutteesta,
sillä etäisen ylipäällikön määräykset pitivät toki Obergatzia itseään
kurissa; mutta ajanmittaan kävi elämä kylässä sietämättömäksi, kun
toiminnanhaluinen preussilainen kylläännyttävissä olosuhteissa ärtyi
rettelöisiin väleihin mustien sotilaittensa ja kyläläisten kanssa. Hän
ei näyttänyt huomaavan tai itselleen tunnustavan, vaikka Jane
Claytonille oli aivan selvää, että alkuasukassotilaitten myötätunto
oli kyläläisten puolella ja että kaikki olivat kiusaantuneet
pahantuulisiksi. Vähäisinkin kipinä riitti saamaan aikaan räjähdyksen,
kun luutnantti ei erityisesti ryhtynyt sovittelemaan omaa
esiintymistään tämän tukalan leiriolon tekemiseen viihdyttävämmäksi.
Purkaus tapahtui sitten aivan odottamattomalla tavalla, sotanäyttämöltä
palaavan ja Saksan alamaisiin kuuluvan alkuasukkaan aiheuttamana. Jalat
hellinä, nääntyneenä hän laahusti kylään myöhään eräänä iltapäivänä, ja
ennenkuin Obergatz edes tiesi hänen tulostaan, oli koko kylässä
selvillä, että Saksan valta oli Afrikassa loppunut. Ei kestänyt kauan,
ennenkuin luutnantin alkuasukassotilaat tajusivat, että sitä mahtia,
joka piti heitä palveluksessaan, ei enää ollut eikä siis enää
palkkarahojenkaan maksajaa. Tai niin he ainakin arvelivat. Heille ei
Obergatz enää ollut muuta kuin voimaton ja vihattu muukalainen, ja
lyhyen lopun hän olisi todella saanutkin, jollei alkuasukasnainen, joka
oli uskollisen koiran tavoin kiintynyt Jane Claytoniin, olisi
kiireimmiten tuonut tälle sanaa murhasuunnitelmasta, sillä viattoman
valkoisen naisen kohtalo oli samassa vaakakupissa kuin upseerinkin.
"Nyt he jo kiistelevät siitä, kuka saa teidät omistaa", kertoi hän
Janelle.
"Milloin he hyökkäisivät kimppuumme?" kysyi Jane. "Kuulitko heidän
siitä mainitsevan?"
"Tänä yönä", vastasi vaimo, "sillä nytkin, kun hänellä ei ole ketään
taistelemassa puolestaan, pelkäävät he yhä valkoista miestä. Siksi he
tulevat yöllä ja tappavat hänet vuoteeseen."
Jane kiitti naista ja lähetti hänet pois, jottei hänen naapureissaan
heräisi jälkeenpäin epäluuloa häntä kohtaan. Lady Greystoke meni heti
hökkeliin, jossa Obergatz asui. Hän ei ollut käynyt siellä koskaan
ennen, ja saksalainen kohotti kummastuneena katseensa nähdessään, kuka
hänen vieraansa oli.
Lyhyesti hän kertoi kuulemansa upseerille. Alussa tämä ajatteli vain
soturikunniansa puolustamista, mutta Jane mykistytti hänet
päättäväisesti.
"Sellainen puhe on hyödytöntä", sanoi hän. "Olette ärsyttänyt itseänne
vastaan näiden ihmisten vihan. Olkoonpa heille kerrottu huhu totta tai
valhetta, he uskovat sitä, eikä teillä nyt ole mitään muuta keinoa kuin
pako. Olemme kumpainenkin ennen aamua hengettöminä, jollemme kykene
lähtemään kylästä kenenkään näkemättä. Ette mitenkään voi lannistaa tai
puheella suostuttaa sellaista ylivoimaa."
"Luulette siis, että asema on niin ehdoton?" virkkoi luutnantti ja
hänen sävyssään ja äänessään ilmeni huomattava muutos.
"Asia on aivan niinkuin teille kerroin", vastasi toinen. "Ne tulevat
tänä yönä surmaamaan teidät maatessanne. Hankkikaa minulle pistooleja,
kivääri ja ammuksia, niin olemme menevinämme viidakkoon metsästämään.
Niin olette usein tehnyt. Kenties herättää epäluuloa, että minä seuraan
teitä, mutta se täytyy meidän uskaltaa. Ja muistakaa, arvoisa herra
luutnantti, puhutella palvelijoitanne kiivastellen, jotta he eivät
käytöksestänne huomaa teidän aavistavan, mitä heillä on mielessä. Jos
kaikki käy hyvin, niin lähdemme viidakkoon metsästämään, eikä meidän
ole tarvis palata. -- Mutta nyt on teidän ensin vannottava, että niin
turvattomaksi koituvassa asemassani saan teiltä täysin kunniallista
kohtelua."
"Minä vannon", vastasi mies juhlallisesti, "Jumalan ja keisarin
nimessä, että teille ei tapahdu mitään pahaa minun puoleltani, lady
Greystoke."
"Hyvä on, me teemme tämän liiton auttaaksemme toisiamme takaisin
sivistyneeseen maailmaan, kansallisen vastahakoisuutemme unohtaen",
lausui Jane.
Obergatz oli herännyt rivakalle tuulelle. Hän haki Janelle pistooleja
ja ylimääräisen kiväärin, samoin kuin patruunavöitäkin. Äreänkarskisti
kutsui hän palvelijoitaan, sanoen heille lähtevänsä valkoisen _kalin_
kanssa viidakkoon metsästämään. Riistan liikkeelleajajien oli
lähdettävä pohjoiseen pienelle mäelle asti ja sitten kierrettävä
takaisin itäpuolitse kylää kohti. Pyssynkantajien piti ottaa
ylimääräisiä aseita, samota hänen ja Janen edellä hitaasti itäänpäin ja
jäädä heitä odottamaan kaalamolle noin kolmen neljänneskilometrin
päähän. Neekerit ryhtyivät hommiin tavallista kerkeämmin, ja sekä Jane
että Obergatz saattoivat havaita, että he kylästä lähtiessään
kuiskailivat ja naureskelivat keskenään. "Niistä hylyistä on perin
hauskaa pilaa", murisi Obergatz, "että minä kuolemani aattona ensin
lähden hankkimaan heille lihaa."
Heti kun pyssynkantajat katosivat viidakkoon kylän taakse,
seurasivat molemmat eurooppalaiset samaa polkua, eivätkä Obergatzin
alkuasukassotilaat enempää kuin kylänpäällikönkään asemiehet yrittäneet
heitä estää, sillä hekin epäilemättä hyvin mielellään näkivät, että
valkoiset noutaisivat heille vielä aterian.
Puolen kilometrin päässä kylästä Obergatz kääntyi kaalamolle vievältä
polulta etelää kohti, ja rientäen eteenpäin nuo kaksi koettivat ehtiä
mahdollisimman loitos kylästä ennen yön tuloa. He tiesivät entisten
isäntäinsä tavoista, että yöllä ei ollut suurtakaan pelkoa
takaa-ajosta, koska kyläläiset kunnioittivat Numaa, leijonaansa, liian
paljon, tarpeettomasti uskaltautuakseen paaluvarustuksensa ulkopuolelle
niinä hetkinä, jotka eläinten kuningas mieluimmin valitsi
metsästysajakseen.
Ja näin alkoi näköjään loppumaton sarja kauheita päiviä ja hirveitä
öitä, kun nämä kaksi ponnistivat etelää kohti melkein käsittämättömissä
vaikeuksissa, puutteissa ja vaaroissa. Itärannikko oli lähempänä, mutta
päättäväisesti kieltäytyi Obergatz antautumasta vaaraan joutua brittien
käsiin, palaamalla alueelle, jota nämä nyt pitivät hallussaan. Hän
tahtoi sensijaan yrittää tunkeutua aarniometsän halki Etelä-Afrikkaan,
otaksuen siellä buurien keskuudesta varmasti tapaavansa myötätuntoista
väkeä, joka keksisi jonkun keinon hänen päästäkseen turvallisesti
takaisin Saksaan, ja Janen oli pakko seurata häntä.
Samoilullaan he joutuivat vuorten yli Jad-ben-Othon laaksoon isonlaisen
virran lähteille, joka vuoristosta alkunsa saatuaan yhtyi suurempaan
valtajokeen alempana laaksossa; yhtymäkohta oli sen järven alapuolella,
jonka pohjoisella rannalla A-lur sijaitsi. Samassa yllätti heidät
joukko ho-donilaisia sotilaita. Obergatz pääsi livistämään, mutta Jane
vietiin vankina A-luriin. Sen koommin hän ei ollut saksalaista nähnyt
eikä hänestä kuullutkaan; hän ei tiennyt, oliko upseeri joutunut tuhon
omaksi tässä oudossa maassa vai oliko hänen onnistunut välttää sen
villejä asukkaita ja vihdoin selviytyä Etelä-Afrikkaan.
Jane puolestaan oli ollut vuorotellen teljettynä palatsiin ja
temppeliin, sikäli kuin Ko-tanin tai Lu-donin onnistui ovelalla
juonimisellaan joksikin aikaa riistää hänet kilpailijalta. Ja nyt hän
vihdoin oli uuden isännän hallussa, jonka hän temppelin ja palatsin
juoruista tiesi julmaksi ja turmeltuneeksi. Ja hän oli viimeisen ruuhen
perässä, ja jokaisen vihollisen selkä oli käännettynä häneen, samalla
kun melkein hänen jalkainsa juuressa viruvan Mo-sarin äänekäs
kuorsaaminen ilmoitti, että mies nukkui tajuamatta mitään tämän
maailman asioista.
Tumma ranta häämöitti lähempänä etelässä, kun lady Greystoke livahti
hiljaa ruuhen perän yli järven viileihin aaltoihin. Hän liikkui juuri
sen verran että kykeni pitämään sieraimensa vedenpinnan yläpuolella,
kunnes ruuhi vain heikosti näkyi laskevan kuun viimeisissä säteissä.
Sitten hän ui ripeästi eteläistä rantaa kohti.
Yksinään aseettomana, melkein alastomana tienoolla, jolla pedot ja
vihamieliset ihmiset samoilivat, tunsi hän kuitenkin ensi-kertaa moneen
kuukauteen riemua ja helpotusta. Hän oli vapaa! Entäpä jos seuraava
hetki tuottikin kuoleman! Hän nautti jälleen edes lyhyen tuokion
ehdotonta vapautta. Hänen verensä kohahteli tästä melkein unohdetusta
aistimuksesta, ja tuskin sai hän pidätetyksi ilonhuudahduksen,
noustessaan tyynestä vedestä ja seisahtuessaan hiljaiselle rannalle.
Ah, jospa hänen mahtava puolisonsa nyt vain olisi ollut hänen
vierellään! Miten ääretöntä riemua ja onnekkuutta hän silloin olisikaan
tuntenut! Hän ei kaivannut mitään enempää. Kaupunkien loisto,
sivistyksen- mukavuudet ja ylellisyydet eivät olleet hänestä
puoleksikaan niin kiehtovia kuin viidakon ihana vapaus.
Leijona karjui pimennossa oikealla, herättäen suloista värähtelyä hänen
ruumiissaan. Hiukset tuntuivat hänen niskassaan kohoavan pystyyn --
eikä hän kuitenkaan pelännyt. Joiltakin ammoisilta esivanhemmilta
perityt lihakset vastasivat vaistomaisesti vanhan vihollisen läsnäoloon
-- siinä kaikki. Hän eteni hitaasti ja varovasti metsää kohti. Jälleen
kuului leijonan karjahdus, tällä kertaa lähempää. Hän etsi matalalle
riippuvaa oksaa ja sellaisen löydettyään kiepautti itsensä ketterästi
puun ystävälliseen suojaan. Pitkä ja vaarallinen vaellus Obergatzin
seurassa oli harjaannuttanut hänen jäntereensä ja hermonsa sellaisiin
outoihin tapoihin. Hän haki turvallisen lepopaikan Tarzanin neuvojen
mukaan, ja sinne hän kiepahti yöpuulle kolmenkymmenen jalan korkeudelle
maasta. Häntä vilutti ja hän tunsi olonsa epämukavaksi, mutta hän
nukkui kuitenkin, sillä hänen sydäntään lämmitti uusi toivo ja hänen
väsyneet aivonsa olivat saaneet hetkiseksi huojennusta.
Hän nukkui, kunnes korkealle kohonneen auringon lämpö herätti hänet.
Hän oli levännyt, ja hän jaksoi ruumiillisesti yhtä hyvin kuin hänen
sydämensä oli keveä. Viihdytyksen ja onnen tunne tunki läpi hänen
olemuksensa. Hän nousi keveästi huojuvalla vuoteellaan, ojenteli
lehväin välitse vilkkuvan auringonvalon täplittämiä alastomia raajojaan
ja nuorteata ruumistaan, ja hänen liikkeissään oli kismittelevää
velttoutta muistuttaen pantteria. Valppain silmin hän tähyili alas ja
heristi korviaan, jostakin varoittavasta äänestä tietääkseen vihollisia
-- ihmisiä tai eläimiä -- olevan lähellä. Päästyään vihdoin varmuuteen,
että ympäristöllä ei ollut mitään pelättävää, hän kapusi maahan. Hän
olisi halunnut kylpeä, mutta järvi oli liiaksi avorantainen ja hieman
kaukana turvallisista puista, hänen uskaltautuakseen siihen ennenkuin
ehti paremmin tutustua seutuun.
Hän samoili sinne tänne metsässä etsien ruokaa, jota löysikin
runsaasti. Hän söi ja lepäsi, sillä mitään päämäärää ei hänellä vielä
ollut. Hänen vapautensa oli liian uutta, jotta hän olisi sitä ryhtynyt
tulevaisuuden suunnitelmilla häiritsemään. Sivistyneiden ihmisten
asuinsijat tuntuivat hänestä nyt yhtä utuisilta ja saavuttamattomilta
kuin unennäön puolittain unohdettu sisältö. Kunpa hän vain saisi elää
täällä rauhassa, odottaen ja yhä odottaen _häntä_. Vanha toivo elpyi.
Hän tiesi, että Tarzan tulisi jonakuna päivänä, jos oli elossa. Hän oli
sen aina tiennyt, vaikka oli sydämessään pelännyt hänen tulevan liian
myöhään. Jos oli elossa! Niin, Tarzan tuli, jos oli elossa; ja jos hän
ei ollut elossa, oli Janen yhtä hyvä olla täällä kuin muuallakin, sillä
silloin oli kaikki samantekevää. Hän vain odottaisi loppua niin
kärsivällisesti kuin suinkin.
Kierrellessään hän tuli kristallikirkkaalle purolle, ja sitten hän joi
ja kylpi sen yli riippuvan puun alla, joka tarjosi hänelle tilaisuuden
paeta nopeasti turvaan vaaran uhatessa. Paikka oli rauhallinen ja
ihana, ja hän mieltyi siihen heti ensi silmäyksellä. Puron pohjaa
peittivät pienet sievät kivet ja kiiltävät laavalasin sirut.
Poimiessaan kourallisen kiviä katsellakseen, huomasi hän sormiensa
vuotavan verta sileästi silpaistusta suorasta haavasta. Hän alkoi etsiä
syytä ja näki naarmun tuollaisen vulkaanisen lasisirun viiltämäksi,
jonka syrjä oli melkein yhtä terävä kuin partaveitsi. Jane Clayton
ilahtui. Tässä hän oli Jumalan suomasta saanut käsiinsä ensimmäisen
aihelman, jonka avulla saattoi vähitellen hankkia itselleen sekä aseita
että työkaluja. Tuollainen leikkuuterä oli arvaamaton aarre. Kaikki oli
sen omistajalle mahdollista -- ilman sitä ei mikään.
Hän etsi, kunnes oli kerännyt monta tuollaista kivensirua, joista hänen
oikealla sivullaan riippuva reppu melkein täyttyi. Sitten hän kiipesi
korkeaan puuhun tarkastellakseen niitä kaikessa rauhassa. Joukossa oli
sellaisia, jotka muistuttivat veitsenterää, toiset taas saattoi
helposti muovata keihäänkärjiksi, ja monet pienemmät oli luonto
ikäänkuin aikonut villi-ihmisten nuolenpäiksi.
Keihästä hän yrittäisi ensiksi -- se olisi helpointa. Puun onkalossa
ison oksan tyvessä korkealla maasta oli sopiva säilytyspaikka. Sinne
hän kätki kaikki aarteensa, paitsi yhtä ainoata veitsimäistä liuskaa.
Se kädessään hän astui maahan, etsien hennon, aivan suorana kasvavan
näreen, jota hakkasi ja sahasi, kunnes saattoi katkaista sen poikki,
puuta halkaisematta. Se oli juuri kohtalaisen paksu keihään varreksi --
sellaisen metsästyskeihään, jollaista hänen rakkaat wazirinsa olivat
enimmäkseen pitäneet. Kuinka usein hän oli nähnyt niitä muokattavan! Ja
he olivat opettaneet hänet niitä käyttämäänkin -- sekä niitä että
raskaita sotakeihäitä, -- ja olivat nauraneet ja taputtaneet käsiään,
kun hänen taitavuutensa lisääntyi.
Hän tunsi pensastavat heinäkasvit, joista sai pisimpiä ja sitkeimpiä
kuituja, ja niitä hän keräsi ja kantoi puuhunsa, samoinkuin aiotun
keihäänvarrenkin. Kavuttuaan haarukkaansa hän kumartui työhönsä, hiljaa
hyräillen jotakin pikku sävelmää. Hän yllätti itsensä siitä ja
hymyili... Ensi kerran kaikkina näinä katkerina kuukausina oli laulu
pulpahtanut hänen huuliltaan -- ja ensi kertaa olivat ne kaartuneet
tuollaiseen hymyyn.
-- Tunnen, -- huokasi hän, -- tunnen melkein niinkuin John olisi
vierelläni... oma Johnini... oma Tarzanini!
Hän leikkasi keihäänvarren sopivan pituiseksi, poisti oksat, haarat ja
kuoren, veisteli ja hankasi nystermiä kunnes pinta oli aivan sileä ja
tasainen. Sitten hän halkaisi toisen pään ja pisti sisään kärjen,
muovaillen puun täysin sopivaksi. Sen tehtyään hän laski keihään
syrjään ja alkoi halkoa paksuja heinänkorsia ja takoa ja väännellä
niitä, kunnes oli irroittanut kuidut ja ne jonkun verran puhdistanut.
Senjälkeen hän vei ne purolle, pesi ja toi takaisin ja kietoi tiukasti
keihäänvarren halaistun pään ympäri, johon oli niitä varten kovertanut
koron, ja keihäänkärjen tyvipuolen ympäri, jonka myöskin oli
kivensirulla hieman uurtanut. Se oli kömpelö keihäs, mutta paras, minkä
hän näin lyhyessä ajassa voi hankkia. Myöhemmin, sen hän itselleen
lupasi, laittaisi hän toisia -- lukuisia keihäitä -- joista wazirien
taitavimmatkin peitsimiehet olisivat ylpeilleet.
KAHDEKSASTOISTA LUKU
Pappien oveluutta
Vaikka Tarzan etsi kaupungin ulkosyrjiltä melkein aamunkoittoon asti,
ei hän mistään löytänyt jälkiä puolisostaan. Tuulenhenki toi vuorilta
hänen sieraimiinsa erilaisia tuoksuja, mutta ne eivät vähääkään
vihjaisseet henkilöstä, jota hän tavoitteli. Luonnollinen johtopäätös
oli siis, että Jane oli viety jonnekin muualle. Etsiessään hän oli
monet kerrat kohdannut lukuisain miesten jälkiä, jotka johtivat järveä
kohti, ja hän päätti, että Jane Claytonin ryöstäjät olivat menneet
siitä. Ainoastaan vähentääkseen teoreettista erehtymismahdollisuutta
oli hän huolellisesti tutkinut jokaisen muun A-lurista kaakkoiseen eli
Mo-sarin kaupungin Tu-lurin suuntaan vievän tien, ja nyt hän seurasi
polkua Jad-ben-lulin rantaan, missä retkikunta oli astunut tukeviin
ruuhiin, soutaakseen tyynen ulapan yli.
Hän löysi monia muita samanlaisia aluksia rantaan kiinnitettyinä, ja
yhden niistä hän otti haltuunsa takaa-ajoa varten. Oli kirkas päivä,
kun hän souti lähinnä Jad-ben-lulin alapuolella olevan järven halki; ja
voimakkaasti meloen hän lipui ohitse sen puun näkyvissä, jossa hänen
menetetty puolisonsa nukkui.
Jos vieno tuuli, joka hyväili järven pintaa, olisi puhaltanut etelästä
päin, olisivat kookas apinamies ja Jane Clayton silloin löytäneet
toisensa jälleen; mutta tyly kohtalo oli määrännyt toisin, ja tilaisuus
livahti ohitse hänen ruuhensa mukana, jonka hänen voimakkaat vetäisynsä
pian kuljettivat näkyvistä järven alapäässä alkavaan jokeen.
Seuraten mutkittelevaa jokea, joka juoksi melkoisen matkan pohjoiseen
suuntaan ennenkuin kaartui takaisin laskeakseen Jad-ben-luliin, teki
apinamies suuren kierroksen, kun vesien välinen kannas, josta ruuhet
oli tapana kantaa ylitse, sensijaan olisi säästänyt häneltä
tuntikausien melomisen.
Kun Mo-sar ja hänen soturinsa olivat astuneet ruuhistaan tämän
maataipaleen yläpäässä, oli päällikkö huomannut vankinsa poissaolon.
Koska Mo-sar oli nukahtanut pian sen jälkeen kun he olivat lähteneet
A-lurista, ja kun kukaan sotureista ei muistanut milloin oli
muukalaisen viimeksi nähnyt, oli mahdotonta vähänkään tarkkaan arvioida
paikkaa, missä tämä oli poistunut. Yleisesti otaksuttiin kuitenkin,
että se oli tapahtunut kapeassa joessa, joka yhdisti Jad-ben-lulin
lähinnä sen alapuolella olevaan Jad-bal-luliin; vapaasti tulkittuna se
nimi merkitsi kultajärveä. Mo-sar oli hirveästi suutuksissaan, ja koska
hän itse vain oli menetellyt typerästi, koetti hän tietenkin parhaansa
mukaan sälyttää syyn muiden niskoille.
Hän olisi palannut Janea etsimään, jollei olisi pelännyt kohtaavansa
joko Ja-donin tai ylimmäisen papin lähettämää takaa-ajajien joukkoa,
joilla hän kummallakin tiesi olevan oikeutettua kaunaa häntä vastaan.
Hän ei tahtonut luovuttaa venekuntaakaan omasta turvajoukostaan,
lähettääkseen sen pakolaista etsimään, vaan riensi eteenpäin
mahdollisimman kiireellisesti kannaksen yli ja Jad-in-lulin vesille.
Aamuaurinko juuri kosketteli säteillään Tu-lurin valkoisia kupukattoja,
kun Mo-sarin soutajat työnsivät ruuhensa rantaan kaupungin syrjässä.
Jälleen turvallisina omien muuriensa takana ja monien sotilaiden
suojelemana tunsi päällikkö rohkeutensa palaavan riittävästi ainakin
lähettääkseen kolme venekuntaa etsimään Jane Claytonia ja menemään aina
A-luriin asti, ottaakseen mahdollisuuden mukaan selville, mikä oli
viivyttänyt Bu-lotia. Että tämä ei ollut ehtinyt ruuhirantaan muun
joukon mukana siihen mennessä kun toverit pakenivat pohjoisesta
kaupungista, ei ollut millään tavoin viivyttänyt Mo-saria lähtemästä,
koska hänen turvallisuutensa oli hänelle paljoa tärkeämpi kuin pojan.
Kun nuo kolme venekuntaa ehtivät paluumatkallaan maakannakselle,
hätkähtivät ruuhia vedestä kiskovat soturit kahta pappia, jotka äkkiä
ilmestyivät kantaen keveää ruuhta Jad-in-luliin päin. Ensiksi he
luulivat näiden olevan sittenkin etujoukkona suuremmalle määrälle
Lu-donin puoluelaisia, vaikka hyvin tiesivät, että papit eivät koskaan
antautuneet sotilaselämän vaaroihin eivätkä taistelleetkaan, jollei
heitä hätyytetty ja pakotettu itseään puolustamaan. Sydämessään
halveksivat Pal-ul-donin soturit veltostunutta pappiskuntaa, ja niinpä
he eivät heti ryhtyneetkään hyökkäykseen, kuten olisivat tehneet, jos
nuo kaksi olisivat olleet A-lurin sotilaita pappien asemasta, vaan
pysähtyivät tehdäkseen heille kysymyksen.
Soturit nähdessään antoivat papit rauhan merkin, ja kun heiltä
tiedusteltiin, olivatko yksinään, vastasivat he myöntävästi.
Mo-sarin soturien johtaja salli heidän lähestyä. "Mitä te täällä
teette", kysyi hän, "täällä Mo-sarin maassa, näin kaukana omasta
kaupungistanne?"
"Me tuomme sanomaa ylipappi Lu-donilta Mo-sarille", selitti toinen
papeista.
"Onko se rauhan vai sodan sanoma?" tiedusti soturi.
"Se on rauhantarjous", vastasi pappi.
"Eikö Lu-don lähetä mitään sotilaita perässänne?" uteli johtaja.
"Me olemme yksinämme", vakuutti pappi. "Ei kukaan A-lurissa, paitsi
Lu-don, tiedä retkestämme."
"Sitten saatte jatkaa matkaanne", sanoi soturi.
"Kuka tuo on?" kysyi toinen papeista äkkiä, osoittaen järven yläpäähän
sille kohdalle, missä Jad-bal-lulista tuleva joki laski siihen.
Kaikkien silmät kääntyivät hänen osoittamaansa suuntaan, ja he näkivät
yksinäisen soturin soutamassa ripeästi Jad-in-luliin, ruuhen kokka
käännettynä Tu-luriin päin. Sotilaat ja papit vetäytyivät puiden
suojaan kannaksen kummallekin puolen.
"Se on se kauhea mies, joka nimittää itseään Dor-ul-Othoksi", kuiskasi
toinen papeista. "Tuntisin tuon ruhon niin kaukaa kuin voin erottaa."
"Olet oikeassa, pappi", huudahti eräs sotureista, joka oli nähnyt
Tarzanin silloin kun hän ensiksi astui Ko-tanin palatsiin. "Se on
todellakin hän, jota on syystä nimitetty Tarzan-jad-guruksi."
"Rientäkää, papit", kehoitti joukon johtaja. "Teitä on kaksi melomaan
keveää ruuhta. Helposti ehditte Tu-luriin ennen häntä, varoittaaksenne
Mo-saria hänen tulostaan, sillä hän on vasta äsken saapunut järvelle."
Hetkisen epäröivät papit, sillä heitä hirvitti kohdata tuota kamalaa
miestä, mutta soturi oli itsepintainen, ryhtyipä heitä uhkaamaankin.
Ruuhi otettiin heiltä ja työnnettiin järveen, ja melkein kantamalla
retuutettiin heidät siihen. Heidän yhä vastustellessaan työnnettiin
alus vesille, ja melkein heti he täydellisesti joutuivat ylempänä
järvellä liukuvan yksinäisen soutajan näkyviin. Nyt ei ollut mitään
vaihtoehtoa. Tu-lurin kaupunki tarjosi ainoan turvapaikan, ja kumartuen
soutamaan papit kiidättivät ruuhensa nopeasti sitä kohti.
Soturit vetäytyivät jälleen lehvien kätköön. Jos Tarzan olisi heidät
nähnyt ja tullut tänne tarkastelulle, oli heitä kolmekymmentä yhtä
vastaan, eivätkä he tietenkään pelänneet mahdollisen kahakan
seurauksia; mutta he eivät pitäneet tarpeellisena mennä järvelle häntä
kohtaamaan, koska heidät oli lähetetty etsimään karannutta vankia eikä
ehkäisemään vieraan soturin matkaa; ja tämän päätöksen tekemiseen heitä
epäilemättä vielä kannustivat kertomukset hänen hurjuudestaan ja
urheudestaan, joten heillä ei ollut halua aiheettomasti haastaa hänen
kanssaan riitaa.
Jos Tarzan-jad-guru kenties näkikin heidät, ei hän ainakaan sitä
ilmaissut, vaan souti herkeämättä ja voimakkain vedoin kaupunkia kohti,
eikä hän vähentänyt vauhtiaan, kun molemmat papit tulivat näkyviin.
Samassa kun pappien ruuhi sitten törmäsi rantaan kaupungin vieressä,
hyppäsivät sen soutajat maihin ja riensivät palatsin portille, luoden
säikähtyneitä katseita taakseen. He pyysivät heti päästä Mo-sarin
puheille, sitten kun he olivat ensin varoittaneet vartiosotilaita
Tarzanin lähestymisestä.