he kapusivat ylös kallioseinämää sellaisesta kohdasta, jossa harjanteen
mureneminen oli luonut jyrkän rinteen tällaisten ketteräin kiipeilijäin
noustavaksi. Äkkiä hänen tarkkaavaisuutensa erityisesti jännittyi.
Saattoiko niin olla? Oi, Jad-ben-Otho, jos hän vain olisi tiennyt
hetkistä aikaisemmin! Heidän juostessaan tästä ohi olisi hän voinut
liittyä heihin, sillä he olivat hänen isänsä ja kaksi veljeään. Nyt oli
myöhäistä. Hiljaa hengähdellen ja lihakset pingoittuneina hän tarkkasi
kilpailua. Pääsisivätkö he harjalle? Saavuttaisivatko kor-ul-lulit
heidät? He kapusivat hyvin, mutta voi, kovin hitaasti. Nyt yksi menetti
jalansijansa löyhässä murassa ja luisui takaisin! Kor-ul-lulit olivat
nousemassa -- muuan sinkautti nuijansa lähintä pakolaista kohti. Suuri
Jumala oli Pan-at-lin veljelle suosiollinen, sillä hän sai nuijan
putoamaan maaliinsa yltämättä ja kierimään ja poukkoilemaan takaisin
päin omistajaansa, joka tällöin tuiskahti nurin ja suistui rotkon
pohjalle.
Pan-at-li katseli nyt kuolinjuoksua seisaallaan, kädet tiukasti
puristettuina kultaisiin rintakilpiin. Nyt yksi, hänen vanhempi
veljensä, pääsi harjalle ja riippui siellä jossakin, laski ruumiinsa ja
pitkän häntänsä alapuolellaan olevalle isälle. Jälkimmäinen tarttui
tähän tukeen ja ojensi oman häntänsä alapuolellaan olevalle pojalle --
samalle, joka oli luisunut takaisin -- ja omatekoisten elävien
tikkaittensa avulla nuo kolme pääsivät siten katoamaan näkyvistä ennen
kuin kor-ul-lulit heidät saavuttivat. Mutta nämä eivät luopuneet
ajosta. Eteenpäin he pinnistivät, kunnes hekin häipyivät kallionhuipun
näköpiiristä ja vain heikko huikkailun kohu kiiri Pan-at-lin korvaan
kertomaan ihmismetsästyksen jatkumisesta.
Tyttö tiesi, että hänen täytyi samota eteenpäin. Milloin hyvänsä
saattoi nyt tulla metsästysseurue seulomaan rotkoa niistä pienemmistä
eläimistä, jotka sieltä etsivät ravintonsa tai makuupaikkoja.
Hänen takanaan olivat Es-sat ja niiden kor-ul-lulien paluu, jotka
olivat ahdistaneet hänen omaisiaan; hänen edessään, lähimmän harjanteen
takana, oli Kor-ul-gryf, niiden kammostuttavien hirviöiden tyyssija,
jotka herättivät hyytävää pelkoa jokaisessa Pal-ul-donin asukkaassa.
Hänen alapuolellaan laaksossa oli ho-donien maa, missä häntä saattoi
kohdata ainoastaan orjuus tai kuolema; täällä taasen olivat
kor-ul-lulit, hänen kansansa ikivanhat viholliset, ja kaikkialla oli
petoja, jotka söivät ihmisten lihaa.
Vain kotvasen hän empi, ja kääntäen sitten kasvonsa kaakkoa kohti hän
läksi samoamaan vesirotkon poikki Kor-ul-gryfiin päin -- siellä ei
ainakaan ollut ihmisiä.
Varovasti edeten hän saapui kallion juurelle Kor-ul-lulin etäisemmällä
puolella ja siellä hän puoleltapäivin löysi verrattain helpon
nousemiskohdan. Hän käveli harjanteen yli ja seisoi viimein
Kor-ul-gryfin partaalla -- rotunsa kansantarujen kauhunpaikan ääressä.
Sankkana ja salaperäisenä rehotti alhaalla kasvullisuus; jättiläispuut
huojuttivat töyhtölatvojaan miltei kallionharjan tasalla; ja kaikkea
painosti pahaenteinen hiljaisuus.
Pan-at-li laskeutui vatsalleen ja ojentautui reunan yli tähystämään
alapuolellaan olevaa kallioseinää. Hän näki siinä luolia ja
kivinappuloita, joita muinaiset asukkaat olivat työläästi muovailleet
käsin. Hän oli lapsuudessaan kuullut heistä tulennosten ääressä
tarinoidessa, -- kuinka gryfit olivat tulleet rämemailta vuorten takaa
ja ihmiset olivat viimein lähteneet pakosalle sitten kun nuo kamalat
otukset olivat siepanneet monta saaliikseen. Heidän luolansa olivat
siten jääneet autioiksi ties kuinka kauan sitten. Jotkut sanoivat, että
Jad-ben-Otho, joka on elänyt ainiaan, oli silloin vielä pieni poika.
Pan-at-lia värisytti, mutta luolia oli, ja niissä hän saisi turvan
gryfeiltäkin. Hän löysi kohdan, missä kivinappulat ulottuivat
kallionharjalle asti; epäilemättä ne oli jätetty siihen heimon
lopullisessa lähdössä, kun hylättyjä luolia ei enää tarvinnut varjella
tunkeilijoilta. Pan-at-li laahusti hitaasti alas ylimmäistä luolaa
kohti. Sen eteinen oli melkein samanlainen kuin hänen omankin heimonsa.
Permannolle kuitenkin oli kasautunut risuja ja vanhoja pesiä ja
lintujen jätteitä, kunnes komero oli puolittain täyttynyt. Hän siirtyi
toiseen komeroon ja kolmanteenkin, mutta kaikkiin oli kosolta
keräytynyt törkyä. Ilmeisesti oli turha etsiä edempää. Tämä näytti
tilavalta ja mukavalta. Hän ryhtyi veitsellään puhdistamaan pois roskia
yksinkertaisesti työntelemällä niitä alas reunalta, ja alinomaa hänen
silmänsä kääntyivät hiljaiseen rotkoon, jossa Pal-ul-donin pelottavat
olennot väijyivät. Ja toiset silmät, joita hän ei nähnyt, tarkkasivat
hänen jokaista liikettään -- tuimat silmät, ahnaat silmät, viekkaat ja
julmat. Ne tarkkailivat häntä, ja punainen kieli lipoi paksuina
riippuvia huulia. Ne tarkkailivat häntä, ja puoliksi ihmiselliset aivot
kehittelivät vaivaloisesti raakuuden suunnitelmaa.
Niinkuin hänen omassa Kor-ul-jassaan olivat näidenkin luolien ammoin
kuolleet rakentajat kehitelleet kallion luonnonlähteitä, niin että
raikasta, puhdasta vettä norui nyt kuten vuosituhansia takaperin
luolansuiden ulottuvilla. Siten hän saattoi elellä täällä epämääräiset
ajat. Hän tunsi nyt jonkunlaista turvallisuutta, kaiketi korkealla
sijaitsevan suojapaikkansa häiritsemättömyyden johdosta, tietäessään
sen olevan kaikkien vaarallisempien petojen tapaamattomissa, samalla
kun sitä ihmiset kammoksuivat, koska se sijaitsi vältellyssä
Kor-ul-gryfissä.
Hän päätti tarkastaa uuden kotinsa sisustaa. Vielä etelässä viipyvä
aurinko valaisi ensimmäistä huonetta. Se oli samanlainen kuin ne, joita
hän tunsi lapsuudestaan -- samoja petoja ja ihmisiä kuvattiin samaan
järeään tapaan seinäpiirrelmissä -- nähtävästi oli waz-donien rotu vain
vähän edistynyt niiden sukupolvien aikana, jotka olivat tulleet ja
menneet ihmisten lähdettyä Kol-ul-gryfistä. Luonnollisesti ei Pan-at-li
sellaista ajatellut, sillä kehitystä ja edistystä ei ollut olemassa
hänelle ja hänenlaisilleen. Kaikki oli niinkuin oli aina ollut ja olisi
aina niinkuin oli.
Että nämä kummalliset olennot ovat tällaisina olleet olemassa
lukemattomia ajanjaksoja, sitä tuskin saattaa epäillä; niin ilmeisiä
ovat muinaisuuden merkit heidän asumuksissaan -- kalliopintoihin
syvälle syöpyneet vaot paljaiden jalkojen hivuttamina, kivisen
pihtipielen kovertuminen monien kulkijain kätten kosketusta, loputtomat
piirrelmät, jotka usein peittivät kokonaisen laajan kalliopinnan ja
jokaisen luolan kaikki seinät ja laet, kukin kaiverrus eri käden tekoa,
sillä ne ovat ikäänkuin sen täysikasvuisen miehen vaakuna, joka sen on
jättänyt merkiksi elämästään.
Ja niinpä Pan-at-li huomasi tämän ikivanhan luolan kodikkaaksi ja
tutunomaiseksi. Sisustassa oli vähemmän rojua kuin hän oli tavannut
ulkopuolella, ja se oli enimmäkseen tomukerrostumaa. Oviaukon vieressä
oli se pikku komero, jossa säilytettiin puita ja taulaa, mutta siinä ei
nyt ollut jäljellä muuta kuin pelkkää pölyä. Hän oli kuitenkin
säästänyt pikku läjän risuja kuistin roskakasoista. Pian oli hän saanut
tulen risukimppuun ja sytytteli tästä toisia, tutkiessaan muutamia
sisempiä suojamia. Täälläkään hän ei havainnut mitään uutta eikä outoa,
eikä mitään poistuneiden omistajien peruja, paitsi muutamia särkyneitä
kiviastioita. Hän oli etsinyt jotakin pehmeätä nukkumasijakseen, mutta
siinä häntä kohtasi pettymys, kun ammoiset omistajat olivat ilmeisesti
lähteneet hyvässä rauhassa, vieden kaiken irtaimen mennessään. Alhaalla
oli rotkossa lehtiä ja ruohoa ja tuoksuvia oksia, mutta Pan-at-lilla ei
ollut vähintäkään halua laskeutua siihen hirvittävään kuiluun pelkän
ruumiillisen mukavuuden tyydyttämiseksi -- vain elannon välttämättömyys
ajaisi hänet sinne.
Ja varjojen pidentyessä ja yön lähetessä hän siis valmisti niin
tyydyttävän makuusijan kuin kykeni kaapimalla tuhatvuotista pölyä
pieneksi valliksi pehmeän ruumiinsa ja kovan permannon väliin --
parhaimmillaan se oli vain parempi kuin ei mitään. Mutta Pan-at-li oli
kovin väsyksissä. Hän ei ollut nukkunut kahteen yöhön, ja sinä aikana
hän oli kokenut monia vaaroja ja vastuksia. Ei siis ihme, että hän
kovasta alusesta huolimatta oli unessa melkein heti kun oli laskeutunut
levolle.
Kuu nousi, luoden hopeisen hohteensa kallion valkoiselle otsalle ja
heikentäen tumman metsän ja kolkon rotkon synkeyttä. Etäällä karjui
leijona. Syntyi hetkellinen äänettömyys. Rotkon ylävarrella kuului
kumea mylvähdys. Ilmeni liikettä puissa kallionjuurella. Taas se
mylvähdys, matalana ja pahaenteisenä. Siihen vastattiin aution kylän
alapuolelta. Jotakin putosi puunlehvistöstä juuri sen luolan
alapuolella, jossa Pan-at-li nukkui -- putosi maahan sankkojen varjojen
tummentoon. Nyt se liikkui, varovasti. Se siirtyi kallionjuurelle,
saaden hahmoa kuutamossa. Se liikkui kuin pahan unen olento ---
hitaasti, laahustellen. Se olisi voinut olla kookas laiskiainen, mutta
yhtä hyvin ihminenkin, niin eriskummaisesti maalailee kuu
siveltimellään, mestarikubisti.
Verkkaisesti se kapusi ylös kallioseinää, liikkuen kuin iso kaalimato;
mutta nyt kuun sivellin kosketti sitä jälleen, ja se sai kädet ja jalat
ja piteli niillä kiinni kivinappuloista, kohotellen itseään työläästi
Pan-at-lin luolaa kohti. Rotkon alapäästä kaikui jälleen mylvintä, ja
siihen vastattiin kylän yläpuolelta.
* * * * *
Apinain Tarzan avasi silmänsä. Hän tajusi päätänsä jumottavan, mutta ei
ensimmältä juuri mitään muuta. Tovin kuluttua keskittyi hänen
valveutuviin aistimuksiinsa kummallisia varjoja, nousten ja laskien.
Sitten hän huomasi olevansa luolassa. Kymmenkunta waz-donilaista
soturia kyyrötti ympärillä jutellen. Palavaa öljyä sisältävä
järeätekoinen kivivati valaisi sisustaa, ja liekin lepattaessa soturien
liioitellut varjot hyppivät seinillä heidän takanaan.
"Me toimme hänet sinulle elävänä, gund", kuuli hän erään heistä
sanovan, "sillä milloinkaan ennen ei ole nähty hänenlaistaan ho-donia.
Hänellä ei ole häntää -- hän on syntynyt ilman, sillä typistämisestä ei
ole mitään jälkeä. Hänen käsiensä ja jalkojensa peukalot ovat
toisenlaiset kuin Pal-ul-donin rotujen. Hän on rotevampi kuin monta
miestä yhdessä ja hyökkää pelottomasti kuin ja. Toimme hänet elävänä,
nähdäksesi hänet ennenkuin hänet surmataan."
Päällikkö nousi ja lähestyi apinamiestä, joka sulki silmänsä ja
teeskenteli tajuttomuutta. Hän tunsi karvaisten käsien kääntelevän
häntä, ei kovinkaan hellävaroen. Gund tutki häntä kiireestä
kantapäähän, tehden huomautuksia, etenkin peukaloiden ja isovarpaiden
muodosta ja koosta.
"Näillä ja ilman häntää", hän virkkoi, "se ei voi kiivetä."
"Ei", yhtyi muuan soturi, "se putoisi varmasti kallionappuloiltakin."
"Ei ole ikänä nähty moista olentoa", sanoi päällikkö. "Se ei ole
waz-don eikä ho-don. Mistähän hän lienee tullut ja mikä lienee
nimeltään."
"Kor-ul-jat huikkailivat Tarzan-jag-guru!' ja me arvelimme heidän
kutsuvan tätä", sanoi muuan soturi. "Tapammeko sen nyt?"
"Ei", vastasi päällikkö, "odotamme kunnes sen henki palaa sen päähän,
jotta voin sitä kuulustella. Jää tänne vartioimaan sitä, In-ta. Kutsu
minua sitten kun se kykenee jälleen kuulemaan ja puhumaan."
Hän kääntyi ja läksi luolasta, kintereillään muut paitsi In-ta. Heidän
mennessään hänen ohitseen ja ulos huoneesta Tarzan kuuli katkelmia
heidän keskustelustaan, ja niistä ilmeni että kor-ul-jalaisia apuvoimia
oli hyökännyt suurin joukoin heidän pikku parveaan vastaan, häätäen
heidät pakosalle. Ilmeisesti olivat Id-anin nopsat sääret pelastaneet
päivän Om-atin sotureille. Apinamies hymyili, sitten hän raotti toista
silmää ja tirkisti In-taniin. Soturi seisoi luolan suulla tähystellen
ulos -- selin vankiin. Tarzan tunnusteli rannesiteitään. Ne eivät
tuntuneet kovinkaan tukevilta, ja he olivat kytkeneet hänen kätensä
rinnan eteen! Saattoi todellakin nähdä, että waz-donit ottivat harvoin
vankeja -- jos milloinkaan.
Varovasti hän kohotti ranteensa kunnes pääsi tarkastelemaan
nahkanuoria, joilla ne oli sidottu. Yrmeä hymy valaisi hänen
piirteitään. Heti ryhtyi hän voimakkailla hampaillaan päästelemään
siteitä, mutta toinen valpas silmä oli hellittämättömästi suunnattu
In-taniin, kor-ul-lilaiseen soturiin. Viimeinen solmu oli hellitetty ja
Tarzanin kädet olivat vapaat, kun In-tan kääntyi luomaan arvostelevan
silmäyksen hoidokkiinsa. Hän näki vangin asennon muuttuneen -- tämä ei
enää maannut selällään kuten äsken, vaan kyljellään, ja kädet olivat
koukistuneet kasvoja kohti. In-tan tuli likemmä ja kumartui alas.
Siteet näyttivät kovin hölliltä vangin ranteilla. Hän ojensi kätensä
tunnustelemaan niitä, ja samassa kaksi kättä sujahti kahleistaan --
toinen tarttuen hänen omaan ranteeseensa ja toinen kouraisten hänen
kurkkuaan. Niin odottamaton oli kissamainen hyökkäys, että In-tan ei
ehtinyt parahtaakaan ennen kuin terässormet vaiensivat hänet. Olento
nykäisi äkkiä, niin että hän menetti tasapainonsa ja kierähti vangin
päällitse permannolle hänen taakseen, Tarzanin tempautuessa hänen
rintansa päälle. In-tan rimpuili vapautuakseen ja tavoitteli puukkoaan;
mutta Tarzan löysi sen ennen. Waz-donin häntä huiskahti siirtyen toisen
kurkkuun -- hänkin kykeni kuristamaan; mutta hänen oma veitsensä,
vastustajan kädessä katkaisi sen rakkaan jäsenen läheltä tyveä.
Waz-donin ponnistukset kävivät heikommiksi -- hänen näköänsä himmensi
kelmu. Hän tiesi olevansa kuolemaisillaan ja hän oli oikeassa. Kotvasen
kuluttua hän oli hengetön. Tarzan nousi pystyyn ja laski toisen
jalkansa kuolleen vihollisen rinnalle. Kuinka hänet valtasikin halu
karjaista ilmoille lajinsa voitonhuuto! Mutta hän ei uskaltanut. Hän
huomasi, että he eivät olleet ottaneet suopunkiköyttä hänen
hartioiltaan ja että he olivat pistäneet hänen puukkonsa takaisin
tuppeen. Seinää vasten oli nojallaan hänen jousensa ja viinensä.
Tarzan astui luolan oviaukolle ja katsoi ulos. Yö oli juuri tullut. Hän
kuuli ääniä lähemmistä luolista, ja hänen sieraimiinsa leijui
ruoanvalmistuksen tuoksu. Hän tähysti alas ja tunsi huojennusta. Luola,
jossa häntä oli säilytetty, oli alimmassa kerroksessa -- tuskin
kolmeakymmentä jalkaa korkealla kallion juurelta. Hän oli
uskaltautumaisillaan heti alas lähtöön, kun hänen päähänsä pälkähti
aatos, joka veti hänen villit huulensa irviin -- aatos, jonka herätti
waz-donien hänelle antama nimi Tarzan-jad-guru, Kauhea Tarzan, ja
niiden päivien muisto, jolloin hänen hupinaan oli ollut kiusoitella
mustia etäisessä syntymäviidakossaan. Hän kääntyi takaisin luolaan,
jossa In-tanin hengetön ruumis lojui. Hän irroitti veitsellään
soturilta pään ja astuen huoneen ulkoreunalle pudotti sen alas maahan;
sitten hän laskeusi alas kalikkatikkaita niin nopeasti ja
hisahtamattomasti, että se olisi ihmetyttänyt kor-ul-luleja, jotka
olivat olleet niin varmoja siitä, että hänestä ei ollut kiipeilijäksi.
Pohjalla hän otti In-tanin pään ja katosi puiden varjoon, tuuheasta
tukkapehkosta kantaen jylhää voitonmerkkiään. Kamalaa? Mutta te
arvostelette villiä petoa sivistyksen mittapuulla. Voitte opettaa
leijonalle temppuja, mutta se on silti leijona, Tarzan näytti komealta
frakissa, mutta hän oli yhä tarmangani, ja hänen punotun paitansa alla
sykki hurja ja villi sydän.
Kylän alapuolella Tarzan palasi kallion tyvelle etsien kohtaa, mistä
voisi kavuta laelle ja sitten samota takaisin Om-atin kylään. Hän tuli
viimein paikkaan, jossa joki juoksi niin läheltä kallioseinää, että
hänen oli pakko uida sen toiselle laidalle latua etsimään, ja täällä
hänen tarkat sieraimensa keksivät tutut jäljet. Tuntui nimittäin
Pan-at-lin tuoksu siinä missä tämä oli kohoutunut lammesta ja päässyt
viidakon turvaan.
Apinamiehen suunnitelmat muuttuivat heti. Pan-at-li oli elossa tai
ainakin oli ollut hypättyään kallionlaelta. Tarzan oli lähtenyt
etsimään häntä Om-atille, ystävälleen, ja Om-atin puolesta hän nyt
alkoi vainuta edelleen tällä niin onnellisen sattuman johdosta
löytämällään ladulla. Se vei hänet viidakkoon ja rotkon poikki ja
sieltä kohdalle, josta Pan-at-li oli aloittanut vastapäisen rinteen
kapuamisen. Tarzan jätti In-tanin pään, sitaisten sen alhaalle puuhun,
koska se olisi ollut kiusaksi jyrkällä rinteellä. Apinamaisesti hän
nousi vierua, helposti seuraten Pan-at-lin tuoksulatua. Harjanteen
reunan yli ja laen poikki se latu johti, selvänä kuin painettu sivu
viidakkokasvatuksen harjaannuttaman etsiskelijän herkkätuntoisille
aisteille.
Tarzan ei tiennyt mitään Kor-ul-gryfistä. Hän oli hämärästi erottanut
yön varjoissa kummallisia, hirviömäisiä muotoja, ja Ta-den ja Om-at
olivat puhuneet suurista olennoista, joita kaikki ihmiset pelkäsivät.
Mutta aina, kaikkialla, öin ja päivin, oli vaaroja; lapsuudesta asti
oli kuolema astellut inhana ja kamalana hänen kintereillään. Hän tiesi
vähän mistään muusta elämänlaadusta. Kiistäminen vaaran kanssa oli
hänen olonsa, ja hän vietti sitä elämää yhtä yksinkertaisesti ja
luonnollisesti kuin te omaanne väkirikkaiden kaupunginkatujen vaarain
keskellä. Mutta mies, joka lähtee liikkeelle viidakkoon yöllä, on
peloissaan, sillä hän on pienestä pitäen saanut olla oman lajinsa
ympäröimänä ja etenkin öisin varjeltuna sellaisilla alkeellisilla
keinoilla kuin hänen kykynsä tekevät mahdolliseksi. Mutta Tarzan oli
elellyt niinkuin leijona elelee ja pantteri ja norsu ja apina --
viidakon aito asujamena, yksinomaan kuntoonsa ja älyynsä turvautuen,
käyden yksinäistä peliä luomakuntaa vastaan. Sentähden hän ei
ihmetellyt mitään eikä pelännyt mitään, ja niin hän asteli tuon
kummallisen yön läpi häiriintymättömänä ja huolettomana kuin maamies
karjatanhualle pimeänä aamupuhteena.
Taaskin päättyi Pan-at-lin latu kallion kaltaalle; mutta tällä kertaa
ei ollut mitään hyppäyksen merkkejä, ja tuokion katsastus osoitti
Tarzanille kivinappulat, joita myöten hän oli laskeutunut. Hänen
maatessaan vatsallaan nojautuen kallion reunan yli tarkastamaan
nappuloita herätti hänen huomiotansa äkkiä jokin kallion juurella. Hän
ei kyennyt erottamaan, mikä se oli, mutta hän näki sen liikkuvan ja
piankin vitkallisesti nousevan, nähtävästi samanlaisten nappulain
varassa kuin täällä yläosassakin oli. Hän tarkkaili sitä kiinteästi sen
kohoutuessa ylemmäksi ja ylemmäksi, kunnes kykeni selvemmin näkemään
sen ääripiirteet, johtuen siihen käsitykseen, että se enemmän muistutti
jotakin ison apinan lajia kuin alempaa eläinkuntaa. Siliä oli kuitenkin
häntä, eikä se muutamissa muissakaan suhteissa näyttänyt oikealta
apinalta.
Hitaasti se kapuili ylimpään luolakerrokseen ja katosi erääseen
aukkoon. Silloin Tarzan käänsi jälleen huomionsa Pan-at-lin ladulle.
Hän seurasi sitä kivinappuloilla lähimpään luolaan ja sitten pitkin
yläkertaa. Apinamies kohautti kulmakarvojaan, kun näki mihin suuntaan
se johti, ja joudutti vauhtiaan. Hän oli melkein ehtinyt kolmanteen
luolaan, kun Kor-ul-gryfin kaiut heräsivät kimakkaan kauhun kirkaisuun.
KUUDES LUKU
Gryfin satimessa
Pan-at-li nukkui -- ruumiillisen ja hermoston uupumuksen kiusaantunutta
unta, kummallisten näkyjen täyttämää. Hän oli makaavinaan suuren puun
alla Kor-ul-gryfin pohjalla, ja sikäläinen kammottava peto oli
hiipailemassa hänen kimppuunsa, mutta hän ei kyennyt avaamaan silmiänsä
eikä liikkumaan. Hän yritti huutaa, mutta mitään ääntä ei lähtenyt
hänen huuliltaan. Hän tunsi olion koskettavan hänen kaulaansa,
rintaansa, käsivarttaan, ja siihen hän tiukensi otteensa, tuntuen
laahaavan häntä luokseen. Yli-inhimillisellä tahdon ponnistuksella hän
avasi silmänsä. Samassa hetkessä hän tiesi, että hän näki unta ja että
se erhe pian haipuisi pois -- siten oli hänelle tapahtunut monta kertaa
ennen. Mutta se pysyi. Pimeään suojamaan tunkeutuvassa himmeässä
valossa hän näki vieressään hahmon, tunsi karvaiset sormet ja takkuisen
rinnan, jota vasten häntä vedettiin. Jad-ben-Otho, tämä ei ollut mitään
unta! Ja sitten hän kirkaisi ja koetti torjua olentoa luontansa, mutta
hänen kirkaisuunsa vastasi kumea mörähdys, ja toinen karvainen käsi
tarttui hänen tukkaansa. Peto nousi nyt takajaloilleen ja laahasi hänet
luolasta kuutamoiselle kuistille, ja samassa näki hän ikäänkuin jonkin
ho-donin kohottautumassa komeron ulkoreunan yli.
Peto näki sen myös ja murisi pahaenteisesti, mutta ei hellittänyt
otettansa hänen tukastaan. Se kyyristyi ikäänkuin odottaen hyökkäystä
ja mörähteli yhä kiivaammin, kunnes nuo kamalat äänet jumisivat kautta
rotkon, hukuttaen alapuolella kiertelevien petojenkin voimakkaat
mylvähdykset, jotka korkealta luolasta kuulunut äkillinen hälinä oli
saanut uudestaan kajahtelemaan yössä. Hänen pitelijänsä kyyristyi ja
sitä vastaan ilmestynyt olento kyyristyi myöskin ja mörisi -- yhtä
kamalasti kuin toinenkin. Pan-at-li vapisi. Tämä ei ollut mikään
ho-don, ja vaikka hän pelkäsi ho-doneja, pelkäsi hän vielä enemmän tätä
kissamaista väijyntää ja vimmaista murahtelua. Hän oli hukassa -- sen
tiesi Pan-at-li. Nuo kaksi oliota saattoivat taistella hänestä, mutta
voittipa kumpainen hyvänsä, oli hän hukassa. Kenties hän taistelun
aikana, jos siihen jouduttaisiin, saisi tilaisuuden heittäytyä alas
Kor-ul-gryfiin.
Pitelijänsä hän oli nyt tuntenut tor-o-doniksi, mutta myöhemmin
tullutta hän ei osannut sijoittaa, vaikka se kuunvalossa näkyikin hyvin
selvästi. Se oli hännätön. Hän näki sen kädet ja jalat, ne eivät olleet
Pal-ul-donin rotujen. Se oli verkkaisesti käymässä tor-o-donin
kimppuun, toisessa kädessään pidellen välkkyvää veistä. Nyt se puhui,
ja Pan-at-lin kauhuun liittyi yhtä suuri hämmästys.
"Kun hän hellittää sinusta", sanoi se, "niinkuin sen piankin täytyy
puolustautuakseen, niin juokse nopeasti taakseni, Pan-at-li, ja mene
siihen luolaan, joka on kallionharjalle johtavia nappuloita lähinnä.
Pidä silmällä sieltä. Jos minä joudun häviölle, niin ehdit paeta tätä
hituria; jos jään voittajaksi, niin tulen luoksesi sinne. Olen Om-atin
ystävä ja sinun."
Viime sanat lievensivät Pan-at-lin kauhua; mutta hän ei ymmärtänyt.
Miten tämä ihmeellinen olento tiesi hänen nimensä! Miten se tiesi, että
hän oli laskeutunut alas nappuloita erään määrätyn luolan kautta? Sen
oli siis täytynyt olla täällä hänen tullessaan. Pan-at-li oli ymmällä.
"Kuka sinä olet?" kysyi hän; "ja mistä tulet?"
"Olen Tarzan", vastasi hän, "ja juuri nyt tulen Om-atin, Kor-ul-jan
gundin luota etsimään sinua."
Om-atin, Kor-ul-jan gundin! Mitä mieletöntä puhetta tämä oli? Hän olisi
tiedustellut mieheltä edelleen, mutta tämä läheni nyt tor-o-donia ja
jälkimmäinen kiljui ja murisi niin vimmatusti, että hänen äänensä ei
siinä kuulunut. Ja sitten se teki mitä outo olento oli ennustanut --
hellitti otteensa hänen hiuksistaan, valmistautuessaan ryntäämään. Se
teki hyökkäyksensä, ja noin ahtaassa paikassa ei ollut tilaa
otollisempien asentojen tavoittamiseen väistelyllä. Oitis kietoutuivat
nuo kaksi petoa kuolettavaan syleilyyn, kumpikin tapaillen toisensa
kurkkua. Pan-at-li tarkkaili ottelua, käyttämättä hyväkseen pakenemisen
tilaisuutta, jonka tämä rynnistely hänelle antoi. Hän tarkkaili ja
odotti, sillä hänen villit pikku aivonsa olivat päättäneet luovuttaa
hänen luottamuksensa tälle ihmeelliselle olennolle, joka oli avannut
hänen sydämensä noilla kolmella sanalla: "Olen Om-atin ystävä!" Ja niin
hän odotti, veitsi paljastettuna, tilaisuutta oman osuutensa
suorittamiseen tor-o-donin nujertamisessa. Hän tiesi hyvin, että
tulokas ei mitenkään voinut selviytyä ilman avutta, sillä _eiäinmiehet_
olivat tavattomia reutojia. Niitä ei ollut Pal-ul-donissa paljon, mutta
ne olivat waz-donien ja ho-donien keskuudessa eritoten naisten kammona.