Jane Clayton kääntyi Lu-donin katseen suuntaan ja näki oviaukossa
sotilaan mahtavan hahmon, jonka jäykillä piirteillä oli ankaran ja
tinkimättömän arvovallan leima.
"Tulen kuningas Ko-tanin käskystä", vastasi Ja-don, "siirtämään kauniin
muukalaisen Kiellettyyn puutarhaan."
"Kuningas uhmaa minua, Jad-ben-Othon ylimmäistä pappia?" huudahti
Lu-don.
"Se on kuninkaan käsky -- minä olen sanonut sanottavani", järäytti
Ja-don, jonka sävy ei ilmaissut pelkoa enempää kuin kunnioitustakaan
pappia kohtaan.
Lu-don tiesi hyvin, miksi kuningas oli valinnut tämän sanansaattajan,
jonka kerettiläisyys oli tunnettu, joskin hänen valta-asemansa oli
tähän asti suojellut hänet papin vehkeiltä. Lu-don vilkaisi salavihkaa
katossa riippuviin hihnoihin. Miksikä ei? Kunpa hän vain voisi toimia
niin, että saisi Ja-donin vietellyksi huoneen vastakkaiselle sivulle!
"Tule", sanoi hän suostuttelevalla äänellä, "pohtikaamme asiaa!" ja
siirtyi sitä paikkaa kohti, jonne toivoi Ja-donin häntä seuraavan.
"Siinä ei ole mitään pohtimista", vastasi Ja-don, mutta seurasi
kuitenkin pappia, peläten petosta.
Jane tarkkasi heitä. Hän näki soturin kasvoissa ne ihailtavat miehuuden
ja kunniallisuuden piirteet, joita aseiden käyttö parhaiten kehittää.
Tekopyhässä papissa ei ilmennyt mitään sovittavaa ominaisuutta. Näistä
kahdesta hänen oli siis viisainta valita soturi. Hänen parissaan
saattoi toivoa jotakin -- Lu-donin ei mitään. Jo pelkkä siirtyminen
toisesta vankilasta toiseen saattoi tarjota jonkun pakomahdollisuuden.
Hän punnitsi näitä seikkoja ja teki päätöksensä, sillä Lu-donin nopea
vilkaisu hihnoihin ei ollut jäänyt häneltä huomaamatta ja oivaltamatta.
"Soturi", sanoi hän kääntyen Ja-donin puoleen, "jos tahdot elää, niin
älä astu sille kohdalle permantoa!"
Lu-don loi vankiinsa vihaisen katseen. "Vaiti, orjatar!" tiuskaisi hän.
"Ja missä siinä piilee vaara?" kysyi Ja-don Janelta, Lu-donista
välittämättä.
Nainen viittasi hihnoihin. "Katso!" sanoi hän, ja ennenkuin ylipappi
ehti estää oli hän tarttunut seinuketta hallitsevaan köyteen, ja
irtoseinä pudota jymähti alas, erottaen Lu-donin soturista ja hänestä
itsestään.
Ja-don katsoi häneen kysyvästi. "Hän olisi tehnyt minulle sievän
kolttosen, jollet olisi tullut väliin", sanoi hän; "pitänyt minua
tuolla vangittuna, ja raahannut sinut jonnekin muualle temppelinsä
sokkeloihin."
"Hän olisi tehnyt enemmänkin", vastasi Jane osoittaen toista hihnaa.
"Tämä irroittaa pidikkeistään laskuluukun, joka on permannossa
väliseinän toisella puolella. Sille astuessasi olisit suistunut
onkaloon temppelin alle. Sellaisella kohtalolla on Lu-don minuakin
usein uhkaillut. En tiedä, puhuuko hän totta, mutta hän sanoo, että
siellä on vangittuna temppelin paholainen -- valtavan iso gryf."
"Temppelissä on gryf", selitti Ja-don. "Sen ruokkimiseksi kuten
uhritoimituksiakin varten pitävät papit meitä ahkerasti hankkimassa
heille vankeja. Mutta toisinaan valitaan uhreiksi omia kansalaisiamme,
joita vastaan Lu-don on alkanut kantaa kaunaa. Minua hän on pitänyt
kauan silmällä. Nyt hän olisi saanut tilaisuuden tuhota minut, jollet
sinä olisi hänen elkeitään estänyt. Sano minulle, nainen, miksi minua
varoitit. Emmekö me kaikki ole sinun vanginvartijoitasi ja
vihollisiasi?"
"Kukaan ei voisi olla Lu-donia kauheampi", vastasi Jane, "ja sinä
näytät urhealta ja kunnialliselta soturilta. Minä en voinut toivoa,
sillä toivo on sydämestäni kuollut; mutta kuitenkin on mahdollista,
että niin monien soturien joukossa, vaikka kuuluvatkin toiseen rotuun
kuin minä, on joku, joka soisi kunniallista kohtelua porttienne
sisäpuolelle joutuneelle muukalaiselle -- naisellekin."
Ja-don katseli häntä pitkän tovin. "Ko-tan aikoo tehdä sinut
kuningattarekseen", sanoi hän. "Niin hän itse minulle kertoi, ja
tottahan se on kunniallista kohtelua miehen puolelta, joka voisi tehdä
sinusta orjattarenkin."
"Miksi hän sitten tahtoisi tehdä minusta kuningattaren?" kysyi Jane.
Ja-don astui lähemmäksi, ikäänkuin peläten, että joku muu kuulisi hänen
puheensa. "Hän uskoo, vaikkei ole sitä minulle suoraan sanonutkaan,
että sinä olet jumalien sukua. Ja miksikä ei? Jad-ben-Otho on hännätön,
eikä siis ole ihmeellistä, että Ko-tan arvelee vain jumalain olevan
sellaisia. Hänen kuningattarensa on kuollut, jättäen hänelle vain
ainoan tyttären. Ko-tan kaipaa poikaa, ja mikä olisi toivottavampaa
kuin että hän perustaisi Pal-ul-doniin jumalista polveutuvan
hallitsijasuvun?"
"Mutta minä olen jo naimisissa", huudahti Jane, "minä en voi mennä
toiselle. En halua häntä enkä hänen valtaistuintaan."
"Ko-tan on kuningas", vastasi Ja-don lyhyeen, ikäänkuin se olisi
selvittänyt kaikki.
"Etkö siis tahdo minua pelastaa?" kysyi Jane.
"Jos olisit Ja-lurissa", vastasi toinen, "kykenisin suojelemaan sinua
kuningastakin vastaan."
"Mikä ja missä on Ja-lur?" kysäisi Jane, tarttuen oljenkorteenkin.
"Se on kaupunki, jossa minä vallitsen", kuului vastaus. "Olen
päällikkönä siellä ja sen takana sijaitsevassa laaksossa."
"Missä se on?" tiedusteli vanki. "Onko se täältä kaukana?"
"Ei", vastasi soturi hymyillen, "kaukana se ei ole, mutta älä sitä
ajattele -- sinä et voisi sinne mitenkään päästä. Olisi liian monta
ajamassa sinua takaa ja ottamassa sinut kiinni. Mutta jos tahdot
tietää, se on sen joen läntisen ylähaaran varrella, joka laskee A-lurin
muureja huuhtelevaan Jad-ben-luliin, -- lähellä jokihaarojen
yhtymäkohtaa, kolmelta puolelta veden ympäröimä. Pal-ul-donin
valloittamaton kaupunki -- ainoa, johon vihollisen jalka ei ole koskaan
astunut siitä asti kun se sinne rakennettiin Jad-ben-Othon ollessa
vielä poika."
"Ja olisinko minä siellä turvassa?" kysyi Jane.
"Kenties", vastasi toinen.
Oi kuinka vähäisestä kipinästä yrittääkään hiipunut toivo elpyä uuteen
hehkuun! Jane huokasi ja pudisti päätänsä, käsittäen toivomisen
turhaksi, mutta viettelevänä kuitenkin kohosi hänen sielunsa silmien
eteen Ja-lur!
"Sinä olet järkevä", kiitti Ja-don, ymmärtäen hänen huomautuksensa.
"Tule nyt, niin menemme prinsessan asuntoon Kielletyn puutarhan
alueelle. Sinne jäät O-lo-an, kuninkaan tyttären pariin. Siellä tulet
paremmin toimeen kuin tässä vankilassasi."
"Entä Ko-tan?" kysyi Jane, ja väristys puistatti hänen hentoa
ruumistaan.
"On erinäisiä juhlamenoja", selitti Ja-don, "joihin kulunee useita
päiviä ennenkuin sinusta tulee kuningatar, ja yksi niistä saattaa olla
vaikeasti järjestettävissä." Hän naurahti.
"Kuinka niin?"
"Ainoastaan ylimmäinen pappi voi toimittaa kuningasparin vihkimisen",
huomautti soturi.
-- Viivytystä, -- tuumi nainen, -- siunattua viivytystä! --
Sitkeähenkinen tosiaan on toivo kylmäksi sydeksikin palaneena -- oikea
feenikslintu.
VIIDESTOISTA LUKU
Valtataistelu alkaa
Heidän jutellessaan Ja-don opasti Janea alas kiviportaita
Gryf-temppelin alla risteileviin kammioihin ja käytäviin; ristiin
rastiin nämä puhkoivat kalliomäkiä, joista temppeli ja palatsi olivat
hakatut esille. Pian olivat he siirtymässä toisen alueelta toisen
piiriin ovikäytävästä, jonka tällä puolella seisoi vartioina kaksi
pappia ja tuolla puolen kaksi sotilasta. Edelliset aikoivat pysähdyttää
Ja-donin, kun näkivät, kuka hänen seurassaan oli, sillä temppelissä
tunnettiin kuninkaan ja ylipapin kiista kauniin muukalaisen
omistamisesta.
"Ainoastaan Lu-donin määräyksestä pääsee hän täältä", sanoi toinen
heistä, asettuen suoraan Jane Claytonin eteen ja sulkien häneltä tien.
Kamalan naamion onttojen tähystysreikien läpi erotti nainen papin
uskonkiihkoisesta innosta kiiluvat silmät. Ja-don laski käsivartensa
muukalaisen hartioille ja kouraisi toisella kädellä puukkoansa.
"Hän lähtee kuninkaan käskystä", sanoi soturi, "ja sillä valtuudella,
että päällikkö Ja-don on hänen oppaansa. Väistykää!"
Palatsinsotilaat tunkeutuivat esille. "Me olemme täällä, Ja-lurin
gund", sanoi toinen kääntyen Ja-donin puoleen, "tottelemassa
käskyjäsi."
Toinen pappi tuli nyt väliin. "Salli heidän mennä", kehoitti hän
toveriaan. "Emme ole saaneet Lu-donilta suoranaista kieltomääräystä, ja
temppelin ja palatsin laki myöntää päälliköille ja papeille vapaan
liikkumisvallan."
He saapuivat vihdoin prinsessa O-lo-an huoneistoon, jonka pääkäytävässä
oleksi pieni vartiosto palatsinsotilaita ja useita prinsessan tai hänen
seuranaistensa palvelukseen kuuluvia rotevia mustia eunukkeja. Eräälle
näistä Ja-don luovutti holhokkinsa.
"Vie hänet prinsessan luo", käski päällikkö, "äläkä päästä karkaamaan."
Monien käytävien ja kammioiden läpi, joita seiniin kiinnitetyt
soihtulamput valaisivat, saattoi eunukki lady Greystokea, viimein
pysähtyen jatontaljoista ommeltujen verhojen peittämälle oviaukolle.
Täällä opas iski sauvalla ovipieleen.
"O-lo-a, Pal-ul-donin prinsessa", huusi hän, "täällä on
muukalaisnainen, temppelistä tuotu vanki."
"Käske hänen astua sisälle", kuuli Jane lempeän äänen vastaavan
huoneesta.
Eunukki veti verhot syrjään, ja lady Greystoke astui suojamaan. Hän
näki edessään matalakattoisen, keskikokoisen huoneen. Jokaisessa
neljässä nurkassa oli polvistuva kivipatsas, ja ne näkyivät kukin
osaltaan kannattavan hartioillaan katon painoa. Nämä kuviot olivat
ilmeisesti tarkoitetut esittämään waz-donilaisia orjia, eikä niiltä
puuttunut rohkeata taiteellista kauneutta. Itse katto kaartui loivasti
keskikohdallaan kuvuksi, joka oli puhkaistu päästämään sisälle
päivänvaloa ja ilmaa. Yhdellä puolella huonetta oli monta ikkunaa,
mutta muissa kolmessa seinässä oli vain oviaukot. Prinsessa makaili
turkiskasalla, joka oli läjätty matalalle kivikorokkeelle huoneen
nurkkaan, eikä hänellä ollut muuta seuralaista kuin yksi ainoa
waz-donilainen orjatyttö, joka istui korokkeen syrjällä jalkopäässä.
Janen astuessa sisälle O-lo-a viittasi häntä lähemmäksi, ja kun tulija
seisoi vuoteen vieressä, kohottautui prinsessa toisen kyynärpäänsä
varaan ja tarkkasi häntä arvostelevasti. "Oletpa kaunis!" virkkoi hän
koruttomasti. Jane hymyili surullisesti, sillä hän oli saanut kokea,
että kauneus voi koitua kiroukseksi.
"Se on todella imartelevaa", vastasi hän nopeasti, "niin säteilevän
olennon huulilta kuin prinsessa O-lo-an."
"Kah", huudahti tämä riemastuneena, "sinä puhut minun kieltäni! Minulle
kerrottiin, että olit toista rotua ja kotoisin jostakin etäisestä
maasta, josta me pal-ul-donit emme ole konsaan kuulleetkaan."
"Lu-don piti huolta, että papit opettivat minua", selitti Jane; "mutta
etäisestä maasta minä olen, prinsessa, ja ikävöin takaisin, -- ja minä
olen kovin onneton."
"Mutta Ko-tan, isäni, aikoo tehdä sinut kuningattarekseen", huudahti
tyttö; "sittenhän toki tulet hyvin onnelliseksi!"
"Mutta minä en tule", vastasi vanki; "rakastan toista, jonka kanssa jo
olen liitossa. Oi, prinsessa, kunpa tietäisit, mitä merkitsee rakastaa
ja joutua pakkonaimisiin toisen kanssa, niin osoittaisit minulle
myötätuntoa."
Prinsessa oli pitkän tovin ääneti. "Minä tiedän", sanoi hän vihdoin,
"ja säälin sinua suuresti; mutta jollei kuninkaantytär voi pelastaa
itseään sellaisesta kohtalosta, niin kuka voi varjella orjattaren? Ja
orjatarhan sinä olet."
* * * * *
Juomingit Pal-ul-donin kuninkaan Ko-tanin pitosalissa olivat tänä yönä
alkaneet tavallista aikaisemmin, sillä kuningas juhli ainoan tyttärensä
huomisia kihlajaisia. Sulhanen, Bu-lot, oli päällikkö Mo-sarin poika.
Mo-sarin isoisän isä oli pidellyt Pal-ul-donin valtikkaa, ja omasta
mielestään olisi hänenkin pitänyt olla kuningas. Sekä Mo-sar että
Bu-lot olivat päihdyksissä, niinkuin muuten melkein kaikkikin soturit;
kuningas mukaanluettuna. Sydämessään ei Ko-tan pitänyt Mo-sarista sen
paremmin kuin Bu-lotistakaan, eikä kumpikaan näistä rakastanut
kuningasta. Ko-tan antoi tyttärensä Bu-lotille siinä toivossa, että se
liitto estäisi Mo-saria esittämästä vaatimuksia valtaistuimeen, sillä
Mo-sar oli Ja-donin jälkeen päälliköistä mahtavin: mutta vaikka Ko-tan
pelkäsi Ja-doniakin, ei hän epäillyt vanhaa leijonamiestä
vallantavoittelusta, jos kohta ei myöskään aavistanut, kumpaisen
käytettäväksi tämä asettaisi vaikutusvaltansa ja soturinsa siinä
tapauksessa, että Mo-sar julistaisi sodan Ko-tania vastaan.
Alkutason ihmiset, jotka samalla ovat sotaisia, osoittavat harvoin
taipumusta tahdikkuuteen ja valtioviisauteen edes selvällä päällä
ollessaan. Ja humalaisina eivät he ärtyessään laisinkaan harkitse
sanojansa. Bu-lot aloitti nyt riidan.
"Tässä", sanoi hän, "juon O-lo-an maljan", ja hän tyhjensi sarkkansa
yhdellä siemauksella. "Ja tämän", lisäsi hän siepaten täyden kolpakon
naapuriltaan, "juon meidän poikamme onneksi, jotta hän palauttaa
oikeaan omistajasukuun Pal-ul-donin valtaistuimen!"
"Kuningas ei ole vielä kuollut!" kivahti Ko-tan nousten seisaalleen;
"eikä Bu-lot ole vielä saanut hänen tytärtään, -- on aikaa pelastaa
Pal-ul-don jäniksen rodun jälkeläisiltä."
Kuninkaan jyrkkä äänensävy ja hänen herjaava viittauksensa Bu-lotin
hyvintunnettuun pelkuruuteen synnytti meluavassa seurueessa äkillisen,
selkiämistä edistävän hiljaisuuden. Jokainen silmä kääntyi Bu-lotiin ja
Mo-sariin, jotka istuivat yhdessä aivan vastapäätä kuningasta.
Edellinen oli kovin humaltunut, vaikka hän äkkiä näytti aivan
selvinneen. Mutta todellisesti hän oli niin päissään, että hetkiseksi
unohti olla raukkamainen; väkijuomain huurut olivat siinä määrin
lamauttaneet hänen arvostelukykynsä, että hän ei osannut järkevästi
punnita tekojensa seurauksia. Onhan käsitettävissä, että humaltunut ja
kiukustunut jäniskin voisi tehdä jotakin ajattelematonta ja
uhkarohkeata. Millään muulla tavoin ei Bu-lotin käytös ole
selitettävissä; hän nousi äkkiä istuimelta, jolle maljansa juotuaan oli
vaipunut, ja tempaisten oikealla puolellaan istuvan soturin tupesta
puukon paiskasi sen täydellä voimallaan Ko-tania kohden. Taitavia ovat
Pal-ul-donin soturit sekä puukkojensa että nuijiensa sinkauttamisessa,
ja kun puukko heitettiin näin läheltä ja ilman varoitusta, ei puolustus
voinut tulla kysymykseen ja vain yksi seuraus oli mahdollinen. Kuningas
Ko-tan hervahti eteenpäin pöydän yli, veitsenterä sydämeen uponneena.
Lyhyt äänettömyys seurasi murhaajan raukkamaista tekoa. Valkoisena
kauhusta peräytyi Bu-lot nyt verkalleen takanaan olevaa ovikäytävää
kohti; mutta silloin hyökkäsi vimmastuneita sotureita paljastetut
puukot kädessä esille, kostaakseen kuninkaansa kuoleman. Mutta Mo-sar
asettui seisomaan poikansa viereen.
"Ko-tan on kuollut", huusi hän. "Mo-sar on kuningas! Suojelkoot
Pal-ul-donin uskolliset soturit hallitsijaansa!"
Mo-sarilla oli melkoinen kannattajajoukko, joka pian ympäröitsi hänet
ja Bu-lotin, mutta moni puukko paljastui heitä vastaan, ja nyt
tunkeutui Ja-don esille niiden välitse, jotka olivat kääntyneet päin
vallanvaatijaa.
"Vangitkaa heidät molemmat!" huusi hän. "Pal-ul-donin soturit
valitsevat itse kuninkaansa, sittenkuin Ko-tanin murhaaja on kärsinyt
rangaistuksensa kavalluksestaan."
Johtajan ohjaamina, jota he sekä kunnioittivat että ihailivat, ryntäsi
Ko-tanille uskollisina pysyneet Mo-saria ympäröivän ryhmän kimppuun.
Hurja ja kauhea oli ottelu, jossa näköjään ei ajateltu mitään muuta
kuin teurastamista ja riehuttiin vain tappamishalun vimmassa; ja kun
kahakka oli tuimimmillaan, livahtivat Mo-sar ja Bu-lot kenenkään
huomaamatta pois juhlasalista.
He riensivät siihen palatsin osaan, joka oli varattu heidän
vierailulleen. Täällä olivat heidän palvelijansa ja alemmat
saattuesotilaansa, joita ei ollut kutsuttu Ko-tanin juhlaan. Näiden
käskettiin kerätä nopeasti kokoon tavaransa heti tapahtuvaa lähtöä
varten. Kun kaikki oli valmista, -- ja siihen ei pitkää aikaa kulunut,
koska Pal-ul-donin sotilaat käyttävät vain vähän matkatamineita, --
kääntyivät he marssimaan palatsin porttia kohti.
Äkkiä Mo-sar lähestyi poikaansa. "Prinsessa", kuiskasi hän. "Me emme
saa lähteä kaupungista ilman prinsessaa -- hänet omistaessamme on
valtaistuin jo puolittain hallussamme."
Bu-lot, nyttemmin täysin selvinneenä, epäröitsi. Hän oli saanut
kyllänsä taistelusta ja vaarasta. "Rientäkäämme nopeasti A-lurista",
kehoitti hän, "tai muutoin saamme koko kaupungin kintereillemme. Tyttö
ei tulisi vastustelutta, ja se viivyttäisi meitä liiaksi."
"On runsaasti aikaa", vakuutti Mo-sar. "Ne tappelevat vielä
_pal-e-don-sossa_. Kestää kauan ennenkuin he meitä kaipaavat, ja kun
Ko-tan on kuollut, ei kukaan muista moneen aikaan ajatella prinsessan
turvallisuutta. Meidän hetkemme on nyt -- Jad-ben-Otho on sen meille
säätänyt. Tule!"
Vastahakoisesti seurasi Bu-lot isäänsä, joka ensin ilmoitti sotilaille,
että näiden oli odotettava heitä ihan palatsin porttikäytävän
sisäpuolella. Nopeasti lähestyivät isä ja poika prinsessan asuntoa.
Ovikäytävässä oli vain kourallinen sotilaita vartioimassa. Eunukit
olivat poistuneet.
"_Pal-e-don-sossa_ tapellaan", ilmoitti päällikkö kiihtymystä
teeskennellen, kun he tulivat vartijain luo. "Kuningas tahtoo, että
menette heti sinne, ja lähetti meidän vartioimaan prinsessan asuntoa.
Joutukaa!" käski hän, kun miehet epäröivät.
Soturit tunsivat hänet ja tiesivät, että prinsessa huomenna
kihlattaisiin hänen pojalleen Bu-lotille. Jos oli rettelö syntynyt,
niin mikä on luonnollisempaa kuin prinsessan turvallisuuden uskominen
Mo-sarille ja Bu-lotille? Ja eikö Mo-sar ollut mahtava päällikkökin,
jonka käskyjä ei ollut hyvä vastustaa? He olivat vain tavallisia
sotamiehiä, heimokahakoiden koulussa opetettuja, mutta he olivat
tottuneet tottelemaan ylempäänsä, ja niin he lähtivät juhlasalia kohti,
"paikkaan-missä-miehet-syövät."
Odottaen vain kunnes sotilaat olivat kadonneet näkyvistä, astui Mo-sar
eteissuojaman vastakkaisessa päässä riippuvien verhojen luo ja kiirehti
poikansa seuraamana O-lo-an makuuhuonetta kohti. Äkkiarvaamatta miehet
sitten syöksähtivät noiden kolmen nuoren naisen eteen. O-lo-a hypähti
seisaalle. "Mitä tämä merkitsee!" kysyi hän suuttuneesti.
Mo-sar astui lähemmäksi. Hänen viekkaissa aivoissaan oli herännyt
eksytysjuoni. Jos se onnistuisi, sujuisi tehtävä helpommin kuin
väkivaltaa käyttäen. Mutta samassa hänen silmänsä osuivat Jane
Claytoniin, ja hän oli jäädä töllistelemään kummastuksesta ja
ihailusta, mutta hillitsi itsensä ja palasi hetken hommaan.
"O-lo-a", huudahti hän, "kun saat tietää asiamme tärkeyden, niin suot
meille anteeksi. Meillä on ikäviä uutisia sinulle. Palatsissa on
syntynyt kapina, ja kuningas Ko-tan on surmattu. Metelöitsijät ovat
päihtyneinä tunkeutumassa tänne. Meidän täytyy toimittaa sinut pois
A-lurista -- ei ole hetkeäkään hukattavana. Tule, ja nopeasti!"
"Isänikö kuollut?" äännähti O-lo-a ja äkkiä hänen silmänsä levisivät
suuriksi. "Silloin on minun paikkani täällä kansani keskuudessa",
päätti hän. "Jos Ko-tan on kuollut, olen minä kuningatar, kunnes
soturit valitsevat uuden hallitsijan, -- sellainen on laki
Pal-ul-donissa. Ja jos minä olen kuningatar, ei kukaan voi pakottaa
minua menemään miehelle, jota en halua puolisokseni, -- ja Jad-ben-Otho
tietää, että minä en ole koskaan sietänyt sinun pelkuria poikaasi.
Mene!" Hän osoitti hoikalla etusormellaan käskevästi oviaukkoa kohti.
Mo-sar näki, etteivät nyt auttaisi juonet eikä suostuttelu, ja jokainen
minuutti oli kallis. Hän vilkaisi jälleen O-lo-an vieressä seisovaan
kauniiseen naiseen, jota ei ollut koskaan ennen nähnyt. Mutta palatsin
juoruista hän hyvin arvasi, että tämä ei voinut olla kukaan muu
kuin jumalainen muukalainen, jonka Ko-tan oli aikonut tehdä
kuningattarekseen.
"Bu-lot", huusi hän pojalleen, "ota sinä oma naisesi, ja minä otan
-- omani!" Näin sanoen hän ryntäsi äkkiä eteenpäin ja tarttuen Janea
vyötäisiltä nosti hänet syliinsä. Ennenkuin O-lo-a tai Pan-at-li
aavistikaan hänen tarkoitustaan, hävisi hän uutimien välitse, vieden
rimpuilevan ja reutovan naisen väkisin mukanaan.
Sitten Bu-lot yritti tarttua O-lo-aan, mutta O-lo-alla oli Pan-at-linsa
-- hurja pieni tiikeritär villistä Kor-ul-jasta, -- eikä Pan-at-li
ollut nimensä mukainen. Niinpä Bu-lot saikin kokea, että nämä kaksi
olivat hänelle liikaa. Kun hän yritti nostaa O-lo-aa, kantaakseen hänet
pois, tarrautui Pan-at-li hänen sääriinsä ja tempoi ahdistajaa nurin.
Bu-lot potki häntä kiukkuisesti, mutta tyttö ei hellittänyt; ja vihdoin
huomatessaan olevansa vaarassa sekä menettää prinsessan että viivästyä
takaa-ajajien tavoitettavaksi, jollei pääsisi irti tästä riuhtovasta ja
kynsivästä naaras-jatosta, hän paiskasi O-lo-an permannolle, tarttui
Pan-at-lia hiuksista, veti puukkonsa ja...
Uutimet hänen takanaan jakautuivat äkkiä. Kahdella ketterällä
loikkauksella syöksähti notkea olento huoneen poikki, ja ennenkuin
Bu-lotin puukko ehti maaliinsa tartuttiin hänen ranteeseensa takaapäin,
ja kauhean iskun murskatessa hänen takaraivonsa hän lysähti hengetönnä
lattialle. Bu-lot -- pelkuri, kavaltaja ja murhaaja -- kuoli
tietämättä, kuka hänet kellisti.
Kun Apinain Tarzan hyppäsi allikkoon gryfin kuilussa A-lurin
temppelin alla, olisi saattanut otaksua, että viimeinen, sokea
itsesäilytysvaiston ponnistus siinä vain pyrki edes hetkiseksi
viivyttämään välttämätöntä murhenäytelmää, jossa jokaisen täytyy kerran
esittää pääosaa pienellä näyttämöllään. Mutta ei -- nuo tyynet harmaat
silmät olivat keksineet ainoan pakomahdollisuuden, minkä ympäristö ja
olosuhteet tarjosivat: kuunvaloisen pikku täplän vettä, joka välkkyi
vähäisen kallioaukon läpi lätäkön tuonpuoliselta laidalta. Nopein,
rivakoin vetäisyin hän ui minkä ennätti, tietäen että vesi ei suinkaan
arastuttaisi hänen ahdistajaansa. Ja heti hän kuulikin valtavan
molskahduksen, kun isoruhoinen eläin paiskautui lammikkoon hänen
takanaan ja alkoi vimmatusti velloen tehdä matkaa hänen vanavedessään.
Hän lähestyi aukkoa. Olisiko se kyllin iso, jotta hän saisi ruumiinsa
siitä tungetuksi? Ainakin se osa, joka näkyi vedenpinnan yli, oli liian
pieni rako. Hänen henkensä riippui siitä, minkä verran aukkoa riitti
pinnan alapuolella. Ja nyt se oli aivan hänen edessään ja gryf hänen
kintereillään. Ei ollut vaihtoehtoa -- ei muuta toivoa. Apinamies
käytti suurten voimiensa täysimmän ponnistuksen muutamiin viimeisiin
vetäisyihin, ojensi kädet eteensä vedenhalkaisijaksi ja sukelsi pinnan
alitse reikää kohti.