kunpa osaisin puhua teidän kieltänne!" Ja turvautuen taaskin
merkkikieleen hän yritti saada selville, missä Tarzan oli. Hän lausui
nimen useaan kertaan ja viittoi eri suunnille, luolaan, alas rotkoon,
takaisin vuorille, tai ulommaksi laaksoon; ja joka kerta hän kohotti
kysyvästi silmäkulmiaan ja äännähti "häh", jota yleismaailmallista
tiedustusta he eivät voineet olla ymmärtämättä. Mutta aina pudisti
Om-at päätänsä ja levitti kämmenensä eleellä, joka tarkoitti, että
vaikka hän käsittikin kysymyksen, ei hän tiennyt apinamiehen
olinpaikkaa. Ja sitten musta päällikkö koetti parhaansa mukaan selittää
muukalaiselle, missä Tarzan mahdollisesti oleskeli.
Hän nimitti vierasta Jor-doniksi, mikä Pal-ul-donin kielellä merkitsee
"muukalaista", ja osoitti aurinkoa ja sanoi _as_. Tämän hän kertasi
useasti ja kohotti sitten toisen kätensä, harittaen sormiaan, joita
hän, peukalo mukaan luettuna, yksitellen kosketti, kerraten sanaa
_adenen_, kunnes muukalainen ymmärsi, että hän tarkoitti "viittä."
Jälleen hän osoitti aurinkoa ja kuljettaen etusormeaan kaaressa
itäiseltä taivaanrannalta lähtien läntistä kohti kertasi sanat _as
adenen_. Muukalaisesta oli selvää, että hän tarkoitti auringon
siirtyneen taivaan yli viisi kertaa. Toisin sanoen oli kulunut viisi
päivää. Sitten Om-at osoitti luolaan, jossa he seisoivat, lausui
Tarzanin nimen ja matki kävelevää miestä oikean kätensä etu- ja
keskisormella eteiskomeron permantoa myöten, koettaen näyttää, että
Tarzan oli kävellyt ulos luolasta ja kiivennyt nappuloita pitkin
ylöspäin viisi päivää sitten; mutta pitemmälle hän ei merkkikielellä
päässytkään.
Tähän asti oli muukalainen käsittänyt hänen selityksensä, ja ilmoittaen
sen ymmärtäneensä hän osoitti itseään ja sitten ylöspäin johtavia
nappuloita, tehden siten toisille tajuttavaksi, että hän aikoi seurata
Tarzania.
"Lähtekäämme hänen kanssaan", virkkoi Om-at; "emmehän ole vielä
rangaisseet kor-ul-luleja ystävämme ja liittolaisemme tappamisesta."
"Taivuta hänet odottamaan huomiseen asti", kehoitti Ta-den, "jotta
ehdit saada mukaasi monta soturia, tehdäksesi suuren ryöstöretken
kor-ul-lulien maahan. Äläkä tällä kertaa tapa vankejasi, Om-at. Ota
niin monta kuin voit saada elävinä käsiisi, niin ehkä joltakulta heistä
saamme tietää Tarzan-jad-gurun kohtalon."
"Suuri on ho-donien viisaus", vastasi Om-at. "Olkoon niinkuin sanot, ja
otettuamme kaikki kor-ul-lulit vangeiksi, me pakotamme heidät kertomaan
mitä haluamme tietää. Ja sitten me marssitamme heidät Kor-ul-gryfin
reunalle ja työnnämme heidät kallion kaltaan yli."
Ta-den hymyili. Hän tiesi, etteivät he saisi vangituiksi kaikkia
Kor-ul-lulin sotureita -- että saisivat kiittää onneaan, jos
vangitsisivat yhden ainoankin; olipa mahdollista, että he joutuisivat
tappiollekin ja tungetuiksi takaisin. Mutta hän tiesi myöskin, että
Om-at ei epäröitsisi uhkauksensa täytäntöönpanossa, jos saisi siihen
tilaisuuden, sillä niin leppymättömästi naapurukset vihasivat toisiaan.
Ei ollut vaikea selittää Om-atin suunnitelmaa muukalaiselle tai saada
hänen suostumustaan, koska hän tajusi, sitten kun suuri musta päällikkö
oli selvittänyt lähdettävän lukuisain soturien seuraamana, että
seikkailu luultavasti johtaisi heidät vihamieliseen maahan; ja hän oli
hyvillään kaikesta tarjoutuvasta tuesta, koska hänen etsintänsä
menestyminen oli tärkeintä kaikesta.
Hän nukkui sen yön turkiskasalla eräässä Om-atin perinnäisluolan
osastossa, ja aikaisin seuraavana päivänä aamuaterian jälkeen he
lähtivät matkalle, sata villiä soturia, jotka muurahaisten tavoin
kiipesivät jyrkkää kallioseinämää harjanteen huipulle. Pääjoukon edellä
asteli kaksi soturia, joiden velvollisuudet olivat samanlaiset kuin
uudenaikaisissa sotaliikkeissä eli rivistön turvaaminen joutumasta
liian äkilliseen kosketukseen vihollisen kanssa.
Harjun yli he menivät ja sitten alas Kor-ul-lulia kohti, tavaten sinne
saavuttuaan melkein heti yksinäisen ja aseettoman waz-donin, joka
pelokkaana asteli rotkoa ylöspäin heimonsa kylään päin. Hänet he
ottivat vangiksi, mikä -- omituista kyllä -- vain lisäsi olennon
pelkoa, vaikka hän heti kun oli heidät nähnyt ja havainnut paon
mahdottomaksi oli odottanut viipymätöntä surmaniskua.
"Vie hänet Kor-ul-jaan", sanoi Om-at eräälle sotureistaan, "ja
pidettäköön hänet siellä siihen asti kun palaan, älköönkä hänelle
tehtäkö mitään pahaa."
Niin vietiin hämmästynyt kor-ul-lul pois, sillä välin kun villijoukkue
hiipi puulta puulle, kylää lähestyessään. Onni hymyili Om-atille
sikäli, että se pian soi hänelle sen, mitä hän etsi -- valtavan
ottelun. Sillä he eivät olleet vielä saaneet näkyviinsä Kor-ul-lulin
luolia, kun kohtasivat melkoisen sotilasosaston liikkumassa rotkoa
alaspäin jollekin retkelle menossa.
Kuin varjot häipyivät kor-ul-jalaiset lehvistön verhoon
kummallekin puolen polkua. Aavistamatta uhkaavaa vaaraa, varmoina
turvallisuudestaan, tietäen että polkivat omaa aluettaan, jolla
jokainen kallio ja kivi oli heille tuttu niinkuin heidän vaimojensa
piirteet, menivät kor-ul-lulit satimeen. Äkkiä häiritsi tätä näennäistä
rauhaa hurja huuto, ja sinkautettu nuija kaatoi erään kor-ul-lulin.
Huuto oli merkkinä hurjaan kuoroon satakunnan kor-ul-jalaisen kurkusta,
ja siihen yhtyivät pian vihollisten sotahuudot. Nuijia risteili
ilmassa, ja sitten molemmat taisteluun ryhtyneet joukot hajaantuivat
moneen otteluun mies miestä vastaan, kun jokainen soturi valitsi
vihollisensa ja syöksyi hänen kimppuunsa. Veitsiä välähteli
auringonpaisteen laikuissa, joita puunlatvat siivilöitsivät
tantereelle. Kiiltävän mustat turkit saivat hurmeviiruja.
Temmellyksen tuoksinassa sekaantui muukalaisen sileä, ruskea iho
ystäväin ja vihollisten mustiin ruhoihin. Ainoastaan terävillä
silmillään ja nopealla älyllään oli hän oppinut erottamaan kor-ul-lulit
kor-ul-jalaisista, jotka vain "vaatetusta" lukuunottamatta olivat
samanlaisia, sillä heti vihollisen ensi hyökkäyksessä hän oli
huomannut, että heidän lannetaljansa eivät olleet täplikkäitä
pantterinnahkoja kuten liittolaisillaan.
Kellistettyään ensimmäisen vastustajansa Om-at vilkaisi Jor-doniin. --
Hän taistelee hurjasti kuin _jato_, -- tuumi päällikkö. -- Voimakas
tosiaan täytyy olla sen heimon, josta hän ja Tarzan-jad-guru ovat
lähtöisin; -- ja sitten hänen kaikki huomionsa kiintyi uuteen
hyökkääjään.
Taistelun tyrsky aaltoili edestakaisin metsässä, kunnes eloon jääneet
olivat näännyksissä. Kaikki muut paitsi muukalainen, joka ei näkynyt
tuntevan väsymystä. Hän taisteli vielä edelleen, kun jokainen uusi
vastustaja olisi kernaasti luopunut leikistä; ja kun ei enää ollut
vastustajattomia kor-ul-luleja, hyökkäsi hän niiden kimppuun, jotka
läähättäen seisoivat uupuneina kor-ul-jalaisia vastassa. -- Ja aina
kantoi hän selässään tuota omituista esinettä, jota Om-at oli luullut
jonkinlaiseksi kummalliseksi aseeksi, mutta jonka tarkoitusta hän ei
nyt kyennyt käsittämään, koska Jor-don ei sitä milloinkaan käyttänyt,
vaan se enimmäkseen näkyi olevan tiellä ja tarpeettomana haittana,
pompahtelevana mätkien omistajaansa tämän kissamaisesti hypiskellessä
sinne tänne voitokkaiden kaksinkamppailujensa vaiheissa. Jousen ja
nuolet hän oli heittänyt pois taistelun alussa, mutta enfieldistään hän
ei luopunut, sillä minne hän meni, sinne tahtoi hän senkin viedä,
kunnes se oli tehtävänsä täyttänyt.
Kaiketikin häpeillään muukalaisen esimerkistä kävivät kor-ul-jat
vihollisen kimppuun; mutta jälkimmäiset, jotka luultavasti olivat
muukalaisen -- väsymättömän ja näköjään heidän iskuistaan
haavoittumattoman paholaisen -- reuhtomisesta alkaneet joutua kauhun
valtaan, menettivät rohkeutensa ja yrittivät paeta. Ja silloin Om-atin
soturit saartoivat päällikkönsä käskystä puolikymmentä nääntyneintä ja
ottivat heidät vangiksi.
Luolaansa palattuaan tuotti Om-at kor-ul-lulilaiset vangit yksitellen
eteensä ja kyseli jokaiselta Tarzanin kohtaloa. Poikkeuksetta he
kertoivat saman tarinan -- että olivat pidättäneet Tarzanin viisi
päivää sitten, mutta että hän oli surmannut vartijakseen jätetyn
sotilaan ja sitten kantanut onnettoman uhrinsa pään Kor-ul-lulin
vastakkaiselle puolelle, ripustaen sen siellä hiuksista puunoksaan.
Mutta mihin hän sen jälkeen oli joutunut, sitä he eivät tienneet; ei
ainoakaan, kunnes viimeinen vanki oli tutkittavana -- se aseeton mies,
jonka he olivat ensimmäiseksi pidättäneet hänen matkallaan
Jad-ben-Othon laaksosta kansansa luolia kohti.
Oivaltaessaan heidän kyselynsä tarkoituksen tämä ryhtyi hieromaan
kauppaa omasta ja toveriensa hengestä ja vapaudesta. "Minä voin kertoa
teille paljonkin siitä kauheasta miehestä, kor-ul-jat", sanoi hän.
"Minä näin hänet eilen ja tiedän missä hän on, ja jos lupaatte päästää
minut ja toverini turvallisesti palaamaan esi-isiemme luoliin, niin
ilmoitan teille totuudenmukaisesti mitä tiedän."
"Sinä ilmoitat meille kumminkin", vastasi Om-at, "tai muutoin me
tapamme sinut."
"Te tapatte minut joka tapauksessa", vastasi vanki, "ellette anna
minulle tätä lupausta. Jos minut siis tapetaan, niin vien tietoni
muassani."
"Hän on oikeassa, Om-at", huomautti Ta-den; "lupaa hänelle, että he
saavat vapautensa."
"Hyvä on", myöntyi Om-at. "Puhu kor-ul-lul, ja kun olet kertonut
minulle kaikki, niin sinä ja toverisi saatte häiritsemättä palata
heimonne luo."
"Näin on asia", aloitti vanki. "Kolme päivää sitten minä ja joukko
meikäläisiä metsästelimme lähellä Kor-ul-lulin suuta, vähän matkan
päässä paikalta, missä minut tänä aamuna vangitsitte, ja silloin meidät
yllätti iso lauma ho-doneja, jotka ottivat meidät vangeiksi ja veivät
A-luriin. Siellä muutamat valittiin orjiksi, ja loput heitettiin
temppelin alla sijaitsevaan kammioon, jossa ho-donit säilyttivät
Jad-ben-Otholle A-lurin temppelin alttareilla uhrattavia olentoja.
"-- Silloin näytti kohtaloni todella määrätyltä, ja minusta olivat
onnellisia ne, jotka ho-donit olivat valinneet orjikseen, koska he toki
saattoivat toivoa pääsevänsä pakenemaan. Minun kanssani kammioon
suljetuille ei mitään toivonvälähdystä näkynyt.
"-- Mutta eilen tapahtui jotakin merkillistä. Temppeliin saapui
kaikkien pappien, kuninkaan ja monien hänen soturiensa seuraamana
muuan, jota kaikki pitivät suuressa arvossa; ja kun hän tuli meidän
poloisten kolkkoa kohtaloamme odottelevien kammioon johtavan
oviristikon eteen, näin hämmästyksekseni, että hän ei ollut kukaan muu
kuin se kauhea mies, joka oli vastikään ollut vankina Kor-ul-lulin
kylässä -- hän, jota te nimitätte Tarzan-jad-guruksi, mutta jota he
puhuttelivat Dor-ul-Othoksi. Hän katseli meitä ja kyseli ylimmäiseltä
papilta, ja kun hänelle kerrottiin, mitä varten meitä pidettiin sinne
teljettyinä, suuttui hän ja tiuskasi, ettei Jad-ben-Otho tahtonut
kansaansa täten uhrattavan. Sitten hän käski ylimmäisen papin vapauttaa
meidät, ja niin tehtiinkin.
"-- Ho-donilaisten vankien sallittiin palata koteihinsa, meidät
saatettiin A-lurin kaupungin ulkopuolelle ja meitä kehoitettiin
vilistämään Kor-ul-luliin. Mutta A-lurin ja Kor-ul-lulin välillä väijyy
monta vaaraa, ja meitä oli ainoastaan kolme, kaikki aseettomia. Niinpä
ei kukaan meistä ehtinyt kansamme kylään, ja ainoastaan yksi
joukostamme on elossa. Olen puhunut."
"Siinäkö kaikki, mitä tiedät Tarzan-jad-gurusta?" kysyi Om-at.
"Siinä kaikki, mitä tiedän", vastasi vanki, "paitsi että se, jota he
nimittivät Lu-doniksi, A-lurin ylipappi, oli kovin kiukuissaan, ja
toinen papeista, jotka opastivat meidät kaupungista, virkkoi toiselle,
että muukalainen ei laisinkaan ollut Dor-ul-Otho. Lu-don oli muka
sanonut niin ja myöskin luvannut paljastaa hänet, jotta hänen
röyhkeytensä rangaistaisiin kuolemalla. Sen verran he haastoivat minun
kuulteni. -- Ja nyt, Kor-ul-jan päällikkö, sallinet meidän lähteä?"
Om-at nyökkäsi. "Menkää!" sanoi hän. "Ja lähetä sinä, Ab-on, sotilaita
heidän suojakseen, kunnes ovat turvallisesti päässeet Kor-ul-luliin."
"Jor-don", virkkoi hän viitaten muukalaiselle, "tule kanssani", ja
noustuaan hän astui edellä ylös kallionreunaa kohti. Harjulla hän
sitten osoitti alas laaksoon, ilta-auringon valossa kimmeltävään
A-lurin kaupunkiin päin.
"Tuolla on Tarzan-jad-guru", sanoi hän, ja Jor-don ymmärsi.
KOLMASTOISTA LUKU
Temppelipapin hahmossa
Kun Tarzan pudottausi maahan temppelinmuurin toiselle puolelle, ei
hänellä ollut aikomusta paeta A-lurin kaupungista ennenkuin pääsisi
varmuuteen, oliko hänen puolisonsa siellä vangittuna. Mutta miten hän
tässä vieraassa kaupungissa, jossa joka miehen käden täytyi nyt kohota
häntä vastaan, voisi elää ja jatkaa etsintäänsä, se ei suinkaan ollut
hänelle selvillä.
Oli ainoastaan yksi paikka, josta hän voisi löytää edes tilapäistä
turvaa, ja se oli kuninkaan Kielletty puutarha. Siellä oli tiheää
pensastoa, jossa mies saattoi lymyillä, sekä vettä ja hedelmiä. Taitava
viidakkoeläin saattoi, kunhan sinne vain kenenkään näkemättä pääsisi,
piileskellä siellä melkoisen ajan; mutta kuinka hänen onnistuisi
ilmitulematta suorittaa matka temppelialueen ja puutarhan välillä,
siinä oli varsin vakava pulma.
-- Mahtava on Tarzan kotiviidakossaan, -- jupisi hän itsekseen, --
mutta kaupungeissa hän ei ole niiden omia asukkaita paljonkaan
pätevämpi.
Luottaen terävään havaintokykyynsä ja paikallisaistiinsa otaksui hän
varmasti voivansa saapua palatsin alueelle maanalaisten käytävien ja
temppelikammioiden kautta, joiden läpi hänet oli edellisenä päivänä
saatettu ja joista ei pieninkään yksityiskohta ollut välttänyt hänen
tarkkoja silmiään. Se oli hänen mielestään viisaampaa kuin liikkua
ylhäällä avoimella maalla, missä hätyyttäjät tietysti olisivat heti
karanneet temppelistä hänen kintereilleen ja nopeasti hänet keksineet.
Niinpä hän noin kahdentoista askeleen päästä temppelin muurista hävisi
jokaisen näkyvistä, joka ehkä sattuisi kurkkimaan ylhäältä, alas
sellaiseen kiviseen porraskäytävään, joka johti maanalaisiin
kammioihin. Tie, jota pitkin häntä oli edellisenä päivänä ohjattu, oli
kiemurrellut monilukuisten käytävien ja komeroiden käänteissä ja
mutkissa, mutta Tarzan sellaisissa asioissa varmana löysi tolan
täsmälleen ja epäröimättä.
Hänen ei juuri tarvinnut pelätä välitöntä kiinnijoutumista täällä,
koska hän arveli kaikkien temppelin pappien kerääntyneen ylhäälle
pihaan hänen tuomionsa, nöyryytyksensä ja kuolemansa todistajiksi;
mutta kuitenkin hän kääntyessään käytävän mutkassa osui erästä
alipappia vastaan. Tämän eriskummainen päähine salasi järkkymyksen,
jota Tarzanin näkeminen hänessä kaiketi herätti.
Tarzanilla oli se etu Jad-ben-Othon naamioidun palvelijan rinnalla,
että hän papin nähdessään heti tiesi tämän aikeet, eikä hänen siis
tarvinnut vitkastella toiminnassaan. Niin tapahtuikin, että ennenkuin
pappi oli ennättänyt päättää, mitä tässä sattumuksessa oli sopivin
tehdä, upposi pitkä, terävä veitsi hänen rintaansa.
Ruumiin horjahtaessa permantoa kohti tarttui Tarzan siihen, temmaten
päähineen sen hartioilta; heti hänen ilmestyessään oli apinamiehen
alati valppaissa aivoissa herännyt rohkea tuuma vihollisten
pettämiseksi.
Suojeltuaan sen vaurioista, jonka se epäilemättäkin olisi kärsinyt, jos
olisi omistajansa mukana romahtanut maahan, laski Tarzan päähineen
huolellisesti permannolle, sitten kun oli hellittänyt ruumiista.
Senjälkeen hän kumartui katkaisemaan ho-donin hännän läheltä tyveä.
Vähän matkan päässä hänen oikeallaan oli pieni kammio, josta pappi oli
kaiketi juuri tullut, ja sinne Tarzan raahasi ruumiin, päähineen ja
hännän.
Nopeasti leikaten kapean kaistaleen papin lannetaljasta Tarzan sitoi
sen lujasti tuon irroitetun jäsenen yläpäähän ja pistäen hännän
taakseen oman lannetaljansa alle kytki sen paikoilleen niin hyvin kuin
kykeni, sovitti päähineen hartioilleen ja astui huoneesta täydellisesti
Jad-ben-Othon temppelipapin näköisenä, jollei varsin läheltä
tarkastanut hänen peukaloitaan ja isojavarpaitaan.
Hän oli huomannut, että ho-donit ja waz-donit jokseenkin usein pitävät
hännänpäätä kädessään, ja sen tempun teki hänkin, jotta sen hervoton
laahautuminen takana ei herättäisi epäluuloa.
Astellen käytäviä pitkin ja erinäisten suojamain lävitse hän pääsi
vihdoin päivänvaloon palatsin alueella temppelin toisella puolen.
Hätyyttäjät eivät olleet vielä ehtineet sinne asti, vaikka takaapäin jo
kuului hälyä. Hän kohtasi nyt sekä sotureita että orjia, mutta ne
vilkaisivat häneen vain ohimennen, pappeja kun varsin yleisesti
liikuskeli palatsin lähettyvillä.
Näin hän rauhassa sivuutti vartijat; lopulta päätyen Kielletyn
puutarhan sisäveräjälle. Siinä hän seisahtui tarkkaamaan nopeasti sitä
osaa kauniista tarhasta, joka oli hänen silmäinsä edessä. Hän tunsi
helpotusta, kun ei nähnyt siellä ketään, ja onnitellen itseään siitä,
että oli niin vähällä vaivalla pettänyt A-lurin korkeat vallat, asteli
hän ripeästi aitauksen vastakkaiseen päähän. Täältä hän löysi kukkivan
pensaikon, johon kymmenenkin miestä olisi voinut turvallisesti
piiloutua.
Ryömien aivan sen sisään hän riisui epämukavan päälaitteensa ja istahti
odottelemaan, mitä kohtalolla saattoi olla hänelle varattuna, sillä
välin kun hän teki suunnitelmia tulevaisuutta varten. Puutarhan
ulkopuolelta hän kuuli miesten ääniä, jotka huutelivat toisilleen
läheltä ja kaukaa; uutterasti häntä siis etsittiin.
Istuessaan pensaston verhoavain lehväin suojassa ja miettiväisenä
katsellessaan kamalaa papinnaamiota, joka hänellä oli käsissään,
havaitsi hän, että puutarhassa oli muitakin. Hän vaistosi toisen
läsnäolon, ja pian erottivat hänen harjaantuneet korvansa lähenevien
paljaiden jalkojen sipsutusta nurmikolla. Ensiksi hän epäili jonkun
hiipailevan Kielletyssä puutarhassa häntä etsimässä, mutta hiukan
myöhemmin olento tuli hänen ahtaaseen, runkojen, lehtien ja kukkien
rajoittamaan näköpiiriinsä. Hän totesi, että se oli prinsessa O-lo-a
yksinään kävelemässä pää painuksissa, ikäänkuin mietteissään --
surullisissa mietteissä, sillä hänen silmäluomissaan näkyi merkkejä
kyynelistä. Pian senjälkeen varoittivat hänen korvansa muitakin tulleen
puutarhaan. Miespuolisia ne olivat, ja askeleista päättäen he eivät
kulkeneet hitaasti eivätkä mietteissään. He tulivat suoraan prinsessaa
kohti, ja sitten Tarzan näki kaksi pappia.
"O-lo-a, Pal-ul-donin prinsessa", sanoi toinen tulijoista,
"muukalainen, joka väitti itseään Jad-ben-Othon pojaksi pakeni
vastikään ylimmäisen papin kiukkua, sitten kun Lu-don oli paljastanut
hänet ja kaikki hänen jumalattomat herjauksensa. Temppeli, palatsi ja
kaupunki etsitään läpikotaisin, ja meidät on lähetetty tutkimaan
Kiellettyä puutarhaa, koska kuningas Ko-tan sanoi vielä tänä aamuna
tavanneensa hänet täällä, vaikkei voinutkaan käsittää, kuinka hän oli
päässyt vartijain ohitse."
"Hän ei ole täällä", vastasi O-lo-a. "Minä olen oleskellut puutarhassa
jonkun aikaa enkä ole nähnyt tai kuullut ketään muuta kuin itseni.
Mutta etsikää, jos haluttaa."
"Ei", sanoi pappi, joka jo oli puhunut, "se ei ole tarpeellista, koska
hän ei olisi voinut tulla tänne sinun tietämättäsi tai vartijain
ummistamatta silmiänsä; ja silloinkin olisi edellämme kävelleen papin
täytynyt hänet nähdä."
"Minkä papin?" kysyi O-lo-a.
"Joku pappi meni vartijain ohitse juuri ennen meitä", selitti mies.
"Minä en häntä nähnyt", sanoi O-lo-a.
"Epäilemättä hän meni ulos toisesta veräjästä", huomautti toinen pappi.
"Epäilemättä", myönsi O-lo-a, "mutta onpa kummallista, etten häntä
nähnyt." Papit kumarsivat ja kääntyivät lähteäkseen.
-- Tyhmiä kuin Buto, sarvikuono, -- tuumi Tarzan, joka piti Butoa
toisinaan perin typeränä elukkana. -- Helppoa pitäisi olla tuommoisten
eksyttäminen!
Papit olivat tuskin lähteneet, kun Tarzan kuuli puutarhan yli
juoksevain jalkain ripeästi lähenevän prinsessaa, nopean, melkein
läähättävän hengityksen säestäminä, joko asianomainen sitten oli
näännyksissä tai kiihtymyksen vallassa.
"Pan-at-li", huudahti O-lo-a, "mitä on tapahtunut? Näytät
säikähtyneeltä kuin sarvas, jonka mukaan olet nimesikin saanut!"
"Voi, Pal-ul-donin prinsessa", huohotti Pan-at-li, "ne tahtoivat tappaa
hänet temppelissä! Ne tahtoivat tappaa ihmeellisen muukalaisen, joka
väitti olevansa Dor-ul-Otho!"
"Mutta hän pääsi karkuun", sanoi O-lo-a. "Sinähän olit siellä. Kerro!"
"Ylimmäinen pappi tahtoi hänet vangituttaa ja surmauttaa, mutta kun he
hyökkäsivät hänen päälleen, paiskasi hän yhden papeista vasten Lu-donin
kasvoja yhtä keveästi kuin sinä saattaisit sinkauttaa rintalevysi minua
kohti; ja sitten hän hyppäsi alttarille ja siitä temppelinmuurin
reunalle ja hävisi alas toiselle puolen. Nyt he etsivät häntä, mutta,
oi prinsessa, minä rukoilen, etteivät he häntä löytäisi."
"Ja miksi sinä sitä rukoilet?" kysyi O-lo-a. "Eikö moinen hirveä
herjaaja ole ansainnut kuolemaa?"
"Ah, sinä et tunne häntä!" vastasi Pan-at-li.
"Entä tunnetko sinä?" tokasi O-lo-a. "Tänä aamuna sinä kavalsit itsesi
ja yritit sitten pettää minua. O-lo-an orjattaret eivät tee sellaista
rankaisematta. Onko hän siis sama Tarzan-jad-guru, josta minulle
kerroit? Puhu, nainen, ja puhu pelkkää totta!"
Pan-at-li suoristausi ylväästi, pikku leuka korkealla, sillä eikö
hänkin ollut oman kansansa keskuudessa jo prinsessan arvoinen?
"Pan-at-li kor-ul-jalainen ei valehtele puolustuksekseen", sanoi hän.
"Kerro minulle, siis, mitä tiedät tästä Tarzan-jad-gurusta", tiukkasi
O-lo-a.
"Minä tiedän, että hän on ihmeellinen mies ja hyvin rohkea", sanoi
Pan-at-li, "ja että hän pelasti minut tor-o-donrn ja gryfin kynsistä,
kuten sinulle kerroin, ja että hän on todella sama, joka tänä aamuna
tuli puutarhaan, enkä vieläkään ole varma, ettei hän olisi
Jad-ben-Othon poika, sillä hänen urheutensa ja voimansa ovat suuremmat
kuin kuolevaisen ihmisen, samoin kuin hän olisi voinut tehdä minulle
pahaa, suojeli hän minua, ja kun hän olisi voinut pelastautua, ajatteli
hän vain minua. Ja kaiken tämän hän teki ystävyydestä Om-atia kohtaan,
joka on Kor-ul-jan gund ja jonka kumppaniksi minä olisin mennyt, jos
ho-donit eivät olisi minua vanginneet."
"Hän oli tosiaan ihmeellinen mies katsella", virkkoi O-lo-a
uneksivasti, "eikä hän ollut erilainen muista miehistä vain kättensä ja
jalkainsa muodolta tai hännättömyytensä vuoksi, vaan hänessä oli
jotakin, mikä teki hänet erilaiseksi vielä tärkeimmissäkin seikoissa."
"Ja", täydensi Pan-at-li, villi pieni sydämensä uskollisena miehelle,
joka oli häntä puolustanut, ja toivoen hankkivansa hänelle prinsessan
kunnioituksen, vaikkei siitä ehkä olisikaan Tarzanille hyötyä;
"ja", sanoi hän, "eikö hän tiennyt kaikkea Ta-denista ja hänen
olinpaikastaankin? Sano minulle, oi prinsessa, voisiko kuolevainen
sellaisia asioita tietää?"
"Ehkä hän oli nähnyt Ta-denin", huomautti O-lo-a.
"Mutta kuinka hän saattoi tietää, että sinä rakastat Ta-denia?" väisti
Pan-at-li. "Minä sanon sinulle, prinsessani, että jos hän ei ole
jumala, on hän ainakin enemmän kuin yksikään ho-don tai waz-don. Hän
seurasi minua Kor-ul-jasta Es-satin luolasta Kor-ul-lulin halki ja
kahden leveän harjanteen poikki juuri samaan Kor-ul-gryfin luolaan,
johon olin lymynnyt, vaikka oli monta tuntia kulunut siitä kun sitä
tietä taivalsin eivätkä paljaat jalkani olleet jättäneet mitään jälkiä
maahan. Kuka kuolevainen olisi sellaiseen kyennyt? Ja kenen oudon
miehen koko Pal-ul-donissa voisi neitsyt saada ystäväkseen ja
suojelijakseen paitsi hänet?"