väliin.
"Riittää!" äännähti hän. "Olkaamme uskollisia ystävyydenvalallemme,
jotta olemme kunniallisia Jumalan edessä, minkä muotoiseksi hänet
käsittänemmekin."
"Olet oikeassa, hännätön", sanoi Ta-den. "No, Om-at, pitäkäämme huolta
ystävyydestämme ja itsestämme siinä varmassa uskossa, että Jad-ben-Otho
on kyllin voimakas huolehtimaan itsestään."
"Hyvä on!" myöntyi Om-at; "mutta --"
"Ei mitään muttia, Om-at", muistutti Tarzan.
Villainen musta kohautti olkapäitään ja hymyili. "Lähdemmekö
taivaltamaan alas laaksoa kohti?" hän kysyi. "Alapuolellamme on
asumaton rotko; vasemmanpuolisessa ovat minun kansani luolat. Tahtoisin
nähdä Pan-at-lin vielä kerran. Ta-den haluaisi tavata isäänsä tuolla
alhaalla laaksossa, ja Tarzan pyrkii A-luriin etsien naistansa, jonka
olisi parempi olla kuollut kuin Jad-ben-Othon ho-donilaisten pappien
kynsissä. Miten menettelemme?"
"Pysykäämme yhdessä niin kauan kuin mahdollista", kehoitta Ta-den,
"Sinun, Om-at, on tavoiteltava Pan-at-lia yöllä ja varkain, sillä
kolme, mekään kolme, ei voi toivoa nujertavansa Es-satia ja hänen
kaikkia sotureitaan, Mihin hyvänsä aikaan voimme mennä kylään, jossa
isäni on päällikkönä, sillä Ja-don pitää poikansa ystäviä aina
tervetulleina. Mutta Tarzanin käynti A-lurissa on toista, vaikka siihen
on keino ja hänellä on rohkeutta sen koettamiseen -- kuunnelkaa, tulkaa
liki, sillä Jad-ben-Otholla on herkät korvat, ja tämä ei sovi hänen
kuultaviinsa"; ja lähentäen huulensa kumppanien korvia kohti Ta-den,
Pitkäpuu, Ja-donin -- Leijonamiehen -- poika, selitti uskaliaan
suunnitelmansa.
Ja samalla hetkellä puolentoista sadan kilometrin päässä asteli solakka
olento, vain lannevaatteella ja aseilla varustautuneena, äänettömästi
okakasvillisuuden peittämää vedetöntä aroa pitkin, kaiken aikaa
tutkistellen maankamaraa silmät terävinä ja sieraimet herkkinä.
KOLMAS LUKU
Taistelu kallionkupeella
Yö oli yllättänyt kartoittamattoman Pal-ul-donin. Hoikka kuu, matalalle
länteen kaartuneena, valeli eteensä osuneiden kalkkikallioiden
valkoisia kylkiä pehmoisella, aaveellisella hohteella. Mustia olivat
varjot Kor-ul-jassa, Leijonanrotkossa> jossa samanniminen heimo
asusteli päällikkönsä Es-satin johdolla. Lähellä korkean rinteen harjaa
olevasta aukosta pistäysi esiin karvainen olento, pää ja olkapäät
edellä, ja tuimat silmät tarkastelivat kallionpintaa joka suunnalle.
Se oli Es-sat, päällikkö. Oikealle ja vasemmalle ja alapuolelle hän
tähysteli ikäänkuin varmistuakseen, että häntä ei huomattu; mutta
mitään muuta olentoa ei liikkunut kallionkyljellä, mitään muuta
karvaista ruumista ei ojentautunut tuollaisesta luolan suusta, jotka
lukuisina ulottuivat päällikön korkealta asuinsijalta heimon
alhaisimpien jäsenten asumuksille asti lähemmäksi kallion tyveä. Sitten
hän siirtyi etenemään valkoisen kalkkiseinän äkkijyrkällä pinnalla.
Lapsukaiskuun puolivalossa näytti siltä kuin olisi vanttera villainen
olento liikkunut pitkin kohtisuoraa seinää jollakin ihmeellisellä
tavalla; mutta likempää tutkien olisi ilmennyt, että kallioon oli
isketty vankkoja miehen ranteen paksuisia vaajoja, joiden päät
ulkonivat hiukan kivestä. Es-satin neljä käsimäistä raajaa ja hänen
pitkä joustava häntänsä tekivät hänelle perin helpoksi liikkua minne
tahtoi -- jättiläisrottana valtavalla seinällä. Edetessään hän vältti
luolansuita, mennen tolalleen osuvien joko yläpuolitse tai alitse.
Nämä luolat näyttivät ulkonaisesti yhdenlaisilta. Kahdeksasta aina
kahteenkymmeneen jalkaan pitkä, kahdeksan jalkaa korkea ja neljästä
kuuteen jalkaan syvä aukko oli hakattu kallion kalkkimaiseen pintaan;
tämä tilava aukko oli ikäänkuin kodin kuistina, ja taustalla oli
kolmisen jalkaa korkea aukko ilmeisesti ovena sisäsuojaan tai
useampiinkin sisempiin komeroihin. Tämän ovikäytävän kumpaisellakin
puolella oli pienempiä aukkoja, kaiketikin ikkunoita, jotka päästivät
valoa ja ilmaa asukkaille. Samanlaisia ikkunoita näkyi tiheään
kalliopinnassa ulkokäytävien välissäkin, osoittaen että koko
kallionkylki oli koverrettu asunnoiksi. Monesta tuollaisesta pienestä
aukosta norui vettä kallionpintaa pitkin, ja toisten yläpuolella oli
seinämä mustunut ikäänkuin savusta. Veden valumiskohtiin oli seinään
syöpynyt muutamaa tuumaa tai pari vaaksaakin syvälle uurtoja, joista
saattoi päätellä, että jotkut tuollaiset pikku purot olivat pulpunneet
alas vihreälle nurmikolle jo ammoisista ajoista.
Tässä alkuaikaisessa ympäristössä ei iso miesapina esiintynyt vähääkään
häiritsevänä, sillä hän sulautui muuhun yhteyteen niinkuin
kallionharjalla humisevat puut tai ne toiset, jotka kätkivät juurensa
rotkon pohjan kosteaan saniaistiheikköön.
Hän pysähtyi erään sisäänkäytävän eteen kuuntelemaan ja pujahti sitten
ulkokuistin varjoihin äänettömästi kuin kuutamo siirtyi noruville
vesijuoville. Sisustaan johtavalla oviaukolla hän jälleen seisahtui
kuuntelemaan, kunnes tyynesti työnsi syrjään aukkoa verhoavan paksun
taljan ja astui tilavaan suojamaan, joka oli louhittu kallioon.
Takaseinässä olevasta toisesta oviaukosta kiilui himmeästi valoa. Hän
hiipaili tätä kohti äärimmäisen varovasti. Hänen ryhmynuijansa oli
kaulaan ripustetusta hihnasta kiinnitetty selkään. Hän irroitti sen nyt
ja otti vasempaan käteensä.
Toisesta oviaukosta alkoi kallioseinän kanssa yhdensuuntainen käytävä.
Tässä oli jälleen kolme kulkuaukkoa, yksi kumpaisessakin päässä ja
kolmas melkein vastapäätä sitä, jonka luona Es-sat seisoi. Valo
tunkeutui kammiosta, joka oli käytävän päässä hänen vasemmallaan.
Pihahteleva liekki nousi ja laski pienessä kivimaljassa, joka oli
samasta aineesta louhitulla lavitsalla; tämä oli muovattu samaan aikaan
kun huone koverrettiin, nousten jyhkeänä permannosta, josta se oli
osana.
Yhteen nurkkaan oli jätetty pöydän taakse noin neljä jalkaa leveä ja
kahdeksan jalkaa pitkä kivilavitsa. Tänne oli kasattu noin jalan
vahvuudelta pehmeitä taljoja. Lavitsan reunalla istui nuori
naispuolinen waz-don. Hän piteli toisessa kädessään ohutta
hammasreunaista metallilevyä, joka näytti olevan taottua kultaa, ja
toisessa lyhyttä kankeata harjaa. Näillä hän suki sileätä, kiiltävää
karvanukkaansa, joka merkillisesti muistutti hylkeenturkkia. Hänen
kelta- ja mustanviiruinen jatonnahkainen lannevaatteensa oli hänen
vieressään vuoteella, samoin kuin kullasta taotut ympyriäiset
rintakilvet, joten hänen alastomuutensa soreat juonteet ilmenivät
kaikessa kauneudessaan, sillä vaikka olento olikin pikimusta ja
kauttaaltaan karvapeitteinen, ei hänen kauneuttaan käynyt kuitenkaan
kieltäminen.
Päällikön tuimien kasvojen ahnas ilme ja hänen hengityksensä
kiihtyminen osoittivat, että hän oli ihana Es-satin silmissä. Hän
harppasi huoneeseen, ja nuori naisolento katsahti ylös. Hänen silmänsä
kuvastivat heti kauhistusta, ja samassa hän sieppasi lannevaatteensa,
sovittaen sen ympärilleen parilla kätevällä liikkeellä. Hänen ottaessaan
molemmat rintakilpensä astui Es-sat nopeasti pöydän ympäri hänen
luoksensa.
"Mitä tahdot?" kuiskasi toinen, vaikka kyllä tiesi.
"Pan-at-li", sanoi Es-sat, "päällikkösi on tullut noutamaan sinua."
"Tätäkö varten lähetitkin pois isäni ja molemmat veljeni vakoilemaan
Kor-ul-lulin kansaa? En siedä sinua. Lähde esi-isieni luolasta."
Es-sat hymyili. Se oli mahtinsa tuntevan voimakkaan ja ilkeän miehen
hymyä, eikä näyttänyt lainkaan miellyttävältä. "Minä lähden,
Pan-at-li", sanoi hän; "mutta sinä lähdet mukaani. -- Es-satin,
päällikön, Kor-ul-jan naisten kadehdittavaksi. Tule."
"En ikinä!" huusi Pan-at-li. "Vihaan sinua. Ennemmin suostuisin
johonkuhun ho-doniin kuin sinuun, naisten pieksäjään, pienokaisten
murhaajaan."
Päällikön kasvonpiirteet vääntyivät yrmeästi. "Naarasjato!" ärähti hän.
"Minä kesytän sinut! Taltutan sisusi! Es-sat, päällikkö, ottaa mitä
tahtoo, ja ken rohkenee kiistää hänen oikeuttaan tai vastustaa hänen
vähäisintäkään aiettansa, hän joutuu ensin kesyttymään ja sitten
muserretuksi niinkuin pirstaan tämän", ja hän otti pöydältä
kivilautasen ja taittoi sen jäntevissä käsissään. "Sinä olisit saanut
olla ensimmäisenä ja enimmin suosittuna Es-satin esi-isien luolassa;
mutta nyt sinun on oltava viimeisenä ja vähäisimpänä, ja sinusta
suoriuduttuani saat kuulua kaikille Es-satin luolan miehille. Se
niille, jotka halveksuvat päällikkönsä rakkautta."
Hän astahti tarttumaan Pan-at-liin, ja tuntiessaan karkean käden
kosketuksen tämä iski häntä lujasti ohimoon kultaisilla
rintakilvillään. Ääntä päästämättä vaipui päällikkö huoneen
permannolle. Hetkeksi Pan-at-li kumartui hänen ylitseen, kohottaen
tilapäisen aseensa iskemään uudestaan, jos ahdistaja osoittaisi
palaavan tajunnan merkkejä, ja hänen silkkikiiltoinen povensa aaltoili
kiihtyneestä hengityksestä. Äkkiä hän kumartui ja irroitti Es-satin
hankkiluksen, jossa riippui tuppipuukko. Hän sujautti sen omille
hartioilleen, kiinnitti kiireesti paikoilleen rintakilpensä ja poistui
selkä edellä huoneesta, pitäen kaatunutta päällikköä valppaasti
silmällä.
Ulomman huoneen seinäkomerossa, juuri kuistille johtavan
oviaukon pielessä, oli sievästi pinottuina liereitä nappuloita,
kahdeksastatoista kahteenkymmeneen tuumaan. Valiten näistä viisi hän
kietaisi ne joustavan häntänsä alipäällä pikku kimpuksi ja siten
kantaen niitä astui kuistin ulkoreunalle. Varmistuen että ketään ei
ollut näkemässä tai estämässä, hän siirtyi nappuloille, joita
kallioseinässä oli ennestään, ja kapusi ketterästi kuin apina ylimmälle
nappulariville, jota hän seurasi rotkon alapäähän päin sadan metrin
verran. Siellä oli hänen päänsä yläpuolella sarja pieniä ympyriäisiä
reikiä alitusten kolmena yhdensuuntaisena rivinä. Pidellen kiinni vain
varpaillaan hän otti hännässään olevasta kimpusta kaksi nappulaa, yhden
kumpaiseenkin käteensä, ja pisti ne kahteen ulompien rivien
vastapäiseen kuoppaan niin kauas yläpuolelleen kuin ulottui. Riippuen
näistä uusista kiinnikkeistä hän otti nyt kumpaiseenkin jalkaansa
jälleen kimpusta nappulan, häntä yhä kietoutuneena pitelemään viidettä.
Kohottaen tämän jäsenensä yläpuolelleen hän painoi yhteen keskirivin
reikään tuon viidennen nappulan, ja sitten vuorotellen riippuen
hännästään, jaloistaan tai käsistään hän siirteli nappuloita ylöspäin
uusiin reikiin ja vei siten mukanaan portaansa sikäli kuin nousi.
Kallion juurella oli käiväräinen puu tunkenut ajan jäytämän juurensa
paljaaltaan ylimpien reikien yläpuolelle, viimeiseksi astuimeksi
jyrkänteen pystyltä pinnalta vaakasuoralle jalansijalle. Tämä oli
heimon jäsenille viimeinen pelastuksen tie vihollisten ahdistaessa
ylivoimaisina alhaalta. Kylässä oli kolme sellaista hätäpääsyä, ja
kuoleman uhalla oli kielletty käyttämästä niitä muulloin kuin
yhteisessä hädässä. Sen tiesi Pan-at-li hyvin, mutta hän tiesi myös,
että kuolemaakin pahempi oli jäädä raivostuneen Es-satin ulottuville.
Laelle päästyään tyttö riensi pimeän halki lähintä rotkoa kohti, joka
leikkasi vuoren kuvetta puolentoista kilometrin päässä Kor-ul-jan
takana. Se oli Vesirotko, Kor-ul-lul, johon Es-sat oli lähettänyt hänen
isänsä ja kaksi veljeään muka vakoilemaan naapuriheimoa. Oli
mahdollisuus, pieni mahdollisuus, että hän löytäisi heidät; jos hän
ei onnistuisi siinä, oli usean kilometrin päässä edempänä autio
Kor-ul-gryf, missä hän saattoi mielinmäärin piileskellä ihmisiltä, jos
kykeni väistämään kamalaa hirviötä, josta rotko oli saanut nimensä; sen
oleskelu siellä oli jo monien sukupolvien aikana tehnyt sikäläiset
luolat mahdottomiksi asua.
Pan-at-li hiipi varkain pitkin Kor-ul-lulin kallasta. Hän ei tiennyt
päätellä, missä kohdassa hänen isänsä ja veljensä pitäisivät vartiota.
Toisinaan heidän vakoojansa jäivät reunalle, toisin ajoin tähystelivät
rotkon pohjalta. Pan-at-li oli ymmällä, mitä tehdä tai minne mennä. Hän
tunsi olevansa kovin pieni ja avuton yksinään yön äärettömässä
pimeydessä. Kummallisia ääniä osui hänen korviinsa. Ne tulivat hänen
yläpuolellaan kohoavien vuorten karuilta harjanteilta, kaukaa
näkymättömästä laaksosta ja lähimmiltä mäkimailta, ja kerran hän luuli
etäältä kuulevansa _uros-gryfin_ mylvähdyksen. Se tuli Kor-ul-gryfin
suunnalta. Häntä värisytti.
Sitten hänen tarkat korvansa erottivat toisen äänen. Jokin lähestyi
häntä rotkon reunaa pitkin. Se oli tulossa ylhäältä päin. Hän pysähtyi
kuuntelemaan. Kenties se oli hänen isänsä, tai veli. Se oli tulossa
likemmäksi. Hän ei liikkunut -- tuskin hengittikään. Ja sitten äkkiä,
näköjään ihan likellä leimahti mustassa yössä kaksi kellanvihreää
tulitäplää.
Pan-at-li oli urhea, mutta pimeys sisälsi hänelle määrättömästi
kauhuja, kuten alkeelliselle kehityskansalle aina. Ei ainoastaan
tiedettyjä kauhuja, vaan vielä kammottavampia tietymättömiä. Häntä oli
kovin koeteltu tänä yönä, ja hänen hermonsa olivat pingoittuneet
äärimmäisilleen -- ne olivat karkeita, tiukkoja hermoja, kerkeitä
liialliseen elähdykseen vähäisimmästäkin järkytyksestä.
Mutta tämä ei ollut vähäinen järkytys. Toivoa isän ja veljen tapaamista
ja nähdä sensijaan kuolema tuijottamassa pimeydestä. Niin, Pan-at-li
oli urhea, mutta hän ei ollut raudasta. Kirkaisten niin että kukkulat
kajahtelivat hän kääntyi pakenemaan pitkin Kor-ul-lulin kallasta, ja
hänen takanaan vilisti Pal-ul-donin vuorten paholaissilmäinen leijona.
Pan-at-li oli hukassa. Kuolema oli ehdottomana edessä. Siitä ei voinut
olla epäilystä, mutta sietämätöntä oli ajatella kuolemaa tuollaisen
hänen lajinsa ainiaan kammoksuman hirmun reveltävänä. Oli tarjolla
vaihtoehto. Leijona oli hänen kintereillään ja iskemässä häneen
seuraavana hetkenä. Pan-at-li käännähti jyrkästi vasemmalle. Vain
muutaman askeleen hän ehti sille suunnalle, kun katosi Kor-ul-lulin
kaitaan yli. Tappiolle joutunut leijona kykeni hädin pysähtymään kuilun
reunalle, ponnistamalla kaikki neljä käpäläänsä mustiin varjoihin.
Kor-ul-jan pohjalla johti Om-at tietä pimeyden läpi kansansa luolia
kohti. Hänen takanaan tulivat Tarzan ja Ta-den. He pysähtyivät ison
puun juurelle, joka kasvoi lähellä kalliota.
"Minä menen ensin Pan-at-lin luolalle", kuiskasi Om-at. "Sitten etsin
esi-isieni luolan, puhutellakseni omaa sukuani. Siihen ei mene pitkää
aikaa. Odottakaa täällä -- tulen pian takaisin. Jälkeen päin lähdemme
yhdessä Ta-denin väen luo."
Hän siirtyi hiljaa kallion tyvelle, ja pian näki Tarzan hänen kapuavan
ylös kuin iso kärpänen seinällä. Hämyssä ei apinamies erottanut kallion
pintaan vajotettuja nappuloita. Om-at liikkui varovasti. Alemmassa
luolakerroksessa piti olla vartiosoturi. Kansansa tavat tuntien hän
kuitenkin tiesi päätellä jokseenkin varmasti, että vartija nukkui.
Tässä hän ei erehtynytkään, mutta hän ei silti millään tavoin
höllentänyt varovaisuuttaan. Juohevasti ja joutuisasti hän nousi
Pan-at-lin luolaa kohti, Tarzanin ja Ta-denin katsellessa alhaalta.
"Miten hän saa sen tehdyksi?" kysyi Tarzan. "En näe kohtisuorassa
pinnassa mitään jalan tukea ja kuitenkin hän näyttää kapuavan mitä
helpoimmin."
Ta-den selitti nappulajärjestelmän. "Sinäkin voisit nousta keveästi",
hän sanoi, "vaikka hännästä on suurta apua."
He tarkkailivat kunnes Om-at oli pujahtamaisillaan Pan-at-lin luolaan;
tähän asti ei ollut ilmennyt merkkiäkään, että hänet olisi huomattu, ja
sitten he yhtaikaa näkivät pään pistäytyvän esille erään alemman luolan
aukosta. Samassa selvisi, että kurkistaja oli nähnyt Om-atin, sillä hän
pintti heti ylöspäin takaa-ajoon. Sanaakaan virkkaamatta Tarzan ja
Ta-den hypähtivät kallion tyveä kohti. Miesapina saavutti seinämän
ensimmäisenä, ja apinamies näki hänen hyppäävän käsiksi alimpaan
yläpuolellaan ulkonevaan nappulaan. Samalla Tarzan näki toisia
jotakuinkin yhdensuuntaisia nappuloita mutkikkaina riveinä pitkin
kallion kylkeä. Hän ponnahti tarttumaan kiinni yhteen tuollaiseen ja
veti itsensä ylös toisella kädellään, kunnes ulottui uuteen nappulaan
toisella kädellään; ja päästyänsä käyttämään jalkojansa hän havaitsi
saavansa hyvänkin vauhdin. Ta-den kiirehti kuitenkin vinhemmin, sillä
nämä täpärät tikkaat eivät olleet hänelle mikään uutuus, jotapaitsi
hänellä oli etua hännästään.
Apinamies piti kuitenkin hyvin puoliaan ja pinnisti piankin yhä
terhakkaammin, kun Ta-denin yläpuolella kiipeävä waz-don katsahti alas
ja keksi tavoittajansa juuri ennen kuin ho-don saavutti hänet. Rotkon
hiljaisuutta lävisti heti huima huuto, johon sadat villit uhkaukset
samassa vastasivat, kun soturi toisensa jälkeen sukelsi luolastaan.
Hälytyksen antaja oli nyt päässyt Pan-at-lin luolan eteiseen ja
pysähtyi siinä, kääntyen taistelemaan Ta-denia vastaan.
Päästäen nuijansa irti selkähihnasta hän seisoi eteisen tasaisella
permannolla, tehokkaasti sulkien Ta-denin nousun.
Kaikilta suunnilta parveili Kor-ul-jan sotureita tunkeilijoita kohti.
Tarzan, joka oli päässyt Ta-denin tasalle, mutta hiukan vasemmalla
hänestä, näki että ainoastaan ihme saattoi heidät pelastaa. Juuri
vasemmalla apinamiehestä johti muuan aukko luolaan, joka joko oli
autiona tai jonka asukkaat eivät olleet vielä havahtuneet, sillä kuisti
oli tyhjillään. Neuvokas oli Apinain Tarzanin valpas mieli, ja
joutuisat olivat harjaantuneet lihakset vastaamaan sen vaikutteihin.
Siinä ajassa, jonka te tai minä käyttäisimme toimenpiteen tuumimiseen,
hän suoritti sen, ja vaikka nyt ainoastaan sekunnit erottivat hänet
lähimmästä vastustajastaan, astui hän tässä lyhyessä käytettäväkseen
liikenevässä hetkisessä eteiskomeroon, vyyhtesi auki pitkän köytensä ja
kumartuen kauas ulospäin sinkautti tavanomaisen tarkasti silmukan
uhkaavaa olentoa kohti, joka jo kohotti jykevää nuijaansa Ta-denin
yläpuolella. Köyttä pitelevä käsi pysähtyi hetkeksi silmukan kiitäessä
päämäärään, sitten oikean ranteen nopea nykäisy kiristi sen samassa kun
se suhahti uhrin kaulaan, ja nyt seurasi voimallinen tempaisu, Tarzanin
tarttuessa köyteen molemmin käsin ja kaikella suuren runkonsa painolla
heittäytyessä taaksepäin.
Kamalasti kiljaisten waz-don suistui päistikkaa Ta-denin yläpuolella
olevasta komerosta. Tarzan varustautui kestämään putoavan ruumiin
nytkähdystä köyden päässä, ja tämän tapahtuessa ritkahti selkäranka
ilettävästi siinä hetkellisessä hiljaisuudessa, joka oli seurannut
tuomitun miehen lähtökirkaisua. Köyden päähän äkillisesti pysähtyneen
painon tempauksesta järkkymättä veti Tarzan ruumiin nopeasti viereensä,
irroittaakseen kaulasta silmukan, sillä hänen ei sopinut menettää niin
kallisarvoista asetta.
Usean sekunnin ajan, joka oli kulunut nuoran heittämisestä, olivat
waz-donilaiset soturit pysyneet hievahtamatta, ikäänkuin ihmetyksen tai
kauhun lamauttamina. Nyt eräs heistä sai takaisin äänensä ja
ajatuskykynsä, ja syytäen herjaussanoja outoa tunkeilijaa vastaan hän
oikopäätä ryntäsi ylöspäin tavoittamaan apinamiestä ja vaati samalla
kumppaneitansa hyökkäykseen. Se mies oli lähinnä Tarzania. Jollei hän
olisi ollut tiellä, oli apinamies helposti päässyt Ta-denin vierelle,
kuten jälkimmäinen kehoitteli. Tarzan kohotti kuolleen waz-donin
ruumiin päänsä yli, piteli sitä siinä kotvasen samalla kun kasvot
käännettyinä taivaalle kiljaisi Kertshakin heimon urosapinain hirveän
haasteen, ja jättiläisjäntereittensä kaikella voimalla hän paiskasi
raskaan ruumiin nousevaa soturia vastaan. Niin ankara oli tölmäys,
ettei ainoastaan waz-don irtautunut otteestaan, vaan kaksi nappulaakin,
joista hän piteli kiinni, katkesi kuoppiensa kohdalta.
Noiden kahden ruumiin, elävän ja kuolleen, singotessa alas kallion
juurelle nousi waz-donien parvesta suuri huuto. "Jad-guru-don!
Jad-guru-don!" kirkuivat he, ja sitten: "Tappakaa hänet! Tappakaa
hänet!"
Ja nyt Tarzan seisoi komerossa Ta-denin vierellä. "Jad-guru-don!"
kertasi jälkimmäinen hymyillen: "Kauhea mies -- Kauhea Tarzan! He
voivat surmata sinut, mutta he eivät milloinkaan unohda sinua."
"He eivät sur-- mitä nyt?" Tarzanin ajatus "heidän" tekemisistään
keskeytyi äkilliseen huudahdukseen, kun kaksi kuolettavaan syleilyyn
sulkeutunutta olentoa tuiskahti luolan ovelta kuistille. Toinen oli
Om-at, toinen hänen omaa lajiansa, mutta karkean peitteen karvat
törröttivät kankeina ulospäin, kun sensijaan Om-atin ihopeite oli
sileä. Nuo kaksi olivat ilmeisesti tasaväkisiä ja yhtä ilmeisesti
kumpainenkin tavoitti murhaa. He kamppailivat melkein ääneti, paitsi
että toinen tai toinen satunnaisella murahduksella tunnusti uuden
ruhjaisun.
Noudattaen luonnollista vaikutetta liittolaisensa auttamiseksi hypähti
Tarzan eteenpäin, yhtyäkseen nujakkaan, mutta hänet pysähdytti Om-atin
mörähtävä epäys. "Takaisin!" käski hän. "Tämä taistelu on minun yksin."
Apinamies ymmärsi ja astui syrjään.
"Se on _gund-bar_", selitti Ta-den, "_päällikkötaistelu_. Tuon miehen
täytyy olla Es-sat, päällikkö. Jos Om-at tappaa hänet ilman apua, niin
Om-atista saattaa tulla päällikkö."
Tarzan hymyili. Se oli hänen oman viidakkonsa laki -- urosapina
Kertshakin heimon laki -- alkuihmisen ikivanha laki, joka tarvitsi vain
sivistyksen hienostuttavia vaikutteita, tuottaakseen esille palkatun
tikarin ja myrkkypikarin. Sitten hänen huomionsa kääntyi eteisen
ulkoreunalle. Joku Es-satin soturi kohotti karvaiset kasvonsa sen yli.
Tarzan hyppäsi miestä vastaan, mutta Ta-den ehätti hänen edelleen.
"Takaisin!" huusi ho-don tulijalle. "Se on gund-bar." Mies tähysti
tutkivasti noita kahta taistelijaa ja käänsi sitten kasvonsa alas
heimolaisiaan kohti. "Takaisin!" huusi hän; "se on gund-bar Es-satin ja
Om-atin kesken." Hän kääntyi jälleen katsomaan Ta-denia ja Tarzania.
"Keitä te olette?" kysyi hän.
"Me olemme Om-atin ystäviä", vastasi Ta-den.
Mies nyökkäsi. "Pidämme teistä huolta jälkeenpäin", sanoi hän ja katosi
kuistin reunalta.
Kamppailua eteiskomerossa jatkui hellittämättömän raivokkaasti, ja
Tarzan ja Ta-den kykenivät vain työläästi pysyttelemään poissa
kiistakumppanusten tieltä, jotka repivät ja takoivat toisiaan käsillä
ja jaloilla ja huitelevilla hännillä. Es-sat oli aseeton -- Pan-at-lin
ansiosta --, mutta Om-atin kupeella heilui tupessa puukko, jota hän ei
yrittänytkään paljastaa. Se ei olisi soveltunut heidän villeihin ja
alkeellisiin kunniakäsitteihinsä, sillä päällikkötaistelu oli
ratkaistava luonnon aseilla.
Toisinaan he kotvaseksi erkanivat, vain rynnätäkseen jälleen toistensa
kimppuun vimmaisesti ja melkein yhtä voimallisesti kuin hullaantuneet
sonnit. Sitten toinen kamppasi nurin toisen, mutta siinä kouristuneessa
syleilyssä ei päässyt kaatumaan yksin -- Es-sat veti Om-atin mukanaan,
horjahtaen komeron kaltaalle. Tarzankin pidätti hengitystään. Siinä he
vaarallisesti rimpuilivat tuokion edestakaisin, ja tulos oli
välttämätön -- murhaavassa puserruksessa nuo kaksi kierähtivät alas
reunalta ja katosivat apinamiehen näkyvistä.