miellyttää kansansa teurastaminen alttareillaan? Entä jos olet
erehtynyt?"
"Sitten on lukemattomia tuhansia kuollut turhaan", vastasi Lu-don.
Ko-tan ja ympäröitsevät soturit ja papit kuuntelivat tarkkaavasti tätä
puhelua. Ristikko-ovienkin takana olivat jotkut onnettomat kuulleet ja
nousseet painautumaan kankiin, joiden ulkopuolelle yksi tuotiin juuri
ennen auringon laskua kunakin päivänä, ei milloinkaan palatakseen.
"Vapauta heidät!" huusi Tarzan heilauttaen kättänsä julman taikauskon
vangitsemia uhreja kohti, "sillä minä voin ilmoittaa sinulle
Jad-ben-Othon nimessä, että olet erehdyksissä!"
KYMMENES LUKU
Kavallettu
Lu-don vaaleni. "Se on pyhyydenloukkausta", huusi hän; "ammoisista
ajoista ovat suuren jumalan papit joka ilta uhranneet yhden elämän
Jad-ben-Othon hengelle sen palatessa läntisen näköpiirin alapuolella
herransa luo, eikä suuri jumala ole milloinkaan antanut merkkiä
pahastumisestaan."
"Seis!" käski Tarzan. "Papiston sokeus vain on ehkäissyt sitä lukemasta
jumalansa sanomia. Sotureitanne kaatuu waz-donien puukoista ja
nuijista; sekä ja että jato sieppaavat metsästäjiänne; päivääkään ei
kulu muutamien tai monien suistumatta kuolemaan ho-donien kylissä, ja
yksi kuolema kunakin päivänä kuolevia kohti on se vero, jonka
Jad-ben-Otho on säätänyt teidän itäisellä alttarilla tapahtuvasta
teurastuksestanne. Mitä suurempaa pahastuksen merkkiä voisit vaatia,
tyhmä pappi?"
Lu-don oli ääneti. Hänessä riehui ankaraan taisteluun joutuneina pelko,
että tämä saattoi todella olla jumalan poika, ja toivo, että hän ei
ollut; mutta hänen pelkonsa voitti, ja hän kumarsi. "Jad-ben-Othon
poika on puhunut!" hän sanoi ja erääseen alempaan pappiin kääntyen:
"Avatkaa salvat ja palauttakaa nuo ihmiset sinne mistä tulivat."
Puhuteltu teki työtä käskettyä, ja salpojen kalahtaessa alas vangit
tunkeutuivat eteenpäin kaikki nyt täydesti käsittäen, mikä ihme heidät
oli pelastanut: heittäytyen polvilleen Tarzanin eteen he hokivat
äänekkäitä kiitoksia.
Ko-tan oli melkein yhtä suuresti tyrmistyksissään kuin ylipappikin
tästä ikivanhan uskonnollisen menon häikäilemättömästä kumoamisesta.
"Mutta mitä me saatamme tehdä Jad-ben-Othon silmissä mieluisaa?"
huudahti hän luoden hämmentynyttä huolestusta kuvastavan katseen
apinamieheen.
"Jos tahdotte miellyttää jumalaanne", vastasi tämä, "niin asettakaa
alttarillenne sellaisia ravinnon ja vaatetuksen lahjoja, jotka ovat
kansanne kaupungissa mieluisimpia. Niitä siunaa Jad-ben-Otho, jolloin
saatte jakaa ne enimmin tarvitsevien kaupunkilaisten kesken. Sellaista
tavaraa ovat varastohuoneenne täynnä, niinkuin olen nähnyt omin silmin,
ja lisää lahjoja tuodaan, kun pappinne selittävät ihmisille, että he
tällä tavoin saavuttavat jumalansa suosiollisuutta", ja Tarzan kääntyi
ilmaisten merkillä, että hän tahtoi poistua temppelistä.
Heidän lähtiessään pyhältä alueelta huomasi apinamies pienen, mutta
jokseenkin koristeellisesti suunnitellun rakennuksen, joka oli aivan
erillään toisista ikäänkuin se olisi hakattu pienestä syrjemmällä
kohonneesta kalkkikiven huipusta. Tarkkaavan katseensa siirtyessä
siihen hän huomasi, että sen ovea ja ikkunoita sulkivat ristikot.
"Mihin tarkoitukseen tuota rakennusta käytetään?" tiedusti hän
Lu-donilta. "Ketä te siellä pidätte vankina?"
"Se ei ole mitään", vastasi ylipappi hermostuneesti, "siellä ei ole
ketään. Paikka on tyhjillään. Sitä on käytetty aikoinaan, mutta ei nyt
vuosikausiin", ja hän eteni portille, joka johti takaisin palatsiin.
Täällä hän ja pappi pysähtyivät, Tarzanin lähtiessä temppelialueelta
Ko-tanin ja hänen soturiensa kanssa.
Tarzan ei ollut rohjennut esittää sitä yhtä kysymystä, joka hänellä
erityisesti oli sydämellään, sillä hän tiesi, että monetkin salaisesti
hieman epäilivät hänen esiintymistään; mutta hän päätti ennen
makuullemenoaan tiedustaa sitä Ko-tanilta joko suoraan tai kautta
rantain -- oliko A-lurin kaupunginmuurien sisäpuolella tai oliko
äskettäin ollut hänen rotuunsa kuuluvaa naista.
Kun heille Ko-tanin palatsin kemusalissa tarjoili illallista osasto
siitä mustien orjien armeijasta, jonka hartioilla oli kaupungin
kaikkien raskaiden ja alhaisten askareitten taakka, huomasi Tarzan,
että erään orjan silmiin näköjään tuli hämmästyneen tuntemisen ilme,
hänen ensi kertaa katsahtaessaan apinamieheen kemusalissa. Ja sitten
myöhemmin hän näki miehen kuiskaavan toiselle orjalle ja nyökäyttävän
päätänsä häntä kohti. Apinamies ei muistanut nähneensä tätä waz-donia
milloinkaan ennen; hän ei osannut ajatella, mitenkä miehen mielenkiinto
niin erityisesti kohdistui häneen, ja piankin se havainto oli melkein
unohtunut.
Ko-tania ihmetytti ja sisäisesti sisutti huomio, että hänen
jumalaisella vieraallaan ei ollut mitään halua mässätä runsailla
ruokavaroilla ja että hän ei edes maistellut ho-donien karmivaa olutta.
Tarzanille nämä kemut olivat ikävä ja väsyttävä tilaisuus, kun vieraat
niin hartaasti antautuivat ahmimiseen, että heillä ei ollut aikaa
keskusteluun; ainoana ääntelynä oli alinomainen röhähtely, muistuttaen
heidän pöytätapojensa ohella käynnistä, jonka hän oli kerran tehnyt
hänen korkeutensa Westminsterin herttuan kuuluisaan berkshireläiseen
sikotarhaan Woodhousessa, Chesterin kreivikunnassa.
Yksitellen nujertuivat juhlijat juoman pökerryttävään vaikutukseen;
röhähtely vaihtui kuorsaukseksi, ja lopulta Tarzan ja orjat olivat
ainoat tajulliset olennot kemusalissa.
Apinamies nousi kääntyen kookkaan mustan puoleen, joka seisoi hänen
takanaan. "Tahdon nukkua", sanoi hän; "osoita minut huoneeseeni."
Miehen johtaessa hänet salista alkoi se orja, joka aikaisemmin illalla
oli kummastunut hänet nähdessään, puhella pitkään eräälle toverilleen.
Jälkimmäinen loi puolittain säikähtyneen silmäyksen poistuvan
apinamiehen jälkeen. "Jos olet oikeassa", sanoi hän, "niin heidän
pitäisi palkita meitä vapaudellamme; mutta jos erehdyt, niin --
Jad-ben-Otho! -- mikä tuleekaan kohtaloksemme?"
"Mutta minä en erehdy!" väitti toinen kiihkeästi.
"Sitten on vain yksi, jolle tämä on kerrottava, sillä minä kuulin hänen
näyttäneen happamelta tämän Dor-ul-Othon ilmestyessä temppeliin, ja
niin sanottu Jad-ben-Othon poika antoi hänelle siellä kaikkea pelon ja
vihan aihetta. Tarkoitan Lu-donia, ylipappia."
"Tunnetko hänet?" kysyi toinen orja.
"Olen työskennellyt temppelissä", vastasi hänen kumppaninsa.
"Mene sitten heti kertomaan hänelle, mutta hanki ensin lupaus, että
saamme siitä todistuksesta vapautemme."
Niinpä saapui temppelin portille musta waz-don ja pyysi saada tavata
ylipappia hyvin tärkeällä asialla, ja hetken myöhäisyydestä huolimatta
Lu-don otti hänet puheilleen ja hänen tarinansa kuultuaan lupasi
hänelle ja hänen ystävilleen sekä vapauden että monia lahjoja, jos he
kykenivät todistamaan väitteensä oikeaksi.
Ja orjan puhellessa A-lurin temppelin ylipapin kanssa hapuili miehen
hahmo tietänsä Past-ul-vedin hartian ympäri, ja kuunvalo heijastui
paljaaseen selkään ripustetun Enfieldkiväärin kirkkaasta piipusta, ja
messinkiset patruunat kimaltelivat pienoisina sädekimppuina
kiilloitetuissa koteloissaan riippuen leveiden ruskeiden olkapäiden ja
solakan uuman poikitse kiertyvissä vöissä.
Tarzanin opas vei hänet sinisen järven puolella olevaan huoneeseen;
siellä hän tapasi samanlaisen vuoteen kuin oli nähnyt waz-donien
kylissä, pelkästään kivikorokkeen, jolle oli läjätty suuret määrät
taljoja. Ja niin hän laskeusi levolle, suuri kysymyksensä yhä
esittämättömänä ja vastaamattomana.
Uuden päivän tullen hän oli hereillä ja kiertelemässä pitkin palatsia
ja sen aluetta ennenkuin näkyi merkkiäkään muista asukkaista kuin
orjista; sitten hän melkein palatsialueen keskustassa osui aitaukselle,
jonka ympärysmuuri kannusti apinamiehen uteliaisuutta, hän kun oli
päättänyt mahdollisimman täydellisesti tutkia jokaisen kohdan palatsia
ja ympäristöä.
Tämä paikka, mikä lieneekin ollut, oli näköjään oveton ja ikkunaton, ja
aivan selvästi se oli ainakin osittain vailla kattoa, koska
muurinharjan yli hänen lähellään pistäysi puun huojuvia oksia. Mitään
muuta pääsykeinoa keksimättä apinamies kiehitti köytensä vyyhdeltä ja
heittäen sen ulkonevaan oksaan, kapusi pian harjalle keveästi kuin
apina.
Siellä hän huomasi muurin ympäröivän umpinaista puutarhaa, jossa puut
ja pensaat ja kukkakasvit rehoittivat ylen upeina. Malttamatta
ottaa selville, oliko puutarha tyhjillään tai liikuskeliko siellä
ho-doneja, waz-doneja taikka villejä petoja, Tarzan pudottausi
notkeasti ruohikolle ja alkoi siekailematta tarkastella aitausta
järjestelmällisesti.
Hänen uteliaisuuttaan herätti se perin ilmeinen seikka, että paikka ei
ollut varattu yleiseen käytäntöön niillekään, joilla oli vapaa pääsy
muualle palatsialueella, ja niinpä sen luontaisiin kauneuksiin
liittyi ihmisten poissaolo, joka saattoi sen tutkistelun sitä
houkuttelevammaksi Tarzanille, antaessaan aihetta oletukseen, että hän
voisi toivoa sellaisesta paikasta löytävänsä, mitä oli niin kauan ja
työläästi etsinyt.
Puutarhassa oli herttaisia keinotekoisia puroja ja pikku
vesilammikoita, kukkivien pensaiden reunustamia, ikäänkuin jonkun
puutarhurimestarin taitava käsi olisi sen kaiken sommitellut -- niin
uskollisesti se pienoiskaavassa osoitti luonnon viehätystä ja
yleispiirteitä.
Muurin sisäpinta oli muovailtu edustamaan Pal-ul-donin valkoisia
kallioita, ja sitä keskeyttivät tuolloin tällöin pikku jäljennökset
alkuperäisten vehmaista rotkoista.
Ihailun vallassa ja täydesti nauttien jokaisesta näyttämön tarjoamasta
uudesta inmeestä liikkui Tarzan verkkaisesti pitkin puutarhaa, ja hänen
kiertelynsä oli äänetöntä kuten aina. Hienoisen metsän läpi hän joutui
vähäiselle kukkasien kirjavoittamalle nurmikolle ja näki samalla
edessään ensimmäisen ho-donittaren, mitä on saanut katsella palatsiin
tultuaan. Nuori ja kaunis nainen seisoi pikku aukion keskellä, toisella
kädellään pidellen kultaista rintakilpeään vasten lintua, jonka päätä
hän silitteli, Apinamies näki hänen kasvonsa ja tunnusti itsekseen,
että häntä olisi missä tahansa maassa arvostettu harvinaisen
viehkeäksi. Hänen jalkojensa juuressa istui ruohikossa selin Tarzaniin
naispuolinen waz-doniiainen orja. Nähdessään, että hänen etsimänsä ei
ollut siellä ja peläten ilmitulon hälytystä vetäytyi Tarzan taaksepäin,
kätkeytyäkseen lehvistöön; mutta ennenkuin hän oli päässyt näkyvistä,
käännähti ho-donilainen tyttö häntä kohti ikäänkuin jonkin nimettömän
aistin vaikutuksesta, jonka ilmaukset ovat enemmän tai vähemmän
tunnettuja meille kaikille.
Huomatessaan hänet kuvastivat kaunottaren silmät ainoastaan ihmetystä;
ne eivät ilmaisseet mitään säikähdystä, hän ei kirkaissut eikä edes
kohottanut kaunissointuista ääntänsä puhutellessaan häntä.
"Kuka sinä olet", hän kysyi, "joka noin rohkeasti astut Kiellettyyn
puutarhaan?"
Valtiattaren äänen kuullessaan kääntyi orjaneito nopeasti, nousten
seisaalle. "Tarzan-jad-guru!" huudahti hän, äänessään hämmästystä ja
huojennusta.
"Sinä tunnet hänet?" tiedusti hänen valtiattarensa kääntyen orjattareen
ja suoden Tarzanille tilaisuuden kohottaa varoittavan sormen
huulilleen, jotta Pan-at-li ei enemmälti kavaltaisi häntä, sillä
Pan-at-li hänen edessään todellakin seisoi, ei vähäisempänä ihmetyksen
aiheena hänelle kuin hänen läsnäolonsa oli ollut tytölle.
Siten emäntänsä kuulusteltavana ja samanaikaisesti Tarzanin
kehoittamana vaikenemaan jäi Pan-at-li ensin äänettömäksi ja alkoi
sitten soperrellen hapuilla pääsyä pulastaan. "Ajattelin..." tankkasi
hän, "mutta ei, minä erehdyin -- luulin häntä erääksi, jonka olin ennen
nähnyt lähellä Kor-ul-gryfiä."
Ho-donitar katsoi ensin toiseen ja sitten toiseen, silmissään epäilevä
ja kysyvä ilme. "Mutta sinä et vastannut minulle, muukalainen", jatkoi
hän tovin kuluttua "kuka sinä olet?"
"Et siis ole kuullut", virkkoi Tarzan, "vieraasta, joka eilen saapui
kuninkaanne hoviin?"
"Tarkoitat", huudahti hän, "että sinä olet Dor-ul-Otho?" Ja vastikään
epäilevät silmät kuvastivat pelkkää pelonsekaista kunnioitusta.
"Minä olen hän", vastasi Tarzan; "entä sinä?"
"Minä olen O-lo-a, Ko-tanin, kuninkaan tytär", ilmoitti neito.
Tämä siis oli O-lo-a, jota rakastaakseen Ta-den oli mieluummin
valinnut maanpaon kuin pappiuden, Tarzan oli astunut lähemmäksi
raakalaisprinsessaa. "Ko-tanin tytär", vakuutti hän. "Jad-ben-Otho on
sinusta hyvillään, ja suosiollisuutensa osoitukseksi hän on monien
vaarojen kautta säilyttänyt sinulle sen, jota rakastat."
"Minä en ymmärrä", virkkoi tyttö, mutta hänen poskiinsa kohonnut puna
ajoi sanat valheeksi. "Bu-lot on vieraana isäni palatsissa. En tiedä
hänen kohdanneen mitään vaaraa. Bu-lotille minut on kihlattu."
"Mutta Bu-lotia sinä et rakasta", huomautti Tarzan.
Taas punehdus, ja tyttö käänsi kasvonsa puolittain poispäin. "Olenko
siis pahastuttanut suurta jumalaa?" kysyi hän.
"Et", vastasi Tarzan; "niinkuin sinulle sanoin, hän on hyvin
tyytyväinen, ja sinun tähtesi hän on säästänyt sinulle Ta-denin."
"Jad-ben-Otho tietää kaikki", kuiskasi tyttö, "ja hänen poikansa on
osallinen hänen suuresta tietämyksestään."
"Ei", kiirehti Tarzan oikaisemaan, jotta kaikkitietäväisyyden maine ei
kenties ilmenisi kiusalliseksi. "Minä tiedän ainoastaan, mitä
Jad-ben-Otho haluaa minun tietävän."
"Mutta sano minulle", tokaisi prinsessa, "tuleehan Ta-denista ja
minusta pari? Varmasti Jumalan poika voi lukea tulevaisuutta."
Apinamies oli hyvillään, että oli jättänyt itselleen pakoreiän. "En
tiedä tulevaisuudesta muuta kuin mitä Jad-ben-Otho minulle sanoo",
vastasi hän. "Mutta luullakseni sinun ei tarvitse pelätä tulevaisuutta,
jos pysyt uskollisena Ta-denille ja Ta-denin ystäville."
"Oletko nähnyt hänet?" kysyi O-lo-a. "Sano minulle, missä hän on?"
"Kyllä", myönsi# Tarzan, "olen nähnyt hänet. Hän oli Om-atin,
Kor-ul-jan gundin luona."
"Waz-donien vankina?" keskeytti tyttö.
"Ei vankina, vaan kunnioitettuna vieraana", selitti apinamies. "Odota",
huudahti hän, kohottaen kasvonsa taivasta kohti; "älä puhu. Saan juuri
sanoman Jad-ben-Otholta, isältäni."
O-lo-a kääntyi kysyvästi Pan-at-lin puoleen. Jälkimmäinen oli ääneti
pelon vavahduttelemana ajatellen suuren jumalan kammostuttavaa
läheisyyttä. Tuokion kuluttua Tarzan kosketti O-lo-an olkapäätä.
"Nouse", sanoi hän. "Jad-ben-Otho on puhunut. Hän on ilmoittanut
minulle, että tämä orjatyttö on Kor-ul-jan heimosta, jonka parissa
Ta-den on, ja että hän on heidän päällikkönsä Om-atin morsian. Hänen
nimensä on Pan-at-li."
O-lo-a kääntyi kysyvästi Pan-at-lin puoleen. Jälkimmäinen nyökkäsi
yksinkertaisessa mielessään kykenemättömänä päättämään, olivatko hän ja
hänen valtiattarensa suunnattoman huijauksen uhreja vai eivätkö. "Niin
on kuin hän sanoo", kuiskasi hän.
Prinsessa vaipui jälleen polvilleen ja kosketti otsallaan Tarzanin
jalkaa. "Suuri on kunnia, jonka Jad-ben-Otho on suonut hänen halvalle
palvelijattarelleen", huudahti hän. "Vie hänelle nöyrät kiitokseni
onnellisuudesta, jonka hän on suonut O-lo-alle."
"Isääni miellyttäisi", ilmoitti Tarzan, "jos toimittaisit Pan-at-lin
turvallisesti palautetuksi kansansa kylään."
"Mitä Jad-ben-Otho välittää tuollaisista?" kysyi O-lo-a, hieman
korskeutta sävyssään.
"On vain yksi jumala", selitti Tarzan, "ja hän on waz-donien jumala
yhtä hyvin kuin ho-donien; lintujen ja petojen ja kukkasien ja kaiken,
mitä kasvaa maan päällä tai vetten alla. Jos Pan-at-li tekee oikein,
niin hän on Jad-ben-Othon silmissä suurempi kuin olisi Ko-tanin tytär
tehdessään väärin."
"Jad-ben-Othon tahto tapahtukoon", sanoi O-lo-a sävyisästi, "jos se on
minun vallassani. Mutta olisi parasta, oi Dor-ul-Otho, ilmoittaa isäsi
toivomus suoraan kuninkaalle."
"Pidä hänet siis luonasi", kehoitti Tarzan, "ja katso ettei hänelle
tapahdu mitään vahinkoa."
O-lo-a silmäsi Pan-at-lia kaihoksuen. "Hänet tuotiin minulle vasta
eilen", lausui hän, "ja milloinkaan ei minulla ole ollut orjanaista,
joka olisi paremmin miellyttänyt minua. Käy ikäväksi erota hänestä."
"Mutta on toisia", muistutti Tarzan.
"Niin", myönsi O-lo-a, "on toisia, mutta vain yksi Pan-at-li."
"Tuodaanhan kaupunkiin paljon orjia?" kysyi Tarzan.
"Kyllä", vastasi prinsessa.
"Ja muukalaisia toisista maistakin?" jatkoi toinen.
O-lo-a pudisti päätänsä kieltävästi. "Ainoastaan Jad-ben-Othon laakson
toisella puolella asuvia ho-doneja", sanoi hän, "eivätkä he ole
muukalaisia."
"Olenko minä siis ensimmäinen A-luriin saapunut muukalainen?" tiedusti
Tarzan.
"Onko mahdollista", väisti prinsessa, "että Jad-ben-Othon pojan
tarvitsee kuulustella sellaista tietämätöntä kuolevaisparkaa kuin
O-lo-aa?"
"Kuten jo sanoin", huomautti Tarzan, "ainoastaan Jad-ben-Otho on
kaikkitietävä."
"Jos hän siis haluaisi, että sinä tietäisit tämän seikan", muistutti
O-lo-a kerkeästi, "niin sinä tietäisit sen."
Sisällisesti apinamies hymyili tämän pikku pakanan oveluudelle, joka
tuotti hänelle tappion hänen omassa pelissään; kuitenkin saattoi tuo
kysymyksen välttely olla tavallaan sen vastauksena. "Täällä on siis
ollut muita muukalaisia äskettäin?" pitkitti hän itsepintaisesti.
"En kykene sanomaan sinulle mitä en tiedä", vastasi prinsessa.. "Isäni
palatsi on täynnä huhuja, mutta mistä saattaa palatsin nainen tietää,
minkä verran niissä on totta ja minkä verran kuvittelua?"
"On siis sellaistakin puhuttu?" tutkisteli Tarzan.
"Se oli vain huhua, joka ulottui Kiellettyyn puutarhaan", tunnusti
O-lo-a.
"Se kuvasi kenties toisen rodun naista?" Esittäessään tämän kysymyksen
ja odottaessaan tytön vastausta hän luuli sydämensä sykinnän taukoavan,
niin paljon merkitsi hänelle mahdollinen ratkaisu.
Tyttö epäröitsi. "Ei", hän sitten kieltäysi, "minä en voi puhua tästä
asiasta, sillä jos se on kyllin tärkeä herättämään jumalien
mielenkiintoa, joutuisin todella kokemaan isäni raivostusta siihen
kajoamisesta."
"Jad-ben-Othon nimessä käsken sinua puhumaan", vaati Tarzan.
"Jad-ben-Othon, jonka käsissä on Ta-denin kohtalo!"
Tyttö vaaleni. "Ole armollinen" huudahti hän, "ja Ta-denin tähden
kerron sinulle kaikki mitä tiedän."
"Kerrot mitä?" tiukkasi ankara ääni pensastosta heidän takaansa.
Kääntyessään nuo kolme näkivät Ko-tanin pistäytyvän esille lehvien
seasta. Kuninkaalliset kasvonpiirteet olivat vääntyneet vihaiseen
rypistykseen, mutta hänen nähdessään Tarzanin se vaihtui pelonsekaisen
ihmetyksen ilmeeksi. "Dor-ul-Otho!" huudahti hän. "En tiennyt, että se
olit sinä", ja sitten hän sanoi kohottaen päänsä ja suoristaen
hartiansa: "mutta on paikkoja, missä suuren jumalankaan poika älköön
käyskennelkö, ja tämä, Ko-tanin Kielletty puutarha, on sellainen."
Se oli haaste, mutta kuninkaan rohkeasta sävystä huolimatta ilmeni
siinä puolustelua, osoittaen että hänen taikauskoisessa mielessään
vallitsi ihmisten luontaista pelkoa luojaansa kohtaan. "Tule,
Dor-ul-Otho", jatkoi hän, "en tiedä mitä kaikkea tämä hupsu lapsi
lienee sinulle laverrellut, mutta mitä tahansa halunnet tietää, siitä
antaa Ko-tan sinulle täyden selvyyden. O-lo-a, mene heti huoneisiisi",
ja hän viittasi ankaralla sormella puutarhan perälle.
Prinsessa kääntyi heti ja jätti heidät Pan-at-lin seuraamana.
"Menemme tätä kautta", sanoi Ko-tan ja käyden edellä johti Tarzanin
toiselle suunnalle. Lähellä sitä muurin osaa, jota he lähestyivät,
huomasi Tarzan pienoiskalliossa luolan, jonka aukosta Ko-tan opasti
hänet alas kiviportaita synkkään käytävään; tämän toinen pää avautui
varsinaiseen palatsiin. Kaksi aseistettua soturia seisoi tällä
Kielletyn puutarhan pääsyovella, osoittaen kuinka tarkoin palatsin
pyhää aluetta vartioitiin.
Äänettömänä Ko-tan asteli edellä omaan palatsihuoneistoonsa. Suuri sali
juuri sen huoneen edessä, johon Ko-tan oli viemässä vieraansa, oli
täynnä päälliköitä ja sotureita, jotka odottelivat hallitsijansa
määräyksiä. Noiden kahden astuessa sisälle muodostettiin heille pitkin
koko suojaman pituutta kuja, jota myöten he sanattomina astelivat.
Lähellä taempaa ovea ja hänen edessään seisovien soturien puolittain
kätkemänä oli ylipappi Lu-don. Tarzan huomasi hänet vain vilahdukselta,
mutta siinä lyhyessä hetkisessä hän näki julmilla kasvoilla viekkaan ja
pahanilkisen ilmeen, jonka hän piilotajuisesti käsitti itselleen
pahaenteiseksi, ja sitten hän Ko-tanin seurassa siirtyi viereiseen
huoneeseen, ja oviverhot putosivat paikoilleen.
Samassa ilmestyi ulomman huoneen ovelle erään alipapin ruma päälaite.
Sen omistaja pysähtyi pikaisesti silmäilemään ympärilleen ja sitten
keksittyään etsimänsä astui nopeasti Lu-donin luo. He keskustelivat
kuiskaten, kunnes ylipappi lopetti neuvottelun.
"Lähde heti takaisin prinsessan huoneisiin", sanoi hän, "ja toimita se
orjatar viipymättä lähetetyksi luokseni temppeliin." Alipappi kääntyi
ja läksi asialleen, samalla kun myöskin Lu-don suuntasi askeleensa sitä
pyhää aluetta kohti, jota hän hallitsi.
Puolen tunnin kuluttua osoitettiin Ko-tanin puheille muuan soturi.
"Ylipappi Lu-don haluaa kuninkaan läsnäoloa temppelissä", ilmoitti hän,
"ja hänen toivomuksenaan on, että kuningas tulisi yksin."
Ko-tan nyökkäsi ilmaistakseen, että hän oli ottanut vastaan käskyn,
jota kuninkaan oli toteltava. "Tulen pian takaisin, Dor-ul-Otho",
sanoi hän Tarzanille, "ja sillävälin ovat soturini ja orjani
käytettävissäsi."
YHDESTOISTA LUKU
Jumalan haastajat
Mutta kului tunti ennenkuin kuningas palasi huoneeseen, ja sen ajan oli
apinamies tarkastellut seinäveistoksia ja lukuisia pal-ul-donilaisen
käsiteollisuuden näytteitä, jotka yhdessä antoivat suojamalle rikkauden
ja ylellisyyden tunnun.
Hänen ollessaan siinä mieluisassa puuhassa ilmestyi Ko-tan jälleen
saapuville. Kun Tarzan oviverhojen häilähdyksen johdosta kääntyi häntä
kohti, tunsi hän melkein tyrmistystä kuninkaan katsannon merkillisestä
muuttumisesta. Hänen kasvonsa olivat harmaat; kädet vapisivat kuin
halvautuneina, ja laajentuneet silmät näyttivät kuvastavan säikähdystä.
Hänen ulkomuotonsa osoitti sekä kalvavaa kiukkua että herpaisevaa
pelkoa. Tarzan katseli häntä kysyvästi.
"Olet saanut pahoja sanomia, Ko-tan?" tiedusti hän.
Kuningas mutisi käsittämättömän vastauksen. Hänen takanaan tunkeusi
huoneeseen niin suuri joukko sotureita, että ne tukkesivat koko
oviaukon. Kuningas pälyi huolestuneesti oikealle ja vasemmalle. Hän loi
kauhistuneita katseita apinamieheen ja sitten kohottaen silmänsä
ylöspäin huusi: "Jad-ben-Otho olkoon todistajani, että minä en tee tätä
omasta tahdostani." Syntyi tovin äänettömyys, jonka jälkeen Ko-tan
keskeytti. "Ottakaa hänet kiinni", huusi hän ympärillään seisoville
sotureille, "sillä ylipappi Lu-don vannoo, että hän on petturi."
Aseelliseen vastarintaan ryhtyminen tämän soturijoukon saartamana ja
heidän kuninkaansa palatsin keskessä olisi ollut perin kohtalokasta.
Tarzan oli älykkyydellään jo päässyt pitkälle, ja kun hän jo nyt oli
O-lo-an epämääräisestä myöntelystä saanut toiveensa ja epäilynsä
osittain vahvistetuksi, tajusi hän välttämättömäksi olla haastamatta
vastaan mitään kuoleman uskallusta, jota suinkin kykeni väistämään.
"Seis!" kielsi hän kohottaen kämmenensä heihin päin. "Mitä tämä
merkitsee?"