hänet omaan satimeensa. Hän kykeni tietysti pelastautumaan
Gryf-temppelistä, johon vangin nokkeluus oli hänet tilapäisesti
teljennyt; mutta lyhyimmänkin viivytyksen aikana ehtisi Ja-don viedä
vangin pois temppelistä ja luovuttaa hänet Ko-tanille. Ylipappi vannoi
kuitenkin kautta Jad-ben-Othon ja kaikkien uskontonsa paholaisten vielä
riistävänsä itselleen kaunottaren. Hän vihasi Ko-tania. Salaisesti hän
oli liittynyt kannattamaan Mo-saria, josta tulisi hänelle aulis kätyri.
Ehkäpä hän siis tästä saisi kauan odottamansa tilaisuuden -- verukkeen,
jolla nostattaisi kansan kapinaan, kukistaisi Ko-tanin ja korottaisi
valtaistuimelle Mo-sarin, hänen, Lu-donin, ollessa Pal-ul-donin
todellisena hallitsijana. Hän lipaisi ohuita huuliaan, etsiessään
ikkunaa, josta Tarzan oli tullut sisälle ja joka nyt oli ainoana
pääsytienä hänelle itselleen. Varovasti hiipi pappi lattian yli,
hapuillen käsillään, ja kun hän sitten havaitsi, että salaluukkukin oli
hänelle viritetty, pääsi tuima ärähdys hänen huuliltaan. -- Sitä
naaraspaholaista! -- jupisi hän. -- Mutta hän saa maksaa, hän saa
maksaa! Kautta Jad-ben-Othon, hän saa kalliisti maksaa!
Hän ryömi ulos ikkunasta ja kiipesi helposti seinää pitkin maahan.
Ajaisiko hän takaa Ja-donia ja naista, uskaltautuen karskin
päällikön kanssa vihaväleihinkin, vai odottaisiko aikaansa, kunnes
petollisuudella ja vehkeillä pääsisi tarkoituksensa perille? Hän
valitsi jälkimmäisen ratkaisun, kuten hänenkaltaiseltaan saattoi
odottaakin. Mennen asumukseensa hän kutsui luokseen joitakuita pappeja
-- sellaisia, jotka olivat hänen parhaita uskottujaan ja ottivat osaa
hänen kunniahimoiseen pyrkimykseensä, että temppeli saisi palatsin
ehdottomaan herruuteensa. Kaikki nämä miehet vihasivat Ko-tania.
"Aika on tullut", ilmoitti hän heille, "korottaa temppelin mahti
ratkaisevasti palatsin määräämisvaltaa korkeammalle. Ko-tanin tulee
väistyä Mo-sarin tieltä, sillä Ko-tan on uhmannut teidän ylimmäistä
pappianne. Mene siis, Pan-sat, kutsumaan Mo-sar salaa temppeliin, ja te
toiset lähtekää kaupungille varoittamaan meille uskollisia sotureita,
jotta he olisivat valmiit ja käytettävissä, kun hetki lyö."
Tuntikauden he vielä pohtivat valtiokaappauksen yksityiskohtia. Joku
tunsi orjan, joka temppelin käsirummulla annetusta merkistä survaisisi
puukon Ko-tanin sydämeen vapautensa lunnaaksi. Toinen arveli erään
palatsiupseerin salaisuuden tietämisellä voivansa pakottaa asianomaisen
päästämään joukon Lu-donin sotureita erinäisiin palatsin osiin.
Mo-sarin ollessa kylttinä tuntui salahankkeen onnistuminen kutakuinkin
varmalta, ja niin he hajaantuivat kukin asioilleen palatsiin ja
kaupunkiin.
Kun Pan-sat astui palatsin alueelle, kuuli hän äkillistä hälinää
_pal-e-don-son_ suunnalta, ja muutamaa minuuttia myöhemmin näki Lu-don
kummakseen hänen palaavan ylipapin huoneistoon hengästyneenä ja
kiihtyneenä.
"Mitä nyt, Pan-sat?" huudahti Lu-don. "Ajavatko sinua paholaiset?"
"Oi mestari, meidän aikamme on tullut ja mennyt sillä välin kuin
istuimme täällä suunnittelemassa. Ko-tan on jo kuollut ja Mo-sar on
paennut. Hänen puoluelaisensa taistelevat palatsin soturien kanssa,
mutta heillä ei ole päämiestä, kun Ja-don johtaa toisia. Kykenin
saamaan vain vähän selkoa muutamilta säikkyneiltä orjilta, jotka olivat
paenneet nujakan alussa. Eräs kertoi, että Bu-lot oli tappanut
kuninkaan, ja sanoi nähneensä Mo-sarin ja murhaajan rientävän pois
palatsista."
"Ja-don", jupisi ylimmäinen pappi. "Ne hupsut huutavat hänet
kuninkaaksi, jollemme toimi ripeästi. Mene kaupungille, Pan-sat -- ole
nopsa ja huutele sanomaa, että Ja-don surmasi kuninkaan ja yrittää
anastaa valtaistuimen O-lo-alta. Lisäile siihen parhaasi mukaan, että
Ja-don on uhannut tuhota papit ja heittää alttarin Jad-ben-luliin.
Hälytä kaupungin soturit ja yllytä heitä tekemään heti hyökkäys. Vie
heidät temppeliin salakäytävän kautta, jonka vain papit tietävät.
Siellä voimme kannustaa heidät ryntäämään palatsia vastaan ennen
kuin ehtivät kuulla totuuden. Mene, Pan-sat -- älä viivyttele
silmänräpäystäkään.
"-- Mutta maltas", huusi hän, kun pappi kääntyi lähteäkseen huoneesta;
"näitkö vilahdustakaan ja kuulitko mitään siitä vieraasta valkoisesta
naisesta, jonka Ja-don sieppasi Gryf-temppelistä, missä pidimme häntä
vangittuna?"
"En muuta kuin että Ja-don vei hänet palatsiin ja uhkasi pappeja
väkivallalla, jos eivät sallisi hänen mennä ohitseen", vastasi Pan-sat.
"Tämän ne minulle kertoivat, mutta mihin hänet on palatsissa kätketty,
sitä en tiedä."
"Ko-tan määräsi hänet vietäväksi Kiellettyyn puutarhaan", sanoi Lu-don,
"epäilemättä löydämme hänet sieltä. Ja lähde nyt toimittamaan
tehtäväsi, Pan-sat."
Lu-donin kammion viereisessä käytävässä nojaili kamalasti naamioitu
pappi seinää vasten oviaukkoa verhoavan uutimen ääressä. Jos hän
kuunteli, täytyi hänen erottaa kaikki, mitä Pan-sat ja ylipappi
keskenään haastoivat; ja että hän oli kuunnellut, sen saattoi päättää
hänen nopeasta väistymisestään läheisen käytävän varjoon, kun alempi
pappi astui lattian yli ovea kohti. Pan-sat meni matkoihinsa,
tietämättä toisen läsnäoloa, vaikka melkein hipaisi häntä rientäessään
salakäytävää kohti, joka johti Jad-ben-Othon temppelistä syvältä
palatsin alitse sen takana sijaitsevaan kaupunkiin; eikä hän myöskään
huomannut, että äänetön olento seurasi hänen jäljessään.
KUUDESTOISTA LUKU
Lu-donin juoni raukeaa
Pettynyt gryf mylvi raivosta, kun Tarzanin sileä, ruskea ruumis,
halkaisten kuun valaiseman veden, työntyi hirviön allikon seinässä
olevasta aukosta, solahtaen ulkojärveen. Apinamies hymyili
ajatellessaan, kuinka verrattain helposti oli tehnyt tyhjäksi
ylimmäisen papin aikeet, mutta hänen kasvonsa synkistyivät jälleen, kun
hän sitten muisti, mikä kamala vaara hänen puolisoaan uhkasi. Hänen
ainoaksi pyrkimyksekseen jäi nyt mahdollisimman pikainen paluu
huoneeseen, jossa oli hänet viimeksi nähnyt, Gryf-temppelin kolmanteen
kerrokseen; mutta miten hän voisi osata takaisin temppelialueelle, se
ei ollut helposti ratkaistava kysymys.
Kuutamossa hän näki äkkijyrkän kallion kohoavan vedestä pitkälti
rannalla -- ulottuen paljon kauemmaksi kuin temppelin ja palatsin
alueet ja nousten korkealle hänen yläpuolelleen, näköjään
voittamattomana esteenä% hänen palaamiselleen. Uiden sen vierustalle
hän seurasi kallioseinää ja etsi valppaasti edes pientä jalansijaa sen
sileältä, torjuvalta pinnalta. Hänen yläpuolellaan ja aivan
ulottumattomissa oli lukuisia reikiä, mutta ei ollut mitään keinoa
päästä niihin käsiksi. Sitten hänen toiveensa elpyivät, kun edempänä
näkyi aukko vesirajassa. Muutamilla vetäisyillä hän pääsi sen luo --
uiden varovasti, niin että väistyvä vesi ei vähääkään pulahdellut. Hän
pysähtyi aukon lähelle tähystelemään. Ketään ei ollut näkyvissä.
Hiljalleen hän kohotti ruumiinsa aukon kynnykselle, ja sileä, ruskea
iho kiilsi kuutamossa, kun vesi valui siitä pieninä säteilevinä
suihkuina.
Hänen eteensä aukeni hämärä käytävä. Sitä valaisi niukasti vain
kuutamo, joka heikkona kajastuksena tunki sisälle vähän matkan päähän
suuaukosta. Liikkuen niin ripeästi kuin viisas varovaisuus salli,
seurasi Tarzan käytävää luolan sisukseen. Siellä tuli jyrkkä käänne ja
sitten portaat, joiden päässä oli toinen, kallion kupeen kanssa
yhdensuuntainen käytävä. Tätä käytävää valaisivat himmeästi seinän
syvennyksiin melkoisen matkan päähän toisistaan pistetyt lepattavat
pikituohukset. Nopealla yleissilmäyksellä havaitsi apinamies useita
aukkoja käytävän kummallakin puolella, ja hänen terävät korvansa
erottivat ääniä, jotka ilmaisivat, että muitakin olentoja oli
lähettyvillä -- arvatenkin pappeja, jossakin käytävään avautuvista
kammioista.
Päästä huomaamattomana tämän vihollisasumuksen läpi näytti aivan
mahdottomalta. Hänen täytyi taaskin turvautua valeasuun, ja
kokemuksesta tietäen, miten sellainen oli parhaiten hankittavissa, hän
hiipi käytävää pitkin lähimmälle ovelle. Niinkuin Numa, leijona,
virkkua saalistaan väijyessään painui hän vavahtelevin sieraimin
uutimien eteen, jotka peittivät hänen näkyvistään suojan sisustan.
Tovin kuluttua katosi hänen päänsä kammioon, sitten hartiat ja notkea
ruumis, ja verhot putosivat hiljaa takaisin paikoilleen. Hetkistä
myöhemmin olisi tyhjään käytävään voinut kuulla lyhyen huoahtavan
korahduksen, ja taas oli kaikki hiljaista. Kului minuutti, toinen ja
kolmaskin, ja sitten verhot työnnettiin syrjään ja kamalasti naamioitu
Jad-ben-Othon temppelin pappi harppasi käytävään.
Hän asteli ripeästi eteenpäin ja oli juuri kääntymäisillään erääseen
haarakäytävään, kun hänen huomionsa kiintyi vasemmalla puolella
olevasta kammiosta kuuluviin ääniin. Hän pysähtyi heti, harppasi sitten
käytävän poikki ja jäi seisomaan, korva painettuna taljoihin, jotka
verhosivat huoneessa olijat häneltä ja hänet heiltä. Äkkiä hän hyppäsi
taaksepäin, piiloutuen sivukäytävän varjoon, ja melkein samassa
avautuivat uutimet, joiden ääressä hän oli kuunnellut, ja huoneesta
tuli pappi, kääntyen äkkiä pääkäytävään. Hiipivä kuuntelija odotti
kunnes toinen oli päässyt vähän matkan päähän, ja astuen esille
piilopaikastaan lähti sitten ääneti tätä seuraamaan.
He astelivat lyhyen taipaleen sitä käytävää pitkin, joka oli
yhdensuuntainen kallion etusivun kanssa, ja sitten Pan-sat otti
pikituohuksen eräästä seinäsyvennyksestä ja kääntyi äkkiä pieneen
komeroon vasemmalle. Vaanija seurasi varovaisesti ja ehti kyllin
ajoissa nähdäkseen lepattavan valon säteiden heikosti välähtelevän
edessään permannossa olevasta aukosta. Täältä hän löysi portaat, niiden
kaltaiset, joita waz-donit käyttivät kiivetessään kallionkuvetta pitkin
luoliinsa; ne johtivat alemmalle tasolle.
Varmistauduttuaan siitä, että hänen oppaansa mitään aavistamatta jatkoi
matkaansa, astui Tarzan alas hänen perässään ja hiipaili eteenpäin.
Käytävä oli nyt sekä kaita että matala, niin että pitkällä miehellä
juuri oli tilaa kävellä pystyssä, ja usein katkaisivat sen portaat,
jotka aina johtivat alaspäin. Niissä oli harvoin enemmän kuin kuusi
askelmaa ja joskus vain parikin, mutta kaikkiaan arvioitsi väijyjä
heidän laskeutuneen viidestä, seitsemäänkymmeneen jalkaan yläkäytävän
tasolta, kun tie päättyi vähäiseen komeroon, jonka toisella sivulla oli
pieni muraläjä.
Laskien lamppunsa permannolle alkoi Pan-sat kiireesti heitellä
kivenkappaleita sivulle, pian paljastaen muurin juurelta pikku reiän,
jonka toisella puolella taaskin näkyi olevan muraläjä. Senkin hän
poisti, kunnes syntyi kyllin iso aukko hänen kontatakseen lävitse.
Jättäen tuohuksensa yhä palamaan permannolle ryömi pappi kaivamastaan
aukosta sisälle ja hävisi vaanijansa silmistä, tämän piillessä ahtaan
käytävän pimennossa taampana.
Heti hänen mentyään toinen kuitenkin käytti samaa pääsytietä ja
havaitsi aukon läpi laahauduttuaan olevansa kapealla penkereellä noin
puolitiessä järvenpinnan ja ylhäällä kohoavan kallionhuipun välillä.
Penger kohosi vinoon ylöspäin, päättyen kallion kaltaalla rakennuksen
peräpäähän, jonne valepappi saapui juuri ajoissa, nähdäkseen Pan-satin
jatkavan matkaansa sen takana olevaan kaupunkiin.
Hänen kääntyessään läheisestä kulmasta astui vaanija ulos oviaukosta ja
tarkasteli ympäristöä. Tyytyväisyydekseen hän totesi, että saatu
opastus oli ollut riittävä. Hänen sivullaan, ehkä sadan metrin päässä,
piirtyivät palatsin valkoiset muurit pohjoista taivasta vasten. Aikaa,
joka häneltä oli kulunut temppelin ja kaupungin välisen salakäytävän
varmaan keksimiseen, hän ei pitänyt menetyksenä, vaikka olikin
kärsimätön jokaisesta silmänräpäyksestä, joka viivytti häntä
varsinaiseen päämäärään pyrkimisessä. Se oli kuitenkin näyttänyt
hänestä välttämättömältä rohkean suunnitelman menestymiseksi, jonka hän
oli laatinut ylimmäisen papin kammion oviverhojen takana kuunnellessaan
Lu-donin ja Pan-satin keskustelua.
Yksinään epäluuloista ja puolivilliä viholliskansaa vastassa hän tuskin
saattoi toivoa hyvää ratkaisua sille ainoalle suurelle hätäkeinolle,
josta hänelle rakkaimman olennon elämä ja onni riippuivat. Hänen
tähtensä oli voitettava liittolaisia, ja sitä varten hän oli uhrannut
nämä kalliit hetket; mutta nyt hän siekailematta lähti pyrkimään
palatsin alueelle, voidakseen ottaa selville, mikä uusi vankila oli
varattu hänen menetetyn puolisonsa säilytyspaikaksi.
Hän ei kohdannut mitään estettä, astuessaan palatsin portilla vartijan
ohi; hänen papillinen naamioituksensa ehkäisi kaikki epäluulot.
Sotilaita lähestyessään hän piti kädet selän takana ja luotti
kohtaloon, että porttikäytävän ainoan pikituohuksen samea valo ei
paljastaisi hänen epä-pal-ul-donilaisia jalkojaan. Vartijat olivat
tosiaan niin tottuneet pappien liikehtimiseen, että kiinnittivät häneen
varsin vähän huomiota, ja niin hän riensi eteenpäin palatsin alueelle.
Hän tapasi puutarhan tyhjillään eikä ainoatakaan jälkeä hänestä, jota
etsi. Että Jane oli tuotu tänne, sen hän tiesi kuulemastaan Lu-donin ja
Pan-satin keskustelusta ja oli varma, että ylimmäinen pappi ei ollut
vielä ehtinyt siirrättää pois häntä palatsin piiristä. Hän tiesi, että
puutarha oli varattu yksinomaan prinsessalle ja tämän seuranaisille,
joten oli järkevää otaksua, että Janen toimittaminen puutarhaan oli
voinut tapahtua ainoastaan Ko-tanin käskystä. Näin ollen oli
luonnollista olettaa, että hän löytäisi puolisonsa jostakin muualta
O-lo-an asuinsijoilta.
Missä tämän asunto sijaitsi, saattoi hän ainoastaan arvailla, mutta oli
hyvinkin oletettavissa, että sen täytyi olla puutarhan ääressä. Niinpä
hän vielä kerran kiipesi muurin yli ja kiertäen sen päätyviertä
suuntasi askeleensa käytävälle, jonka päätteli johtavan lähimpänä
Kiellettyä puutarhaa sijaitsevaan palatsin osaan.
Ihmeekseen hän pani merkille, että paikka oli vartioimatta, ja sitten
hänen korvaansa osui vihaista ja kiihtynyttä äänten hälinää eräästä
sisäsuojasta. Sen opastamana hän riensi useiden käytävien ja kammioiden
läpi, kunnes seisoi oviuutimien edessä, jotka erottivat hänet
kiistaajien huoneesta. Hiukan kohottaen taljoja hän vilkaisi sisälle.
Siellä oli kaksi naista kamppailemassa ho-donilaisen soturin kanssa.
Toinen oli Ko-tanin tytär ja toinen kor-ul-jalainen Pan-at-li.
Juuri sillä hetkellä, kun Tarzan kohotti verhoja, paiskasi soturi
O-lo-an kiukkuisesti permantoon, tarttui Pan-at-lin tukkaan, veti
puukkonsa tupestaan ja kohotti sen ilmaan. Heittäen kuolleen papin
haittaavan päähineen hartioiltaan apinamies harppasi esille, tarttui
petoon takaapäin ja antoi hänelle yhden ainoan rusentavan iskun.
Kun mies tuupertui hengettömänä permannolle, tunsivat molemmat naiset
samalla kertaa Tarzanin. Pant-at-li vaipui polvilleen ja olisi painanut
päänsä hänen jalkoihinsa, jollei mies olisi kärsimättömästi käskenyt
hänen nousta. Hänellä ei ollut aikaa kuunnella naisten kiitollisuuden
vakuutuksia tai vastata monilukuisiin kysymyksiin, joita tiesi pian
alkavan tulvia heidän huuliltaan.
"Sano minulle", huudahti hän, "missä se oman rotuni nainen on, jonka
Ja-don toi tänne temppelistä?" -- "Hän on vasta hetkisen ollut poissa",
vastasi O-lo-a; "Mo-sar, tuon otuksen isä", ja neitonen viittasi
suuttuneesti sormellaan Bu-lotin ruumiiseen, "sieppasi hänet ja vei
mukanaan."
"Minne päin?" kysyi Tarzan. "Kerro nopeasti."
"Tuolle suunnalle", ilmoitti Pan-at-li, osoittaen ovikäytävää, josta
Mo-sar oli lähtenyt. "He tahtoivat viedä prinsessan ja vieraan naisen
Tu-luriin, Mo-sarin kaupunkiin Tumman järven rannalle."
"Minä menen häntä etsimään", sanoi apinamies Pan-at-lille; "hän on
puolisoni. Ja jos jään eloon, hankin keinoja vapauttaakseni sinutkin ja
palauttaakseni sinut Om-atille."
Ennenkuin tyttö ehti vastata, oli hän hävinnyt oviverhojen taakse,
jotka olivat lähellä korokkeen jalkopäätä. Käytävä, jota pitkin hän
juoksi, oli huonosti valaistu; niinkuin melkein kaikki käytävät
ho-donien kaupungissa, se mutkitteli puolelle ja toiselle, nousi ja
laski. Mutta vihdoin se päättyi äkkimutkaan, josta hän tuli sotilaiden
täyttämään pihaan. Ne olivat osa palatsin vartiostoa, jonka muuan sen
alemmista päälliköistä oli juuri hälyttänyt liittymään Ko-tanin
sotilaihin osallisina juhlasalissa riehuvaan kahakkaan.
Kun he näkivät Tarzanin, joka oli kiireessä unohtanut ottaa naamioivan
päähineen permannolta, nousi kova meteli. "Jumalanpilkkaaja!
Temppelinhäväisijä!" kajahteli käheästi villeistä kurkuista; mutta
joukossa oli muutamia, jotka huusivat: "Dor-ul-Otho!" siten ilmaisten,
että vielä oli niitäkin, jotka olivat säilyttäneet uskonsa hänen
jumaluuteensa.
Astua pihan yli vain puukolla varustettuna tämän tungeksivan
soturijoukon läpi näytti jättiläiskokoisesta apinamiehestäkin
mahdottomalta. Nyt hänen täytyi käyttää älyään, ja nopeasti, sillä
miehet alkoivat häntä saartaa. Hän olisi voinut kääntyä takaisin
käytävään, mutta pako olisi näin perin uhkaavassakin käänteessä vain
viivästyttänyt häntä Mo-sarin ja puolisonsa takaa-ajossa.
"Seis!" huusi hän, kohottaen kämmenen heitä kohti. "Minä olen
Dor-ul-Otho ja saavun tuomaan sanaa Ja-donilta, joka isäni tahdosta
tulee kuninkaaksenne nyt, kun Ko-tan on surmattu. Ylipappi Lu-don on
suunnitellut palatsin valtausta, uskollisten soturien tuhoamista, jotta
Mo-sar huudettaisiin kuninkaaksi -- Mo-sar, josta tulisi Lu-donin
juoksupoika ja kätyri. Seuratkaa minua! Ei ole aikaa hukattavana, jos
tahdotte estää Lu-donin kaupungista haalimat petturit tunkeutumasta
palatsiin salatietä ja yllättämästä Ja-donin johtamat uskolliset
miehet."
He epäröivät hetkisen. Vihdoin eräs puhui. "Mitä takeita on meillä",
kysyi hän, "ettet vain itse viettele meitä nyt pois juhlasalin
kahakasta, jotta Ja-donin rinnalla taistelevat nujerrettaisiin?"
"Henkeni on teille takuuna", vastasi Tarzan. "Jos huomaatte minun
valehdelleen, on teitä kyllin monta rangaistaksenne minua millä tavoin
ikinä haluatte. Mutta tulkaa, ei ole aikaa menetettävänä. Alemmat papit
keräävät jo sotureitaan alhaalla kaupungissa." Ja odottamatta enempää
väittelyä hän harppasi suoraan heitä kohti portille päin, joka johti
palatsin pääkäytävälle pihan vastakkaiselta sivulta.
Hitaampina ajattelussaan kuin hän, soturit pyyhkäisi puolelleen hänen
suurempi alotekykynsä ja se pakottava voima, joka oli kaikilla
johtajiksi syntyneillä. Ja niin he seurasivat rotevaa apinamiestä,
jonka valehäntä laahautui hervottomasti takana -- mutta hänestä se ei
ollut naurettavaa. Hän vei heidät ulos kaupunkiin ja kohti vaatimatonta
rakennusta, josta Lu-donin salainen käytävä johti temppeliin, -- ja
viimeisestä mutkasta kääntyessään he näkivät edessään sotilaspaljouden,
joka lisääntyi nopeasti kaikilta suunnilta, A-lurin kavaltajien
noustessa liikekannalle -- papiston komennuksesta.
"Totta puhuit, muukalainen", sanoi Tarzanin vieressä asteleva
päällikkö; "tuolla soturit ovat pappeineen, niinkuin meille kerroit."
"Ja nyt", vastasi apinamies, "kun olen täyttänyt lupaukseni, tahdon
lähteä tavoittamaan Mo-saria, joka on tehnyt minulle suuren vääryyden.
Sanokaa Ja-donille, että Jad-ben-Otho on hänen puolellaan, älkääkä
unohtako mainita hänelle sitäkään, että Dor-ul-Otho teki tyhjäksi
Lu-donin suunnitelman palatsin valtauksesta."
"Minä en unohda", vastasi päällikkö. "Mene matkallesi. Meitä on
kylliksi kukistaaksemme kavaltajat."
"Sano minulle", kysyi Tarzan, "miten saatan tuntea Tu-lurin kaupungin?"
"Se on A-lurin alapuolella toisen järven eteläisellä rannalla, ja
järveä nimitetään Jad-in-luliksi."
He lähestyivät nyt kavaltajajoukkoa, joka ilmeisesti luuli heitä
uudeksi omien puoluelaistensa osastoksi, koska heillä ei näkynyt olevan
mitään puolustautumisen tai peräytymisen aikomusta. Äkkiä päällikkö
korotti äänensä hurjaksi sotahuudoksi, johon hänen seuraajansa heti
yhtyivät, ja ikäänkuin tuo huikkaus olisi ollut käsky, teki koko joukko
samalla rajun hyökkäyksen yllätettyjä kapinoitsijoita vastaan.
Tyytyväisenä hätäkeksintönsä tulokseen ja varmana, että se
vahingottaisi Lu-donin pyrkimyksiä, Tarzan kääntyi sivukadulle ja
kiirehti kaupungin laitapuolta kohti, etsimään jälkiä, jotka johtivat
eteenpäin etelään, kohti Tu-luria.
SEITSEMÄSTOISTA LUKU
Janen pako
Mo-sarin kantaessa Jane Claytonia kuningas Ko-tanin palatsista reutoi
vangittu herkeämättä vastaan, päästäkseen jälleen irti. Ryöstäjä koetti
pakottaa häntä kävelemään, mutta uhkauksista ja ärähdyksistä huolimatta
ei Jane tahtonut vapaaehtoisesti edetä ainoatakaan askelta sille
suunnalle jonne toinen oli pyrkimässä. Päinvastoin heittäysi hän maahan
joka kerta kun mies yritti asettaa hänet jaloilleen, joten hänen täytyi
kantaa saalistaan, lopulta sitoen uhrilta kädet ja panna hänelle kapula
suuhun, säästyäkseen enemmiltä naarmuilta, sillä tämän naisen
rohkeus ja voima olivat suuremmat kuin hänen kauneudestaan ja
hentoudestaan olisi saattanut päätellä. Saavuttuaan vihdoin miestensä
kokoontumispaikalle tunsi Mo-sar todellista huojennusta, kun sai
luovuttaa vankinsa kahden rotevan soturin huostaan; mutta näiden oli
pakko kantaa ryöstettyä naista, sillä Mo-sar pelkäsi Ko-tanin
seuralaistensa kostoa siinä määrin, ettei sietänyt mitään viivytystä.
Ja näin he laskeutuivat alas kallioilta, joihin A-lur on louhittu
Jad-ben-lulin alapäätä reunustaville niityille. Järven rannalla oli
vahva ruuhilaivue. Alukset oli koverrettu puunrungoista keula ja perä
veistettyinä kummallisten nisäkkäiden ja lintujen muotoisiksi, ja ne
oli kirkkaasti värittänyt joku sen alkeistehoisen taidesuunnan mestari,
joka ei onneksi ole vailla harrastajia nykyaikanakaan.
Tällaisen ruuhen perään soturit Mo-sarin viittauksesta heittivät
vankinsa. Mo-sar itse asettui seisomaan hänen viereensä, soturien
sijoittuessa paikoilleen ruuhiin ja valitessa meloja.
"No, kaunokainen", sanoi hän, "olkaamme ystäviä, niin sinulle ei tehdä
pahaa. Saat nähdä, että Mo-sar on suopea isäntä, jos tottelet häntä."
Ja luullen tekevänsä muukalaiseen hyvän vaikutuksen Mo-sar poisti
häneltä suukapulan ja irroitti hihnat ranteista, hyvin tietäen, että
hän ei voisi päästä pakoon sotilaitten ympäröimänä; ja kun he kohta
liukuisivat ulapalla, olisi vanki yhtä hyvässä tallessa kuin telkien
takana.
Ja laivue lähti liikkeelle sadan melan keveän loiskahtelun tahdissa,
seuratakseen niiden jokien ja järvien mutkia, joiden kautta
Jad-ben-Othon laakson vedet tyhjentyvät laajaan etelän rämeeseen.
Lepäillen toisen polvensa varassa soturit katselivat keulaan päin ja
väsyneenä turhiin yrityksiin saada nyrpeältä vangiltaan vastauksia
kyyrötti Mo-sar viimeisen ruuhen pohjalla, selin Janeen, ja nojasi
päätänsä parrasta vasten aikoen torkahtaa.
Näin he soluivat ääneti Jad-ben-lulin laskuväylänä olevan pienen joen
vihantain rantain välitse, milloin kuutamossa, milloin veden yli
riippuvien puunoksien tummassa siimeksesä, ja vihdoin toista järveä
pitkin, jonka mustat rantaviivat näyttivät kuutamoisen yön
kummallisessa kimmelteessä kaukaisilta.
Jane Clayton istui valppaana viimeisen ruuhen perässä. Monet kuukaudet
hän oli ollut herkeämättömän valvonnan alaisena, ensin toisen rodun
vankina ja nyt toisen. Siitä etäisestä päivästä asti, jona kapteeni
Fritz Schneider alkuasukasjoukkoineen oli sodan vaatimusten nimessä
ryöstänyt ja hävittänyt Greystoken kartanon ja vienyt kartanonrouvan
mukanaan, ei tämä ollut kertaakaan hengähtänyt vapaasti. Siitä, että
oli vauriotta suoriutunut lukemattomista vaaroista, kiitti hän
yksinomaan hyvän ja aina läsnäolevan kaitselmuksen huolenpitoa.