kampitti hänet nurin. Nuo kaksi kaatuivat raskaasti, mutta niin
ketterä oli apinamies ja niin nopeat hänen voimakkaat lihaksensa, että
hän kaatuessaankin väännälsi pedon alleen; Tarzan tuiskahti
päällimmäiseksi, ja nyt häntä, joka oli häneltä jalansijan temmannut,
pyrki kiertymään hänen kaulaansa niinkuin äsken kor-ul-lul In-tanin.
Kaatumisen hetkenä ponnistaessaan vastustajansa ruumiin allensa oli
Tarzanin täytynyt luopua puukostaan, kyetäkseen tarttumaan villaiseen
ruumiiseen molemmin käsin, ja nyt oli ase tapaamattomissa ihan komeron
reunalla. Hänen täytyi nyt kumpaisellakin kädellä torjua harovia
sormia, jotka yrittivät tarttua häneen ja kiskoa hänen kurkkunsa
vihollisen pelottavien torahampaiden ulottuville, ja samalla tavoitteli
häntä kuolettavaa otettaan.
Pan-at-li häilyi ympärillä jännitystään pidätellen, tikari valmiina,
mutta sen käytölle ei ilmennyt tilaisuutta, joka ei olisi saattanut
vaaraan Tarzania, niin alinomaa vaihtoivat kaksintaistelijat
asentoansa. Tarzan tunsi hännän hitaasti mutta varmasti pujottautuvan
kaulaansa, vaikka hän oli vetänyt päänsä alas hartialihaksien väliin
suojellakseen tätä arkaa kohtaa. Nujakka tuntui olevan kääntymässä
häntä vastaan, sillä jättiläispeto, jonka kanssa hän rynnisteli, olisi
painoltaan ja voimiltaan ollut pätevä Bolgani-gorillan vastus. Ja tämän
tietäen hän äkkiä kimpausi yli-inhimilliseen ponnistukseen, survaisi
jättiläiskourat kauas erilleen ja nopsana kuin iskevä käärme upotti
hampaansa tor-o-donin kaulavaltimoon. Samassa kietoutui hänen omaan
kurkkuunsa otuksen häntä, ja silloin alkoi vimma käännähtely ja
kiemurtelu, kun kumpainenkin yritti irroittaa toisen kohtalokasta
otetta; mutta apinamiehen liikkeitä ohjasivat inhimilliset aivot, ja
niinpä kieriskelevät ruumiit kierivät Tarzanin haluamalle suunnalle --
komeron reunalle.
Kuristava häntä oli sulkenut ilman hänen keuhkoistaan, hän tiesi
huohottavien huultensa ammottavan ja kielensä tunkeutuneen ulos, ja nyt
hänen aivojaan huimasi ja näköään sumensi, mutta samalla hän oli jo
ehtinyt päämäärään ja nopea käsi sujahtanut sieppaamaan veitsen, joka
nyt oli ulottuvissa, kun nuo kaksi ruumista hoippuivat vaarallisesti
kuilun partaalla.
Kaikella jäljelläolevalla voimallaan apinamies survaisi puukon --
kerran, toisen, kolmannen, ja sitten kaikki musteni hänen tuntiessaan
suistuvansa alas kaltaalta yhä tor-o-donin puserruksessa.
Oli Tarzanin onni, että Pan-at-li ei ollut noudattanut hänen neuvoaan
pelastautuakseen rynnistelyn aikana, sillä tätä seikkaa hän sai kiittää
hengestään. Vetäytyneenä taistelijain likelle tuon kauhistavan
loppukohdan lyhyiksi hetkiksi, hän täydesti oivalsi, mitä vaaraa se
ratkaisu tuotti Tarzanille, ja nähdessään noiden kahden kierähtävän
komeron ulkoreunalta hän tarttui apinamiehen nilkkaan, samalla
heittäytyen pitkäkseen kivipermannolle. Tor-o-donin lihakset höllenivät
kuolemassa Tarzanin puukon viimeisestä survaisusta, ja otteensa
irtautuessa apinamiehestä se sinkosi pois näkyvistä alas rotkoon.
Äärettömän työläästi sai Pan-at-li pidetyksi kiinni suojelijansa
nilkasta, mutta hän onnistui siinä ja yritti sitten verkalleen kiskoa
kuollutta painoa takaisin komeron turvaan. Tämä kuitenkin kävi yli
hänen voimiensa ja hän kykeni vain pitelemään tiukasti, toivoen jotakin
keksivänsä ennenkuin hänen kestävyytensä raukeisi. Hän ihmetteli, oliko
olento lopultakin jo hengetön, mutta sitä hän ei saanut uskotuksi -- ja
kuinka kauan kestäisi ennenkuin hän pääsisi tajulleen, jos hän oli
hengissä. Jos hän ei tointuisi pian, niin sitä ei tapahtuisi koskaan,
sen tiesi tyttö, sillä hän tunsi sormiensa puutuvan pingoituksesta ja
hitaasti, hitaasti luisuvan otteestaan. Siiloin Tarzanin tajunta
palasi. Hän ei voinut tietää, mikä voima häntä kannatteli, mutta hän
tunsi sen pidättelyn vitkallisesti heltiävän nilkastaan. Hänen käsiensä
ulottuvissa oli kaksi nappulaa, ja näihin hän tarttui juuri kun
Pan-at-lin sormet kirposivat.
Näinkin hän oli vähällä suistua rotkoon -- vain hänen suuri
voimakkuutensa pelasti hänet. Hän oli nyt pystyssä, ja hänen jalkansa
tapasivat muita nappuloita. Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli
vihollinen. Missä se oli? Odottelemassa ylhäällä lopettaakseen hänet?
Tarzan kohotti katseensa juuri kun Pan-at-lin säikähtyneet kasvot
ilmestyivät esiin kuistin reunalta.
"Sinä elät?" huudahti tyttö.
"Niin", vastasi Tarzan. "Missä se villainen otus on?."
Pan-at-li osoitti alas. "Tuolla", hän sanoi, "kuolleena."
"Hyvä!" huudahti apinamies kavuten hänen vierelleen, "Olet
vahingoittumaton?" hän kysyi.
"Tulit juuri ajoissa", vastasi Pan-at-li. "Mutta kuka olet sinä ja
mistä sinä tulet ja mitä tarkoitit sanoessasi Om-atia gundiksi?"
"Odota, odota", tokaisi Tarzan, "yksi kerrallaan, voi hyväinen, te
olette kaikki samanlaisia -- Kertshakin heimon naaraat, Englannin
vallasnaiset ja heidän pal-ul-donilaiset sisarensa. Ole maltillinen,
niin koetan kertoa sinulle kaikki mitä haluat tietää. Meitä läksi neljä
Om-atin kanssa Kor-ul-jasta etsimään sinua. Kor-ul-lulit hyökkäsivät
kimppuumme, ja me jouduimme erillemme. Minut otettiin vangiksi, mutta
pääsin pakoon. Osuin uudestaan ladullesi ja seurasin sitä, saapuen
tämän kallion laelle juuri kun villaotus kiipesi ylös sinua
tavoittamaan. Olin tulossa tutkimaan luolia, kun kuulin kirkaisusi --
lopun tiedät."
"Mutta sinä sanoit Om-atia Kor-ul-jan gundiksi", huomautti tyttö
jälleen. "Es-sat on gund."
"Es-sat on kuollut", selitti apinamies. "Om-at surmasi hänet, ja nyt
Om-at on gund. Om-at tuli takaisin puhuttelemaan sinua. Hän löysi
Es-satin luolastasi ja kävi hänen kanssaan taisteluun."
"Niin", kertoi tyttö, "Es-sat tuli luolaani ja minä iskin hänet
pökerryksiin kultaisilla rintakilvilläni ja pakenin."
"Ja leijona ajoi sinua takaa", jatkoi Tarzan, "ja sinä hyppäsit
kalliolta Kor-ul-luliin; mutta kuinka sinä et menettänyt henkeäsi,
siitä en ole selvillä."
"Onko mitään, mistä sinä et ole selvillä?" huudahti Pan-at-li. "Miten
saatoit tietää, että leijona hätyytti minua ja että minä hyppäsin
kalliolta, mutta olla tietämätön siitä, että syvä vesiallikko alhaalla
pelasti minua?"
"Senkin olisin tiennyt, jolleivät kor-ul-lulit olisi silloin
ilmestyneet estämään minua latusi seuraamisesta. Mutta nyt tahtoisin
minä kysyä sinulta jotakin -- miksi te nimitätte otusta, jonka kanssa
äsken tappelin?"
"Se oli tor-o-don", vastasi tyttö. "Olen nähnyt ennen vain yhden. Ne
ovat kamalia eläviä, ovelia kuin ihmiset ja julmia kuin pahimmat pedot.
Suuri täytyy tosiaan olla soturin, joka surmaa sellaisen yksinään." Hän
tuijotti pelastajaansa ihailuaan salaamatta.
"Ja nyt", sanoi Tarzan, "sinun pitää nukkua, sillä huomenna me palaamme
Kor-ul-jaan ja Om-atin luo, ja tuskinpa olet näinä kahtena yönä
paljoakaan levännyt."
Turvallisuuden tunteen viihdyttämänä Pan-at-li nukkui rauhallisesti
aamuun asti, Tarzanin loikoessa komeron kovalla permannolla hänen
suojamansa edessä.
Aurinko oli korkealla, kun hän heräsi; kaksi tuntia se oli katsellut
toista sankarillista olentoa penikulmien päässä -- jumalaisen näköistä
miestä, ponnistelemassa sen kamalan rämeikön yli, joka lokaisen
vallikaivannon tavoin suojelee Pal-ul-donia ulomman maailman eläjiltä.
Milloin vyötäisiä myöten painuneena imevään hetteeseen, milloin
inhoittavien matelijoiden uhkaamana, eteni mies vain herkulesmaisilla
ponnistuksilla päästen tuuma tuumalta eteenpäin mutkittelevalla
tolalla, joka hänen oli valittava vähimmän täpärän jalansijan
tavoittelussa. Rämeen keskimailla oli avointa vettä -- limaista,
vihreäkimalteista vettä. Hän pääsi vihdoin sen äärelle, käytettyään
runsaasti kaksi tuntia sellaiseen punnerrukseen, että tavallinen mies
olisi siihen nääntynyt jääden sitkeään liejuun kuolemaan; kuitenkin hän
oli vasta puolivälissä. Loasta ja mudasta niljakkaana oli hänen sileä
ruskea ihonsa, ja kuran ryvettämä oli niinikään hänen rakas
enfieldinsä, joka oli nousevan auringon ensimmäisissä säteissä
paistanut niin kirkkaasti.
Hän pysähtyi avoimen veden reunalle tuokioksi ja sitten heittäytyen
eteenpäin läksi uimaan yli. Hänen pitkät, keveät, voimakkaat vetäisynsä
olivat harkitut vähemmin vauhtia kuin kestävyyttä varten, sillä hänen
oli etusijassa varattava jälkimmäistä, koska avoimen veden takana oli
jälleenkin pari tuntia tai enemmän ponnisteltava haparoiden sen ja
lujan maankamaran välillä. Hän oli päässyt kenties puolitiehen ylitse
ja onnitteli itseään tämän taipaleen helppoudesta, kun syvyyksistä
nousi suoraan hänen tolalleen iljettävä matelija, joka leuat ammolla
syöksähti häntä kohti kimeästi sihisten.
* * * * *
Tarzan nousi ja ojentausi, pullisti leveää rintaansa ja henkäili syvään
raikasta aamuilmaa. Hänen kirkkaat silmänsä tähystelivät edessä
leviävän maiseman ihmeellisiä kauneuksia. Suoraan alapuolella oli
Kor-ul-gryf sankkana, tummana hiljaisesti huojuvien puunlatvojen
vihannuutena. Tarzanille se ei ollut kolkko eikä vastenmielinen -- se
oli viidakkoa, rakasta viidakkoa.
Taaskin Tarzan katsoi alas Kor-ul-gryfiin. Siellä oli viidakko!
Saattoiko olla viidakkoa, joka ei elättäisi Tarzania. Apinamies hymyili
ja alkoi laskeutua rotkoon.
Kallion juurelta hän asteli tiheikköön ja pysähtyi siellä, terävät
silmät ja korvat valppaina ja virkkuina, herkät sieraimet etsien
riistan hajulatua jokaisesta vaihtuvasta ilmavirrasta. Hän eteni taas
syvemmälle metsään, keveän astuntansa synnyttämättä mitään ääntä, jousi
ja nuolet valmiina. Hiljainen aamutuulahdus puhalteli rotkon
ylävarrelta, ja sinne päin hän suuntasi askeleensa.
Ja sitten hän äkkiä selvästi erotti Bara-kauriin voimakkaan, suloisen
tuoksun. Jos vatsa ääntelisi, niin Tarzanin olisi päästänyt ilon
huudahduksen, sillä se rakasti Baran lihaa. Apinamies liikkui
joutuisasti mutta varovasti eteenpäin. Saalis ei ollut kaukana, ja
lähetessään metsästäjä hiljaisesti siirtyi puihin.
Ja liikkuen äänettömästi Tarzan sai nyt näkyviinsä Baran juomassa
allikosta, jossa Kor-ul-gryfiä vesittävä joki solui aukeaman poikki
viidakosta. Kauris oli liian kaukana lähimmästä puusta, jotta olisi
kannattanut yrittää rynnäkköä, ja apinamiehen täytyi luottaa
ensimmäisen nuolensa täsmällisyyteen ja voimaan, sen kun piti kaataa
kauris siihen paikkaan, tai koko hanke raukesi. Kauas taakse vetäytyi
oikea käsi, ja kaari, jota te tai minä emme olisi kyenneet
jännittämään, taipui helposti metsäjumalan lihaksien pingoittamana.
Kuului laulava soinnahdus, ja hypähtäen korkealle ilmaan Bara lyyhistyi
maahan, sydän nuolen lävistämänä. Tarzan pudottautui alas ja juoksi
saaliinsa luo, jotta eläin ei vieläkään nousisi ja pakenisi; mutta Bara
oli turvallisesti hengetön. Tarzanin kumartuessa; kohottamaan sitä
hartioilleen kajahti hänen korviinsa jyrisevä mylvintä, joka kuulosti
tulevan melkein hänen oikean kyynärpäänsä ääreltä, ja hänen silmiensä
käännähtäessä sille suunnalle tuiskahti hänen näkyviinsä sellainen
olento kuin muinaisuuden tutkijat ovat uneksineet mahdollisesti
elelleen maapallon hämärimmässä lapsuudessa -- jättiläismäinen rumilas,
joka mylvien ja hullusta raivosta vapisten ryntäisi hänen kimppuunsa.
Herätessään Pan-at-li katsahti kuistille Tarzania etsien. Hän ei ollut
siellä. Tyttö hyppäsi jalkeille ja ryntäsi ulos; hän katsoi alas
Kor-ul-gryfiin, arvaten hänen menneen tavoittamaan riistaa, ja siellä
hän vilahdukselta näki hänet katoamassa metsään. Hetkiseksi Pan-at-li
säikähtyi. Hän tiesi, että mies oli muukalainen Pal-ul-donissa eikä
niin ollen kenties tajunnut, mitä vaaroja siinä kauhun paikassa piili.
Minkätähden hän ei kutsunut menijää takaisin? Te tai minä olisimme
voineet sen tehdä, mutta ei yksikään pal-ul-donilainen, sillä he
tuntevat gryfien tavat -- että niillä on heikot silmät ja tarkat korvat
ja että ne tulevat ihmisäänen hälyttäminä. Huhuaminen Tarzanille olisi
senvuoksi vain ollut onnettomuuden houkutusta, ja niinpä hän ei
huutanut. Sensijaan hän pelokkaanakin laskeusi rotkoon saavuttaakseen
Tarzanin ja kuiskaamalla varoittaakseen häntä vaarasta. Se oli urheata,
tapahtuessaan epälukuisilta ajanjaksoilta periytyneen kammon uhalla,
jota nuo otukset täällä tyyssijallaan herättivät. Miehille on annettu
mitaleja vähemmästä.
Pitkästä metsästäjien sarjasta polveutuneena oletti Pan-at-li, että
Tarzan liikkuisi päin tuulta, ja siltä suunnalta hän etsi muukalaisen
jälkiä, jotka hän piankin löysi hyvin selvinä, kun toinen ei ollut
yrittänytkään niitä salata. Tyttö eteni joutuisasti, kunnes saapui
siihen missä Tarzan oli siirtynyt puihin. Luonnollisesti hän tiesi mitä
oli tapahtunut, koska hänen oma kansansa oli puolittain kiipijöitä;
mutta hän ei kyennyt vainuamaan etsittäväänsä puissa, hänellä kun ei
ollut niin erikoisesti kehittynyttä hajuaistia kuin Tarzanilla.
Hän saattoi vain toivoa, että Tarzan oli edelleenkin kulkenut päin
tuulta, ja siihen suuntaan hän jatkoi etenemistään, sydän takoen
kauhusta kylkiluita vasten ja silmät pälyen puolelta toiselle. Hän oli
tullut pikku ahon laitaan, kun tapahtui kaksi asiaa -- hän näki
Tarzanin kumartuneena surmatun kauriin yli ja samassa kuului huumaava
karjunta melkein tähystäjän viereltä. Se hirmustutti häntä
määrättömästi, mutta pelko ei herpaissut häntä. Se päinvastoin
elähdytti hänet heti toimintaan, sillä tuloksella, että Pan-at-li
seuraavana hetkenä keikkui lähimmän puun kaikkein ylimmällä oksalla,
joka kannatti hänen painonsa. Sitten hän katsoi alas.
Otus, jonka Tarzan näki hyökkäävän kimppuunsa, varoittavan mylvinnän
kääntäessä puoleensa hänen oudoksuvat silmänsä, kohousi tyrmistyttävän
ylettömänä hänen eteensä -- ylettömänä ja kammoa herättävänä; mutta se
ei säikäyttänyt Tarzania, vaan ainoastaan suututti häntä, sillä hän
huomasi mahdottomaksi ryhtyä taisteluun, hänkään, ja se merkitsi, että
hänen oli nälästään huolimatta kai luovuttava saaliistaan. Jos hän ei
tahtonut jäädä ja tuhoutua, niin oli ainoana vaihtoehtona pako --
siekailematon ja joutuisa. Ja Tarzan pakeni, mutta hän kaappasi Baran
ruhon mukaansa. Hänellä oli vain kymmenkunta askelta etumatkaa, mutta
paljon enempää ei ollut lähimmälle puullekaan. Suurimmaksi vaarakseen
hän katsoi takaa-ajavan eläimen tavattoman korkeuden, koska hänen oli
puullekin saapuessaan ehdittävä kapuamaan varsin ylhäälle uskomattoman
lyhyessä ajassa, sillä ensi silmäyksellä arvostellen kykeni otus
kuroittautumaan ja tempaamaan hänet alas miltä hyvänsä oksalta, joka ei
ollut kolmeakymmentä jalkaa korkeammalla maasta, vieläpä kenties
viidenkymmenen jalan korkeudelta, jos se kimposi takaraajoilleen.
Mutta Tarzan ei ollut mikään hidastelija, ja vaikka gryf suunnattomasta
jyhkeydestään huolimatta oli peräti nopsa, ei se pätenyt Tarzanille, ja
kiipeämisessä tuijottivat pikkuapinatkin kateellisina apinamiehen
kunnostautumiseen. Ja niinpä mylvivä gryf joutui nolostuneena
pysähtymään puuntyvelle, ja vaikka se nousikin pystyyn ja yritti
siepata saalistaan oksien joukosta, niinkuin Tarzan oli arvellut
mahdolliseksi, ei se onnistunut tässäkään. Ja sitten turvallisesti
päästyään ulottuvilta Tarzan pysähtyi, ja sielläpä hän juuri
yläpuolellaan näki Pan-at-lin istuvan suurisilmäisenä ja vapisevana.
"Kuinka sinä tänne tulit?" kysyi hän.
Tyttö kertoi.
"Tulit varoittamaan minua!" sanoi Tarzan. "Se oli hyvin urhoollista ja
uhrautuvaista. Minua kiusaannuttaa, että jouduin siten yllätetyksi.
Otus oli päällä tuulen, enkä kuitenkaan aistinut sen läheisyyttä
ennenkuin se hyökkäsi. En ymmärrä sitä."
"Se ei ole kummallista", selitti Pan-at-li. "Se on gryfin omituisuuksia
-- sanotaan, että ihminen ei milloinkaan tiedä sen läsnäolosta ennen
kuin se on kimpussa -- niin hiljaisesti se liikkuu suuresta koostaan
huolimatta."
"Mutta minun olisi pitänyt haistaa se", huudahti Tarzan
tyytymättömästi.
"Haistaa!" kertasi Pan-at-li. "Haistaa?"
"Niin tietenkin. Miten olisin muuten löytänyt tämän kauriin niin pian?"
Tarzan lakkasi äkkiä puhumasta ja katseli heidän alapuolellaan
mylvähtelevää petoa -- hänen sieraimensa värähtelivät kuin etsien
hajua. "Kah!" äännähti hän. "Nyt käsitän!"
"Mitä niin?" kysyi Pan-at-li.
"Minua eksytti se, että tästä eläimestä ei lähde suorastaan mitään
tuoksua", selitti apinamies. "Pan-at-li, oletko koskaan kuullut
triceratopsista? Et? No, tämä teidän gryfinne on triceratops, ja se on
ollut satojatuhansia vuosia sukupuuttoon kuolleena. Olen nähnyt Lontoon
museossa sen luurangon ja hahmoitellun jäljennöksen. Olen aina luullut,
että sellaiseen työhön ryhtyneet tiedemiehet ovat pääasiassa luottaneet
liian vilkkaaseen mielikuvitukseen, mutta huomaan olleeni väärässä.
Tämä elävä olio ei aivan täsmällisesti vastaa silloin näkemääni
rakennelmaa; mutta samanlaisuus on helposti tunnettavissa, ja onhan
lisäksi muistettava, että niiden ajanjaksojen kuluessa, joita on
vierinyt paleontologien tunteman näytteen elinkaudesta, on voinut
kehittyä moniakin muutoksia elävään sukuhaaraan, joka näin ilmeisesti
on jatkanut olemassaoloaan Pal-ul-donissa."
"Triceratops, Lontoo, paleo-- en tiedä, mistä puhutkaan", huudahti
Pan-at-li.
Tarzan hymyili ja paiskasi kiukkuiselle elukalle päin naamaa
kaarnankappaleen. Niskassa oleva suuri luinen hytyrä kohosi heti
pystyyn, ja jättiläisruumiista kiiri vimmainen mylvintä ylöspäin.
Täysin kaksikymmentä jalkaa korkeana lavan kohdalta otus siinä seisoi,
likaisen harmaansinisenä väriltään, paitsi että kasvot olivat
keltaiset, siniset kehät silmiä reunustamassa, hytyrä punainen ja sen
sisäpinta keltainen kuten vatsakin. Värikkyyttä tuottivat ruumiille
lisäksi selän kolme yhdensuuntaista luumuhkujen riviä, joista
selkärangan juovaa noudattava oli punainen, mutta kumpaisellakin
sivulla kulkevat keltaisia. Muinaisten sarvellisten dinosaurien
viisi- ja kolmivarpaiset kaviot olivat gryfillä muuttuneet kynsiksi,
mutta kolme sarvea olivat säilyneet kautta kaikkien aikojen, kaksi isoa
silmien yläpuolella ja keskulainen sarvi kuonon päällä. Niin inha ja
kammostuttava kuin sen ulkomuoto olikin, ei Tarzan voinut olla
ihailematta alapuolellaan valtavana kohoavaa olentoa; sen
viisikahdeksatta jalkaa pituutta edusti majesteettisesti niitä avuja,
joita apinamies oli kaiken ikänsä ihastellut -- urheutta ja voimaa.
Yksistään tuossa jykevässä hännässä oli norsun voimakkuus.
Ilkeät pienet silmät katsoivat ylös häneen, ja sarveisnokka avautui
paljastaen täydet vankat hampaat.
"Kasviensyöjä!" mutisi apinamies. "Esi-isäsi lienevät olleet, mutta et
sinä", ja sitten Pan-at-lille: "Lähtekäämme nyt. Luolassa haukkaamme
kauriin lihaa ja sitten -- takaisin Kor-ul-jaan ja Om-atin luo."
Tyttö vavahti. "Takaisin?" toisti hän. "Me emme milloinkaan lähde
täältä."
"Kuinka niin?" kysyi Tarzan.
Vastaukseksi hän viittasi gryfiin.
"Joutavia!" huudahti mies. "Se ei pysty kiipeämään. Voimme päästä
kallioille puiden kautta, ja takaisin luolaan ennen kuin se tietää
mihin olemme joutuneet."
"Et tunne gryfiä", vastasi Pan-at-li synkästi. "Minne hyvänsä
menemmekin se seuraa mukana, ja aina on se valmiina jokaisen puun
juurella, kun tahtoisimme laskeutua alas. Se ei milloinkaan hellitä
meitä."
"Voimme elellä puissa pitkän ajan, jos käy tarpeelliseksi", huomautti
Tarzan, "ja kerran tuo otus heittää sikseen."
Tyttö pudisti päätänsä. "Ei koskaan", sanoi hän. "ja on tor-o-donit. Ne
tulevat ja tappavat meidät ja hiukan syötyään viskaavat loput gryfille
-- gryfit ja tor-o-donit ovat ystäviä, syystä, että tor-o-donit jakavat
ruokansa gryfien kanssa."
"Saatat olla oikeassa", tuumi Tarzan, "mutta niinkään ollen en aio
odotella täällä, kunnes joku tulee syömään minusta osan ja ruokkimaan
lopulla tuota alhaalla kärttävää elukkaa. Jollen pääse pois tästä
paikasta ehjänä, niin se ei ole minun vikani. Tulehan nyt, niin teemme
yrityksen", ja niin sanoen hän läksi liikkeelle puunlatvojen kautta,
Pan-at-li kintereillään. Heidän alapuolellaan asteli maassa sarvellinen
dinosauri, ja kun he saapuivat metsän laitaan, missä oli viisikymmentä
metriä avointa maata samottavana kallion juurelle, oli se siellä
samalla kertaa kuin hekin, puunjuurella odottamassa.
Tarzan katseli pahoittelevasti alas ja raapi päätänsä.
SEITSEMÄS LUKU
Ihmeeilisellä kyydillä
Tovin kuluttua hän katsahti Pan-at-liin. "Kykenetkö hyvin joutuisasti
taivaltamaan rotkon poikki puiden kautta?" tiedusti hän.
"Yksin?" kysyi tyttö.
"Ei", vastasi Tarzan.
"Jaksan seurata minne hyvänsä sinä kykenet johtamaan", vakuutti tyttö
silloin.
"Poikitse ja taas takaisin?"
"Niin."
"Tule siis, ja tee täsmälleen niinkuin sanon." Hän läksi takaisin
puiden kautta, joutuisasti, heilahdellen apinamaisesti oksalta oksalle
ja noudattaen polvittelevaa tolaa, jonka hän yritti valita pitäen
silmällä sen vaikeuksia alhaalla; missä alakasvullisuus oli tiheintä ja
kaatuneet puut kasautuivat ryteiköksi, sinne hän johti elukan askeleet.
Mutta se ei auttanut. Heidän ehtiessään rotkon vastapäiselle puolelle
oli gryf heidän mukanaan.
"Takaisin taas", sanoi Tarzan, ja kääntyen nuo kaksi peräytyivät
ilmavalla taipaleellaan Kor-ul-gryfin ikivanhan metsän ylätasanteiden
kautta. Mutta tulos oli sama -- ei, ei aivan; se oli pahempi, sillä
toinen gryf oli liittynyt edelliseen, ja nyt odotti kaksi sen puun
juurella, johon he olivat pysähtyneet.
Korkealla heidän yläpuolellaan kohoava kallio epälukuisine
luolansuineen näytti viittovan heille ja pilkkaavan heitä. Se oli niin
likellä, ja kuitenkin ammotti ikuisuus välillä. Tor-o-donin raato virui
kallion juurella, johon oli pudonnut. Se oli selvästi noiden kahden
puussaolijan näkyvissä. Toinen gryf asteli haistamaan sitä, mutta ei
yrittänytkään käydä sitä ahmimaan. Tarzan oli ohimennen silmännyt sitä
aikaisemmin aamulla. Hän arveli sen edustavan joko hyvin korkeata
apinan tai perin matalaa ihmisen luokkaa -- kenties se oli jotakin
sukua Jaava-ihmiselle, oikeampana pithecanthropuksien eli apinaihmisten
näytteenä kuin ho-donit tai waz-donit, mahdollisesti niiden molempien
edelläkävijänä. Hänen silmiensä harhaillessa joutilaina alapuolella
esiintyvän kohtauksen yli pohtivat hänen toimeliaat aivonsa sen
suunnitelman yksityiskohtia, jonka hän oli miettinyt saadakseen
Pan-at-lin pelastetuksi rotkosta. Hänen ajatuksensa keskeytyivät
kummalliseen huuteluun, joka kuului rotkon ylävarrelta.
"Vhi-uu! Vhi-uu!" huhuttiin yhä lähempää.
Alhaalla vaanivat gryfit kohottivat päätänsä ja katsoivat häiriön
suunnalle. Toisen kurkusta jumisi kumeata örinää. Se ei ollut mylvähdys
eikä ilmaissut suuttumusta. "Vhi-uu!" vastattiin heti. Gryfit toistivat
örinän, ja useaan kertaan uudistui lähestyvä "vhi-uu!"
Tarzan katsahti Pan-at-liin. "Mikä se on?" kysyi hän.
"En tiedä", vastasi waz-don. "Kenties outo lintu tai jälleen jokin
hirveä peto, joka asustaa tässä kauheassa paikassa."
"Kas, tuolla se onkin", huudahti Tarzan. "Katsohan!"
Pan-at-lilta pääsi epätoivon parahdus. "Tor-o-don!"
Kävellen pystyssä ja sauva toisessa kädessä lähestyi olento
verkkaisesti laahustaen. Se tuli suoraan gryfejä kohti, jotka
vetäysivät likitysten ikäänkuin peloissaan. Tarzan tarkkaili tiukasti.
Tor-o-don oli nyt ihan lähellä toista triceratopsia. Se heilautti
päätänsä ja näykkäisi häneen, päin kiukkuisesti. Tor-o-don hypähti
heti rusikoimaan valtavan pedon naamaa sauvallaan. Apinamiehen
hämmästykseksi gryf, joka olisi silmänräpäyksessä kyennyt tuhoamaan
kymmeneenkin tapaan verrattain pienikokoisen tor-o-donin, luimisteli
kuin piesty rakki.