O-lo-a, johon hänen orjattarensa innokas puolustelu oli tehonnut.
"Olkoonpa hän jumala tai inehmo, on hän liian ihmeellinen kuollakseen!"
huudahti Pan-at-li. "Kunpa voisin hänet pelastaa! Jos hän jäisi eloon,
saattaisi hän keksiä keinon hankkiakseen sinullekin Ta-denisi,
prinsessa."
"Ah, kunpa hän sen voisi!" huoahti O-lo-a. "Mutta voi! se on myöhäistä!
Sillä huomenna minut annetaan Bu-lotille."
"Hänellekö, joka eilen saapui asuntoosi isäsi kanssa?" kysyi Pan-at-li.
"Niin, sille, jolla on kamalat pyöreät kasvot ja iso vatsa", huudahti
prinsessa inhoten. "Hän on niin laiska, ettei viitsi metsästää eikä
taistella. Siitä möhömahasta ei ole muuhun kuin syömään ja juomaan,
eikä hän ajattele mitään muuta kuin orjattariaan. Mutta kah, Pan-at-li,
poimihan minulle noita kauniita kukkasia! Tahtoisin saada niitä
siroteltavaksi vuoteeni ympärille, jotta voisin aamulla viedä mukanani
muiston siitä sulotuoksusta, jota enimmin rakastan ja jota en
tietystikään tapaa Bu-lotin isän Mo-sarin kylässä. Minä autan sinua,
Pan-at-li, ja me keräämme niitä kahmaloittain, sillä niiden poimiminen
on minulle rakkainta hommaa, -- ne olivat Ta-denin mielikukkia."
Naiset lähestyivät kukkivaa pensaikkoa, jossa Tarzan piili; mutta
kukkia kun oli ylen runsaasti joka pensaassa, arveli apinamies, ettei
heidän tarvitsisi astua tiheikön sisään, jolloin hänet, huomattaisiin.
Huudahdellen mielihyvästä, löytäessään erikoisen isoja ja täydellisiä
kukkia, siirtyivät nuoret naiset pensaalta pensaalle Tarzanin
lymypaikan ympärillä.
"Oi, katsohan, Pan-at-li!", sanoi O-lo-a äkkiä, "tuolla on niiden
kaikkien kuningatar! En ole koskaan nähnyt niin ihmeellisen ihanaa
kukkaa... Ei, minä nyppäisen sen itse! Se on niin suuri ja ihmeellinen,
että kenenkään muun käsi ei saa siihen koskea." Ja prinsessa pujottausi
pensaiden läpi sinne päin, missä iso kukka loisteli oksallaan
apinamiehen pään yläpuolella.
Niin äkkiä ja odottamatta oli neitonen lähestynyt, että Tarzan ei
ehtinyt livahtaa toisaanne, vaan jäi äänettömänä istumaan, toivoen että
kohtalo olisi hänelle suopea ja johdattaisi Ko-tanin tyttären pois
ennenkuin tämä tulisi siirtäneeksi silmänsä korkealla kasvavasta
kukasta häneen. Mutta katkaistessaan pitkän varren veitsellään vilkaisi
tyttö suoraan Tarzan-jad-gurun hymyileviin kasvoihin.
Tukahtuneesti kirahtaen tyttö peräytyi, ja apinamies nousi katsoen
häneen.
"Älä pelkää, prinsessa", rauhoitti hän; "Ta-denin ystävä sinua
tervehtii", ja nosti tytön sormet huulilleen. Silloin lähestyi
Pan-at-li haltioituneena. "Oi, Jad-ben-Otho, se on hän!"
"Ja nyt kun olette minut löytäneet", kysyi Tarzan, "luovutatteko minut
ylipappi Lu-donille?"
Pan-at-li heittäysi O-lo-an jalkoihin. "Prinsessa, prinsessa", rukoili
hän, "älä anna häntä ilmi hänen vihollisilleen!"
"Mutta jos isäni, Ko-tan", kuiskasi O-lo-a pelokkaasti, "saisi kuulla
petollisuudestani, raivostuisi hän rajattomasti. Vaikka olenkin
prinsessa, saattaisi Lu-don vaatia, että minut uhrattaisiin
Jad-ben-Othon vihan lepyttämiseksi, ja niin he yhdessä tuomitsisivat
minut tuhoon."
"Mutta he eivät saa koskaan tietää", huudahti Pan-at-li, "että olet
hänet nähnyt, jollet itse sitä heille kerro, sillä Jad-ben-Otho on
todistajani, että minä en sinua koskaan petä."
"Oi sano minulle, muukalainen", pyysi O-lo-a, "oletko todella jumala?"
"Dor-ul-Otho, ei enemmän", vastasi Tarzan rehellisesti.
"Mutta miksi yritit paeta kuolevaisten käsistä, jos olet jumala?" kysyi
prinsessa.
"Kun jumalat heittäytyvät kuolevaisten pariin", vastasi Tarzan, "eivät
he ole näitä haavoittumattomampia. Jos Jad-ben-Otho ilmestyisi
ruumiillistuneena eteesi, voitaisiin hänet surmata."
"Oletko nähnyt Ta-denin ja puhutellut häntä?" kysyi prinsessa ilmeisen
hajanaisesti.
"Kyllä olen nähnyt hänet ja puhunut hänen kanssaan", vastasi apinamies.
"Kuun ajan olin alati hänen seurassaan."
"Ja..." jatkoi neitonen epäröiden, "ra..." -- hän loi silmänsä maahan,
ja hänen poskensa karahtivat punaisiksi -- "rakastaako hän minua yhä?"
Nyt tiesi Tarzan voittaneensa tytön puolelleen. "Rakastaa", sanoi hän
"Ta-den puhuu ainoastaan O-lo-asta, odottaen ja toivoen päivää, jona
voi vaatia hänet omakseen."
"Mutta huomenna minut annetaan Bu-lotille", selitti tyttö
murheellisesti.
"Pysyköön se päivä aina huomisena", vastasi Tarzan, "sillä huominen
päivä ei koskaan saavu."
"Ah, mutta tämä onnettomuus saapuu, ja kaikki elämäni huomispäivät
täytyy minun riutua kurjuudessa ja ikävöidä Ta-denia, jota en koskaan
saa omakseni."
"Jollei olisi Lu-donia, olisin kai voinut auttaa sinua", virkkoi
apinamies. "Ja kenties voin auttaa sinua vieläkin?"
"Ah, kunpa vain voisit, Dor-ul-Otho!" huudahti O-lo-a. "Ja minä tiedän,
että sinä tekisit sen, sillä Pan-at-li on kertonut minulle, kuinka
rohkea sinä olet ja kuinka ystävällinenkin."
"Ainoastaan Jad-ben-Otho tietää, mitä tulevaisuudella on helmassaan",
sanoi Tarzan. "Ja menkää nyt molemmin tiehenne, jottei kukaan näkisi
teitä ja kävisi epäluuloiseksi."
"Me menemme", vastasi O-lo-a, "mutta Pan-at-li palatkoon tuomaan
ruokaa. Minä toivon, että pääset heidän käsistään ja että Jad-ben-Otho
oli mielissään siitä, mitä olen tehnyt." Hän kääntyi ja käveli pois
Pan-at-lin seuratessa, ja apinamies piiloutui jälleen.
Hämärissä toi Pan-at-li ruokavaroja, ja päästyään hänen kanssaan
kahdenkesken teki Tarzan kysymyksen, jota hän oli kiihkeästi halunnut
tiedustaa siitä asti kun aikaisemmin päivällä oli haastellut Ö-lo-an
kanssa.
"Kerro minulle", sanoi hän, "mitä tiedät O-lo-an mainitsemista
huhuista, jotka koskevat muka A-luriin kätkettyä salaperäistä
muukalaista. Oletko sinäkin sellaista kuullut sillä lyhyellä ajalla,
jonka olet täällä ollut?"
"Kyllä", vastasi Pan-at-li, "minä olen kuullut toisten orjatarten
puhelevan siitä keskenään. Kaikki siitä kuiskuttelevat, mutta kukaan ei
uskalla siitä ääneen haastella. Sanotaan oudon naaraan olevan
kätkettynä temppeliin ja Lu-donin haluavan häntä papittareksi ja
Ko-tanin vaimokseen, mutta toistensa pelosta ei kumpikaan vielä kuulu
tohtivan häntä ottaa."
"Tiedätkö, mihin hän on temppelissä kätketty?" kysyi Tarzan.
"En", sanoi Pan-at-li. "Mistä minä sen tietäisin? En edes tiedä, onko
tämä muuta kuin pelkkää juttua, ja kerron sinulle vain mitä olen
kuullut muiden puhuvan."
"Puhuivatko ne ainoastaan yhdestä?" kysyi Tarzan.
"Ei, mainitsivat myöskin toisesta, joka tuli tänne hänen kanssansa,
mutta kukaan ei näy tietävän, mihin se toinen on joutunut."
Tarzan nyökkäsi. "Kiitos, Pan-at-li", sanoi hän. "Olet ehkä auttanut
minua enemmän kuin kumpikaan meistä aavistaa."
"Toivon, että olen auttanut sinua", sanoi tyttö kääntyessään pois
palatsia kohti.
"Sitä minäkin toivon", huudahti Tarzan pontevasti hänen jälkeensä.
NELJÄSTOISTA LUKU
Leijonamies lähettinä
Kun oli tullut yö, otti Tarzan holvikäytävässä temppelin alla
surmaamansa papin naamion ja elottoman hännän. Hän arveli, ettei enää
olisi yrittäminen päästä vartijain ohitse, varsinkaan näin myöhään
illalla, koska se luultavasti herättäisi huomiota ja epäluuloa, ja
niinpä hän heilautti itsensä puutarhamuurin yli kohoavaan puuhun ja
pudottausi sen oksilta maahan toiselle puolelle.
Välttäen liian suurta kiinnijoutumisen vaaraa hiipi Tarzan avaralle
palatsialueelle, lähestyen temppeliä vastakkaiselta sivulta eikä siltä,
jolta puolelta oli livistäessään lähtenyt. Hän joutui siten aluksi
sellaisille paikoille, jotka eivät olleet hänelle tuttuja, mutta yritti
sieltä mieluummin kuin uskaltausi seuraamaan tallattua tietä palatsi-
ja temppelirakennusten välillä. Koska hänellä oli mielessään varma
päämäärä ja hänellä oli melkein satumainen paikallisaisti, liikkui hän
hyvin rohkeasti temppelipihan varjojen välitse.
Käyttäen hyväkseen muurinvierustain tiheämpiä varjoja ja siellä
kasvavia pensaita ja puita, tuli hän kommelluksitta lopulta siihen
koristeltuun rakennukseen, jonka tarkoitusta hän oli kysellyt
Lu-donilta, saaden häneltä torjuvan vastauksen, että se oli
unohdettu, sellaisenaan ei mitään kummallista, mutta väite vihjautui
merkitykselliseksi papin ilmeisestä vastahakoisuudesta kosketella
rakennuksen käyttöä ja apinamiehen silloisesta vaikutelmasta, että
Lu-don valehteli.
Ja nyt hän vihdoinkin seisoi yksinään rakennuksen edessä, joka oli
kolmikerroksinen ja erillään kaikista muista temppelin rakennuksista.
Siinä oli yksi ainoa kankiristikolla teljetty sisäänkäytävä, hakattuna
kovaan kallioon gryfin pään muotoiseksi, jonka avoin kita oli
oviaukkona. Elukan pää, hytyrä ja etukäpälät olivat kuvatut
kyyristyneeseen asentoon, alahuulen levätessä maassa, harittavien
käpälien välissä. Pieni soikea ikkuna oli oven kummallakin puolella,
nekin ristikolla varustettuina.
Nähdessään väylän vapaaksi Tarzan astui pimeään ovikäytävään ja
tunnusteli kankiristikkoa vain havaitakseen, että se oli lukittu
taitavasti paikoilleen jollakin menetelmällä, jota hän ei tuntenut; se
oli arvattavasti liian vahva murrettavaksi, jos hän olisikin tohtinut
aiheuttaa rytinää, joka siitä olisi ollut seurauksena. Pimeässä
sisustassa ei ollut mitään nähtävissä, ja siksipä hän hetkiseksi
ymmälle joutuneena hapuili ikkunoita. Näidenkään teljet eivät
paljastaneet salaisuuttaan, mutta Tarzan ei silti masentunut, koska hän
ei ollut muuta odottanutkaan.
Jolleivät salpakanget myötäisi hänen oveluudelleen, murtaisi hän ne
kyllä jättiläisvoimillaan, mikäli muuta sisällepääsyn mahdollisuutta ei
ilmennyt. Mutta ensiksi hän tahtoi tutkia oliko sellaista. Hiipaillen
ympäri koko rakennuksen hän tarkasti sitä huolellisesti. Oli muitakin
ikkunoita, mutta niissä oli samalla tavoin kankiristikko edessä. Hän
pysähtyi usein katselemaan ja kuuntelemaan, mutta ei nähnyt ketään, ja
äänet, joita hän erotti, olivat liian kaukana herättääkseen hänessä
mitään pelkoa.
Hän vilkaisi yläpuolelleen rakennuksen seinään. Kuten monet muut seinät
kaupungissa, palatsin ja temppelin muurit, se oli koristeellisesti
louhittu, ja täälläkin oli noita omituisia penkereenkaltaisia
ulkonemia, jotka sekä vaakasuorina että viistosuuntaisina antoivat
rakennuksille usein säännöttömän ja vinonkin leiman. Sellaista seinää
ei ollut vaikea kiivetä, ei ainakaan apinamiehen.
Mutta hänelle oli iso ja jykevä päälaite melkoiseksi haitaksi, ja hän
laski sen seinävierelle maahan. Hän nousi ketterästi ja havaitsi, että
toisen kerroksen ikkunat eivät olleet ainoastaan teljettyjä ristikoita,
vaan sisäpuoleltakin peitettyjä verhoilla. Hän ei viivytellyt toisen
kerroksen kohdalla, aavistaen löytävänsä helpomman pääsytien katon
kautta, jonka oli huomannut melkein kupumaiseksi niinkuin Ko-tanin
valtaistuinsalissa. Siinä oli aukkoja. Hän oli nähnyt ne alhaalta, ja
jos sisäpuolen rakenne edes hiukan muistutti valtaistuinsalia, ei
niissä tarvittu salparistikkoa, koska kukaan ei voinut ylettyä niihin
huoneen lattialta.
Oli vain yksi kysymys: olivatko ne kyllin isoja, jotta apinamiehen
leveät hartiat mahtuisivat sisälle?
Hän pysähtyi jälleen kolmannen kerroksen kohdalle, ja täällä hän
verhoista huolimatta näki, että sisusta oli valaistu, ja samalla
tuoksahti sisäpuolelta hänen sieraimiinsa jotakin, mikä riisti häneltä
toistaiseksi kaikki sivistyksen jäännökset, joita saattoi vielä olla
hänessä jäljellä, tehden hänestä Kertshakin viidakkojen hurjan uroksen.
Niin äkillinen ja täydellinen oli muutos, että hänen villeiltä
huuliltaan oli kajahtaa rodunomainen kamala otteluhaaste; mutta ovela
eläimellinen vaisto pelasti hänet siitä erehdyksestä.
Ja nyt hän kuuli ääniä sisäpuolelta -- Lu-donin vaativan äänen, sen hän
olisi voinut vannoa, ja ylpeänä ja ylenkatseellisena vavahtelevaa
sointua vastaussanoista, vaikkakin siinä samalla ilmeni ääretöntä
toivottomuutta, joka tulistutti Tarzanin raivostuksen silmittömäksi.
Hän unohti kupukaton mahdollisine aukkoineen. Välittämättä enää hiipiä
varkain ja hiljaa apinamies ojensi mahtavan nyrkkinsä ja jymäytti yhden
ainoan hirvittävän iskun edessään olevan pienen ikkunan ristikkoon. Se
survaisu paiskasi teljet puitteineen rämähtämään lattialle huoneen
sisäpuolelle.
Samassa silmänräpäyksessä Tarzan hyppäsi pää edellä sisään aukosta,
riuhtaisten antiloopinnahkaiset verhot mukanaan permannolle. Kavahtaen
pystyyn hän sieppasi päänsä ympäri kietoutuneen taljan pois ja huomasi
olevansa täydellisessä ja hisahtamattomassa pimeydessä. Hän mainitsi
ääneen nimeä, jota ei ollut hänen huuliltaan moneen kuukauteen
kuulunut. "Jane, Jane", huusi hän, "missä olet?" Mutta vastauksena oli
vain äänettömyys.
Hän huuteli yhä uudelleen ja uudelleen, kädet ojossa hapuillen huoneen
manalankaltaisessa pimeydessä, sieraimet ja aivot niiden hienojen
tuoksujen ärsyttäminä, jotka ensinnä olivat saaneet hänet vakuutetuiksi
siitä, että hänen puolisonsa oli ollut juuri tässä huoneessa. Ja hän
oli kuullut hänen rakkaan äänensä vastustavan kurjan papin alhaisia
pyyteitä. Ah, kunpa hän vain olisi toiminut varovaisemmin! Jospa hän
vain olisi liikkunut hiljaa hiipimällä, olisi hän ehkä tällä hetkellä
pitänyt puolisoansa sylissään, samalla kun Lu-donin ruumis olisi
virunut hänen jaloissaan, suoritetun koston kaunopuheisena todistajana.
Mutta nyt ei ollut aikaa joutavaan itsemoitiskeluun.
Hän kompuroi umpimähkää eteenpäin, haparoiden käsillään, tietämättä
mitä, kunnes äkkiä tunsi lattian allaan käyvän kaltevaksi ja syöksyi
alaspäin vielä synkempään pimeyteen kuin ylhäällä oli ollut. Hän tunsi
paiskautuvansa jotakin sileätä pintaa vasten ja luisuvansa ikäänkuin
silattua laskukourua pitkin, samalla kun hänen yläpuoleltaan kuului
Lu-donin ilkkunauru ja kirkuva ääni: "Palaa isäsi luo, oi Dor-ul-Otho."
Apinamies mäiskähti äkkiä ja kipeästi kiviselle permannolle. Suoraan
hänen edessään oli soikea, monilla kangilla salvattu ikkuna, mistä hän
näki kuutamon kimmeltävän taustalla alhaalla päilyvän lammen kalvossa.
Alussa hän ei erottanut muita ääniä kuin kaupungin humun, joka
kantautui hänen korviinsa lammenpuolisesta ikkunasta; mutta pian hän
oli kuullut heikosti, ikäänkuin etäältä käpäläin laahustusta
kivipermannolla, ja sitä tarkatessaan hän havaitsi äänen lähenevän.
Se tuli yhä lähemmäksi, ja nyt saattoi jo erottaa otuksen
hengityksenkin. Kaiketikin oli tähän onkaloon putoaminen herättänyt sen
huomiota, ja se oli nyt tulossa tutkimaan. Tarzan ei voinut sitä nähdä,
mutta hän tiesi, ettei se ollut kaukana, ja sitten jylisi synkässä
holvisokkelossa gryfin hurja mylvähdys.
Tietäen hirviön heikkonäköisyyden, ja omat silmänsä jo tottuneina
luolan pimeyteen, koetti apinamies väistää vimmattua hyökkäystä, jonka
tiesi jokaiselle elävälle olennolla ylivoimaiseksi. Hän ei
uskaltautunut kokeilemaan tämän oudon gryfin kanssa tor-o-donin
menettelyllä, vaikka oli sen havainnut tehokkaaksi aikaisemmassa
tilanteessa, jolloin hänen henkensä ja vapautensa olivat olleet
uhkayrityksen varassa. Olosuhteet olivat nyt suuresti toisenlaiset.
Silloin hän oli saanut kirkkaalla päivänvalolla lähestyä gryfiä
säännöllisissä olosuhteissa ja sen ollessa luonnollisessa tilassa, ja
hän oli nähnyt sen gryfin jo alistettuna ihmisen tai ainakin
ihmisenkaltaisen olennon valtaan; mutta täällä oli hänellä vastassaan
vangittu elukka raivokkaan vimman valtaamana parhaillaan hyökkäämässä,
eikä hänellä ollut mitään syytä luulotella, että tämä gryf oli konsaan
tuntenut arvovallan hillitsevää vaikutusta, se kun oli suljettuna tähän
kaameaan kuoppaan kaiketikin vain yhtä ainoata tarkoitusta varten -- ja
sen tarkoituksen oli Tarzan näinä muutamina viime minuutteina jo
selvästi itse kokenut.
Välttääkseen petoa perusti Tarzan siis toivonsa siihen mahdollisuuteen,
että löytäisi jonkun pakoreiän. Liian paljon oli pelissä hänen
antautuakseen mihinkään otteluun, jos saattoi peräytyä, -- kun ottelun
tulokseksi jotensakin varmasti koituisi vastalöydetyn puolison
lopullinen tuomitseminen kohtaloonsa, näin sydäntäsärkevänä
eroamisena toisistaan. Mutta niin suuri kuin hänen pettymyksensä ja
mielenkarvautensa olikin, niin toivottomalta kuin hänen nykyinen
tilansa näyttikin, kuumensi villin viidakon herran suonia lämmin
kiitollisuuden ja intomielen hehku. Jane eli! Kaikkien näiden
toivottomuuden ja pelon pitkien kuukausien jälkeen oli hän löytänyt
puolisonsa. Jane eli!
Suojaman vastakkaiselle puolelle, ääneti kuin ruumiista erkaantuneen
sielun haamu, livahti nopea viidakkoeläin hyökkäävän jättiläisen
tieltä, kun hirviö tässä luolansa puolihämärässä vain tarkkojen
korviensa opastamana ryntäsi paikkaa kohti, johon Tarzanin rymähtäminen
oli sen huomion kiinnittänyt. Apinamies riensi ulkoseinää pitkin. Hänen
eteensä aukeni nyt käytävän musta suu, josta peto oli tullut tähän
isompaan huoneeseen. Epäröimättä syöksyi Tarzan sinne. Täälläkin hänen
silmänsä, jo kauan sitten tottuneina pimeyteen, joka sinusta tai
minusta olisi näyttänyt täydelliseltä, erotti hämärästi permannon ja
seinät muutaman askeleen päästä, ja se riitti estämään hänet
suistumasta johonkin aavistamattomaan kuiluun tai törmäämästä kovaa
kalliota vasten jossakin äkkikäänteessä.
Käytävä oli sekä avara että korkea, niinkuin sen täytyi ollakin
soveltuakseen siellä asustavan otuksen tavattomille mittasuhteille,
eikä Tarzanin siis ollut vaikea liikkua melkoisen nopeasti tällä
kiemurtelevalla tiellä. Etääntyessään hän havaitsi käytävän viettävän
alaspäin, vaikkei jyrkästi; mutta se tuntui loppumattomalta, ja hän
kummeksui, mihin etäiseen maanalaiseen luolaan se johtikaan. Hänestä
vähin tuntui siltä, että kenties sittenkin olisi ollut viisainta pysyä
isommassa suojamassa ja uskaltaa kaikki gryfin taltuttamisen
mahdollisuuteen, koska siellä edes oli riittävästi tilaa ja valoa,
jotta yrityksellä olisi toki ollut hiukan menestymisen toivoa. Joutua
tavoitetuksi täällä pimeän käytävän ahtaudessa, jossa gryf ei
varmaankaan näkisi häntä ollenkaan, oli melkein samaa kuin välttämätön
kuolema; ja nyt hän kuulikin hirviön lähenevän takaapäin. Sen
ukkosmylvintä tärisytti tuntuvasti kalliota, johon luolamaiset kammiot
oli louhittu. Pysähtyä kohtaamaan tätä ruumiillistunutta vimmaa
tehottomalla huikkauksella tuntui Tarzanista perin mielettömältä, ja
niin hän riensikin eteenpäin käytävässä, pinnistäen vauhtiaan, kun
huomasi gryfin olevan hänet saavuttamaisillaan.
Nyt ohentui pimeys, ja käytävän viimeisessä käänteessä hän näki
edessään kuun valaiseman alan. Uudistunein toivein hän pintti vinhasti
eteenpäin ja ryntäsi käytävän suusta isoon kehään, jonka valkoiset
muurit kohosivat korkeina joka taholla -- sileät, kohtisuorat muurit,
joiden pinnassa ei ollut vähäisintäkään jalansijaa. Hänen vasemmallaan
oli lammikko, jonka tämänpuolinen sivu huuhtoi muurin perustaa. Se oli
epäilemättä gryfin rypeämislätäkkö ja juoma-allikko.
Samassa tuli peto näkyviin käytävän suusta, ja Tarzan peräytyi allikon
partaalle viimeiseen puolustusasentoon. Ei ollut mitään sauvaa, jolla
hän olisi voinut korostaa äänensä vaikutusta, mutta hän seisahtui
kumminkin, koska ei näkynyt muutakaan keinoa olevan. Heti käytävän
ulkopuolella gryf pysähtyi, kääntäen heikkonäköisiä silmiään joka
taholle ikäänkuin etsien saalistaan. Tämä siis näytti otolliselta
silmänräpäykseltä yritykseen, ja niinpä apinamies korotti äänensä
käskeväksi, päästäessään tor-o-donin käyttämän inhan "vhi-uu!"
-huikkauksen. Sen vaikutus gryfiin oli välitön ja täydellinen. Hirveästi
mylvähtäen se tähtäsi kolmella sarvellaan ja syöksyi vimmatusti ääntä
kohden.
Ei oikealla eikä vasemmalla ollut mitään pelastuksen tietä, hänen
takanaan välkkyi lammikon tyyni pinta, kun taas edessä ärjyi tuho.
Mahtava ruho näytti kaatuvan hänen päälleen, kun apinamies kääntyi ja
sukelsi tummiin aaltoihin.
* * * * *
Toivo oli kuollut nais-raukan sydämestä. Vankeuden, vaaran ja
kärsimysten monikuukautisessa taistelussa se oli ajoittain lepattanut
liekkinä vain painuakseen jokaisen elpymisen jälkeen entistä
matalammalle, ja nyt se oli kokonaan sammunut, jättäen vain kylmän
hiilustan, jota ei enää koskaan voitaisi uudelleen sytyttää, sen tiesi
Jane Clayton. Toivo oli kuollut, kun hän katseli Lu-donia, ylimmäistä
pappia, vankila-asunnossaan A-lurin Gryf-temppelissä. Ei aika eivätkä
kovat kokemukset olleet kyenneet painamaan leimaansa hänen
ruumiilliseen kauneuteensa, -- hänen soreat piirteensä ja säteilevä
viehkeytensä olivat uhmanneet niiden vaikutusta; mutta juuri näiden
ominaisuuksien vuoksi uhkasi häntä nykyinen vaara, sillä Lu-don
himoitsi häntä. Alemmilta papeilta hän oli turvassa, mutta Lu-donilta
hän ei ollut, sillä Lu-don ei ollut heidän kaltaisensa, koska
Pal-ul-donin ylimmäisen papin arvon tuli mennä perintönä isältä
pojalle.
Kuningas Ko-tan oli häntä halunnut, ja tähän asti hänet olikin
pelastanut kilpailijain keskinäinen pelko; mutta vihdoin oli Lu-don
hylännyt varovaisuuden ja tullut yön hiljaisina hetkinä vaatimaan häntä
omakseen. Ylpeästi oli Jane työntänyt hänet takaisin, yrittäen yhä
voittaa aikaa, vaikka hän ei osannut edes hämärästi kuvitella, mitä
helpotusta tai uutta toivoa aika voisi hänelle tuoda. Kiihkeä irvistys
vääristi miehen julmia kasvoja, kun hän astui huoneen poikki
saalistansa tavoittamaan. Nainen ei peräytynyt eikä kyyristellyt, vaan
seisoi hyvin suorana, leuka pystyssä, lannistumaton katse täynnä inhoa
ja halveksimista. Toinen tajusi hänen ilmeensä, ja samalla kun se
suututti häntä, lisäsi se vain hänen omistamishaluaan. Tässä oli
todella kuningatar, kenties jumalatar -- sopiva puoliso ylimmäiselle
papille.
"Sinä et sitä tee!" sanoi vanki, kun pappi yritti häneen koskea.
"Toinen meistä kuolee ennenkuin pääset aikomuksesi perille."
Ahdistaja oli nyt hänen vieressään. Hänen naurunsa vihloi Janen korvia.
"Rakkaus ei kuoleta", vastasi hän ilkkuen.
Pappi oli tarttumaisillaan hänen käsivarteensa, mutta samalla rymähti
jokin ikkunan salpoja vasten, heittäen ne murskattuina huoneen
lattialle, ja heti perässä paiskautui ihmishahmo pää edellä huoneeseen,
kietoutuneena taljaverhoihin, jotka hän rajussa hyökkäyksessä tempasi
mukanaan lattialle.
Jane Clayton näki hämmästyksen ilmeen ja jotakin pelontapaista äkkiä
kuvastuvan ylipapin kasvoilla, ja sitten hän näki tämän astahtavan
eteenpäin ja tempaavan nahkahihnasta, joka riippui huoneen katosta.
Heti laskeutui sieltä taitavasti laitettu seinäke, joka putosi heidän
ja sisälletunkijan väliin, tehokkaasti erottaen tämän heistä ja samalla
jättäen tulijan hapuilemaan pimeässä esteen toisella puolella, koska
huoneen ainoa lamppu oli heidän puolellaan väliseinää.
Heikosti kuuli Jane äänen huutelevan väliseinän takaa, mutta kenen se
oli ja mitä se sanoi, sitä hän ei voinut erottaa. Sitten hän näki
Lu-donin vetäisevän toisesta hihnasta ja ilmeisesti odottavan jotakin
tapahtuvaksi. Hänen ei tarvinnutkaan kauan odottaa. Jane näki hihnan
liikahtavan äkkiä ikäänkuin ylhäältäpäin nykäistynä, ja sitten Lu-don
hymyili ja pani käymään jonkilaisen koneiston, joka nosti väliseinän
jälleen paikalleen kattoon.
Astuen siihen huoneen osaan, jonka väliseinä oli heiltä sulkenut,
ylipappi polvistui lattialle ja painoi kappaleen siitä alas, paljastaen
syvän onkalon suun, joka johti alaspäin, ja huusi ääneensä nauraen
aukkoon: "Palaa isäsi luo, oi Dor-ul-Otho!"
Napsauttaen kiinni pidäkkeen, joka esti laskuoven avautumasta
varomattomain jalkain alla ennenkuin hän, Lu-don itse tahtoi, nousi
ylipappi jälleen pystyyn.