ja sitten hän Ta-denin kanssa astui katsomaan reunan yli. Kaukana
alhaalla piti kahden hievahtamattoman hahmon virua hengettömänä
lähestyvän aamunkoitteen himmeässä sarastuksessa; mutta Tarzanin
hämmästykseksi eivät hänen silmänsä kohdanneet laisinkaan sellaista
näkyä. Päin vastoin nuo kaksi kamppailijaa olivat yhä täynnä elämää ja
rynnistelivät vain muutaman jalan päässä hänen alapuolellaan. Aina
riippuen nappuloissa kahdella otteella -- kädellä ja jalalla tai
jalalla ja hännällä -- he näyttivät painiskelevan pystysuoralla
seinällä yhtä helposti kuin kuistikomeron tasaisella permannolla, mutta
menetelmät olivat hiukan muuttuneet; kumpikin näytti erityisesti
rytyyttävän vastustajaansa irti otteestaan, syöstäkseen hänet alas
varmaan kuolemaan. Ilmeni piankin, että Om-at nuorempana ja sitkeämpänä
oli voiton puolella. Päällikkö pysytteli nyt melkein tyyten
puolustuskannalla. Toisella kourallaan pidellen vihollista uumavyöstä
Om-at työnsi häntä suoraan ulospäin kalliosta, toisen käden ja toisen
jalan nopsasti vääntäessä auki Es-satin otteet vuorotellen, samalla kun
hän aina lomassa tehosti ponnistuksiaan tuimilla iskuilla vastustajan
vatsakuoppaan. Es-sat oli nopeasti väsymässä, ja likeisen kuoleman
tieto -- kuten samanlaisissa olosuhteissa käy jokaiselle raukalle ja
rehentelijälle -- häivytti uljastelun ulkokiillon, joka oli kauan
saanut esiintyä miehuullisuutensa, ja sen mukana sortui hänen
kunniallisuutenakin. Nyt ei Es-sat ollut enää Kor-ul-jan päällikkö --
hän oli uliseva pelkuri, joka taisteli hengestään. Tarraten Om-atiin,
tarraten lähimpiin nappuloihin hän etsi mitä hyvänsä tukea
pelastuakseen kamalasta putoamisesta, ja rimpuillessaan hän tavoitteli
hännällään puukkoa Om-atin kupeelta.
Tarzan näki, ja juuri kun Es-sat sai veitsen vedetyksi tupesta,
pudottausi hän kissamaisesti nappuloille taistelijain viereen. Es-satin
häntä oli vetäytynyt taaksepäin kurjaa, kohtalokasta survaisua varten.
Nyt havaitsivat useat muutkin sen petollisuuden, ja villeistä kurkuista
kajahti raivon ja inhon mörinä; mutta terän viuhahtaessa päämäärää
kohti tarttui apinamies heilauttavaan karvaiseen jäseneen, ja samalla
hetkellä töykkäsi Om-at Es-satin ruumiin luotansa niin rajusti, että
sen heikontuneet otteet heltisivät ja se kiiti alas kuolemaan, kirkuvan
pelon hetkellisenä meteorina.
NELJÄS LUKU
Väijytys
Kun Tarzan ja Om-at kapusivat takaisin Pan-at-lin luolan eteiseen ja
ottivat paikkansa Ta-denin vieressä valmiina mihin hyvänsä Es-satin
kuoleman seuraamukseen, kosketti itäisille kukkuloille ilmestyvä
aurinko myös erästä nukkujaa etäisellä okapeitteisellä arolla,
herättäen hänet jälleenkin uupumattoman vainuamisen päivään, pitkin
heikkoa ja nopeasti häipyvää latua.
Tuokion vallitsi Kor-ul-jassa hiljaisuus. Heimon jäsenet odottelivat,
katsellen milloin alas hengettömään kasaan, joka oli ollut heidän
päällikkönsä, milloin toisiinsa, ja aina välillä Om-atiin ja niihin
kahteen, jotka seisoivat hänen kummallakin puolellaan. Sitten Om-at
puhui. "Minä olen Om-at", huusi hän. "Kuka sanoo, että Om-at ei ole
Kor-ul-jan gund?"
Hän odotti haasteensa hyväksyjää. Pari tanakahkoa nuorta pukaria
liikehti levottomasti silmäillen häntä, mutta vastausta ei kuulunut.
"Om-at on siis gund", sanoi hän ratkaisevasti. "Sanokaa minulle nyt,
missä Pan-at-li, hänen isänsä ja veljensä ovat?"
Muuan vanha soturi puhui. "Pan-at-lin pitäisi olla luolassaan. Kuka sen
tietäisi paremmin kuin sinä itse, joka olet siellä nyt? Hänen isänsä ja
veljensä lähetettiin pitämään silmällä Kor-ul-lulia; mutta kumpikaan
noista kysymyksistä ei herätä mitään temmellystä povissamme. On
kysymys, joka herää: voiko Om-at olla Kor-ul-jan päällikkö ja kuitenkin
seistä omaa kansaansa vastassa jonkun ho-donin kanssa ja tuo kauhea
mies vierellään -- kauhea mies, jolla ei ole häntää? Luovuta
muukalaiset heimollesi surmattaviksi niinkuin waz-donien tapa on, ja
silloin Om-atin sopii olla gund."
Ei Tarzan eikä Ta-den virkkanut sanaakaan; he vain seisoivat katsellen
Om-atia ja odottaen hänen päätöstään, hienon hymyn väreillessä
apinamiehen huulilla. Ta-den ainakin tiesi vanhan soturin puhuneen
totta -- waz-donit eivät anna suojaa muukalaisille eivätkä ota vankeja
vieraasta heimosta.
Sitten puhui Om-at. "Aina on muutosta", huomautti hän. "Pal-ul-donin
vanhat kukkulatkaan eivät koskaan näytä kahdesti samanlaisilta --
loistava aurinko, leijuva pilvi, kuu, sumu, vaihtuvat vuodenajat,
myrskyä seuraava kuulas seesteisyys, ne kukin tuovat uuden muutoksen
kukkuloillemme. Syntymästä kuolemaan, päivä päivältä, meissä jokaisessa
tapahtuu alituista muutosta. Muuttuvaisuus on siis Jad-ben-Othon
lakeja.
"-- Nyt minä, Om-at, teidän gundinne, tuon jälleen muutoksen.
Muukalaisia, jotka ovat urheita miehiä ja hyviä ystäviä, älkööt
Kor-ul-jan waz-donit enää surmatko!"
Kuului murahduksia ja mutinaa, ja soturit liikahtelivat rauhattomasti
silmäillen toisiansa nähdäkseen, kuka ottaisi aloitteen Om-atia,
nurjamielistä uudistajaa vastaan.
"Lopettakaa nurinanne", kehoitti uusi gund. "Olen päällikkönne. Sanani
on lakinne. Teillä ei ollut mitään osuutta minun tulemisessani
päälliköksi. Toiset teistä auttoivat Es-satia karkoittamaan minut
esi-isieni luolasta; muut sallivat sen. En ole teille mitään velkaa.
Ainoastaan nämä kaksi, jotka te tahtoisitte minut surmauttamaan, olivat
minulle uskollisia. Olen gund, ja jos joku sitä epäilee, niin puhukoon
-- nuorempana ei hän voi kuolla."
Tarzan oli hyvillään. Tässä oli hänen oman sydämensä mukainen mies. Hän
ihaili Om-atin haasteen pelottomuutta ja oli kyllin hyvä ihmistuntija
tietääkseen, että hän ei ollut kuunnellut joutavaa tuulenpieksämistä --
Om-at puoltaisi tarpeen tullen sanojansa kuolemaan asti, ja
todennäköisenä mahdollisuutena oli, että kuolema ei olisi hänen.
Ilmeisesti oli kor-ul-jalaisten enimmistöllä sama vakaumus.
"Minusta tulee teille hyvä gund", lausui Om-at nähdessään, että kukaan
ei tuntunut halukkaalta kiistämään hänen oikeuksiansa vastaan.
"Vaimonne ja tyttärenne saavat olla turvallisia -- he eivät olleet
turvassa Es-satin valtakautena. Menkää nyt vainioillenne ja
pyyntipuuhiinne. Minä lähden etsimään Pan-at-lia. Ab-on olkoon gund
minun ollessani poissa -- odottakaa häneltä ohjausta ja minulta
tilintekoa palatessani -- ja Jad-ben-Otho hymyilköön teille."
Hän kääntyi Tarzaniin ja ho-doniin päin. "Ja te, ystävät", hän sanoi,
"olette vapaat liikkumaan kansani keskuudessa; esi-isieni luola on
teidän; tehkää mitä tahdotte."
"Minä lähden Om-atin kanssa etsimään Pan-at-lia", ilmoitti Tarzan.
"Ja minä", yhtyi Ta-den.
Om-at hymyili. "Hyvä!" huudahti hän. "Ja hänet löydettyämme me lähdemme
yhdessä Tarzanin ja Ta-denin asioille. Mistä etsisimme ensin?" Hän
kääntyi sotureihin. "Kuka tietää, missä hän saattaa olla?"
Kukaan ei tiennyt muuta kuin että Pan-at-li oli edellisenä iltana
mennyt luolaansa toisten mukana -- ei ollut mitään vihiä hänen
olosijastaan.
"Näytä minulle, missä hän nukkuu", esitti Tarzan; "anna minun nähdä
jotakin hänelle kuuluvaa -- vaatekappale -- niin voin varmaan auttaa
sinua."
Kaksi nuorta soturia kapusi likemmäksi pengermää, jolla Om-at seisoi.
He olivat In-sad ja O-dan, ja jälkimmäinen puhui.
"Kor-ul-jan gund", tarjoutui hän, "me tahtoisimme lähteä kanssasi
etsimään Pan-at-lia."
"O-dan ja In-sad saavat tulla mukaan", ilmoitti Om-at, "useampia emme
tarvitse. Tule, Tarzan, niin näytän sinulle Pan-at-lin nukkumasijan,
vaikken käsitä, miksi halunnet sen tietää -- hän ei ole siellä. Olen
itse katsonut."
He astuivat luolaan kahden, ja Om-at meni edellä huoneeseen, jossa
Es-sat oli edellisenä yönä yllättänyt Pan-at-lin.
"Kaikki täällä on hänen", selitti Om-at, "paitsi tuo sotanuija
permannolla -- se oli Es-satin."
Apinamies liikkui äänettömänä huoneessa, ja hänen kumppaninsa tuskin
huomasivat herkkien sieraimien värähtelyä vain ihmetellen, mitä hyötyä
saattoi olla pistäytymisestä tänne, ja tuntien maltittomuutta
viivytyksestä.
"Tule!" sanoi sitten apinamies ja meni edellä kuistille. Siellä
odottivat heidän kolme kumppaniaan. Tarzan astui komeron vasemmalle
puolelle ja tarkasteli ulottuvissa törröttäviä nappuloita. Hän katseli
niitä, mutta niitä eivät tutkineet hänen silmänsä. Terävää katsetta
tarkempi oli ihmeellisesti harjaantunut hajuaisti, joka oli ensin
kehittynyt hänessä lapsena hänen kasvattiemonsa -- naarasapina Kaalan
-- hoivatessa häntä, ja erinomaisena opetusmestarina oli sitä edelleen
terittänyt julmissa viidakoissa itsevarjelun vaisto.
Komeron vasemmalta puolelta hän kääntyi vasemmalle. Om-at alkoi käydä
kärsimättömäksi.
"Lähtekäämme", huomautti hän. "Meidän on etsittävä Pan-at-lia, jos
konsaan tahdomme hänet löytää."
"Mistä meidän on etsittävä?" kysäisi Tarzan.
Om-at raapi päätänsä. "Mistäkö?" kertasi hän. "No, koko Pal-ul-donista,
jos on tarpeellista."
"Iso urakka", virkkoi Tarzan. "Tulkaa", hän lisäsi, "hän meni tätä
kautta", ja hän siirtyi nappuloille, jotka johtivat kallion lakea
kohti. Täällä hän helposti seurasi tuoksua, koska kukaan ei ollut
Pan-at-lin paon jälkeen käynyt siitä. Siinä kohdassa, missä hän oli
poikennut vakinaisilta nappuloilta ja ryhtynyt käyttämään mukanaan
olevia, Tarzan seisahtui rutosti. "Hän meni tästä harjalle", lausui hän
Om-atille, joka oli lähinnä hänen takanaan; "mutta täällähän ei ole
mitään nappuloita."
"En käsitä, kuinka tiedät hänen menneen tästä", sanoi Om-at; "mutta
nappuloita kyllä saamme. In-sad, mene sinä takaisin ja nouda
kiipeämiskalikat viidelle."
Nuori soturi palasi pian, ja kalikat jaettiin. Om-at ojensi Tarzanille
viisi ja selitti niiden käytön. Apinamies antoi yhden takaisin,
"Tarvitsen vain neljä", sanoi hän.
Om-at hymyili. "Mikä ihmeellinen olento sinä olisitkaan, jollet olisi
raajarikko", huudahti hän.
"Hiukan vajavaiseksi tunnustan itseni kyllä", vastasi Tarzan. "Menkää
te toiset edellä ja jättäkää nappulat paikoilleen minulle. Pelkään,
että se muutoin olisi hidasta työtä, kun en voi pidellä nappuloita
varpaissanikaan kuten te."
"Hyvä on", vahvisti Om-at; "Ta-den, In-sad ja minä menemme edellä, sinä
seuraat ja O-dan tulee takimmaisena keräten talteen nappulat --
vihollistemme takia emme voi jättää niitä tänne."
"Eivätkö vihollisenne voi tuoda omia nappuloitaan?" kysyi Tarzan.
"Kyllä; mutta se hidastuttaa heitä ja helpottaa puolustustamme, eivätkä
he tiedä, mitkä kaikista näistä rei'istä ovat kyllin syviä nappuloille
-- toiset ovat tehdyt vihollisten eksyttämiseksi, nappulat eivät niissä
pysy."
Kallion harjalla Tarzan jälleen totesi ladun käiväräisen puun juurelta.
Tuoksu oli täällä aivan yhtä voimakas kuin nappuloilla, ja apinamies
riensi harjanteen yli Kor-ul-lulin suunnalle.
Tovin kuluttua hän seisahtui ja kääntyi Om-atiin päin.
"Tässä hän liikkui nopeasti, juosten täyttä vauhtia, ja, Om-at, häntä
ajoi takaa leijona."
"Voitko lukea sen ruohosta?" kysyi O-dan toisten keräytyessä
apinamiehen ympärille.
Tarzan nyökkäsi. "En luule leijonan saaneen häntä", lisäsi hän.
"Missä hän siis voi olla?" sanoi Om-at.
"Me voimme vain seurata niin kauan kuin latu on veres", vastasi
apinamies; ja jälleen ryhtyen keskeytyneeseen vainuamiseensa hän johti
heidät alas harjannetta, kunnes ladun jyrkkä kääntyminen vasempaan
toimitti heidät kaltaalle, joka kohtisuorasti painui Kor-ul-luliin.
Hetkisen tutki Tarzan maankamaraa oikealla ja vasemmalla, sitten hän
suoristausi ja Om-atia silmäten viittasi rotkoon.
Tuokion tuijotti waz-don alas vihreään halkeamaan, jonka pohjalla joki
kuohuten vilisi alaspäin pitkin kallio-uomaansa; sitten hän ummisti
silmänsä ikäänkuin äkillisen kivun sävähdyksestä ja kääntyi pois.
"Tarkoitat -- että -- hän hyppäsi?" kysyi hän.
"Välttääkseen leijonan", vastasi Tarzan. "Peto oli ihan hänen
kintereillään -- katsokaa, voitte nähdä neljän käpälän painumisen
turpeeseen sen pysäyttäessä rynnäkkönsä aivan kuilun partaalle."
"Onko mitään mahdollisuutta --" aloitti Om-at; mutta Tarzanin
varoittava ele vaiensi hänet äkkiä.
"Alas!" kuiskasi apinamies; "monta miestä on tulossa. Ne juoksevat --
harjanteen alapuolelta." Hän painui vatsalleen ruohoon, ja toiset
noudattivat hänen esimerkkiään.
Jonkun minuutin he odottivat siten, ja sitten toisetkin kuulivat
juoksun tömistystä ja pian käheän huudon, jota monet muut samassa
säestivät.
"Se on kor-ul-lulien sotahuuto", kuiskasi Om-at, "ihmisenpyytäjien
metsästyshuuto. Piankin näemme heidät, ja jos Jad-ben-Otho on meille
suosiollinen, ei heidän lukumääränsä ole kovinkaan paljon suurempi kuin
meidän."
"Monta heitä on", sanoi Tarzan, "neljä- tai viisikymmentä, sanoisin,
mutta mahdotonta on arvaillakaan, montako on hätyytettyjä ja kuinka
monta takaa-ajajaa, paitsi että jälkimmäisten täytyy olla suurena
ylivoimana, koska he eivät muutoin ryntäisi niin nopeasti."
"Tässä he tulevat", virkkoi Ta-den.
"Siellä on An-un, Pan-at-lin isä, ja hänen kaksi poikaansa", huudahti
O-dan. "He vilistävät ohi meitä näkemättä, jos emme kiirehdi", hän
lisäsi, katsahtaen Om-atiin, päällikköön, merkkiä odottaen.
"Tulkaa!" huusi jälkimmäinen ponnahtaen jaloilleen ja juosten
katkaisemaan noiden kolmen pakolaisen suunnan. Toiset seurasivat häntä.
"Viisi ystävää!" luikkasi Om-at, An-unin ja hänen poikiensa keksiessä
heidät.
"_Adenen yo_!" säestivät O-dan ja In-sad.
Pakolaiset tuskin pysähtyivät odottamattomien apuvoimien liittyessä
heihin, mutta oudostellen he silmäilivät Ta-denia ja Tarzania.
"Kor-ul-luleja on paljon", huusi An-un. "Kunhan saisimme seisahtua
taistelemaan; mutta meidän on ensin varoitettava Es-satia ja
kansaamme."
"Niin", vahvisti Om-at, "meidän on varoitettava kansaamme."
"Es-sat on kuollut", ilmoitti In-sad.
"Kuka on päällikkönä?" kysyi toinen An-unin pojista.
"Om-at", vastasi O-dan.
"Sepä hyvä", huudahti An-un. "Pan-at-li vakuutti, että sinä tulet
takaisin ja surmaat Es-satin."
Nyt ilmestyi vihollinen näkyviin heidän takanaan.
"Tulkaa!" huusi Tarzan; "kääntykäämme ryntäämään heitä vastaan,
kohottaen suuren huudon. He ahdistavat vain kolmea, ja nähdessään
kahdeksan hyökkäävän kimppuunsa he ajattelevat paljon miehiä olevan
tulossa taistelemaan. He tulevat pitäneiksi meitä etujoukkona, ja
sillävälin ehtii nopea juoksija täältä rotkolle varoittamaan
kansaamme."
"Hyvä on", päätti Om-at. "Id-an, sinä olet vikkelä -- vie sana
Kor-ul-jan sotureille, että me taistelemme kor-ul-luleja vastaan
harjanteella ja että Ab-onin on lähetettävä sata miestä."
Id-an, An-unin poika, vilisti kor-ul-jain kallioasunnoille, toisten
rynnätessä torjumaan lähestyviä kor-ul-luleja, ja omituisessa kolkossa
sopusoinnussa nousivat ja laskivat noiden kahden heimon sotahuudot.
Kor-ul-lulien johtajat pysähtyivät huomatessaan apuvoimat, nähtävästi
odottaen taammaksi jääneiden joutumista paikalle ja mahdollisesti myös
saadakseen selville, kuinka suuri joukko oli heitä vastassa. Johtajat,
kenties nopeampia juoksijoita kuin muut, olivat kaukana edellä, eikä
muu väki ollut vielä päässyt pensastosta esillekään; ja kun nyt Om-at
ja hänen kumppaninsa osoittivat hyökkäyksessään välttämättömyyden
nostattamaa hurjuutta, kääntyivät he peräytymään niin että heidän
kumppaniensa vihdoin tullessa näkyviin he näyttivät olevan täydessä
paossa. Luonnollisena tuloksena oli, että toisetkin kääntyivät
livistämään pois.
Tämän ensimmäisen menestyksen rohkaisemana Om-at seurasi heitä
pensaikkoon; hänen pieni joukkueensa rynnisti uljaasti hänen
kumpaisellakin puolellaan, ja äänekkäitä ja karmivia olivat villit
ulvahdukset, joita he päästelivät pakenevan vihollisen kintereillä.
Pensasto ei ollut niin tiheätä, että se olisi kulkua ehkäissyt, mutta
sen korkeus kätki joukkueen miehet toisiltaan, kun he joutuivat
muutaman metrinkin erilleen. Niinpä Tarzan, aina virmana ja aina
kiihkeänä taistelemaan, piankin ajoi vihollista paljon edellä toisista
-- ja se ymmärtäväisyyden puute koitui hänen kukistuksekseen.
Kor-ul-lulin soturit, epäilemättä yhtä urhoollisia kuin
vastustajansakin, peräytyivät vain edullisempaan asemaan pensastossa,
eikä kulunut pitkääkään aikaa, kun he oivalsivat, että takaa-ajajat
olivat vähemmistönä. Silloin he ottivat seisahduspaikakseen tiheimmän
pensaston; se oli väijytys, ja tähän juoksi Apinain Tarzan. He
puijasivat hänet sievästi. Niin, surullista kertoa, he puijasivat
viidakon ovelan valtiaan. Mutta he taistelivatkin omalla alueellaan,
jonka jokaisen tuumanalan he tunsivat niinkuin te oieskeluhuoneenne, ja
he noudattivat omia taistelumenetelmiään,- joista Tarzan ei tiennyt
mitään.
Tarzanille näyttäysi yksinäinen musta soturi, ikäänkuin peräytyvän
vihollisen takamieheksi jääneenä hidastelijana, ja siten peräytyessään
hän viekoitteli Tarzanin eteenpäin. Viimein hän kääntyi päin, uhmaten
apinamiestä nuijalla ja paljastetulla puukolla, ja Tarzanin hyökätessä
hyppäsi ympäristön pensastosta parikymmentä vantteraa waz-donia. Heti,
mutta liian myöhään, tajusi jättiläis-tarmangani vaaransa. Hänen
silmissään vilahti menetetyn kumppaninsa ilmestys, ja hänen sielussaan
humahti suuri ja karmaiseva pahoittelu, että jos Jane oli elossa, ei
hän voinut enää toivoa, sillä vaikka hän ei milloinkaan kuulisikaan
miehensä lopusta, täytyi tämän kuitenkin vääjäämättömästi sinetöidä
hänen tuomionsa.
Ja tämän ajatuksen mukana hänet tempasi valtaansa vihan vimma näitä
olentoja vastaan, jotka uskalsivat tehdä tyhjäksi hänen aikeensa ja
uhata hänen vaimonsa elämää. Villisti murahtaen hän heittäysi edessään
olevan soturin kimppuun, vääntäen raskaan nuijan hänen kädestään
niinkuin pieneltä lapselta, ja jättiläisruhonsa painon ja jäntevyyden
jännittämällä vasemmalla nyrkillään hän survaisi murhaavan iskun
keskelle waz-donin kasvoja -- iskun, joka musersi luut ja nykersi
miehen siihen paikkaan. Sitten hän käännähti toisia vastaan, huitoen
heidän kaatuneen kumppaninsa nuijalla oikealle ja vasemmalle valtavia,
armottomia sivalluksia, jotka iskivät alas heidän omat aseensa, kunnes
apinamiehen käyttelemästä lastut sinkoilivat. Molemmin puolin
tuiskahteli heitä tantereeseen hänen nuijastaan; niin nopsaa oli hänen
lyöntiensä suuntailu, niin kissamaista hänen asentojensa vaihtuminen,
että hän kamppailun ensimmäisinä hetkinä näytti heidän hyökkäilyilleen
haavoittumattomalta. Mutta sitä ei voinut kestää -- hänellä oli
kaksikymmentä vastassaan, ja hänen tappiokseen tuli heitetty nuija. Se
jymähti takaraivoon. Tovin hän seisoi horjuen, ja sitten niinkuin suuri
honka kirvesmiehen kaatamana hän jysähti maahan.
Toisia kor-ul-luleja oli hyökännyt Om-atin varsinaisen joukkueen
kimppuun. Sen tappelun hälyä kuului vähän matkan päästä, ja oli
ilmeistä, että kor-ul-jat olivat verkalleen peräytymässä, ja heidän
vetäytyessään taaksepäin huuteli Om-at puuttuvalle kumppanilleen:
"Kauhea Tarzan! Kauhea Tarzan!"
"Jad-guru tosiaankin", toisti muuan kor-ul-lul noustessaan pensaan
juurelta, jonne Tarzan oli hänet pökerryttänyt. "Tarzan-jad-guru!
Pahempikin hän oli."
VIIDES LUKU
Ahdistettu neito
Tarzanin nujertuessa vihollistensa sekaan seisahtui monen kilometrin
päässä mies Pal-ul-donia saartavan rämevyöhykkeen ulkolaitaan. Hänen
ainoana verhonaan oli lannevaate ja kolme patruunavyötä, joista kaksi
kulki olkapäiltä rinnan ja selän poikki, kolmannen ollessa hänen
uumillaan. Nahkaisessa hankkiluksessa riippui selässä enfield-kivääri,
ja lisäksi hänellä oli väkipuukko, jousi ja nuolikotelo. Hän oli tullut
kaukaa, villien korpimaiden halki, julmien petojen ja julmempien
ihmisten uhkaamana, mutta viimeistä patruunaa myöten koskemattomana oli
ammuksien varasto, joilla vyöt oli täytetty sinä päivänä kun hän läksi
liikkeelle.
Jousi ja nuolet ja pitkä puukko olivat toimittaneet hänet turvassa
tänne saakka, mutta useinkin suurten uskallusten uhalla, jotka yksi
ainoa laukaus selässä riippuvasta hyvin hoidetusta kivääristä olisi
tehnyt varsin vähäiseksi. Mikä tarkoitus saattoi hänelle olla näiden
kallisarvoisten ampumatarpeiden säilyttämisessä? Elämänsä panemisessa
alttiiksi, jotta saisi tuoduksi tuntemattomaan määränpäähän jokainoan
kirkkaasti kimmaltelevan ammuksen? Mihin, ketä varten olivat nämä
kuoleman tuottajat varatut? Koko maailmassa ainoastaan hän tiesi.
* * * * *
Kun Pan-at-li astui kallion reunalta Kor-ul-lulin yläpuolella, odotti
hän murskautuvansa heti kuoliaaksi alhaalla louhikossa; mutta hän oli
valinnut tämän mieluummin kuin ja'n raatelevat hampaat. Sen sijaan
sääti sattuma, että hän teki kamalan hyppäyksensä sellaiselta kohdalta,
missä kohiseva joki mutkausi ylikaartuvan kallioseinämän alapuolella
kierrättämään vettänsä vitkallisen tuokion syvässä suvannossa, jonka se
oli aikakausien kuluessa itselleen kaivanut, ennenkuin rajusti hulahti
jälleen alas riehuvana kiehuvan vaahdon putouksena ja jumisutti
pyörteitään uoman paasia vastaan.
Tähän viileään lampeen syöksähti tyttö, ja alas ja alas syvyyteen,
kunnes puolittain tukehtuneena, mutta yhä miehuullisesti taistellen sai
vielä kerran kohottautuneeksi ilmaan. Voimakkaasti uiden hän
ponnistausi vastapäiselle rannalle ja laahausi ylös äyräälle makaamaan
huohottaen ja näännyksissä, kunnes lähestyvä aamukajastus varoitti
häntä etsimään lymypaikkaa, sillä hän oli kansansa vihollisten maassa.
Hän nousi ja siirtyi rehevän kasvullisuuden kätköön, joka Pal-ul-donin
vetevissä kor'eissa rehoittaa perin voimallisesti.
[Olen käyttänyt pal-ul-donilaista rotkon vastinetta meikäläisessä
monikossa, mutta niiden hyväksi, joiden mielenkiintoa tällaiset seikat
herättävät, olkoon mainittuna, että pal-ul-donin kielen kaikkien
sanojen monikko muodostetaan kaksintamalla sanan alkukirjain, esim.
_k'kor_, rotkot, lausutaan _kakor_. Leijonat olisivat siis _j'ja_ tai
miehet _d'don_.]
Kasvullisuuden keskeen piiloutuneena jokaisen näkyvistä, joka saattoi
tulla jokivarren paljon käytettyä polkua pitkin, Pan-at-li etsi lepoa
ja ruokaa; jälkimmäistä kasvoi yltäkyllin hänen ympärillään hedelminä
ja marjoina ja mehukkaina mukuloina, joita hän kaiveli maasta henkensä
heittäneen Es-satin veitsellä.
Ah olisipa hän vain tiennyt, että päällikkö oli kuollut! Miltä
koettelemuksilta ja vaaroilta ja kauhuilta hän olisikaan voinut
säästyä; mutta hän luuli ahdistajansa yhä toimivan eikä senvuoksi
uskaltanut palata Kor-ul-jaan. Ei ainakaan vielä, hänen raivonsa
kiehuessa kuumimmillaan. Myöhemmin kenties, isänsä ja veljiensä
palattua heidän luolaansa, hän saattaisi sen uskaltaa; mutta ei nyt --
ei nyt. Eikä hän toiselta puolen voinut kauan viipyä täälläkään,
vihamielisten kor-ul-lulien lähistöllä, ja jostakin hänen oli
löydettävä suojaa pedoilta ennen yön tuloa.
Hänen istuessaan kaatuneen puun rungolla yrittäen keksiä jotakin
ratkaisua edessään olevalle olemassaolon ongelmalle, kajahti hänen
korviinsa rotkon yläpäästä huikkaavien miesten ääniä, -- hälyä, jonka
hän liiankin hyvin tunsi. Se oli kor-ul-lulien sotahuuto. Yhä
likemmäksi se tuli hänen piiloansa. Sitten hän lehvistön hunnun läpi
näki vilahduksia kolmesta olennosta, jotka pakenivat polkua pitkin, ja
hätyyttäjien hoilaus kävi heidän takanaan yhä äänekkäämmäksi takaa-ajon
lähestyessä kuuntelijaa. Taaskin hän sai pakolaiset näkyviinsä
rientämässä joen poikki putouksen alapuolella, ja jälleen he katosivat.
Ja nyt ilmestyivät ahdistajat -- meluavia kor-ul-lulilaisia sotureita,
tuimia ja leppymättömiä. Neljäkymmentä, kenties viisikymmentä
luvultaan. Hän odotti hengitystään pidätellen; mutta ne eivät
poikenneet tolaltaan, vaan sivuuttivat hänet aavistamatta, että
vihollisnainen piileksi muutaman metrin päässä heistä.