kohti. Sivallus keskisarveen sai sen seisahtumaan. Sitten tor-o-don
käveli sen taakse, kapusi ylös häntää myöten ja istuutui jyhkeään
selkään hajareisin. "Vhi-uu!" kiljaisi hän survaisten elukkaa sauvansa
terävällä kärjellä. Gryf alkoi tallustaa pois.
Kohtaus oli siinä määrin vallannut Tarzanin huomion, että hän ei ollut
ajatellutkaan pakenemista, sillä hän tajusi, että aika oli näinä
lyhyinä hetkinä hänelle ja Pan-at-lille kääntynyt takaisin epälukuisia
ikäkausia, levittääkseen heidän silmiensä eteen sivun hämärää ja
etäistä muinaisuutta. He kaksi olivat saaneet katsella alkuihmistä ja
hänen alkeellisia juhtiaan.
Mutta ratsastettu gryf pysähtyi nyt ja katsoi ylös heihin mylvien. Se
riitti. Otus oli varoittanut isäntäänsä heidän läsnäolostaan. Tor-o-don
ajoi elukan heti puun alle, jossa he oleskelivat, ja hypähti seisomaan
selän hammasharjalla. Tarzan näki eläimelliset kasvot, isot
torahampaat, mahtavat lihakset. Tuollaisista kaiketikin oli ihmisrotu
saanut alkunsa, sillä ainoastaan tämänlaiset olennot olivat voineet
säilyä muinaisuuden kamalissa vaaroissa.
Tor-o-don takoi rintaansa ja murisi hirveästi -- kauhistavana,
petomaisena rumilaana. Tarzan nousi huojuvalla oksalla täyteen
mittaansa -- suorana ja kauniina kuin puolijumala, sivistyksen
varjopuolista pilautumattomana, täydellisenä näytteenä siitä, mitä
ihmisrotu olisi saattanut olla, jolleivät ihmisten lait olisi
haitanneet luonnonlakeja.
Ja Nykyisyys sovitti nuolen jouseensa ja veti varren kauas taaksepäin.
Raakaan voimaan nojautuva Menneisyys pyrki tavoittamaan toista,
kiskoakseen hänet alas; mutta kimpoava nuoli upposi syvälle villiin
sydämeen, ja Menneisyys vaipui takaisin unohdukseen, joka oli hänen
lajinsa perinnyt.
"Tarzan-jad-guru!" jupisi Pan-at-li, ihailunsa ylenpalttisuudessa
antaen tietämättään hänelle saman nimityksen, jonka hän oli
waz-donilaisilta sotureilta saanut.
Apinamies kääntyi häneen. "Pan-at-li", hän virkkoi, "nämä pedot
voisivat pidätellä meitä puissa kuinka kauan hyvänsä. Epäilen, tokko
kykenisimme pelastautumaan yhdessä, mutta minulla on suunnitelma. Sinä
jäät tänne lehvistön kätköön, minun livistäessäni takaisin rotkon
poikki niiden näkyvistä ja hälyttäessä niiden huomiota huudoillani.
Ellei niillä ole enemmän tajua kuin aavistelen, seuraavat ne minua
kumpikin. Niiden mentyä sinä riennät kalliolle. Odottele minua
luolassa, mutta älä tätä päivää pitemmälle. Jollen tule huomisen
auringon noustessa, on sinun lähdettävä takaisin Kor-ul-jaan yksinäsi.
Tässä on sinulle kauriinlapa." Hän oli leikannut kauriilta takakoiven
ja ojensi sen tytölle.
"En voi hylätä sinua", kieltäysi tyttö yksinkertaisesti; "kansani
tapana ei ole jättää pulaan ystävää ja liittolaista. Om-at ei ikinä
antaisi minulle anteeksi."
"Sano Om-atille, että minä käskin sinun lähteä", vastasi Tarzan.
"Onko se käsky?" kysyi tyttö.
"On! Hyvästi, Pan-at-li. Kiirehdi takaisin Om-atin luo -- sinä olet
sovelias elämänkumppani kor-ul-jain päällikölle." Hän läksi hitaasti
liikkeelle puissa.
"Hyvästi, Tarzan-jad-guru!" huusi tyttö hänen jälkeensä. "Onnellisia
ovat Om-atini ja hänen Pan-at-linsa omistaessaan sellaisen ystävän."
Äänekkäästi hoilaten Tarzan jatkoi matkaansa, ja hänen huutojensa
houkuttelemina seurasivat valtavat gryfit alhaalla. Hänen juonensa oli
ilmeisesti menestymässä, ja häntä riemastutti johtaessaan mylviviä
petoja loitommaksi ja loitommaksi Pan-at-lista.
Useaan kertaan Tarzan tällä taivalluksellaan rotkon poikki yritti
puijata kiihkeitä takaa-ajajiansa, mutta se oli aivan hyödytöntä.
Vaikka hän kuinkakin poikkeili, ei hän saanut harhaannutetuksi niitä
tolaltaan, vaan ne osasivat muuttaa suuntaansa hänen jokaisen
käänteensä mukaan. Metsän laidassa rotkon kaakkoissyrjällä hän etsi
jotakin kohtaa, missä puut koskettaisivat luoksepäästävää kallion-osaa,
mutta siirtyessään ylös ja alas rotkon reunaa pitkin ei hän kyennyt
havaitsemaan mitään sellaista mukavaa pelastustietä. Apinamies alkoi
lopulta ajatella asemaansa toivottomaksi ja täydesti tajuta,
minkätähden Pal-ul-donin rodut olivat jo ammoin niin kerrassaan
asettuneet eroon Kor-ul-gryfin syvänteestä.
Yö teki tuloaan, ja vaikka oli aikaisesta aamusta asti uutterasti
etsinyt pääsyä umpikujastaan, ei hän ollut lähempänä vapautta kuin sinä
hetkenä, jolloin ensimmäinen mylvivä peto hänen kumartuessaan saaliinsa
yli oli karannut hänen kimppuunsa; mutta yön saapuminen elvytti jälleen
toivoa, sillä Tarzan oli isojen kissaeläinten tavoin jossakin määrin
yöeläjä.
Mutta jälleenkin hänen esteekseen sattui tärkeä puute -- hän ei
tuntenut gryfiä, ja ennenkuin yö oli kulunut loppuun ihmetteli hän,
nukkuivatko nuo oliot milloinkaan, sillä minne hyvänsä hän siirtyi,
pysyivät ne mukana, aina sulkien häneltä tien vapauteen. Lopulta, juuri
ennen päivän koittoa, hän täksi kertaa luopui yrittämästä ja etsi lepoa
ystävällisestä puunhaarukasta keskitasanteen turvallisesta korkeudesta.
Taaskin oli aurinko korkealla Tarzanin herätessä levänneenä ja
virkistyneenä. Tarkoin muistaen aseman välttämättömyydet hän ei
yrittänytkään ottaa selville vartijainsa olosijaa, jotta ei tulisi
siinä ilmaisseeksi niille liikkeitään. Sensijaan hän koetti varovasti
ja ääneti sulautua pois puiden lehvistön sekaan. Hänen ensimmäistä
liikahdustansa tervehti kuitenkin rämeä toitotus alhaalta.
Niihin lukuisiin sivistyksen hienouksiin, joita Tarzan ei ollut
omaksunut, kuului sadattelu, jonka sentään täytyy myöntää aivan
erikoisissa olosuhteissa tuottavan edes huojennusta jännittyneelle
mielenliikutukselle. Ja kenties Tarzan toisinaan häätyikin
sadattelemaan, jos voi olla ruumiillista kuten äänteellistäkin
noitumista, koskapa hän heti kun mylvähdys julisti hänen toiveittensa
taas menneen myttyyn kääntyi nopsasti ja nähdessään gryfin ilettävät
kasvot allansa sieppasi likeisestä oksasta ison hedelmän ja sinkautti
sen tuimasti elukan sarvekkaaseen kuonoon. Ammus osui suoraan silmien
väliin, tehden ihmetyttävän vaikutuksen; se ei sydännyttänyt elukkaa
kostonhimon raivoon kuten Tarzan oli odottanut ja toivonut, vaan tämä
vain näykkäsi vihaisesti kallostaan kimmahtavaa hedelmää kohti ja
kääntyi sitten ynseästi pois, kävellen muutaman askeleen päähän.
Se esiintyminen johdatti heti Tarzanin mieleen samanlaisen kohtauksen
edelliseltä päivältä, jolloin tor-o-don oli läimäyttänyt tuollaista
otusta sauvallaan naamaan, ja samassa johtui älykkäihin ja
miehuullisiin aivoihin pakosuunnitelma, joka olisi voinut vaalentaa
sankarillisimmankin miehen poskea.
Kuitenkin hän hymyili valmistellessaan suurinta leikkiä, mitä ihminen
voi elämisen pelistä tehdä; eikä hänen käyttäytymisessään ilmennyt
merkkiäkään kiireisyydestä, kiihtymyksestä tai hermostuksesta.
Ensin hän valitsi pitkän, suoran oksan, joka oli tyveltään noin kaksi
tuumaa paksu. Hän leikkasi sen irti puusta puukollaan ja karsi oksat,
kunnes hänellä oli kymmenisen jalkaa pitkä salko. Tämän hän teroitti
pienemmästä päästä. Saatuaan sauvan mielensä mukaiseksi hän katsoi alas
triceratopsiin. "Vhi-uu!" luikkasi hän.
Eläimet kohottivat heti päänsä ja katsoivat häneen. Toisen kurkusta
kuului heikosti kumeata örinää.
"Vhi-uu!" toisti Tarzan ja paiskasi kauriinruhon jäännökset niille.
Kiihkeästi mylvähdellen tarttuivat gryfit siihen heti, toisen
yrittäessä temmata sitä kokonaan itsellensä; mutta toinenkin sai pian
hampaansa isketyksi kiinni, ja tuokiossa oli se revitty kappaleiksi ja
ahnaasti nielty. Taaskin ne katsoivat ylös apinamieheen, ja tällä
kertaa ne näkivät hänen laskeutuvan maahan.
Toinen peto säntäsi häntä kohti. Tarzan kiljaisi taas tor-o-donin
kummallisen huudon. Gryf pysähtyi rutosti, näköjään ymmällä, Tarzanin
luisuessa keveästi maahan ja lähestyessä likeisempää elukkaa, salko
uhkaavasti koholla ja alkuihmisen huuto huulillaan.
Vastaisiko huutoon kuormajuhdan hiljainen mörinä vai ihmissyöjän
vimmainen mylvähdys? Tämän kysymyksen vastauksesta riippui apinamiehen
kohtalo.
* * * * *
Kiihkeästi kuunteli Pan-at-li loittonevien gryfien ääniä Tarzanin
viekkaasti johdattaessa ne pois hänen lähettyviltään, ja
varmistuttuaan, että ne olivat kyllin kaukana hänen kyetäkseen
turvallisesti peräytymään, pudottausi hän nopeasti oksilta maahan ja
vilisti kuin säikytetty kauris aukeaman poikki kallion juurelle, astui
tor-o-donin ruumiin yli ja oli pian joutuisasti kapuamassa ylös aution
kalliokylän ikivanhoja kivinappuloita. Erään luolan suulla lähellä
sitä, jossa hän oli viettänyt yönsä, sytytti hän tulen ja paistoi
Tarzanilta saamansa riistankappaleen, ja pitkin seinämää noruvasta
vesijuovasta hän sai sammutetuksi janonsa.
Kaiken päivää hän odotteli, kuullen etäältä ja toisinaan läheltäkin
gryfien mylvintää, näiden hätyyttäessä sitä outoa olentoa, joka oli
niin ihmeellisesti ilmestynyt hänen elämäänsä.
Hän odotti sen päivän ja yön, toivoen hänen palaavan, jotta he yhdessä
lähtisivät takaisin Om-atin luo, sillä hänen kokemuksensa oli hänelle
opettanut, että vaaran kohdatessa on kahdella parempi mahdollisuus kuin
yhdellä. Mutta Tarzan-jad-gurua ei ollut kuulunut, ja niinpä Pan-at-li
seuraavana aamuna läksi paluumatkalle Kor-ul-jaan.
Hän saapui vastuksitta Kor-ul-lulille, ja laskeuduttuaan sen
louhikkoista eteläistä seinämää alas näkemättä vilahdukseltakaan
kansansa perinnäisiä vihollisia hän sai uutta luottamusta, melkeinpä
suoranaisen varmuuden, että hänen yrityksensä päättyisi hyvällä
menestyksellä ja hän pääsisi esteettömästä kansansa ja rakastajansa
luo, jota häh ei ollut nähnyt monen pitkän ja ikävän kuunvaiheen
aikana.
Hän oli nyt ehtinyt melkein rotkon poikitse ja liikkui vähääkään
hellittämättä varovaisuudestaan, niin hyvään luottamukseen kuin olikin
tullut, sillä varominen on alkutilan vaistomainen piirre, jota ei voi
hetkellisestikään jättää sikseen, jos tahtoo pysyä elossa. Ja niin hän
saapui ladulle, joka seuraa Kor-ul-lulin mutkittelua sen ylävarsilta
alas Jad-ben-Othon laajaan ja hedelmälliseen laaksoon asti.
Hänen astahtaessaan ladulle kohosi kumpaiseltakin puolelta polun varren
pensaikosta ikäänkuin ilmasta ruumiillistuneina parikymmentä kookasta,
valkoista ho-donilaista soturia. Niinkuin säikäytetty kauris loi
Pan-at-li yhden ainoan hätääntyneen silmäyksen näihin vapautensa
uhkaajiin ja hypähti pensaita kohti, pelastumista ajatellen; mutta
soturit olivat liian likellä. He saarsivat hänet joka puolelta, ja
silloin hän puukkonsa paljastaen kääntyi vastarintaan, pelon ja vihan
kiihtymyksen muuttamana säikkyneestä kauriista raivoavaksi tiikeriksi.
He eivät pyrkineet surmaamaan häntä, vaan nujertamaan ja vangitsemaan;
ja niinpä useakin ho-donilainen soturi sai tuntea hänen aseensa terää
lihassaan ennenkuin heidän oli onnistunut lukumäärällään lannistaa
hänet. Ja hän tappeli ja kynsi ja puri yhä heidän otettuaan häneltä
veitsen, kunnes kävi pakolliseksi sitoa häneltä kädet ja kiinnittää
puukapula hampaiden väliin pään taitse kietaistuilla nahkanauhoilla.
Ensimmältä hän kieltäysi kävelemästä heidän lähtiessään pois laakson
suunnalle; mutta kun kaksi heistä oli tarttunut hänen tukkaansa ja
laahannut häntä jonkun matkaa, harkitsi hän alkuperäistä päätöstänsä
uudestaan ja tuli heidän mukanaan, vaikka yhä niin uhmailevana kuin
kytketyt ranteet ja tukittu suu sallivat.
Heidän yhdyttyään toiseen joukkueeseen samosi koko parvi laaksoon, ja
kiinniottajiensa keskustelusta sai Pan-at-li piankin tietää olevansa
matkalla A-luriin, Valon kaupunkiin, Silläaikaa kun Om-at, kor-ul-jain
päällikkö, esi-isiensä luolassa murehti sekä ystävänsä että lupautuneen
elämänkumppaninsa menettämistä.
KAHDEKSAS LUKU
Valon kaupungissa
Sihisevän mateliaan rynnätessä Pal-ul-donin rajaseudun rämeikön
keskimailla lammikossa uivaa muukalaista vastaan näytti miehestä siltä,
että tämän täytyi tosiaan olla vaivaloisen ja alituisia vaaroja
tuottaneen retken viheliäinen loppu.
Vaikka hänen eloonjäämisensä mahdollisuus tuntui vähäiseltä ja toivo
painui heikoksi, ei hän silti aikonut heittää sikseen vastustuksetta.
Hän tempasi väkipuukkonsa ja odotti hyökkäävää mateliasta. Peto ei
muistuttanut mitään hänen ennen näkemäänsä elollista, vaikka se
muutamissa suhteissa oli mahdollisesti enemmän krokotiilin kuin minkään
muun hänen tuntemansa kaltainen.
Kun tämä jonkun muinaisen ja sukupuuttoon kuolleen lajin hirvittävä
eloonjäänyt edustaja karkasi hänen kimppuunsa leuat ammollaan, oivalsi
mies äkkiä täydesti, kuinka perin turhaa oli yrittää pysähdyttää tätä
mieletöntä ryntäystä tai pienellä veitsellä puhkaista nahkapanssaria.
Otus oli nyt melkein tarttumaisillaan häneen, ja mitä tahansa
puolustusta hän ajatteli, oli hänen tehtävä heti päätös. Seuraavassa
silmänräpäyksessä iskevälle kuolemalle näytti olevan vain yksi
vaihtoehto, ja tämän hän valitsi melkein samassa kuin suuri matelias
kallistui suoraan hänen ylitseen.
Vinhasti kuin hylje syöksähti hän pää edellä tuon päällekarkaavan
ruumiin alle ja kääntyen samalla selälleen työnsi puukkonsa niljakkaan
ruumiin pehmeään, kylmään pintaan, vavahtelevan mateliaan vauhdin
viedessä sitä nopeasti hänen ylitseen; ja sitten hän voimakkailla
vetäisyillä ui pinnan alla kymmenkunta metriä ennen kuin kohosi.
Vilkaistessaan hän näki ratkotun hirviön kiemurtelevan hurjasti
tuskassa ja raivossa veden pinnalla takanaan. Se vääntelehti
kuolemankouristuksissa, siitä päättäen että se ei yrittänyt ajaa
häntä takaa. Ja menehtyvän kummituksen kimakasti kirkuessa mies viimein
pääsi vedenselän toiseen laitaan, jälleen ryhtyäkseen melkein
yli-inhimilliseen pungastukseen, samoamiseen viimeisen lietetaipaleen
yli, joka erotti hänet Pal-ul-donin lujasta maakamarasta.
Runsaasti kaksi tuntia kesti hänen laahata nyt uuvuksiin rimpuillutta
ruumista sitkeässä, haisevassa liejussa, mutta lopulta hän ryvettyneenä
ja näännyksissä kiskoi itsensä äyrään pehmeälle ruohikolle. Sadan
metrin päässä oli joki, joka etäisiltä vuorilta alas polveilleena
tyhjentyi rämeeseen, ja lyhyen aikaa levähdettyään hän meni sen
partaalle, etsi tyynen suvannon, otti kylvyn ja pesi mudan ja liman
aseistaan, varusteistaan ja lannevaatteestaan. Toinen tunti kului
kuuman auringon paisteessa enfieldin pyyhkimiseen, kiilloittamiseen ja
öljyämiseen, vaikka sen kuivaamiseen ei ollut käytettävissä juuri muuta
kuin heinätukkoja. Oli ehtoopäivä ennenkuin hän oli varmentunut, että
hänen kallisarvoinen aseensa oli turvattu likaantumisen ja kosteuden
haitoilta, ja silloin hän nousi ja kävi jälleen etsimään jälkiä, joita
oli seurannut rämeen vastapäiselle laidalle.
Löytäisikö hän uudestaan ladun, joka hänet rämeelle johdettuaan oli
siellä kadonnut hänenkin harjaantuneilta aisteiltaan? Jollei hän
löytäisi sitä uudestaan melkein läpipääsemättömän sulkualueen tällä
puolella, täytyi hänen katsoa pitkän retkensä päättyneen
tuloksettomaksi. Ja niinpä hän haeskeli pitkin seisovan veden
sammalpeitteistä rajaa vanhan ladun merkkejä, jotka olisivat olleet
näkymättömiä teidän tai minun silmiltämme, vaikkapa olisimme
välittömästi seuranneet tekijänsä kintereillä.
* * * * *
Astuessaan gryfien luo Tarzan jäljitteli niin tarkoin kuin kykeni
muistamaan tor-o-donin menetelmää ja esiintymistä, mutta siihen
silmänräpäykseen asti, jolloin hän seisoi tuollaisen valtavan
petojättiläisen vieressä, käsitti hän kohtalonsa yhä epätietoiseksi,
sillä elukka ei antanut mitään merkkiä, uhkaavaa tai muuta. Se vain
seisoi siinä tarkkaillen häntä kylmillä matelijansilmillään, ja sitten
Tarzan kohotti sauvansa ja komentaen tuimasti "vhi-uu!" huitasi gryfiä
nasevasti kasvojen poikitse.
Olento näykkäsi syrjään hänen taholleen, suorastaan tavoittamaan häntä,
ja kääntyi sitten ynseästi pois aivan niinkuin ollessaan tor-o-donin
holhottavana. Kiertäen sen taakse niinkuin oli nähnyt alkuihmisen
tekevän juoksi Tarzan ylös pitkin leveätä häntää, istuutui
selkäharjanteelle ja jälleenkin matkien tor-o-donia survaisi sitä
sauvansa teroitetulla kärjellä. Siten kannustaen sitä eteenpäin ja
ohjaten kumpaiseltakin puolelta annetuilla iskuilla hän pani sen
astelemaan alas rotkoa laaksoon päin.
Ensimmältä oli hänen mielessään vain ollut saada selville, kykenikö hän
millään tavoin alistamaan noita isoja hirviöitä tahdolleen, oivaltaen
että tähän mahdollisuuteen perustui hänen ainoa toivonsa päästä
piakkoin pakoon vangitsijoiltaan. Mutta kerran istuessaan ylettömän
ratsun selässä tunsi apinamies uutta elähdystä; se muistutti hänelle
siitä lapsuuden päivästä, jolloin hän oli ensimmäisen kerran kavunnut
Tantor-norsun leveälle päälaelle, ja tämä sekä se herruuden aistimus,
joka aina oli herkkua viidakon valtiaalle, sai hänet päättämään panna
vastahankitun mahtinsa hyödylliseen käytäntöön.
Pan-at-li oli tietenkin jo päässyt turvaan tai suistunut surmaan.
Ainakaan ei hän enää kyennyt tekemään tytölle mitään palvelusta, kun
taasen Kor-ul-gryfin alapuolella oli pehmoisenvehmaassa laaksossa
A-lur, Valon kaupunki, joka oli ollut hänen pyrkimyksenään ja
päämääränään siitä asti kun hän oli katsellut sitä Pastar-ul-vedin
hartialta.
Säilyttivätkö sen hohtavat muurit hänen menetetyn puolisonsa
salaisuutta, ei hän voinut edes arvailla; mutta jos Jane laisinkaan
eleli Pal-ul-donin rajojen sisäpuolella, täytyi hänen olla ho-donien
huostassa, koska tämän unohtuneen maailman mustat miehet eivät ottaneet
vankeja. Ja A-luriin hän siis lähtisi, ja mitenkäpä tehoisammin kuin
tämän kolkon ja hirvittävän jättiläisotuksen selässä, jota Pal-ul-donin
rodut niin kunnioittavasti kammoksuivat?
Seutu, jonka kautta hän matkasi, hohteli troopillisen vihannuuden
rehottavaa kauneutta. Paksua, mehevää ruohoa kasvoi korkeana molemmin
puolin latua, ja väliin osui tielle avointa puistomaista metsää tai
pikku taival tiheää viidakkoakin, jossa puut kaartuivat tien yli ja
lonkeroiset köynnöskasvit riippuivat soreina silmukkoina oksalta
oksalle.
Toisin ajoin oli apinamiehen vaikea saada rauhatonta juhtaansa
tottelemaan, mutta lopulta se kuitenkin aina riittävästi pelkäsi
verrattain hentoa survaisusalkoa ja talttui kuuliaiseksi. Myöhään
ehtoopäivällä, heidän lähestyessään seuraamansa joen ja toisen,
nähtävästi Kor-ul-jan tienoilta virtaavan yhtymäkohtaa, huomasi
apinamies pikku viidakkotiheiköstä esille tullessaan melkoisen joukon
ho-doneja vastapäisellä äyräällä. Samanaikaisesti he näkivät hänet ja
hänen valtavan ratsunsa. Kotvan he seisoivat silmät suurina
hämmästyksestä ja sitten päällikkönsä käskystä kääntyivät pinttämään
läheisen metsän suojaan.
Apinamies näki heidät vain pikimmältään, mutta ehti kuitenkin havaita,
että heidän mukanaan oli waz-doneja, epäilemättä tuollaisella
waz-donilaiseen kylään tehdyllä partioretkellä otettuja vankeja, joista
Ta-den ja Om-at olivat hänelle kertoneet.
Heidän hälinäänsä kuullessaan oli gryf mylvinyt pelottavasti ja
lähtenyt ajamaan takaa, vaikka oli joki välissä; mutta kiivaasti
sohimalla ja huitelemalla oli Tarzanin onnistunut suunnata elukka
takaisin polulle, joskin se sitten oli pitkän aikaa juro ja entistään
työläämpi hallita.
Auringon painuessa lähelle läntisten kukkulain huippuja selvisi
Tarzanille, että hänen aikeensa ilmestyä A-luriin gryfin selässä ei
varmaankaan voisi toteutua, sillä suuren elukan uppiniskaisuus yltyi
joka hetki, epäilemättäkin syystä, että sen avara maha vaati ruokaa.
Apinamies ihmetteli, pystyivätkö tor-o-donit millään keinoin kytkemään
elukoitansa liekaan yöksi; mutta kun hän ei saanut siitä seikasta
mitään keksityksi, päätti hän, että hänen oli luotettava sen
huomisaamuisen löytymisen mahdollisuuteen.
Hänen mielessään heräsi nyt kysymys, mikä heidän suhteekseen sukeutuisi
hänen laskeutuessaan maahan. Palautuisiko se metsästäjän ja saaliin
väleiksi, vai hallitsisiko survaisusauvan pelko yhä lihansyöjän
luonnollista vaistoa? Tarzan pohti asiaa, mutta kun hän ei voinut
ainiaaksi jäädä gryfin selkään ja piti parempana tehdä lopullisen
kokeen asiassa valoisana aikana, päätti hän toimia heti paikalla.
Hän ei tiennyt miten pysähdyttäisi elukan, hänen ainoana halunaan kun
oli tähän asti ollut hoputtaa sitä eteenpäin. Sauvallaan kokeillen hän
kuitenkin huomasi saavansa sen seisahtumaan kurottautumalla eteenpäin
ja sivaltelemalla sen noukkamaista kuonoa. Lähellä kasvoi lehteviä
puita, joista apinamies olisi saanut turvapaikan; mutta hänen mieleensä
johtui, että jos hän oitis kapaisisi puihin, voisi se herättää gryfin
mielessä vaikutelman, että kaiken päivää komennellut olento pelkäsi
sitä, jolloin hän tuskin joutuisi petonsa pidättelemäksi.
Gryfin pysähtyessä Tarzan siis luisui maahan, huitaisi elukkaa
huolettomasti lautaselle ikäänkuin läksiäisiksi, ja käveli
välinpitämättömästi pois. Pedon kurkusta kuului kumeata örinää, ja
Tarzaniin vilkaisemattakaan se kääntyi ja asteli jokeen, jossa seisoi
juoden kauan aikaa.
Vakuuttuneena siitä, että gryf ei enää ollut hänelle uhkana, apinamies
oman nälkänsä kannustamana otti jousen hartioiltaan ja valiten
kourallisen nuolia läksi varovasti etsimään riistaa, jonka
läheisyydestä tuulahdus toi hänelle todisteita joen alavarrelta.
Kymmentä minuuttia myöhemmin hän oli tappanut saaliinsa, taaskin
eräänlaisen pal-ul-donilaisen antiloopin, jonka kaikkia lajeja Tarzan
oli lapsuudestaan asti tottunut nimittämään kauriiksi, koska siinä
pienessä alkeiskirjassa, joka oli ollut hänen kasvatuksensa perustana,
oli kauriin kuva lähimmin muistuttanut antilooppia, jättimäisestä
elandista aina hänen nuoruutensa metsästysmaiden pienimpään
pensasvuoheen asti.
Leikaten itselleen reisipaistin hän talletti sen läheiseen puuhun ja
heittäen muun osan ruhoa hartioilleen ravasi takaisin sille paikalle,
johon oli jättänyt gryfin. Iso elukka oli juuri nousemassa joesta, kun
Tarzan sen havaitessaan huikkasi tor-o-donien inhan huudon. Elukka
katsoi äänen suuntaan, samalla päästäen sen kumean örinän, jolla se
vastasi isäntänsä kutsuun. Kahdesti Tarzan toisti huhuamisensa
ennenkuin eläin hitaasti liikkui häntä kohti, ja sen tultua muutaman
askeleen päähän hän heitti sille kauriinruhon, jota se alkoi ahnaasti
repiä.
-- Jos mikään pidättelee sitä kutsuttavissa, -- tuumi apinamies
palatessaan puuhun, johon oli piilottanut osuutensa saaliista, -- niin
sen voisi saada aikaan tieto, että toimitan sille ruokaa. -- Mutta
lopettaessaan ateriansa ja asettuessaan mukavasti yöksi korkealla
huojuvien oksien keskessä, hän ei suurestikaan uskonut ilmestyvänsä
seuraavana päivänä A-luriin esihistoriallisella ratsullaan.
Havahtuessaan varhain aamulla Tarzan pudottausi keveästi maahan ja meni
joelle. Riisuen aseensa ja lannevaatteensa hän astui pikku allikon
kylmään veteen ja virkistävän kylpynsä jälkeen palasi puuhun nauttimaan
aamiaisekseen vielä erän Baraa, kaurista, lisäten ateriaan hedelmiä ja
marjoja, joita kasvoi lähellä yltäkyllin.