kummalliseksi huhuamiseksi kutsui gryfiä siltä varalta, että saisi sen
huomion heräämään; mutta vaikka hän odotteli jonkun aikaa ja huuteli
moneen kertaan, ei kuulunut vastausta, kunnes hänen oli lopulta pakko
päätellä, että hän oli viimeisen kerran nähnyt eilispäiväisen valtavan
ratsunsa. Ja niin hän käänsi kasvonsa A-luria kohti, luottaen uuteen
kielitaitoonsa, suuriin voimiinsa ja synnynnäiseen älyynsä. Yhtä
varmana kuin te uskaltautuisitte naapurikaupungin pääkadulle asteli
Tarzan ho-donilaiseen A-lurin kaupunkiin. Ensimmäinen huomaamaan hänen
epäilyttävyytensä oli pieni lapsi, joka leikki muurilla ympäröidyn
talon porttiholvissa. "Ei häntää! ei häntää!" huusi pienokainen
heittäen häntä kivellä, ja sitten se äkkiä mykistyi silmät suurina,
tajutessaan että tämä olento oli jotakin muuta kuin pelkkä häntänsä
menettänyt ho-donilainen soturi. Älähtäen kääntyi lapsi pois ja pakeni
kirkuen kotinsa pihalle.
Tarzan pitkitti matkaansa hyvin käsittäen, että hänen suunnitelmansa
kohtalo tulisi tuotapikaa ratkaistuksi. Eikä hänen tarvinnutkaan kauan
odottaa, koska hän mutkittelevan kadun seuraavassa käänteessä kohtasi
ho-donilaisen soturin. Hän näki jälkimmäisen silmissä äkillisen
ihmetyksen, jota heti seurasi epäluulon ilme, mutta Tarzan puhutteli
häntä ennen kuin mies ehti mitään virkkaa.
"Olen toisen maan vieras", sanoi hän; "tahdon puhutella Ko-tania,
kuningastanne."
Mies astahti taaksepäin, laskien kätensä veitsenpäähän. "A-lurin
porteille ei tule mitään vieraita", vastasi hän, "muita kuin vihollisia
tai orjia."
"Minä en tule orjana enkä vihollisena", lausui Tarzan. "Tulen suoraan
Jad-ben-Othon luota. Katso!" ja hän ojensi kätensä, jotta ho-don
näkisi, kuinka suuresti ne poikkesivat hänen omistaan, ja käännähti
sitten osoittamaan hänelle hännättömyyttään, sillä tähän hänen
suunnitelmansa perustui, hän kun oli tullut ajatelleeksi Ta-denin ja
Om-atin riitaa, jossa waz-don oli väittänyt Jad-ben-Othoa
pitkähäntäiseksi, ho-donin ollessa yhtä valmis taistelemaan jumalansa
hännättömyyden vahvistamiseksi.
Soturin silmät suurenivat, ja niihin tuli pelokkaan kunnioituksen ilme,
vaikka siinä vielä oli epäilyäkin. "Jad-ben-Othon!" jupisi hän, ja
sitten: "On totta, että sinä et ole ho-don etkä waz-don, ja totta on
samaten, että Jad-ben-Otholla ei ole häntää. Tule", sanoi hän, "minä
vien sinut Ko-tanin luo, sillä tämä on asia, johon mikään tavallinen
soturi ei saa sekaantua. Seuraa minua", ja yhä hapuillen veitsensä
kahvaa ja pitäen syrjästä päin varovasti silmällä apinamiestä hän
ohjasi tulijaa A-lurin kaduilla.
Kaupunki levisi laajalla alalla. Toisinaan olivat rakennusryhmät
melkoisen etäällä toisistaan ja sitten jälleen ihan likekkäin. Siellä
oli lukuisia mahtavia ryhmiä, ilmeisesti louhittuina isommista
kunnaista ja usein nousten sata jalkaa korkealle ja enemmänkin.
Edetessään he kohtasivat paljon sotureita ja naisia, mutta häntä ei
yritetty häiritä, kun ilmeni, että häntä oltiin opastamassa kuninkaan
palatsiin.
He saapuivat viimein suuren rakennusrykelmän luo, jolla oli hallussaan
melkoinen alue; läntinen julkipuoli antoi laajalle siniselle järvelle
ja oli ilmeisesti hakattu esille luonnollisesta kalliosta. Tätä
rakennusryhmää ympäröitsi paljon korkeampi muuri kuin Tarzanin
ennestään näkemät. Hänen oppaansa vei hänet portille, jonka edessä
odotteli kymmenkunta soturia; nämä olivat nousseet seisoalle ja
muodostaneet sulun pääsytien poikitse, kun Tarzan ja hänen seurueensa
ilmestyivät palatsinmuurin kulman takaa, sillä hän oli tällöin kerännyt
saattueekseen sellaisen joukon uteliaita, että vartio kenties luuli
kansanmetelin olevan tekeillä.
Oppaan kerrottua tarinansa johdettiin Tarzan pihalle, missä häntä
pidätettiin silläaikaa kun muuan soturi astui palatsiin nähtävästi
ilmoittaakseen Ko-tanille. Neljännestunnin kuluttua ilmestyi esille
kookas soturi useiden muiden seuraamana, ja lähestyessään kaikki
tarkastelivat Tarzania suuren uteliaisuuden vallassa.
Joukkueen johtaja seisahtui apinamiehen eteen. "Kuka sinä olet?" hän
kysyi; "ja mitä tahdot kuningas Ko-tanilta?"
"Olen ystävä", vastasi apinamies, "ja saavun Jad-ben-Othon maasta
Pal-ul-donin Ko-tanin vieraaksi."
Se tuntui tehoavan soturiin ja hänen seuralaisiinsa. Tarzan näki
jälkimmäisten kuiskailevan keskenään.
"Miten sinä tänne tulet", jankkasi puhuja, "ja mitä tahdot Ko-tanista?"
Tarzan suoristausi täyteen mittaansa. "Riittää!" huusi hän. "Onko
Jad-ben-Othon lähetin alistuttava kohteluun, jota saatettaisiin
osoittaa vaeltavalle waz-donille? Viekää minut heti kuninkaan luo,
taikka teidän päällenne lankeaa Jad-ben-Othon viha."
Apinamies hieman ihmetteli mielessään, kuinka pitkälle hän voisi jatkaa
valtuuttamatonta ryhdikkyyttään, joten hän huvitetun uteliaana odotti
vaatimuksensa tulosta. Hänen ei kuitenkaan tarvinnut odottaa kauan,
sillä kyselijän sävy muuttui melkein oitis. Hän kalpeni, loi
huolestuneen silmäyksen itäiselle taivaalle ja ojensi sitten oikean
kämmenensä Tarzania kohti, laskien vasempansa sydämelleen Pal-ul-donin
kansojen yhteiseksi ystävällisyyden merkiksi.
Tarzan astahti kiivaasti taaksepäin ikäänkuin saastuttavaa kättä
karttaakseen, teeskennellen kauhua ja inhoa.
"Seis"! huusi hän; "kuka rohkenisi koskettaa Jad-ben-Othon
sanansaattajan pyhää persoonaa? Ainoastaan erikoisena Jad-ben-Othon
suosiona voi itse kuningaskaan saada minulta tämän kunnian. Riennä! Jo
nyt olen odottanut liiaksi! Millaisen vastaanoton suovatkaan A-lurin
ho-donit Isäni pojalle!"
Ensimmältä oli Tarzan mielinyt ottaa itse Jad-ben-Othon osan, mutta oli
tullut ajatelleeksi, että voisi käydä kiusalliseksi ja jotensakin
ikävystyttäväksi joutua vakinaisesti esittämään jumaluutta; hänen
suunnitelmansa jatkuvan menestyksen mukaan oli hänen päähänsä äkkiä
pälkähtänyt, että Jad-ben-Othon pojan arvovalta olisi paljon suurempi
kuin jumalan luota tulleen tavallisen lähetin, samalla kun se silti
antoi hänelle hiukan väljyyttä teoissaan ja esiintymisessään, koskapa
nuorelta jumalalta ei kaiketikaan niin visusti vaadittaisi arvokkuutta
ja juhlallisuutta kuin vanhemmalta ja suuremmalta jumalalta.
Tällä kertaa hänen sanojensa vaikutus ilmeni heti ja raskaana kaikissa
lähellä olijoissa. Yhtenä miehenä he kavahtivat taaksepäin, ja puhujana
esiintynyt oli nykertymäisillään kauhusta. Perin surkeasti hän
puolustausi sitten kun pelon herpaannus salli hänen käyttää ääntänsä.
"Armoa vanhalle Dak-lot-paralle, oi Dor-ul-Otho!" huudahti hän. "Astu
edelläni, niin osoitan sinulle, missä kuningas Ko-tan vapisten odottaa
sinua. Syrjään, toukat ja matoset", komensi hän, työnnellen
sotureitansa oikealle ja vasemmalle, muodostaakseen Tarzanille kujan.
"Tule!" huusi apinamies jämeästi; "käy edellä, ja nämä toiset
seuratkoot."
Nyt kerrassaan säikkynyt Dak-lot teki käskyn mukaan, ja Apinain Tarzan
johdettiin Pal-ul-donin kuninkaan palatsiin.
YHDEKSÄS LUKU
Hämmennyttävä vieras
Pääovi, jolta hän näki ensimmäisen vilahduksen sisustasta, oli varsin
kauniisti veistetty mittausopillisiksi kuvioiksi, ja samanlaisesti oli
somisteltu seinien sisäpuolella, vaikka hän huoneesta toiseen
edetessään näki myöskin eläinten, lintujen ja ihmisten kuvien saaneen
sijansa koristesuunnittelussa. Kiviastioita oli paljon esillä, samoin
kuin kultakoruja ja monien eläinten taljoja, mutta merkkiäkään ei
näkynyt mistään kudostuotteista, joten ho-donit ainakin siinä kohden
vielä olivat alhaisella askelmalla kehityksen asteikossa, vaikka
käytävien ja huoneiden mittasuhteet ja sopusuhtaisuus kuitenkin
ilmaisivat melkoista sivistystä.
He astelivat useiden suojamien ja pitkien käytävien kautta, ylös
vähintään kolme kivistä porrasjaksoa ja lopulta ulos sinisen järven
puolella rakennuksen länsireunassa olevalle pengermälle. Pitkin tätä
pengermää eli pylväseteistä johti opas hänet noin sata metriä ja
pysähtyi suurelle valtaovelle, joka johti toiseen palatsin huoneistoon.
Täällä Tarzan näki melkoisen joukon sotureita tavattoman avarassa
salissa, jonka kupulaki kohosi runsaasti viisikymmentä jalkaa
permannosta. Huoneen melkein täytti iso pyramidi, nousten levein
askelmin lähelle kupua, jonka ympyriäisistä rei'istä sali sai
valaistuksensa. Pyramidin astuimilla oli sotureita huipulle asti, jolla
istui kookas ja majesteetillinen mies, ehtoopäivän auringon valaessa
tuollaisesta pienestä aukosta säteitään hänen kirkkaasti loistaville
kultaisille varusteillensa.
"Ko-tan!" huusi Dak-lot puhutellen pyramidin huipulla istuvaa
loistokasta olentoa, "Ko-tan ja Pal-ul-donin soturit! Katsokaa, minkä
kunnian Jad-ben-Otho on teille suonut lähettämällä sanansaattajakseen
oman poikansa", ja astuen sivulle Dak-lot draamallisella käden
heilautuksella osoitti Tarzania.
Ko-tan nousi seisoalle ja jokainen näkösälle sattunut soturi kurkoitti
kaulaansa paremmin tähystääkseen tulokasta. Pyramidin vastakkaisella
puolella olleet tunkeilivat etupuolelle, vanhan soturin sanoman
saapuessa heille. Epäuskoisuuden ilmeitä kuvastui useimmilla kasvoilla,
mutta se oli varovaista epäuskoisuutta. He halusivat olla oikealla
puolella, selvisipä asia miksi tahansa. Toviksi kohdistuivat kaikkien
silmät Tarzaniin ja sitten vähitellen siirtyivät Ko-taniin, sillä hänen
sävystään he saivat vihjauksen, joka määräsi heidän omansa. Mutta
Ko-tan oli ilmeisesti samassa pulassa kuin hekin -- hänen ruumiinsa
asentokin osoitti sen, ilmaisten päättämättömyyttä ja epäilyä.
Apinamies seisoi suorana, käsivarret ristissä leveällä rinnalla, sievät
kasvot kuvastaen korskeata halveksumista; mutta Dak-lot oli
havaitsevinaan yltyvän suuttumuksenkin merkkejä. Tilanne alkoi tuntua
väkinäiseltä. Dak-lot liikahteli, luoden huolestuneita silmäyksiä
Tarzaniin ja rukoilevia Ko-taniin. Haudan hiljaisuus oli vallannut
Pal-ul-donin valtaistuinsalin.
Viimein Ko-tan puhui. "Kuka sanoo olevansa Dor-ul-Otho?" kysyi hän
sinkauttaen kamalan katseen Dak-lotiin.
"Hän sanoo!" melkein huikkasi tämä hätääntynyt ylimys.
"Ja sen täytyy siis olla totta?" virkkoi Ko-tan.
Saattoiko olla mahdollista, että päällikön äänessä oli hituinen ivaa?
Otho varjelkoon! Dak-lot loi Tarzaniin syrjäsilmäyksen, jonka hän
tarkoitti kuvastamaan oman uskonsa varmuutta; mutta sen onnistui
valaista apinamiehelle ainoastaan hänen sääliteltävää hirmustustaan.
"Oi Ko-tan", vetosi Dak-lot, "omien silmiesi täytyy vakuuttaa sinulle,
että hän todellakin on Othon poika. Katso hänen jumalallista varttansa,
hänen käsiänsä ja jalkojaan, jotka eivät ole sellaiset kuin meidän, ja
hän on aivan hännätön niinkuin mahtava isänsäkin."
Ko-tan näytti ensikertaa huomaavan nämä seikat, ja hänen
epäuskoisuutensa tuntui horjuvan. Sillä hetkellä korotti äänensä muuan
nuori soturi, joka oli pyramidin takaa raivannut tiensä edustalle,
mistä sai kunnollisesti katselluksi Tarzania.
"Ko-tan", huusi hän, "täytyy olla niinkuin Dak-lot sanoo, sillä minä
olen nyt varma, että olen jo ennen nähnyt Dor-ul-Othon. Eilen
ollessamme paluumatkalla kur-ul-lulilaisten vankien kanssa me näimme
hänet suuren gryfin selässä. Kätkeysimme metsään ennen kuin hän tuli
liian likelle, mutta selvästi näin, että se ratsastaja ei ollut muu
kuin täällä nyt seisova sanansaattaja."
Tämä todistus tuntui ihan riittävältä vakuuttamaan soturien
enemmistölle, että he tosiaan seisoivat jumalolennon edessä -- heidän
kasvonsa osoittivat sitä liiankin selvästi, kuten äkillinen kainouskin,
joka sai heidät pyrkimään vieruskumppaniensa taakse. Näiden yrittäessä
samaa oli tuloksena apinamiehen ympäristön äkillinen hupeneminen,
kunnes suoraan hänen edessään olevat pyramidin portaat olivat tyhjiä
aivan huipulle ja Ko-tanin luokse asti. Jälkimmäiseen vaikutti kenties
yhtä paljon hänen väkensä pelokkuus kuin äskeinen todistus, ja hän
muutti nyt sävynsä ja ryhtiään sen verran kuin saattoi olla vaatimusten
mukaista, jos muukalainen tosiaan oli Dor-ul-Otho, silti jättäen
arvokkuudelleen pelastusreiän siltä varalta, että nähtäisiin hänen
ottaneen luoksensa petturin.
"Jos todella olet Dor-ul-Otho", lausui hän puhutellen Tarzania, "niin
tiedät epäilystemme olleen vain luonnollisia, kun emme ole saaneet
Jad-ben-Otholta mitään merkkiä, että hän aikoi suoda meille niin suuren
kunnian, ja miten saatoimme edes tietää, että suurella jumalalla oli
poika? Jos sinä olet hän, niin on kaiken Pal-ul-donin ilona palvella
sinua; jos sinä et ole niin, niin on uhkarohkeutesi rangaistus nopea ja
kauhea. Minä, Ko-tan, Pal-ul-donin kuningas, olen puhunut."
"Ja puhunut hyvin, kuten tulee puhua kuninkaan", sanoi Tarzan
katkaisten pitkällisen äänettömyyden, "joka pelkää ja kunnioittaa
kansansa jumalaa. On oikein sinun huolehtia, että minä todellakin olen
Dor-ul-Otho, ennen kuin suot minulle arvoni mukaisen palvonnan.
Ensimmäinen kokemukseni sinusta ilmaisi, että Jad-ben-Otho valitsi
hyvin puhaltaessaan kuninkaan hengen pienokaiseen äitisi rinnoilla.
"-- On siis hyvä", jatkoi apinamies, "sinun varmistautua, että minä en
ole petturi. Tule likemmä, havaitaksesi, että minä en ole sellainen
kuin ihmiset. Eikä muuten olekaan soveliasta teidän seistä korkeammalla
kuin jumalanne poika." Joukko kompuroitsi äkkiä valtaistuinsalin
permannolle, eikä Ko-tan ollut paljon jäljessä sotureistaan, vaikka hän
kykeni säilyttämään jonkunlaista majesteettista arvokkuuttaan,
laskeutuessaan leveitä portaita, jotka monien ajanjaksojen lukemattomat
paljaat jalat olivat hivuttaneet kiiltävän sileiksi. "Ja nyt", lausui
Tarzan kuninkaan seistessä hänen edessään, "sinulla ei voi olla
epäilystäkään siitä, että minä en ole samaa rotua kuin sinä. Pappinne
ovat sinulle kertoneet, että Jad-ben-Otho on hännätön. Hännätön täytyy
senvuoksi olla hänestä siinneen jumalten rodun. Mutta on jo kylliksi
puhuttu tällaisista todisteista! Tiedät Jad-ben-Othon mahdin; kuinka
hänen taivaalta välähtelevät salamansa kuljettavat kuolemaa hänen
tahtonsa mukaan; kuinka sateet tulevat hänen käskystään ja hedelmät ja
marjat ja vilja, ruoho, puut, ja kukkaset heräävät elämään hänen
jumalaisella määräämisellään; olet nähnyt syntymistä ja kuolemaa, ja
ne, jotka kunnioittavat jumalaansa, kunnioittavat häntä syystä, että
hän vallitsee näitä asioita. Kuinka siis kävisi petturin, joka
väittäisi olevansa tämän kaikkivaltiaan jumalan poika? Mutta todistusta
ei tarvitsekaan, sillä niinkuin hän iskisi sinut maahan, jos kieltäisit
minut, kuolettaisi hän miehen, joka väärin julistautuisi hänen
sukulaisekseen."
Tähän järkeilyyn ei voinut mitään vastata, joten sen täytyi pakostakin
olla vakuuttava. Tulokkaan väitteitä ei voinut tutkistella sanattomasti
myöntämättä asianomaisen vajavaa uskomusta Jad-ben-Othon kaikkivaltaan.
Ko-tan käsitti saaneensa vieraakseen jumalolennon, mutta oli jotensakin
ymmällä siitä, miten tätä oikein oli kohdeltava. Hänen käsityksensä
jumalasta oli ollut hyvin epämääräinen ja utuinen, vaikka hänen
jumalansa ja paholaisensa olivat persoonallisia kuten kaikkien
alkeellisten kansojen. Jad-ben-Othon huvikkeiksi hän oli olettanut
hurjasteluja, joista itse nautti, mutta kaikista ikävistä
jälkivaikutuksista vapaita. Hänen mieleensä johtui sen vuoksi, että
Dor-ul-Othoa suuresti miellyttäisi syöminen -- syödä suurin määrin
kaikkea, mistä Ko-tan parhaiten piti ja minkä hän oli havainnut
vahingollisimmaksi; ja Ho-donin naiset myös valmistivat juomaa,
liottamalla ohria hedelmien mehussa ja lisäten siihen erinäisiä muita
aineksia, jotka he itse parhaiten tunsivat. Jumala, järkeili Ko-tan,
saattoi kokea kaikkea sitä nautintoa ilman päänkivistystä; mutta nyt
ihan ensiksi täytyi hänen ajatella kuolemattomalle vieraalleen
myönnettäviä välttämättömiä arvonannon ja kunnian osoituksia.
Kenenkään muun kuin kuninkaan jalka ei ollut koskettanut A-lurin
valtaistuinsalin pyramidin huipun pintaa kaikkina niinä unohtuneina
aikakausina, joiden kuluessa Pal-ul-donin valtiaat olivat hallinneet
sen korkeudessa. Mitä suurempaa kunniaa siis saattoi Ko-tan tarjota
Dor-ul-Otholle kuin paikan vieressään? Ja niin hän kehoitti Tarzania
nousemaan pyramidin laelle ja ottamaan sijansa sen kivirahilla. Heidän
saapuessaan pyhää korkeutta lähempänä olevalle astuimelle aikoi Ko-tan
ilmeisesti jatkaa nousuansa valtaistuimelle asti, mutta Tarzan laski
pidättävän käden hänen käsivarrelleen.
"Älköön yksikään istuko jumalten tasalla", varoitti hän, astuen
ryhdikkäästi huipulle ja ottaen haltuunsa valtaistuimen. Nolostunut
Ko-tan ei voinut salata hämmennystään, mutta kuninkaitten kuninkaan
suuttumusta peläten ei hän rohjennut hiiskua tunteistaan mitään.
"Mutta", lisäsi Tarzan, "jumala voi suoda uskolliselle palvelijalleen
sen kunnian, että kutsuu hänet vierelleen istumaan. Tule, Ko-tan; täten
tahdon osoittaa sinulle armollisuutta Jad-ben-Othon nimessä."
Apinamies ei menetelmällään yrittänyt ainoastaan herättää Ko-tanin
pelokasta kunnioitusta, vaan myös karttaa tekemästä häntä silti
salaiseksi vihollisekseen, sillä hän ei tiennyt kuinka suuri valta
ho-donien uskonnolla oli heihin; koko tämä ala oli ollut kokonaan
suljettuna pois hänen kuuluvistaan siitä hetkestä asti kun hän oli
keskeyttänyt Ta-denin ja Om-atin välillä syntyneen uskonnollisen
kiistan. Hän oli senvuoksi nopea huomaamaan Ko-tanin ilmeisen vaikka
sanattoman pahastuksen vihjauksen, että hänen piti kokonaan luovuttaa
valtaistuimensa vieraalleen. Ylipäätään oli teho kuitenkin ollut
tyydyttävä, kuten hän saattoi nähdä soturien uudistuvista juhlallisen
kunnioituksen ilmeistä.
Tarzanin kehoituksesta jatkettiin hovin asiain käsittelyä siitä mihin
hänen tulonsa oli sen pysähdyttänyt. Pääasiallisesti oli ratkaistava
soturien välisiä kiistoja. Saapuvilla oli muuan, joka seisoi
valtaistuinta lähinnä olevalla istuimella; Tarzan sai sitten tietää,
että se paikka oli varattu niiden liittoheimojen korkeimmille
päälliköille, jotka olivat Ko-tanin alamaisia. Se, joka käänsi
puoleensa Tarzanin huomion, oli kookas ja ryhdikäs soturi; hänen
jyhkeät kasvonpiirteensä muistuttivat leijonaa. Hän haastoi Ko-tanille
kysymyksestä, joka oli yhtä vanha kuin kaikki hallitus ja pysyy
heikentymättömän tärkeänä kunnes ihmiskunta lakkaa olemasta. Se koski
rajariitaa erään hänen naapurinsa kanssa.
Itse asialla ei ollut sanottavaa kiinnostusta Tarzanille, mutta häneen
vaikutti puhujan esiintyminen, ja Ko-tanin puhutellessa häntä
Ja-doniksi kiintyi apinamiehen tarkkaavaisuus pysyväisesti,
sillä Ja-don oli Ta-denin isä, Tosin tuntui perin vähäiseltä
mahdollisuudelta, että siitä tiedosta olisi hänelle mitään hyötyä,
koska hän ei voinut jumaluutensa perusteettomuutta myöntämättä ilmaista
Ja-donille ystävällisiä välejään hänen poikansa kanssa.
Yleisön asiain päätyttyä huomautti Ko-tan, että Jad-ben-Othon poika
kaiketi halusi käydä temppelissä, jossa suuren jumalan palvontaan
kuuluvia uskonnollisia menoja toimitettiin. Ja niinpä kuningas itse
hovinsa soturien seuraamana johti apinamiestä palatsin käytävien kautta
alueen pohjoista rakennusryhmää kohti.
Itse temppeli oli todella osa palatsista ja suunnittelultaan
samanlainen. Siellä oli useita erikokoisia palvontapaikkoja, joiden
tarkoituksia Tarzan saattoi ainoastaan arvailla. Ne olivat kaikki
soikioita, pitempi läpimitta suoraan itäläntinen ja sekä länsi- että
itäpäässä oli aina alttari. Kukin suojama oli koverrettu pienen mäen
huippuun, ja kaikki olivat katottomia. Jokainen läntinen alttari oli
yksi ainoa kuutiokivi, jonka yläpinta oli koverrettu pitkulaiseksi
altaaksi. Itäiset alttarit olivat samanlaisia kiviä, mutta laeltaan
tasaisia, ja päin vastoin kuin soikioiden toisessa päässä olevat
alttarit olivat jälkimmäiset aina tahriutuneita tai maalattuja
punaisenruskeiksi, eikä Tarzanin tarvinnut tutkia niitä läheltä,
varmistuakseen siitä, mitä hänen herkät sieraimensa jo olivat hänelle
ilmoittaneet -- että ne tahrat olivat kuivunutta ja kuivuvaa ihmisen
verta.
Näiden temppelipihojen alla oli käytäviä ja huoneita, jotka ulottuivat
kauas kunnaiden uumeniin -- hämyisiä, synkkiä holveja, joita Tarzan
näki vilahdukselta, kun häntä temppelin tarkastusmatkalla johdettiin
paikasta toiseen. Ko-tan oli lähettänyt airuen julistamaan
Jad-ben-Othon pojan tuloa, niin että heitä saatteli temppelin läpi
melkoinen pappien kulkue, joiden erityisinä tunnuksina näyttivät olevan
eriskummaiset päähinelaitteet -- toisinaan kamalat puusta veistetyt
kasvot, jotka täydellisesti kätkivät käyttäjiensä piirteet, tai miehen
pään yli taitavasti sovitetut pedonpäät. Ainoastaan ylipapilla ei ollut
mitään sellaista päähinettä. Hän oli vanha mies, ovelat silmät olivat
likekkäin ja ohuthuulinen suu ilmaisi julmuutta.
Ensi näkemältä Tarzan tajusi, että tässä oli hänen juonensa suurin
vaara, sillä hän näki heti, että hän vaatimuksineen herätti miehessä
vastustelun tunnetta, ja hän tiesi myös, että kaikista Pal-ul-donin
kansalaisista epäilemättä ylipapilla täytyi olla todellinen käsitys
Jad-ben-Othosta, niin että hän katselisi epäilevästi miestä, joka
väitti olevansa sadunomaisen jumalan poika.
Mitä hyvänsä epäluuloa hänen viekkaassa mielessään pillikin, ei Lu-don,
A-lurin pääpappi, ryhtynyt avoimesti vastustamaan Tarzanin oikeutta
Dor-ul-Othon arvonimen käyttämiseen, ja kenties häntä pidätteli sama
epäilys, joka oli alkuaan hillinnyt Ko-tania ja hänen sotureitaan -- se
epäilys, joka on kaikkien herjaajienkin sielun sisimmässä sopukassa ja
perustuu pelkoon, että lopultakin saattaa olla jumala. Ainakin
toistaiseksi siis Lu-don pysytteli turvallisella kannalla. Kuitenkin
tiesi Tarzan yhtä hyvin kuin jos mies olisi lausunut salaisimmat
ajatuksensa julki, että ylipapin kiihkeänä haluna oli reväistä verho
hänen petokseltaan.
Temppelin pääovella oli Ko-tan luovuttanut vieraansa opastuksen
Lu-donille, ja jälkimmäinen näytti nyt Tarzanille niitä temppelin
paikkoja, joihin tahtoi hänet tutustuttaa. Hän johti vieraan siihen
suureen suojamaan, missä uhrilahjoja säilytettiin, Pal-ul-donin
raakalaispäälliköiden ja heidän saattuelaistensa antamina. Niitä oli
kuivatuista hedelmistä jykeviin kullasta taottuihin astioihin saakka,
niin että suureen pääaittaan sekä siihen liittyviin kammioihin ja
käytäviin keräytyneet rikkaudet hämmästyttivät senkin miehen silmiä,
jolla oli hallussaan Oparin aarreholvin salaisuus.
Temppelissä liikkui edestakaisin sileäpintaisia mustia waz-donilaisia
orjia, joita ho-donit olivat partioretkillään kaapanneet vähemmän
sivistyneiden naapuriensa kylistä. Heidän sivuuttaessaan erään himmeän
käytävän ristikko-oven näki Tarzan sisäpuolella suuren joukon
kaikenikäisiä ja kumpaankin sukupuoleen kuuluvia pithecanthropuksia,
ho-doneja kuten waz-donejakin, joista useimmat kyyröttelivät
kivipermannolla äärimmäisen masennuksen asennoissa, muutamien
mitellessä suojaman permantoa ehdottoman toivottomuuden leima
kasvoillaan.
"Ja keitä nämä ovat?" kysyi hän Lu-donilta. Se oli ensimmäinen kysymys,
minkä hän esitti ylipapille temppeliin tultuaan. Ja hän pahoitteli heti
sitä tiedustustaan, sillä Lu-donin käännähtäessä häneen oli
epäluuloisuuden ilme hänen kasvoillaan vain ohuesti verhottuna.
"Kenen pitäisi tietää paremmin kuin Jad-ben-Othon pojan?" kysyi hän
vastaan.
"Dor-ul-Othon kysymyksiin ei rankaisemattomasti vastata toisilla
kysymyksillä", sanoi apinamies säveästi, "ja ylipappi Lu-donille
saattaa olla mielenkiintoista tietää, että väärän papin veri hänen
temppelinsä alttarilla ei ole vastenmielinen näky Jad-ben-Otholle."
Lu-don kalpeni, ja hän vastasi Tarzanin kysymykseen. "Ne ovat uhreja,
joiden veren tulee raikastuttaa itäisiä alttareita auringon palatessa
Isäsi luo päivän lopulla."