poika", vastasi Ko-tan. "Hän vaatii sinua tuotavaksi valtaistuinsaliin
syyttäjiesi eteen. Jos olet mikä väität olevasi, niin ei kukaan tiedä
paremmin kuin sinä, että sinulla ei ole mitään pelättävänä hänen
vaatimukseensa suostuessasi: mutta muista aina, että sellaisissa
asioissa ylipappi käskee kuningasta ja että minä ainoastaan olen sen
määräyksen välittäjä enkä antaja."
Tarzan näki, että Ko-tan ei ollut täydesti vakuutettu hänen osansa
valheellisuudesta, kuten selvästi osoitti hänen asettumisensa eroon
kaikesta vastuusta.
"Älkööt soturisi tarttuko minuun", sanoi hän Ko-tanille, "jotta
Jad-ben-Otho ei erehtyisi heidän tarkoituksestaan ja iskisi heitä
kuoliaaksi." Hänen sanoillaan oli heti tehonsa eturivissä seisoviin;
kukin näistä näytti äkkiä tuntevan uutta ujostelua, joka pakotti hänet
vetäytymään näkyvistä takanaan olijain selkäpuolelle -- ja se
vaatimattomuus kävi joutuisasti tarttuvaksi.
Apinamies hymyili. "Älkää pelätkö", virkkoi hän, "menen omasta
halustani puhuttelusaliin kohtaamaan herjaajia, jotka syyttävät minua."
Avaraan valtaistuinsaliin tultaessa ilmeni uusi pulmallisuus. Ko-tan ei
tahtonut tunnustaa Lu-donin oikeutta esiintyä pyramidin huipulla eikä
Lu-don suostua alempaan asemaan, Tarzanin puolestaan pysyessä korkean
osansa kannalla ja vaatiessa, että yksikään ei saisi seistä hänen
yläpuolellaan. Mutta ainoastaan apinamies oivalsi tilanteen
huvittavuuden.
Aseman huojentamiseksi esitti Ja-don, että he kolmisin asettuisivat
valtaistuimelle, mutta sen kehoituksen hylkäsi Ko-tan huomauttaen, että
yksikään muu kuolevainen kuin Pal-ul-donin kuningas ei milloinkaan
ollut istunut tällä ylhäisellä sijalla ja että siinä sitäpaitsi ei
ollut tilaakaan kolmelle.
"Mutta kuka", kysyi Tarzan, "on syyttäjäni ja kuka on tuomarini?"
"Lu-don on syyttäjäsi", selitti Ko-tan.
"Ja Lu-don on tuomarisi", huusi ylipappi.
"Joudun siis syyttäjän tuomittavaksi", virkkoi Tarzan. "Näin ollen
olisikin parempi jättää sikseen kaikki muodollisuudet ja pyytää
Lu-donia julistamaan päätöksensä." Hänen sävynsä oli ivallinen, ja
ylipapin silmiin suoraan tähdätty pilkallinen katse sai jälkimmäisen
vihan vain kiehumaan yhä kiivaammin.
Oli ilmeistä, että Ko-tan ja hänen soturinsa näkivät oikeutetuksi
vastalauseen, jonka Tarzan vihjaisi tästä kohtuuttomasta oikeudenkäytön
järjestyksestä. "Ainoastaan Ko-tan voi tuomita palatsinsa
valtaistuinsalissa", huomautti Ja-don; "kuulkoon hän Lu-donin syytöksiä
ja hänen todistajiensa lausuntoja, ja olkoon sitten Ko-tanin päätös
lopullinen."
Ko-tania ei kuitenkaan erityisesti innostuttanut ajatus, että hän saisi
tuomitakseen olennon, joka silti hyvinkin saattoi olla hänen jumalansa
poika, ja niinpä hän teki verukkeita, etsien pääsyä pulasta. "Se on
pelkästään uskonnollinen asia", muistutti hän, "ja perinnäisen
käytännön mukaan eivät Pal-ul-donin kuninkaat sekaannu kirkon
kysymyksiin."
"Pidettäköön tutkinto siis temppelissä", huusi muuan päällikkö, sillä
soturit olivat yhtä halukkaita kuin kuningaskin vapautumaan kaikesta
vastuunalaisuudesta. Ja se ehdotus oli perin mieluinen ylipapille, joka
sisällisesti soimasi itseään siitä, ettei ennen ollut sitä ajatellut.
"Se on totta", myönsi hän, "tämän miehen synti on tapahtunut temppeliä
vastaan. Laahattakoon hänet siis sinne tuomittavaksi."
"Jad-ben-Othon poikaa ei laahata minnekään", huusi Tarzan. "Mutta tämän
tutkinnon päätyttyä on mahdollista, että ylipappi Lu-donin ruumis
laahataan sen jumalan temppelistä, jota hän tahtoo häväistä. Ajattele
siis hyvin, Lu-don, ennenkuin teet sen hupsuuden."
Hänen sanansa olivat tarkoitetut säikäyttämään ylipappia hänen varmasta
esiintymisestään, mutta niillä ei ollut vähäisintäkään vaikutusta.
Lu-don ei osoittanut mitään kammostumista apinamiehen viittauksesta.
-- Tässä on mies, -- ajatteli Tarzan, -- joka tietäen uskonnostaan
enemmän kuin yksikään muu kansalaisensa tajuaa täydellisesti
minun vaatimusteni hataruuden niinkuin saarnaamansa uskon
paikkansapitämättömyyden.
Hän oivalsi kuitenkin, että hänen ainoana toivonaan oli näennäinen
välinpitämättömyys syytöksistä. Ko-taniin ja sotureihin tehosi vielä
äskeisen uskomuksen luomus, ja tähän seikkaan täytyi hänen turvautua
Lu-donin valmisteleman draaman loppunäytöksessä, pelastuakseen
kateelliselta papilta, jonka hän tiesi jo itsekseen tuominneen hänet.
Olkapäitänsä kohauttaen hän siirtyi alas pyramiidin astuimia.
"Dor-ul-Otholle ei ole väliä", sanoi hän, "missä Lu-don raivostuttaa
jumalaansa, sillä Jad-ben-Otho ylettää yhtä helposti temppelin
suojamiin kuin temppelin valtaistuinsaliin."
Suunnattomasti huojentuneina tästä ongelmansa mukavasta ratkaisusta
parveilivat kuningas ja soturit juhlasalista temppelialuetta kohti, ja
Tarzanin huoleton sävy lisäsi heidän luottamustansa häneen. Lu-don
johti heidät isoimmalle alttaripihalle.
Asettuen läntisen alttarin taakse hän viittasi Ko-tania menemään
alttarin vasemmalla puolella olevalle korokkeelle ja Tarzania
samanlaiselle paikalle oikealle.
Tarzanin noustessa korokkeelle supistuivat hänen silmäteränsä
suuttumuksesta sen näyn takia, joka niitä kohtasi. Alttarin yläpintaan
koverrettu allas oli täynnä vettä, jossa kellui vastasyntyneen lapsen
alaston ruumis. "Mitä tämä merkitsee?" ärähti hän kääntyen Lu-doniin.
Jälkimmäinen hymyili ilkeästi. "Että sinä et tiedä", vastasi hän, "se
on vain lisätodistus vaatimuksesi perusteettomuudesta. Jumalan poikana
esiintyvä ei tiennyt, että laskevan auringon viimeisten säteitten
tulviessa temppelin itäiselle alttarille punaa sen valkoista kiveä
täysikasvuisen sydänveri Jad-ben-Othon suostutteluksi ja että aurinko
jälleen noustessaan luojansa ruumista katsoo ensin tälle läntiselle
alttarille ja iloitsee kunakin päivänä vastasyntyneen lapsen
kuolemasta, jonka henki saattelee sitä taivaitten poikki päivisin
niinkuin täysikasvuisen henki palajaa sen kanssa Jad-ben-Othon luo
iltaisin.
"-- Ho-donien pienet lapsetkin tuntevat nämä asiat, mutta Jad-ben-Othon
pojaksi ilmoittautunut ei niistä tiedä; ja jos tämä ei riitä
todistukseksi, niin on tulossa lisää. Tule, waz-don", huusi hän
viitaten kookkaalle orjalle, joka seisoi muiden mustien ja pappien
ryhmässä temppelin permannolla alttarin vasemmalla puolella.
Mies astui esiin pelokkaasti. "Kerro meille mitä tiedät tästä oliosta",
käski Lu-don, osoittaen Tarzania.
"Olen nähnyt hänet ennen", sanoi waz-don. "Minä olen Kor-ul-lulin
heimoa, ja eräänä päivänä äskettäin kohtasi osasto, johon kuuluin,
muutamia Kor-ul-jan sotureita kyliämme eroittavalla vuorenharjalla.
Vihollisten joukossa oli tämä kummallinen olento, jota he nimittivät
Tarzan-jad-guruksi; ja kauhea hän tosiaan olikin, taistellen monen
miehen voimalla, niin että meitä tarvittiin kaksikymmentä nujertamaan
hänet. Mutta hän ei toki taistellut niinkuin jumala taistelee, vaan
vaipui tunnottomana maahan kuin tavallinen kuolevainen, saadessaan
nuijaniskun päähänsä.
"-- Me kannoimme hänet vankina kyläämme, mutta hän pääsi pakenemaan
katkaistuaan vartijaksi jätetyltä soturilta pään, jonka vei mukanaan
rotkoon ja sitoi puunoksaan sen toiselle puolelle."
"Orjan sana jumalan sanaa vastaan!" huudahti Ja-don, joka jo
aikaisemmin oli valejumalaa kohtaan osoittanut suopeata mielenkiintoa.
"Tämä on vain askel totuutta kohti", tokaisi Lu-don. "Kenties Ko-tanin
suvun ainoan prinsessan todistus on pohjolan suuresta päälliköstä
painavampi, vaikka hän onkin isä pojalle, joka pakeni pyhän pappisviran
tarjousta, eikä siis kerkein korvin kuuntele todistusta toista
jumalanherjaajaa vastaan."
Ja-donin käsi kouraisi puukkoa, mutta vieruskumppanit laskivat
pidättävästi sormensa hänen käsivarsilleen. "Sinä olet Jad-ben-Othon
temppelissä, Ja-don", varoittivat he, ja mahtavan päällikön täytyi
niellä Lu-donin loukkaus, vaikka se jättikin hänen sydämeensä katkeran
vihan ylipappia kohtaan.
Ja nyt Ko-tan kääntyi Lu-doniin päin. "Mitä tyttäreni tietää tästä
asiasta?" hän kysyi. "Ethän tuone sukuni prinsessaa näin julkisesti
todistamaan?"
"En", vastasi Lu-don, "en henkilökohtaisesti, mutta minulla on täällä
muuan, joka todistaa hänen edestään." Hän viittasi eräälle alipapille.
"Tuo prinsessan orjatar tänne", käski hän.
Pappi, jonka eriskummainen päähine loi näytelmään hitusen kaameutta,
astahti eteenpäin, laahaten vastahakoista Pan-at-lia ranteesta.
"Prinsessa O-lo-a oli yksinään Kielletyssä puutarhassa tämän ainoan
orjattaren kanssa", selitti pappi, "kun läheisestä lehvistöstä äkkiä
ilmestyi tämä olento, joka väittää olevansa Dor-ul-Otho. Hänet
nähdessään orjatar prinsessan kertomuksen mukaan parahti, ja tuntien
hänet puhutteli olentoa nimeltä -- Tarzan-jad-guruksi. Se oli sama
nimitys, jonka Kor-ul-lulin orja hänestä mainitsi. Tämä nainen ei ole
Kor-ul-lulista, vaan Kor-ul-jasta, juuri siitä heimosta, jonka kanssa
kor-ul-lul sanoo olennon seurustelleen, kun hän sen ensi kertaa näki.
Vielä sanoi prinsessa, että kun tämä nainen, nimeltään Pan-at-li, eilen
tuotiin hänen luokseen, kertoi hän kummallisen tarinan, kuinka hänet
Kor-ul-gryfissä pelasti erään tor-o-donin käsistä tämänlaatuinen otus,
jota hän silloin mainitsi Tarzan-jad-guruksi, -- kuinka heitä molempia
rotkossa ahdisti kaksi kamalaa gryfiä ja kuinka mies houkutteli ne
toisaanne perässään, jolloin Pan-at-li pujahti pakoon, vain joutuakseen
vangiksi tänne, yrittäessään palata oman heimonsa luo."
"Eikö ole selvää nyt", huudahti Lu-don, "että tämä olento ei ole
jumala? Kertoiko hän sinulle olevansa jumalan poika?" sanoi hän melkein
kirkaisten, kääntyessään äkkiä Pan-at-lia kohti.
Tyttö peräytyi pelästyneenä. "Vastaa minulle, orja!" huusi ylipappi.
"Hän näkyi olevan enemmän kuin kuolevainen", vastasi Pan-at-li
vältellen.
"Sanoiko hän sinulle, että hän oli jumalan poika? Vastaa kysymykseeni!"
tiukkasi Lu-don.
"Ei", myönsi tyttö matalalla äänellä, luoden anteeksipyynnön silmäyksen
Tarzaniin, joka vastasi rohkaisevalla ja ystävällisellä hymyllä.
"Tuo ei todista, että hän ei ole jumalan poika", huusi Ja-don.
"Luuletko, että Jad-ben-Otho kulkee ympäriinsä huudellen: 'minä olen
jumala, minä olen jumala!' Oletko koskaan häntä kuullut, Lu-don? Et, et
ole. Miksi hänen poikansa tekisi sellaista, mitä ei isäkään tee?"
"Riittää!" keskeytti Lu-don. "Todistus on selvä. Olento on pettäjä, ja
minä Jad-ben-Othon pääpappi A-lurin kaupungista tuomitsen hänet
kuolemaan." Seurasi hetken äänettömyys, jolla Lu-don ilmeisesti
valmisteli sanojensa huippukohdan dramaattista vaikutusta. "Ja jos olen
väärässä, lävistäköön Jad-ben-Otho rintani salamoillaan minun
seisoessani tässä teidän kaikkien edessä."
Järven laineiden liplatus palatsinmuurin juurella kuultiin selvästi
siinä äärimmäisessä, melkein huoahduksettomassa hiljaisuudessa, joka
nyt kivetytti kuulijakunnan. Lu-don seisoi kasvot käännettyinä taivasta
kohden ja käsivarret ojennettuina ikäänkuin paljastaen rintansa
murhamiehen tikarille. Pyhään pihaan keräytyneet soturit, papit ja
orjat odottivat jumalansa tuhoavaa kostoa.
Tarzan katkaisi äänettömyyden. "Jumalasi ei välitä sinusta, Lu-don",
härnäsi hän ja koetti irvistyksellä vielä kiihottaa ylipapin kiukkua;
"hän ei välitä sinusta, ja minä voin todistaa sen pappiesi ja kansasi
nähden."
"Todistaa, herjaaja! Miten voit sen todistaa?"
"Sinä olet nimittänyt minua herjaajaksi", vastasi Tarzan, "sinä olet
omaksi varmistukseksesi todistanut, että olen petturi, että olen
tavallisena kuolevaisena tekeytynyt jumalan pojaksi. Pyydä siis
Jad-ben-Othoa julistamaan jumaluutensa ja pappiensa arvo, lähettämällä
kuluttava tulensa minun omaan poveeni."
Jälleen seurasi lyhyt hiljaisuus, jonka aikana katselijat odottivat,
että Lu-don esitettyyn tapaan toimittaisi täytäntöön häikäilemättömän
pettäjän tuhoutumisen.
"Sinä et uskalla", ilkkui Tarzan "koska tiedät, että minua ei isketä
kuoliaaksi ennen sinua."
"Sinä valehtelet", huudahti Lu-don, "ja minä tekisin sen, jollen olisi
saanut juuri ilmoitusta Jad-ben-Otholta, joka määrää sinulle
toisenlaisen kohtalon."
Moni ihaileva ja kunnioittava "ah!" kuului kuorossa pappien ryhmästä.
Ko-tan ja hänen soturinsa olivat sielullisesti hämmennyksissä.
Salaisesti he pelkäsivät ja vihasivat Lu-donia, mutta niin juurtunut
oli heidän kunnioituksensa ylipapin virkaa kohtaan, että kukaan ei
rohjennut korottaa ääntänsä häntä vastaan.
Eikö kukaan? No, kyllä sentään Ja-don, vanha peloton leijonamies
pohjoisesta. "Ehdotus oli paikallaan", huudahti hän. "Manaa
Jad-ben-Othon salamat tämän miehen surmaksi, jos laisinkaan mielit
vakuuttaa meitä hänen syyllisyydestään."
"Jo riittää", ärähti Lu-don. "Milloin on Ja-donista tehty ylipappi?
Tarttukaa vankiin", huusi hän papeille ja sotureille, "ja huomenna hän
kuolee Jad-ben-Othon määräämällä tavalla."
Sotureista ei yksikään heti liikahtanut totellakseen ylimmäisen papin
käskyä, mutta uskonkiihkoisen rohkeuden innoittamat alemmat papit
sensijaan juoksivat alttiisti esille ikäänkuin parvi häijyjä
harpyijoja, tarttuakseen saaliiseensa.
Peli oli lopussa. Sen Tarzan tiesi. Viekkaus ja valtioviisaus eivät
enää kelvanneet niiden puolustusaseiden sijalle, joita hän enimmin
rakasti. Kun siis ensimmäinen kamala pappi hyppäsi korokkeelle, ei hän
kohdannut lempeää taivaan lähettilästä, vaan julman, hurjan pedon,
jonka luonne pikemminkin muistutti hornanhenkeä.
Alttari oli läntisen pihamuurin lähellä. Niiden välissä oli juuri tilaa
ylipapin seisoa uhrimenojen aikana, ja ainoastaan Lu-don seisoi siinä
nyt Tarzanin takana, samalla kun hänen edessään oli ehkä kaksisataa
soturia ja pappia.
Se julkimus, joka tavoitti kunniaa saada ensimmäisenä käydä käsiksi
herjaavaan valejumalaan, hyökkäsi käsi ojolla tarttumaan apinamieheen.
Mutta häneen itseensäpä tartuttiinkin, tartuttiin terässormilla, jotka
sieppasivat hänet kuin olkinuken, iskien kiinni raajaan ja
selkähihnoihin, ja sitten jättiläiskäsivarret kohottivat hänet
korkealle alttarin yläpuolelle. Hänen kintereillään oli toisia valmiina
käymään käsiksi petturiin ja raastamaan hänet maahan, ja alttarin takaa
astui Lu-don paljastettu veitsi kädessä häntä kohti.
Ei ollut silmänräpäystäkään menetettävänä, eikä ollut apinamiehen
tapaistakaan kuluttaa kalliita hetkiä myöhästyneen päätöksen
epävarmuuteen. Ennenkuin Lu-don tai kukaan muu saattoi arvata, mitä
tuomitun mielessä liikkui, Tarzan vahvain lihastensa täydellä voimalla
paiskasi parkuvan papin vasten esimiehensä kasvoja ja ikäänkuin nuo
kaksi liikettä olisivat olleet vain yksi -- niin vikkelästi hän toimi
--, hyppäsi hän alttarille ja siitä ylöspäin, saaden kädellään kiinni
temppelin muurin harjasta. Saadessaan sieltä jalansijaa hän kääntyi
katsomaan alhaalla seisovia.
"Kuka rohkenee uskoa", huusi hän, "että Jad-ben-Otho hylkäisi
poikansa?" Ja sitten hän pudottausi heidän näkyvistään toiselle
puolelle.
Aitaukseen jääneiden joukossa oli ainakin kaksi, joiden sydän
vastustamattomasti hypähti riemusta, kun he näkivät apinamiehen
onnistuneen tempun; ja toinen heistä hymyili avoimesti. Tämä toinen oli
Ja-don, ja se toinen oli Pan-at-li.
Lu-donin päätä kohti paiskatun miehen aivot olivat mäiskähtäneet
temppelin seinää vasten, kun taas ylipappi itse oli suoriutunut vain
muutamilla naarmuilla, tuupertuessaan kovalle kiveykselle. Nopeasti
kompuroiden pystyyn hän pelokkaasti vilkaisi ympärilleen, ensin
kauhuissaan ja sitten hämmentyen, sillä hän ei ollut huomannut
apinamiehen pakoa. "Tarttukaa häneen", huusi hän, "ottakaa herjaaja
kiinni", ja hän etsi yhä katseillaan uhriansa niin naurettavin ja
hämmästynein ilmein, että useankin soturin täytyi hymyä salatakseen
peittää kämmenellään suunsa.
Papit juoksivat hurjina sinne tänne, kehoittaen sotureita pakolaisen
takaa-ajoon, mutta nämä odottivat hölmistyneinä kuninkaansa tai
ylipapin käskyä. Ko-tan, joka enemmän tai vähemmän salaisesti riemuitsi
Lu-donin nolostumisesta, odotti kärsivällisesti tuon arvon miehen
välttämättömiä ohjeita, jotka tämä kohta antoikin, kun muuan hänen
apureistaan kiihtyneesti selitti hänelle, millä tavoin Tarzan oli
kadonnut.
Heti huudettiin tarpeelliset määräykset, ja papit ja soturit riensivät
temppelin ovelle lähteäkseen ajamaan apinamiestä takaa. Temppelin
seinän harjalta kajahtaneet hyvästelysanat olivat jokseenkin tehottomia
vakuuttamaan enemmistölle, että Lu-don ei ollut todistanut hänen
väitöksiään vääriksi; mutta soturit ihailivat sydämessään urhoollista
miestä, ja moni heistä tunsi samaa syntistä tyydytystä Lu-donin
nolaamisesta kuin heidän päällikkönsäkin oli tuntenut.
KAHDESTOISTA LUKU
Urhea muukalainen
Ja sillä välin kun soturit ja A-lurin papit etsivät kadonnutta
apinamiestä temppelistä, palatsista ja kaupungista, saapui Kor-ul-jan
vuorilta äkkijyrkkää polkua pitkin alaston muukalainen, kantaen
enfieldiä selässään. Hiljalleen hän liikkui alaspäin rotkon pohjaa
kohti, ja siellä, kun vanha polku juoksi tasaisempana hänen edetessään,
keikkui hän eteenpäin pitkin, kevein askelin, vaikka aina erinomaisen
valppaana mahdollisten vaarojen varalta. Vieno viima huokui vuorilta
hänen takaansa, niin että hän saattoi käyttää ainoastaan korviaan ja
silmiänsä, keksiäkseen edestäpäin uhkaavan vaaran. Tavallisesti seurasi
polku rotkon pohjalla kiemurtelevan puron äyräitä, mutta muutamissa
kohdin, joissa vesi vyöryi äkkijyrkän kalliosyrjän yli, se kääntyi
rotkon kupeelle, toisin paikoin kierrellen kallionkielekkeitä, ja juuri
kun se terävästi kaarsi tällaista ulkonevaa kärkeä, sattui muukalainen
suoraan vastatusten erään rotkosta nousevan olennon kanssa.
He pysähtyivät yhtaikaa, noin sadan askeleen päässä toisistaan.
Muukalainen näki edessään kookkaan, valkoisen soturin, jonka
alastomuutta peittivät vain nivusvaate, hartiahankkilukset ja uumavyö.
Miehellä oli aseinaan raskas, ryhmyinen nuija ja lyhyt puukko;
jälkimmäinen heilui tupessa hänen vasemmalla lanteellaan toisen
olkahihnan päässä, toisen kannattaessa hänen oikealla kyljellään
riippuvaa nahkareppua. Se oli Ta-den, metsästämässä yksinään ystävänsä,
Kor-ul-jan päällikön rotkossa. Hän tarkkasi muukalaista kummastuneena,
mutta ihmettelemättä, koska tunsi hänet siihen rotuun kuuluvaksi, johon
hänen kokemuksensa Kauhean Tarzanin parissa oli hänet tutustuttanut, ja
apinamiehen ystävänä hän ei katsellut tulokasta vihamielisestikään.
Viimemainittu antoi ensimmäisenä merkin tarkoituksistaan, kohottaen
kämmenensä Ta-denia kohti eleenä, joka on ollut rauhan vertauskuva
navalta navalle aina siitä asti kun ihminen lakkasi kävelemästä
rystysillään. Samalla hän eteni muutaman askeleen ja pysähtyi jälleen.
Otaksuen että olennon, joka oli niin Kauhean Tarzanin näköinen, täytyi
olla hänen menetetyn ystävänsä heimoa, otti Ta-den iloisena vastaan
tämän rauhantarjouksen, vastaten puolestaan merkkiin, noustessaan
polkua pitkin sille kohdalle, jossa toinen seisoi. "Kuka sinä olet?"
kysyi hän, mutta vastaantulija pudisti vain päätänsä osoittaakseen,
että hän ei ymmärtänyt.
Merkeillä hän koetti ilmaista ho-donille, että hän seurasi jälkiä,
jotka olivat johtaneet hänet monen päivän aikana jostakin paikasta
vuorten takaa, ja Ta-den arveli voivansa päätellä että tulija etsi
Tarzan-jad-gurua. Hän olisi kuitenkin halunnut tietää, etsikö hän
apinamiestä ystävänä tai vihollisena.
Muukalainen havaitsi ho-donin tarttumapeukalot, samanmalliset
isotvarpaat ja pitkän hännän, mutta koetti salata ihmettelyään. Kaikkia
muita vaikutelmia suurempi oli kuitenkin hänen helpotuksentunteensa
siitä, että tämän oudon maan ensimmäinen asukas, jonka hän kohtasi,
osoittautui ystävälliseksi; kovin tukalaksi olisi hänelle asema käynyt,
jos hänen olisi täytynyt tunkeutua vihamielisen seudun läpi. Ta-den oli
lähtenyt pyydystämään joitakin pikkunisäkkäitä, joiden liha on
ho-doneista erikoista herkkua, mutta uuden havainnon suurempi
kiintoisuus sai hänet unohtamaan metsästyshommansa. Hän halusi viedä
muukalaisen Om-atin luo, jotta he kenties yhdessä jollakin tavoin
pääsisivät selville tulokkaan todellisista aikeista. Niinpä hän
jälleenkin merkkeihin turvautuen viittasi toista mukaansa, ja yhdessä
he astuivat alaspäin Om-atin kansan kallioita kohti.
Niitä lähestyessään he tapasivat vaimot ja lapset työskentelemässä
vanhusten ja nuorukaisten suojelemina, keräämässä niitä metsähedelmiä
ja yrttejä, joita kuului heidän ruokahoitoonsa, ja hoitelemassa
vähäisiä peltosarkoja, joita he viljelivät. Vainiot olivat pieninä
tasaisina tilkkuina perattuja ryteiköstä. Työkaluina oli
metallikärkisiä seipäitä, jotka enemmän muistuttivat keihäitä kuin
rauhallisen maanviljelyksen välineitä. Näiden lisäksi oli toisilla
litteitä teräkaluja, jotka eivät olleet kuokkia eivätkä lapioita, vaan
näyttivät kömpelöltä yritykseltä noiden molempien työaseiden
yhdistämiseksi.
Ensin nähdessään nämä olennot muukalainen pysähtyi ja irroitti
jousensa, sillä he olivat sysimustia ja heidän ruumiinsa kauttaaltaan
karvapeitteisiä. Mutta Ta-den, joka tajusi kumppaninsa mielessä
heränneen epäluulon, rauhoitti häntä eleellä ja hymyllä. Sillä välin
kerääntyivät waz-donit heidän ympärilleen ja sokelsivat kiihkeästi
kysymyksiä kielellä, jota muukalainen huomasi oppaansa ymmärtävän,
vaikka se oli kerrassaan käsittämätöntä hänelle itselleen. He eivät
yrittäneet mitään vihamielistä, ja hän oli nyt varma siitä, että oli
joutunut rauhallisen ja ystävällisen kansan keskuuteen.
Nyt oli enää vain lyhyt matka luolille, ja heidän saavuttuaan sinne
Ta-den opasti toveriaan ylöspäin puunappuloita pitkin varmana, että
hänen löytämänsä olento seuraisi häntä yhtä ketterästi kuin Kauhea
Tarzankin. Eikä hän siinä pettynytkään, sillä se kävi hänen
seuralaiseltaan helposti, ja pian he seisoivat Om-atin, päällikön,
luolan eteiskomerossa.
Viimeksimainittu ei ollut luolassa ja palasi vasta iltapäivän
puolivälissä, mutta sillävälin kävi monta soturia katsomassa
matkalaista, ja tämä tuli yhä täydellisemmin vakuutetuksi isäntäinsä
ystävällisistä ja rauhallisista aikomuksista, laisinkaan aavistamatta,
että hän oli hurjan ja sotaisen heimon vieraana -- heimon, joka ennen
Ta-denin ja Tarzanin tuloa ei ollut koskaan sietänyt muukalaista
keskuudessaan.
Vihdoin Om-at kotiutui, ja vaistomaisesti käsitti vaeltaja olevansa
miehen edessä, joka tämän kansan keskuudessa oli suuri henkilö;
mahdollisesti päällikkö tai kuningas, sillä sitä ei osoittanut
ainoastaan toisten mustain soturien asento ja käyttäytyminen, vaan
komean olennon ilme ja ryhtikin hänen katsellessaan muukalaista, sillä
välin kun Ta-den selitti, kuinka he olivat toisensa kohdanneet. "Ja
minä luulen, Om-at", jatkoi ho-don, "että hän etsii Kauheata Tarzania."
Tämän nimen lausuminen, ensimmäisenä tajuttavana sanana, joka oli hänen
korviinsa kuulunut, sai muukalaisen kasvot kirkastumaan. "Tarzan",
huudahti hän, "Apinain Tarzan!" ja koetti merkeillä ilmoittaa heille,
että juuri häntä hän etsi.
He käsittivät asian, ja arvasivat myöskin hänen kasvojensa ilmeestä,
että hän etsi Tarzania pikemmin kiintymyksen kannustamana kuin päin
vastoin; mutta siitä Om-at tahtoi päästä varmuuteen. Hän osoitti
muukalaisen veistä ja toistaen Tarzanin nimen tarttui Ta-deniin, oli
iskevinään häntä ja kääntyi samassa kysyvästi muukalaista kohden.
Viimemainittu ravisti kiivaasti päätänsä, laski sitten kätensä
rinnalleen ja kohotti senjälkeen kämmenensä rauhan merkiksi.
"Hän on Tarzan-jad-gurun ystävä", huudahti Ta-den.
"Joko ystävä tai suuri valehtelija", vastasi Om-at.