KAUHEA TARZAN
Kirj.
EDGAR RICE BURROUGHS
Englanninkielestä ("Tarzan the Terrible") suomentanut
V. Hämeen-Anttila
Kariston nuorisonkirjoja 61
Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Osakeyhtiö,
1925.
SISÄLLYS:
I. Oudoilla olosijoilla
II. Kolme kuin yksi
III. Taistelu kallionkupeella
IV. Väijytys
V. Ahdistettu neito
VI. Gryfin satimessa
VII. Ihmeellisellä kyydillä
VIII. Valon kaupungissa
IX. Hämmennyttävä vieras
X. Kavallettu
XI. Jumalan haastajat
XII. Urhea muukalainen
XIII. Temppelipapin hahmossa
XIV. Leijonamies lähettinä
XV. Valtataistelu alkaa
XVI. Lu-donin juoni raukeaa
XVII. Janen pako
XVIII. Pappien oveluutta
XIX. Aavistamaton kohtaus
XX. Menetetty rauha
XXI. Tarzan löytää Janen
XXII. Ja-don kerää joukkonsa
XXIII. Pan-satin kaksi kaappausta
XIV. Tuomion hetki
XV. Kotia kohti
ENSIMMÄINEN LUKU
Oudoilla olosijoilla
Hiljaisena kuin varjo, joiden keskellä se liikkui, hiipi suuri peto
keskiyön viidakossa; kellanvihreät silmät tuijottivat pyöreinä, jäntevä
häntä aaltoili takana, pää oli alhaalla ja korvat luimussa, jokainen
lihas värähteli pyynnin jännityksestä. Viidakon kuu täplitti siellä
täällä aukeamia, joita voimakas kissaeläin aina huolellisesti vältti.
Vaikka se liikkui sankan vihannuuden läpi runsaassa risujen ja lehvien
kerrostumassa, ei sen kulku synnyttänyt mitään ääntä, jota tylsät
ihmiskorvat olisivat eroittaneet.
Näköjään vähemmän varovainen oli metsästetty olento, joka liikkui aivan
yhtä hiljaisena kuin leijona sadan askeleen päässä tummanruskean
lihansyöjän edellä, sillä se ei kiertänyt kuutamoisia ahoja, vaan meni
suoraan niiden poikki, ja sen mutkittelevasta ladusta saattoikin
päätellä, että se etsi näitä helpoimpia pääsyteitä. Ja sehän kävelikin
pystyssä kahdella jalalla, päinvastoin kuin verenhimoinen vaanijansa --
se käveli kahdella jalalla ja oli karvaton, paitsi että päätä verhosi
musta suortuvapeite; käsivarret olivat soreat ja voimakkaat, kädet
jäntevät ja hoikat, sormet pitkät ja suippenevat, ja peukalot
ulottuivat melkein etusormien ensimmäiseen niveleeseen. Sääretkin
olivat siromuotoiset, mutta jalat olivat poikkeuksena kaikista
ihmisroduista, paitsi mahdollisesti muutamista niiden alhaisimmista
edustajista, kun nimittäin isotvarpaat ulkonivat suorassa kulmassa
jalkateristä.
Hetkellisesti pysähtyen loistavan afrikkalaisen kuun täyteen hohteeseen
tämä olento käänsi tarkkaavasti korvansa taakseen, ja hänen päänsä
ollessa silloin koholla saattoi selvästi erottaa kasvonpiirteet
kuutamossa. Ne olivat lujat, selväjuovaiset ja säännölliset -- niiden
miehinen kauneus olisi herättänyt huomiota missä hyvänsä suuressa
maailmankaupungissa. Mutta oliko tämä olento mies? Jonkun puissa
oleksijan tarkkaajan olisi ollut vaikea sitä päättää, leijonan riistan
jälleen jatkaessa kulkuaan hopeakirjauksen poikitse, jonka Kuutar oli
levittänyt kolkon viidakon permannolle, sillä reisille kierretyn
mustakarvaisen lannetaljan alta riippui pitkä karvaton, valkoinen
häntä.
Olennolla oli toisessa kädessä tukeva nuija, ja hartiahankkiluksesta
riippui vasemmalla kyljellä lyhyt tuppipuukko, kun taasen uumavyö
kannatteli oikealla kupeella nahkareppua. Näitä hihnoja kiinnitti
ruumiiseen ja samalla nähtävästi kannatti lannetaljaa leveä miehusta,
joka kimalteli kuun valossa ikäänkuin kultarenkailla siroiteltuina, ja
sen kiinnikkeenä oli vatsan keskikohdalla valtava koristesolki, jossa
näytti välkkyvän jalokiviä.
Lähemmäksi ja lähemmäksi aiottua saalistaan ryömi Numa, leijona, ja
että väijytty ei ollut tyyten tietämätön vaarastaan, siitä oli
todistuksena korvien ja terävien mustien silmien yhä tiheämpi
kääntyminen hänen ladullaan hiipailevaa kissaeläintä kohti. Hän ei
suurestikaan lisännyt vauhtiaan, heiluvaa harppailua, missä avoimet
paikat sallivat, mutta hän veti puukon väljemmälle tupessa ja piti
nuijaansa kaiken aikaa valmiina käymään heti toimintaan.
Tunkeutuen vihdoin kapean kaistaleen poikki, jossa viidakon
kasvullisuus rehoitti tavallista tiheämpänä, näki miesolio edessään
melkoisen alan melkein puuttomana. Hetkisen hän epäröitsi, vilkaisi
taakseen ja sitten ylös päällitseen huojuvien isojen puiden varjeleviin
oksiin; mutta jokin suurempi aihe kuin pelko tai varovaisuus näytti
määräävän hänen ratkaisunsa, sillä hän samosi eteenpäin pikku
tasangolle, jättäen puiden suojan. Ruohoisella aukealla näkyi pitempien
ja lyhyempien välimatkojen päässä lehteviä turvapaikkoja, ja hänen
valitsemansa suunta johti toisesta toiseen osoittaen, että hän ei ollut
kokonaan heittänyt varovaisuutta sikseen; mutta hänen lähtiessään
toiselta puulta oli matka seuraavalle jokseenkin pitkä, ja juuri
silloin asteli Numa viidakon kätköistä. Nähdessään saaliin ilmeisesti
avuttomana edessään se nosti häntänsä jäykäksi pystyyni ja hyökkäsi.
Kaksi kuukautta -- kaksi pitkää nälän, janon, ponnistusten, pettymysten
ja kaikkea pahempana kalvavan tuskan kuukautta -- oli kulunut siitä kun
Apinain Tarzan sai kuolleen saksalaisen kapteenin päiväkirjasta tietää,
että hänen vaimonsa oli vielä elossa. Lyhyt tutkimus, jossa häntä
innokkaasti auttoi Brittiläisen Itä-Afrikan retkikunnan vakoiluosasto,
sai selville, että lady Janea oli yritetty piilotella sisämaassa;
ainoastaan saksalainen päämaja saattoi tietää, mitä sillä salaamisella
tarkoitettiin.
Hänet oli lähetetty Kongon vapaavaltion rajan yli, vartionaan
luutnantti Obergatzin johtama osasto saksalaisia alkuasukassotilaita.
Lähtien yksin etsimään häntä olikin Tarzan löytänyt kylän, jossa häntä
oli pidetty vankina; mutta hän kuuli puolisonsa päässeen sieltä pakoon
useita kuukausia aikaisemmin. Saksalainen upseeri oli osastonsa kanssa
kiirehtinyt häntä tavoittelemaan, saaden kylästä oppaita. Siitä
edelleen olivat Tarzanin puhuttelemien päällikköjen, oppaiden ja
soturien kertomukset epämääräisiä ja ristiriitaisia. Jotkut oppaat
väittivät, että heidät oli lähetetty takaisin, mutta toiset ilmoittivat
karanneensa kotikylään sitten kun heidät oli pakotettu samoamaan
salomaille kauas omasta maastansa. Sotilaiden suunnastakin kykeni
Tarzan päättelemää vain arvailuja, liittäessään kokoon eri lähteistä
urkkimiansa todisteiden katkelmia.
Hän oli lähtenyt kylästä tunkeutumaan lounasta kohti ja perin kovissa
koettelemuksissa suoriutunut laajan vedettömän aron taakse, jota
enimmäkseen peittivät tiheät okapensaat. Siten hän oli viimein päätynyt
alueelle, jolla luultavasti ei ollut milloinkaan ennen valkoinen mies
käynyt ja joka tunnettiin ainoastaan rajamaiden heimojen tarinoissa.
Täällä oli pilviin kohoavia vuoria, vesirikkaita ylätasankoja, aavoja
lakeuksia ja valtavia rämeitä, mutta lakeudet, ylätasangot ja vuoret
olivat luoksepääsemättömiä, kunnes hän viikkokausia sitkeästi
yriteltyään sai löydetyksi kohdan, mistä kävi pyrkiminen rämeiden yli
-- kamalan taipaleen, jolla kuhisi myrkyllisiä käärmeitä ja isompia
vaarallisia matelijoita. Useana kertana hän vilaukselta näki etäällä
tai yön hämyssä ikäänkuin jättiläismäisiä mateliashirviöitä, mutta kun
suomailla liikkui suurin joukoin virtahepoja, sarvikuonoja ja norsuja,
ei hän koskaan ollut varma siitä, että ne hahmot eivät olleet näitä
eläimiä.
Suoseudusta selvittyään ja seistessään viimein lujalla kamaralla hän
tajusi, miksi tämä alue oli kenties epälukuisten ikäkausien ajat
uhmannut ulomman maailman sankarillisten rotujen uljuutta ja
kestävyyttä, jotka ainaisten vastoinkäymisten ja uskomattomien
kärsimysten jälkeen olivat tunkeutuneet jotensakin jokaiselle muulle
tienoolle, navalta navalle.
Riistan runsaudesta ja monilukuisuudesta päättäen näytti siltä kuin
olisi jokainen tunnettu laji lintua ja eläintä ja matelijaa
etsinyt täältä tyyssijaa, viimeiseksi turvakseen tunkeilevilta
ihmispaljouksilta, jotka olivat vakaasti levittäytyneet yli maan pinnan
riistämään pyyntialueita alemmilta muodoilta siitä asti kun ensimmäinen
apina loi karvapeitteensä ja lakkasi kävelemästä rystysillään.
Niissäkin lajeissa, joita Tarzan tunsi, ilmeni täällä joko poikkeavan
kehityssuunnan tuloksia tai ammoisista ajoista säilynyttä muodon
muuttumattomuutta.
Esiintyi myös monia risteytymisen muunnoksia, joista kelta- ja
mustajuovainen leijona ei ollut Tarzanille vähimmän mielenkiintoinen.
Se oli kooltaan pienempi kuin Tarzanin ennestään tuntema, mutta silti
hyvinkin pelättävä peto, se kun oli saanut terävien sapelimaisten
torahampaitten lisäksi paholaisen sisun. Tarzanista se todisti, että
Afrikan tiheiköissä oli aikoinaan samoillut tiikereitä, mahdollisesti
toisen maailmankauden sapelihampaisia jättiläisiä, ja näistä ja
leijonista olivat nähtävästi saaneet syntynsä ne kamalat otukset,
joita, hän nyt toisinaan tapasi.
Tämän uuden, vanhan maailman varsinaiset leijonat eivät paljoakaan
eronneet niistä, joita, hän tunsi ennestään; koko ja ruumiin rakenne
olivat jokseenkin samat, mutta ne eivät menettäneet penikkakauden
pantteritäpliä, vaan säilyttivät ne kaiken ikänsä selvinä.
Kaksi ponnistelun kuukautta ei tuottanut vähäisintäkään vihiä siitä,
että etsitty oli tullut tähän kauniiseen ja kuitenkin kaameaan maahan.
Tarzanin tutkimukset ihmissyöjien kylässä ja lähialueiden heimojen
kuulustelu oli kuitenkin saanut hänet vakuutetuksi, että jos lady Jane
oli elossa, täytyi häntä tavoitella tältä suunnalta, koska kaikkien
mahdollisuuksien tarkastelu oli jättänyt jäljelle vain tämän. Hänen oli
mahdoton käsittää, miten pakolainen oli voinut päästä rämeseudun yli,
mutta jokin sisäinen varmuus tuntui hänelle ilmaisevan, että hän oli
selviytynyt tälle puolelle, joskaan hänen kohtalostaan ei voinut mitään
aavistella. Ja tämä tuntematon, matkaamaton korpiseutu oli valtavan
laaja; korkeat, synkät vuoret sulkivat hänen tietänsä, kallioylänteiltä
vaahtoavat tulvajoet ehkäisivät hänen kulkuaan, ja alinomaa oli hänen
kilpailtava älyllään ja lihaksillaan isojen petojen kanssa elantonsa
hankkimisessa.
Tuon tuostakin Tarzan ja Numa väijyivät samaa otusta, ja saaliin
korjasi milloin toinen, milloin toinen. Harvoin joutui apinamies
kuitenkin näkemään nälkää, sillä riistaeläimiä ja -lintuja oli
runsaasti, samoin kuin hedelmiä ja niitä lukemattomia kasvikunnan
tuotteita, joilla viidakkokasvatuksen saanut ihminen kykenee elämään.
Useita päiviä etsittyään hän oli lopulta keksinyt vuoriston läpi
johtavan solan, ja toiselle puolelle tultuaan hän oli huomannut
olevansa jotakuinkin samanlaisessa maassa kuin mistä oli lähtenyt.
Metsästys oli tuottoisaa, ja puiden peittämän tasangon reunaan
avautuvan rotkotien suulla tapasi apinamies lammikon, jonka partaalla
hänen uhrikseen sortui helposti Bara, metsäkauris.
Se tapahtui juuri hämärän tullen. Isojen nelijalkaisten metsästäjien
ääniä kohosi tuolloin tällöin eri suunnilta, ja kun rotkotien puut
eivät suoneet mitään mukavaa asemapaikkaa, heitti apinamies kauriin
ruhon hartioilleen ja lähti alas tasangolle. Sen vastapäisellä puolella
näkyi mahtavia puita -- suuri metsä, joka hänen harjaantuneelle
siimalleen ilmaisi valtavaa aarniosaloa. Tätä kohti oli apinamies
matkalla, kun hän tasangon puolivälissä keksi sellaisen yksinäisen
puun, joka parhaiten soveltui hänelle yösijaksi; hän heilautti itsensä
keveästi sen oksille ja sai pian oivallisen leposuojan.
Hän söi Baran lihaa ja kyllänsä saatuaan vei ruhon jäännöksen puun
toiselle puolelle, tallettaen sen turvallisen korkealle maasta.
Haarukkaansa palaten hän asettui mukavasti nukkumaan ja seuraavassa
hetkessä kajahtelivat leijonain karjaisut ja pienempien kissaeläinten
ulvahdukset kuuroille korville.
Viidakon tavalliset äänet pikemmin tyynnyttivät kuin häiritsivät
apinamiestä; mutta tavallisuudesta poikkeava risahdus, olipa se
kuinkakin aistimaton valveillaolevan sivistysihmisen korvaan, jäi
harvoin tunkeutumatta Tarzanin tajuntaan hänen uinaillessaan
sikeästikin, ja niinpä kuun ollessa korkealla sai äkillinen
jalkojen tepastus ruohikossa puun lähistöllä hänet virkuksi ja
toimintavalmiiksi. Tarzan ei herää niinkuin te ja minä, unen painostus
yhä silmissä ja aivoissa, sillä jos aarniometsien olennot havahtuisivat
siten, eivät he pääsisi valveille usein. Hänen silmiensä rävähtäessä
kirkkaina auki vastaanottivat hänen aivojensa hermokeskukset heti yhtä
selkeinä kaikkien aistien elähdykset.
Melkein hänen alapuolellaan, kiitämässä puuta kohti, oli ensi
silmäyksellä päättäen melkein alaston valkoinen mies; mutta siinäkään
ensimmäisessä havaitsemuksen vilahduksessa ei apinamiehen huomiota
välttänyt taakse ulkoneva pitkä, valkoinen häntä. Pakenijan takana ja
nyt niin likellä, että saaliilla ei ollut pelastuksen mahdollisuutta,
tuli Numa täydessä hyökkäyksessä. Äänettömänä riista, äänettömänä
tappaja, niinkuin kuolleen maailman haamut nuo kaksi vilistivät
hisahtamattoman vinhasti tämän julman kilpajuoksun kolkkoon
loppukohtaukseen.
Samalla kun hänen silmänsä avautuivat kohtaamaan alapuolelleen
ilmestyneen näyn, seurasivat siinä lyhyessä aistimuksen hetkessä
oivallus, järki ja päätös toisiansa niin joutuisasti, että apinamies
oli melkein samanaikaisesti keski-ilmassa, sillä hän oli nähnyt
omaa muotoansa muistuttavan valkoihoisen olennon Tarzanin
perinnäisvihollisen ahdistamana. Niin likellä oli leijona
hätyyttämässä, että Tarzanilla ei ollut aikaa huolellisesti valita
hyökkäysmenetelmäänsä. Niinkuin sukeltaja ponnahduslaudalta hyppää pää
edellä veteen, samoin Apinain Tarzan sukelsi suoraan leijonaan,
oikeassa kädessään paljaana hänen isänsä veitsi, joka niin monta kertaa
ennen oli maistanut kuningaspedon verta.
Harittava kynsi repäisi Tarzanin kylkeen pitkän, syvän haavan, ja
sitten apinamies oli Numan selässä ja terä upposi ja upposi uudestaan
villiin kylkeen. Eikä mies-oliokaan enää ollut paossa tai jouten.
Hänkin oli aarniometsän olentona heti aistinut pelastumisensa ihmeen,
kiepahtanut kantapäillään ja hypännyt esiin nuija koholla Tarzanin
avuksi ja Numan tuhoksi. Kamalan voimakas sivallus pedon litteään
kalloon pökerrytti sen, ja kun sitten Tarzanin puukko tapasi hurjan
sydämen, osoittivat muutamat kouristuksen väreet ja äkillinen
veltostuminen lihansyöjän lähtöä.
Hypähtäen seisaalle apinamies laski jalkansa raadolle, kohotti kasvonsa
Goroa, kuuta, kohti ja kajautti urosapinan villin voitonhuudon.
Kamalan kiljahduksen päästessä apinamiehen huulilta astahti mies-olio
nopeasti taaksepäin ikäänkuin äkillisen kammon vallassa; mutta kun
Tarzan pisti metsästyspuukon takaisin tuppeen ja kääntyi häneen päin,
ei toinen nähnyt hänen siveässä arvokkuudessaan mitään pelon aihetta.
Nuo kaksi seisoivat kotvan tarkastellen toisiaan, ja sitten mies-olio
alkoi puhua. Tarzan käsitti, että hänen edessään seisova olento lausui
järjestelmällisiä ääniä, jotka hänelle tuntemattomalla kielellä
ilmaisivat enemmässä tai vähemmässä määrin samojen järjenlahjojen
muodostamia ajatuksia kuin hänellä itselläänkin oli. Toisin sanoen,
vaikka olennolla oli apinan häntä ja peukalot ja isotvarpaat, oli se
kaikissa muissa suhteissa aivan ilmeisesti ihminen.
Olento huomasi nyt Tarzanin kyljestä vuotavan verta. Hän otti
kupeellaan riippuvasta massista pienen pussin:, lähestyi Tarzania ja
pyysi merkeillä apinamiestä laskeutumaan pitkäkseen, jotta hän voisi
hoitaa haavaa. Levittäen sitten vihleen reunat erilleen hän sirotteli
pussistaan vereslihaan jauhetta. Haavan kipu ei ollut mitään lääkkeen
tuimaan kirvelyyn verraten, mutta ruumiilliseen kärsimykseen tottuneena
apinamies kesti sen järkkymättömästi, ja tuokion kuluttua ei ollut
ainoastaan verenvuoto lakannut, vaan pakotuskin.
Vastaukseksi toisen pehmeäsointuiseen ja varsin miellyttävään ääntelyyn
puhui Tarzan useiden sisämaan heimojen murteilla ja myös isojen apinain
kielellä, mutta kaikki jäi miehelle ilmeisesti käsittämättömäksi.
Nähdessään että he eivät kyenneet toisiaan ymmärtämään, astui miesapina
Tarzanin luo ja painaen vasemmalla kädellä sydäntään laski oikean
kämmenensä apinamiehen sydämelle. Jälkimmäinen piti sitä ystävällisenä
tervehdyksenä, ja sivistymättömien rotujen tapoihin perehtyneenä hän
vastasi samoin, käsittäen että häneltä epäilemättä odotettiin sitä.
Hänen eleensä tuntui tyydyttävän ja ilahduttavan uutta tuttavaansa,
joka heti innostui jälleen haastelemaan ja lopulta keikauttaen päänsä
taaksepäin nuuski ilmaa puunlatvan suunnalta; sitten hän viitaten
kauriin ruhoon kosketti vatsaansa, ja sitä merkkikieltä olisi
tyhmempikin osannut tulkita. Kättänsä heilauttaen Tarzan kehoitti
vierastaan haukkaamaan hänen villin ateriansa jäännöstä, ja hypäten
notkeasti kuin pieni apina puun alaoksille pääsi toinen joutuin käsiksi
lihaan, ainaisena apunaan pitkä, voimakkaasti taipuisa häntänsä.
Miesapina söi ääneti, terävällä veitsellään leikkoen pikku viipaleita
kauriin lavasta. Haarukassaan Tarzan ylempänä tarkkaili kumppaniaan,
pannen merkille inhimillisten piirteiden vallitsevaisuuden, jota
peukalot, isotvarpaat ja häntä omituisina poikkeuksina epäilemättä
tehostivat.
Hän ihmetteli, edustiko tämä olento jotakin outoa rotua vai ainoastaan
satunnaista palautumista esimuotoihin, kuten näytti luultavammalta.
Kumpikin oletus olisi tuntunut hullunkuriselta, jollei hän olisi nähnyt
ilmiön olemassaolon todistusta edessään. Siinä se kuitenkin oli,
hännäkäs mies, jolla oli selvästi kiipijän kädet ja jalat.
Kultahelaiset ja jalokivillä koristetut varusteet olivat ehdottomasti
taitavien mestarien työtä, mutta Tarzanin oli luonnollisesti mahdotonta
päätellä, oliko se tämän yksilön vai muiden hänenkaltaistensa
taituruutta vai aivan eri rodulta saatua.
Aterian päätyttyä vieras pyyhki sormensa ja huulensa läheisestä oksasta
riipaisemiinsa lehtiin ja katsoi ylös Tarzaniin, suu miellyttävässä
hymyssä, joka paljasti rivin lujia valkoisia hampaita; kulmahampaat
eivät olleet pitempiä kuin Tarzanillakaan. Hän virkkoi muutamia sanoja,
jotka Tarzan arvasi kohteliaaksi kiitokseksi, ja etsi senjälkeen
mukavan paikan puusta yösijakseen.
Maata varjosi se pimeys, joka käy aamusarastuksen edellä, kun Tarzan
heräsi suojaavan puunsa rajuun ravisteluun. Avatessaan silmänsä hän
näki kumppaninsakin olevan jalkeilla, ja vilkaistessaan kiireisesti
ympärilleen häiriön aiheen keksimiseksi apinamies hämmästyi silmiänsä
kohtaavasta näystä.
Puun vieressä kuvastui hämyisenä varjona ylettömän suuri hahmo, ja hän
oli havahtunut tämän jättiläisruhon hipoessa oksia. Tarzania sekä
ihmetytti että nolostutti noin valtavan otuksen pääseminen niin likelle
hänen heräämättänsä. Pimennossaan apinamies ensimmältä ajatteli
häiritsijää norsuksi, joskin kookkaammaksi kuin hän oli ennen
milloinkaan nähnyt; mutta tummien ääriviivojen käydessä vähemmän
epäselviksi hän näki silmiensä tasalla kaksikymmentä jalkaa korkealla
maasta hämäränä varjokuvana eriskummaisesti hammasharjaisen selän,
ikäänkuin olennon jokaisesta selkänikamasta olisi kasvanut paksu ja
tukeva sarvi. Vain osa selkää oli apinamiehen näkyvissä, muu ruumis
haipui puun tyven sankkaan pimeyteen, josta nyt kuului lihan ja luiden
voimallista rouhimista jättiläisleuoissa. Herkkiin sieraimiinsa
leijuvista hajuista apinamies samalla oivalsi, että jokin tavaton
matelija oli hänen alapuolellaan löytänyt saaliikseen illalla surmatun
leijonan raadon.
Tarzanin silmien turhaan tunkeutuessa raskaihin varjoihin,
uteliaisuuden jännittäminä, tunsi hän keveän kosketuksen olallaan ja
kääntyessään näki kumppaninsa yrittävän kääntää puoleensa hänen
huomiotaan. Olento painoi etusormen huulilleen äänettömyyden
varoitukseksi ja veti Tarzania käsivarresta, osoittaakseen että heidän
piti heti lähteä tiehensä.
Käsittäen olevansa kummallisessa maassa, jossa ilmeisesti liikkui
hänelle tavoiltaan ja kyvyiltään uppo outoja jättiläisotuksia,
apinamies mukausi siirtymään pois. Äärimmäisen varovasti laskeusi
miesapina alas puusta vastakkaisella puolella valtavasta
yökuljeksijasta ja hiipi hiljaa yön suojassa tasangon poikki, Tarzan
kintereillään.
Kun nouseva aurinko hääti yön varjot, huomasi Tarzan olevansa jälleen
ison metsän laidassa, ja sinne hänen oppaansa sukelsi, ketterästi
kapsahtaen puiden oksille ja siellä käyttäen pitkällisen tottumuksen ja
perinnäisen vaiston tuottamaa joutuisuutta; mutta vaikka hänellä oli
apunaan tarttumahäntä, sormet ja varpaat, ei mies-olio samonnut metsän
läpi helpommin tai varmemmin kuin roteva apinamies.
Tällä matkallaan Tarzan muisti haavan, jonka oli edellisenä iltana
saanut kylkeensä Numan koukkaisevasta kynnestä, ja tutkiessaan sitä hän
ihmeekseen huomasi, että kivuttomaksi käyneen vamman reunat eivät
olleet vähääkään tulehtuneet, mikä epäilemättä oli hänen omituisen
kumppaninsa siroittaman puhdistavan jauheen ansiota.
He olivat taivaltaneet pari kolme kilometriä, kun Tarzanin kumppani
laskeusi maahan ruohoiselle rinteelle ison puun alla, jonka oksat
kaartuivat kirkkaan puron yli. Täällä he joivat, ja Tarzan huomasi,
että vesi ei ollut ainoastaan mainion puhdasta ja raikasta, vaan että
sen jäinen viileys ilmaisi nopeata laskua valtavasta vuoristosta, josta
se sai alkunsa.
Heittäen syrjään lannevaatteensa ja aseensa Tarzan astui pikku
vedensilmään puun juurella ja nousi sieltä tuokion kuluttua suuresti
virkistyneenä ja kiihkeästi haluten aamiaista. Vedestä ilmestyessään
hän huomasi kumppaninsa tarkastelemassa häntä oudostelevasti. Tarttuen
apinamiestä olkapäähän hän käänsi hänet seisomaan selin itseensä päin,
kosketteli Tarzanin selkärangan päätä etusormellaan, kiersi oman
häntänsä olkapään yli ja jälleen pyöräyttäen apinamiestä viittasi ensin
Tarzaniin ja sitten lisäkkeeseensä, kiihtyneesti parpattaen
kummallisella kielellään ja näyttäen olevan kovin ymmällä.
Apinamies käsitti kumppaninsa luultavasti ensikertaa havainneen, että
hän oli hännätön luonnostaan eikä tapaturmaisesti, ja hän siis käänsi
huomion omiin isoihinvarpaisiinsa ja peukaloihinsa, valaistakseen
olennolle yhä paremmin, että he kuuluivat eri lajeihin.
Mies pudisteli päätänsä arvelevasti, ikäänkuin jaksamatta mitenkään
ymmärtää, kuinka Tarzan saattoi niin poiketa hänen rakenteestaan; mutta
olkapäitänsä kohauttaen hän nähtävästi sitten heitti sikseen sen
ongelman harkitsemisen, laski syrjään omat varusteensa ja astui
suvantoon. Peseydyttyään ja päästyään jälleen vähäiseen vaatetukseensa
hän istuutui puun tyvelle, viittasi Tarzania tulemaan vierelleen ja
avasi oikealla kupeellaan riippuvan massinsa, ottaen sieltä kuivatun
lihan viipaleita ja pari kourallista ohutkuorisia pähkinöitä, jotka
olivat Tarzanille tuntemattomia. Nähdessään toisen rusentelevan niitä
hampaissaan ja syövän sydämet, noudatti Tarzan selvää esimerkkiä,
huomaten ytimen mehukkaaksi ja maukkaaksi. Kuivattu lihakaan ei
maistunut hullummalta, vaikka se oli pantu säilöön ilman suolaa, jota
tarviketta Tarzan arvelikin melkoisen vaikeaksi hankkia näillä
seuduilla.
Aterialla Tarzanin kumppani viittaili pähkinöihin, kuivattuun lihaan ja
erinäisiin muihin läheisiin esineihin, kullakin kerralla lausuen minkä
Tarzan helposti oivalsi olevan niiden nimenä olennon äidinkielellä.
Apinamies saattoi vain hymyillä tälle uuden tuttavansa ilmeiselle
halulle toimittaa hänelle ohjausta, joka voisi johtaa ajatustenvaihtoon
heidän välillään. Halliten jo useita kieliä ja lukuisia murteita tunsi
apinamies kykenevänsä kerkeästi oppimaan vielä uuden, vaikka tämä ei
kuulostanutkaan olevan sukua millekään entiselle.
He olivat sellaisessa syönnin ja opiskelun touhussa, ettei kumpikaan
huomannut muljottavien silmien kiiluvan heitä kohti ylhäältä,
eikä Tarzan aavistanut mitään vaaran uhkaa ennen kuin siinä
silmänräpäyksessä kun kookas karvainen elävä poukkosi suoraan hänen
kumppaninsa päälle heidän yläpuolellaan ojentuvilta oksilta.
TOINEN LUKU
Kolme kuin yksi
Samalla Tarzan näki, että olento oli melkein hänen kumppaninsa kuva
kooltaan ja rakenteeltaan, se vain erona, että hänen ruumistaan
kauttaaltaan verhosi tuuhea musta karvapeite, joka miltei kätki
kasvonpiirteet; hihnavarusteet ja aseet olivat samanlaiset kuin
ahdistetunkin. Ennen kuin Tarzan ehti hätään, oli olento antanut
apinamiehen kumppanille ryhmynuijallaan iskun, joka tuuperrutti tämän
tajuttomana pitkäkseen; mutta hän ei saanut tuotetuksi suojattomalle
saaliilleen muuta vammaa, kun apinamies jo oli hänen kimpussaan.
Tarzan tunsi melkein heti joutuneensa miltei yli-inhimillisen
voimakkaan olennon syleilyyn. Rotevan kouran jäntevät sormet
tavoittivat hänen kurkkuaan, toisen kohottaessa nuijan hänen päänsä
yläpuolelle. Mutta jos oli karvainen hyökkääjä väkevä, niin suuretpa
olivat hänen sileäpintaisen vastustajansakin voimat. Heilauttaen
nyrkkinsä yhdellä ainoalla kamalalla survaisulla toisen leukaperiin sai
Tarzan ahdistajansa hetkellisesti hoippumaan, ja sitten hänen sormensa
puristuivat villaiseen kurkkuun, toisen käden tarttuessa nuijaa
heiluttavaan ranteeseen. Yhtä nopeasti hän työnsi oikean jalkansa
karvaisen kuvatuksen taakse ja paiskautuen kaikella painollaan
eteenpäin nykisti olennon lanteensa päällitse raskaasti maahan, samassa
kun heittäytyi hänen rintansa päälle.
Tölmäyksessä putosi nuija hyökkääjän kädestä ja hänen kurkkunsa
tempausi irti Tarzanin otteesta. Heti olivat nuo kaksi sulkeutuneet
kuolettavaan syleilyyn. Vaikka olento puri Tarzania, oivalsi
jälkimmäinen nopeasti, että tämä temppu ei ollut erikoisen peloittavaa
hätyytystä tai puolustusta, koska sen kulmahampaat olivat tuskin
enemmän kehittyneet kuin hänen omansa. Enimmin tuli hänen varoa
joustavaa häntää, joka alati pyrki kiertymään hänen kaulansa ympäri.
Rimpuillen ja äristen nuo kaksi kierivät ruohikossa puun juurella,
ensin toinen päällimmäisenä ja sitten toinen, mutta tällähaavaa
kumpikin enemmän yrittäen varjella kurkkuaan toisen kuristavalta
puserrukselta kuin koettaen ryhtyä hyökkääviin menetelmiin. Mutta
piankin näki apinamies tilaisuutensa, ja heidän kieriskellessään hän
pakotti olennon yhä lähemmäksi vedensilmää, jonka partaalla taistelua
käytiin. Viimein he makasivat ihan veden reunalla, ja nyt oli Tarzanin
tehtävänä vain syöstä heidät molemmat pinnan alle sillä tavoin, että
hän itse jäisi päällimmäiseksi.
Samassa osui Tarzanin näköpiiriin hänen kellistyneen kumppaninsa takana
juovaisen sapelihampaisen sekamuodon kyyristelevä, paholaisnaamainen
hahmo, joka silmäili häntä sisukkaan pahuuden ilmennyksenä.
Melkein samanaikaisesti keksi Tarzanin karvainen vastustaja uhkaavan
kissaeläimen. Hän taukosi heti sotaisuudestaan Tarzania vastaan ja
yritti hätäisesti parpattaen irtautua Tarzanin otteesta, mutta hänen
eleensä ilmaisivat, että heidän rynnistelynsä nyt oli hänen puolestaan
päättynyt. Käsittäen tajuttoman kumppaninsa vaaran ja innokkaana
suojelemaan häntä sapelihampaalta hellitti apinamies vastustajansa, ja
he nousivat seisaalle.
Tarzan veti puukkonsa ja siirtyi hitaasti kumppaninsa ruumista kohti,
odottaen äskeisen vastustajansa käyttävän tilaisuutta pakoon. Hänen
ihmeekseen olento kuitenkin eteni hänen rinnallaan, siepattuaan
nuijansa.
Mahalleen litistäytyneenä jäi iso kissaeläin hievahtamattomaksi, paitsi
että häntä nytkähteli ja huulet värähtelivät irvissä, sen lojuessa noin
viidenkymmenen jalan päässä miesapinan ruumiin takana. Astuessaan
jälkimmäisen yli Tarzan näki silmäluomien värähtelevän ja avautuvan ja
tunsi sydämessään kummallista huojennusta siitä, että olento ei ollut
kuollut, samalla kun tajusi että hänen villissä povessaan oli
aavistamattomasti herännyt kiintymystä tähän outoon uuteen ystävään.
Tarzan lähestyi vakaasti sapelihammasta, eikä villainen otus hänen
oikealla puolellaan jättäytynyt taammaksi. Likemmäksi ja likemmäksi he
tulivat, kunnes sekamuoto teki ryntäyksen noin kahdenkymmenen jalan
päästä. Sen hyökkäys oli suunnattu karvaiseen ihmisenkaltaiseen
apinaan, joka pysähtyi nuija koholla ottamaan vastaan vihollisensa.
Tarzan päinvastoin loikkasi eteenpäin eikä ollut huimasti liikkuvaa
kissaeläintäkään verkallisempi heittäytyessään suin päin hänen
kimppuunsa kuin jalkapalloilija ryntäyksessä amerikkalaisella
kerhokentällä. Hänen oikea käsivartensa kiertyi pedon kaulaan oikean
lavan edessä, vasen vasemman etujalan takana, ja niin raju oli
tölmäyksen voima, että he kaksi kierivät useaan kertaan ympäri maassa,
kissaeläimen yrittäessä kiljuen ja kynsien vapautua kääntymään
ahdistajaansa vastaan ja miehen vimmatusti säilyttäessä otettaan.
Näköjään oli se hyökkäys mieletöntä raivopäisyyttä, jota ei järki eikä
tahto ohjannut. Mutta sellainen oletus ei kuitenkaan olisi vähääkään
pitänyt paikkaansa, sillä apinamiehen jättiläisrakenteen jokainen lihas
totteli sen ovelan mielen määräyksiä, jota pitkällinen kokemus oli
harjaannuttanut jokaiseen tällaisen kohtauksen vaiheeseen. Pitkät,
rotevat raajat näyttivät selviämättömästi sekaantuneen kynsivän
kissaeläimen takajalkoihin ja aina vain ihmeen kautta väistävän sen
harittavia kynsiä, ja kuitenkin ne tässä tuoksinassa olivat juuri
oikealla hetkellä siinä missä niitä tarvittiin toteuttamaan apinamiehen
hyökkäyssuunnitelmaa. Juuri kun peto siis luuli päässeensä voiton
puolelle vastustajastaan, nytkähti se äkkiä ylöspäin apinamiehen
noustessa jaloilleen ja samalla pidellessä viiruista selkää ruumistaan
vasten puserrettuna sekä painaessa sitä taaksepäin, kunnes se kykeni
vain avuttomasti huitomaan ilmaa.
Samassa ryntäsi joukkoon villainen musta ja hautasi veitsensä pedon
sydämeen. Tuokion aikaa Tarzan vielä säilytti otteensa, mutta ruumiin
lopullisesti veltostuessa hän työnsi sen luotansa, ja nuo kaksi, jotka
olivat äsken temmeltäneet kuolettavassa kaksintaistelussa, seisoivat
katsellen toisiaan yhteisen vihollisen ruumiin yli.
Tarzan odotti, valmiina joko rauhaan tai sotaan. Pian kohosi kaksi
karvaista mustaa kättä; vasen laskettiin omalle sydämelle ja oikea
ojentui koskettamaan kämmenellään Tarzanin rintaa. Samalla ystävällisen
tervehdyksen muodolla oli pithecanthropus eli miesapina vahvistanut
liittonsa apinamiehen kanssa, ja Tarzan oli kerkeä vastaanottamaan
tarjotun ystävyyden, hyvillään jokaisesta toverista, minkä kykeni
saamaan puolelleen tässä oudossa ja villissä maailmassa.
Lyhyen tervehdystoimituksen jälkeen vilkaistessaan karvattoman
miesapinan taholle Tarzan huomasi jälkimmäisen tulleen tajuihinsa ja
istuvan tarkkaamaan heitä tiukasti. Hän nousi nyt verkalleen, ja
samalla kääntyi karvainen musta puhuttelemaan häntä ilmeisesti heidän
yhteisellä kielellään. Karvaton vastasi, ja nuo kaksi lähestyivät
toisiansa hiljalleen. Tarzan tähysteli jännittyneesti, mitä heidän
kohtauksestaan koituisi. He pysähtyivät muutaman askeleen päähän
toisistaan ja ensin toinen ja sitten toinen puhui nopeasti, mutta
kiihtymystä ilmaisematta, kumpikin väliin vilkaisten tai nyökäten
Tarzaniin päin, joten oli selvää, että hän jossakin määrin oli
keskustelun aiheena.
Pian he jälleen etenivät kunnes kohtasivat toisensa, ja nyt
uudistettiin se lyhyt sovinnon toimitus, jolla aikaisemmin oli Tarzanin
ja mustan vihollisuudet lopetettu. He tulivat sitten apinamiehen luokse
ja puhuttelivat häntä hartaasti ikäänkuin yrittäen antaa hänelle
jotakin tärkeätä tietoa. Hyödyttömänä he sen homman kuitenkin kotvasen
kuluttua hylkäsivät ja saivat merkkikielellä ilmaistuksi Tarzanille,
että he aikoivat jatkaa matkaa yhdessä ja kehoittivat häntä liittymään
seuralaisekseen.
Kun Tarzan ei ollut ennen liikkunut heidän osoittamallaan suunnalla,
suostui hän hyvin mielellään tarjoukseen; hän oli päättänyt
läpikotaisin tutkia tämän tuntemattoman maan ennen kuin lopullisesti
luopuisi etsimästä lady Janea sieltä. Useita päiviä heidän tiensä vei
pitkin mäkimaita, jotka olivat yhdensuuntaisia yläpuolella kohoavan
korkean vuorijonon kanssa. Tuon valloittamattoman tyyssijan villit
asujamet uhkasivat heitä monastikin, ja toisinaan Tarzan näki
vilahduksia kummallisista jättiläismuodoista yön varjojen seassa.
Kolmantena päivänä he tulivat tilavaan luonnolliseen luolaan, joka
avautui matalan kallion kupeeseen; tämän juurella kohisi tuollainen
vuoristopuro, jotka lukuisina vesittivät alamaan tasankoa ja
muodostivat rämeitä alangoille maan laidalla. Kolmikko asettui
toistaiseksi asumaan tänne, ja kumppanien kielen opettaminen Tarzanille
edistyi nyt joutuisammin kuin marssiessa.
Luola oli ilmeisesti menneinäkin aikoina suojannut ihmisenkaltaisia
olentoja. Näkyi järeätekoisen kivilieden jäännöksiä, ja monien
nuotioiden savut olivat mustanneet seiniä ja lakea. Nokeen oli raapittu
ja toisinaan syvälle sen alle kiveenkin kaiverrettu omituisia
hieroglyfejä ja eläinten ja lintujen ja matelijoiden piirroksia, joista
muutamien viimeksimainittujen omituiset ääriviivat muistuttivat
jurakauden hävinneitä elollisia. Tarzanin kumppanit lukivat suurella
mielenkiinnolla muutamia äskeisimpiä hieroglyfilauselmia ja tekivät
niistä huomautuksiaan, ja sitten hekin piirsivät puukkojensa kärjellä
lisää noiden mustuneiden seinien kenties tuhatvuotisiin
muistiinpanoihin.
Tarzanin uteliaisuus heräsi, mutta hän ei kyennyt ajattelemaan muuta
selitystä kuin että hän mahdollisesti katseli maailman alkeellisinta
hotellipäiväkirjaa. Ainakin se antoi hänelle lisävalaistusta näiden
omituisten olentojen kehityksestä, joiden pariin kohtalo oli hänet
heittänyt. Tässä oli apinahäntäisiä miehiä, toinen heistä niin
karvapeitteinen kuin mikä hyvänsä alempi turkiseläin, ja kuitenkin oli
ilmeistä, että heillä ei ollut ainoastaan puhuttu vaan kirjoitettukin
kieli. Edellisestä hän oli vähitellen pääsemässä selville, ja tämä uusi
aavistamattoman sivistyksen todiste olennoissa, joilla ruumiillisesti
oli niin monta eläimen piirrettä, kannusti Tarzanin uteliaisuutta yhä
enemmän, vahvistaen hänen haluaan perehtyä pikaisesti heidän
puheenlaatuunsa, niin että hän nyt erityisen uutterasti ryhtyi tähän
tehtävään. Hän tiesi jo kumppaniensa nimet kuten useimmin tavattujen
kasvi- ja eläinkunnankin muotojen.
Opettajaksi ryhdyttyään hoiteli Ta-den -- karvaton valkoihoinen --
tointansa niin järkiperäisesti, että hänen aherruksensa selvästi
heijastui oppilaan joutuisassa perehtymisessä Ta-denin äidinkieleen.
Myöskin Om-at, karvainen musta, näkyi tuntevan, että hänen leveille
hartioilleen kuului osa Tarzanin kasvatuksen vastuutaakkaa, ja niinpä
jompikumpi heistä oli melkein alituiseen kouluttamassa apinamiestä
hänen valveillaolonsa ajan. Tuloksena oli mitä täytyi odottaakin --
opetuksen pikainen juurtuminen mieleen, niin että johduttiin suulliseen
ajatusten vaihtoon ennen kuin kukaan heistä huomasikaan.
Tarzan kertoi kumppaneilleen matkansa tarkoituksen, mutta kumpainenkaan
ei kyennyt viihdyttämään hänen kaipuutaan vähäisimmälläkään toivon
johtolangalla. Milloinkaan ei heidän maassaan ollut nähty sellaista
naista kuin hän kuvasi, ja hän oli ensimmäinen hännätön mies, josta he
olivat konsaan kuulleet.
"Minun ollessani poissa A-lurista on Bu, kuu, syönyt seitsemästi",
sanoi Ta-den. "Paljon asioita voi tapahtua seitsemän kertaa
kahdessakolmatta päivässä; mutta tokkopa naisesi olisi voinut saapua
maahamme noiden kamalien rämeiden yli, jotka sinäkin havaitsit melkein
voittamattomaksi esteeksi, ja jos se olisi hänelle onnistunutkin, niin
olisiko hän voinut suoriutua vaaroista, joita jo olet kokenut ja vielä
joudut viljalti tuntemaan? Meidänkään naisemme eivät uskaltaudu,
korpiseudulle loitos kaupungeista."
-- A-lur, Valon kaupunki, -- mietti Tarzan kääntäen sanan omalle
kielelleen. "Ja missä on A-lur?" hän kysyi. "Onko se sinun kaupunkisi,
Ta-den, ja Om-atin?"
"Se on minun", vastasi karvaton, "mutta ei Om-atin. _Waz-doneilla_ ei
ole mitään kaupunkeja -- he elävät metsien puissa ja vuorten onkaloissa
-- eikö niin, _musta mies_?" hän lopetti kääntyen vieressään
kyyhöttävään jättiläiseen.
"Niin", vastasi Om-at, "me waz-donit olemme vapaita -- vain ho-donit
rakentavat kaupunkeja vankiloineen. Enpä olisi valkoinen mies."
Tarzan hymyili. Täälläkin esiintyi valkoisen miehen ja mustan miehen --
ho-donin ja waz-donin -- välillä rotueroavaisuus. Ei auttanut sekään,
että molemmat näyttivät olevan yhdenvertaisia älyasioissa -- toinen oli
valkoinen ja toinen musta, ja oli helppo nähdä, että valkoinen katsoi
kuuluvansa ylemmälle tasolle.
"Missä on A-lur?" kysyi Tarzan uudestaan. "Oletko palaamassa sinne?"
"Se on vuorten takana", vastasi Ta-den. "En palaa sinne -- vielä. En
ennen kuin Ko-tania ei enää ole."
"Ko-tania?" kysyi Tarzan.
"Ko-tan on kuningas", selitti miesapina. "Hän hallitsee tätä maata.
Minä olin hänen sotureitaan. Asuin Ko-tanin palatsissa ja kohtasin
siellä hänen tyttärensä O-lo-an. Me rakastimme toisiamme, Tähtivalo ja
minä; mutta Ko-tan ei hyväksynyt minua. Hän lähetti minut pois
taistelemaan Dak-atin kylän miehiä vastaan, jotka olivat kieltäytyneet
suorittamasta veroaan kuninkaalle, ja hän luuli minun joutuvan siten
tuhon omaksi, sillä Dak-at on kuuluisa urheista sotureistaan. Ja minä
en saanut surmaani. Sen sijaan palasin voitollisena tuoden
verosuorituksen ja itse Dak-atin vankinani; mutta Ko-tan ei ollut
mielissään, kun näki O-lo-an rakastavan minua vielä entistäänkin
enemmän saavutukseni elähdyttämän ylpeyden johdosta.
"-- Isäni oli mahtava Ja-don, Leijonamies, suurimman kaupungin
päällikkö A-lurin ulkopuolella. Ko-tan epäröitsi loukata häntä, joten
hänen täytyi kiitellä minua menestyksestäni, vaikka hän silloin
hymyilikin vain puolittain. Sellainen hymy tuntuu vain kasvojen
lihaksissa eikä silmien valossa -- se merkitsee teeskentelyä ja
petollisuutta. Minua oli ylistettävä ja palkittava. Mikä olisi paremmin
sopinut minulle palkinnoksi kuin että hän olisi minulle antanut
O-lo-an, tyttärensä? Mutta ei, hän säästää O-lo-aa Bu-lotille, Mo-sarin
pojalle; Mo-sar on päällikkö, jonka isoisän isä oli kuningas, niin että
hänkin mielellään pyrkisi kuninkaaksi. Tuollaisella liitolla Ko-tan
hyvittäisi Mo-sarin mieltä ja voittaisi puolelleen niiden ystävyyttä,
jotka Mo-sarin puoluelaisina ajattelevat, että Mo-sarin pitäisi olla
kuninkaana.
"-- Mutta millä palkittaisiin uskollista Ta-deniä? Me pidämme suuressa
kunniassa pappejamme. Temppeleissä päällikötkin ja itse kuningas
kumartavat heitä. Suurempaa kunniaa ei Ko-tan voinut suoda alamaiselle
-- joka halusi papiksi; mutta, sitä en minä halunnut. Pappien täytyy
tulla kuohilaiksi, sillä he eivät saa mennä naimisiin.
"-- O-lo-a itse toi minulle sanan, että hänen isänsä oli antanut
määräykset, jotka panisivat temppelin koneiston liikkeeseen.
Sanansaattaja oli matkalla kutsumaan minua Ko-tanin eteen. Kuninkaan
tarjoamasta pappeudesta kieltäytyminen olisi ollut temppelin ja
jumalten loukkaamista -- se olisi tuottanut kuoleman; mutta minun ei
tarvinnut kieltäytyä mistään, jollen ilmestynyt Ko-tanin eteen. O-lo-a
ja minä päätimme, että minun ei sopinut näyttäytyä. Oli parempi paeta,
povessani toivon lähde, kuin jäädä ja pappeuteni vuoksi luopua toivosta
ainiaaksi.
"-- Palatsialueen suurten puiden siimeksessä minä kenties viimeisen
kerran puristin hänet rintaani vasten ja sitten sanansaattajan
onnetonta kohtaamista karttaakseni kapusin korkean muurin yli,
pujahtaen kaupungin pimentoon. Nimeni ja arvoni toimittivat minulle
pääsyn ulos kaupungin portista. Olen sitten vaeltanut kaukana ho-donien
olosijoilta, mutta voimakkaana vallitsee sielussani kaipuu palata
vaikkapa vain muurien ulkopuolelta katselemaan kaupunkia, joka suojaa
kalleintani, ja käymään jälleen synnyinseuduillani isääni ja äitiäni
tapaamassa."
"Mutta vaara on liian suuri?" kysyi Tarzan.
"Se on suuri, mutta ei liian suuri", vastasi Ta-den. "Minä menen."
"Ja minä mukanasi, jos saan", sanoi apinamies, "sillä minun täytyy
nähdä se Valon kaupunki, se A-lur ja etsiä sieltä kadonnutta
kumppaniani, vaikkakin luulen löytämisellä olevan perin vähän
mahdollisuutta. Entä sinä, Om-at, tuletko sinä meidän kanssamme?"
"Miksikä ei", tuumi karvainen. "Heimoni luolat ovat kallioloukoissa
A-lurin yläpuolella, ja vaikka päällikkömme Es-sat karkoitti minut,
tekisi mieleni palata, sillä siellä on mielitietty, jota ilomielin
vielä kerran näkisin ja joka ilostuisi minut nähdessään. Niin, minä
lähden mukananne. Es-sat pelkäsi, että minusta saattaisi sukeutua
päällikkö, ja kukapa tietää vaikka Es-sat olisi ollut oikeassakin.
Mutta Pan-at-li! Häntä minä tavoitan päällikkyydenkin edellä."
"Me matkaamme siis kolmisin", sanoi Tarzan.
"Ja taistelemme yhdessä", lisäsi Ta-den; "kolme kuin yksi", ja
puhuessaan hän veti puukkonsa ja piti sitä päänsä päällä.
"Kolme kuin yksi", todisti Om-at, paljastaen aseensa ja matkien
Ta-denin asentoa. "Sanottu."
"Kolme kuin yksi!" huusi Apinain Tarzan. "Kuolemaan asti!" ja hänen
teräksensä välähti päivänpaisteessa.
"Lähtekäämme siis", virkkoi Om-at; "puukkoni on kuivillaan ja vikisee
Es-satin verta."
Latu, jota myöten Ta-den ja Om-at johtivat kulkua, ei hevin ansainnut
ladunkaan nimeä, enemmän soveltuen vuorikauriille, apinoille tai
linnuille kuin ihmisille; mutta nuo kolme olivat harjaantuneet teihin,
joita mikään tavallinen ihminen ei yrittäisi. Toisin taipalein,
alemmilla rinteillä, se vei sankkojen metsien halki, missä maaperä oli
sellaisena kaatuneiden puiden ja rehottavien köynnöskasvien ryteikkönä,
että kulku kävi yksinomaan huojuvassa oksistossa korkealla tiheikön
yläpuolella; sitten oli sivuutettava ammottavia kuiluja, joiden
niljakkapintaiset kalliovierut myönsivät vain hetkellistä sijaa
paljaillekaan jaloille, näiden keveästi sipaistessa niitä, kun nuo
kolme vuorikauriin tavoin hyppivät täpärältä pysähdyskohdalta toiselle.
Huimaavan ja kammottavan tien valitsi Om-at huipun yli, opastaessaan
heidät juhlallisen vuorenkärjen hartian ympäri; tämä nousi kohtisuoraan
kaksituhatta jalkaa kohisevan joen yläpuolelle. Ja heidän vihdoin
seistessään jälleen verrattain tasaisella maalla Om-at kääntyi
katsomaan tiukasti heitä molempia ja erittäinkin Apinain Tarzania.
"Te kelpaatte kumpikin", hän sanoi. "Te olette soveliaita kumppaneita
waz-don Om-atille."
"Mitä tarkoitat?" kysyi Tarzan.
"Toin teidät tätä kautta", vastasi musta, "saadakseni varmuuden,
puuttuiko kumpaiseltakaan miehuutta seurata minne Om-at johti. Tänne
Es-satin nuoret soturit tulevat koettelemaan kuntoansa. Ja vaikka me
olemme syntyneet ja kasvaneet kallionkupeilla, ei kuitenkaan katsota
häpeäksi tunnustaa, että Pastar-ul-ved, Vuorten taatto, on tuottanut
meille tappion, sillä yrittäjistä onnistuvat vain harvat -- muiden luut
valkenevat Pastar-ul-vedin jaloissa."
Ta-den nauroi. "En haluaisi pistäytyä tänne päin usein", virkkoi hän.
"Eipä tämä tietenkään houkuttelevaa ole", vastasi Om-at; "mutta se on
lyhentänyt taivaltamme ainakin täyden päivämatkan verran. Sitä pikemmin
saa Tarzan silmätä Jad-ben-Othon laaksoa. Tulkaa!" ja hän kapusi
edelleen ylöspäin pitkin Pastar-ul-vedin hartia-ulkonemaa, kunnes
heidän alapuolellaan levisi salaperäisyyden ja kauneuden näyttämö --
huimaavan korkeiden marmorivalkoisten kallioiden saartama vihreä
laakso, jossa päilyi syviä sinisiä järviä, hopeisen joen mutkitellessa
sen pohjaa pitkin. Keskellä oli kaupunki, valkoinen kuten laakson
marmorikalliot, ja näin kauaskin se ilmaisi omituista, mutta aistikasta
rakennustaidetta. Kaupungin ulkopuolella näkyi pitkin laaksoa erillisiä
rakennusryhmiä -- yksitellen, kaksittain tai kolme ja neljä toisissaan
kiinni -- mutta aina häikäisevän valkoisia ja jotenkin haaveellisesti
sommiteltuja.
Reunakalliota halkoivat paikoitellen syvät kasvullisuuden täyttämät
rotkot, ikäänkuin olisi vihreitä virtoja juossut alas vehmaaseen
keskusjärveen.
"_Jad Pale ui jad ben Otho_", jupisi Tarzan miesapinan kielellä;
"Suuren Jumalan laakso -- onpa se kaunis."
"Täällä, A-lurissa, asuu Ko-tan, kuningas, kaikkien _pa-lul-donien_
valtias", sanoi Ta-den.
"Ja täällä noissa rotkoissa asuu waz-donien kansa", huudahti Om-at,
"joka ei tunnusta Ko-tania kaiken Ihmisen maan valtiaaksi."
Ta-den hymyili kohauttaen olkapäitään. "Älkäämme sinä ja minä käykö
kiistelemään siitä, josta kaikki aikakaudet eivät ole riittäneet
saamaan ho-doneja ja waz-doneja yksimielisiksi", lausui hän Om-atille;
"mutta salli minun kuiskata sinulle muuan salaisuus, Om-at. Ho-donit
elävät yhdessä suuremman tai vähäisemmän rauhan suojaamina yhden
hallitsijan johdossa, niin että he vaaran uhatessa voivat kääntyä
vihollista vastaan monin soturein, sillä Pal-ul-donin jokainen
taisteleva ho-don on paikalla. Mutta miten onkaan teidän waz-donien
laita? Teillä on kymmenkunta kuningasta, jotka eivät sodi ainoastaan
ho-doneja vastaan, vaan keskenäänkin. Kun joku heimonne lähtee
sotapolulle, vaikkapa ho-donien rajalle, niin sen on jätettävä
riittävästi sotureita suojelemaan naisia ja lapsia naapureilta molemmin
puolin. Kun tarvitsemme kuohilaita temppeleihin tai palvelijoita
peltotöihin tai kotiavuksi, me marssimme suurella joukolla jotakin
kaupunkianne valloittamaan. Te ette voi edes paeta, kun kumpaisellakin
puolellanne on vihollisia, ja vaikka te tappelette uljaasti, niin me
saamme paluumatkallamme mitä tulimme tavoittamaan. Niin kauan kuin
waz-donit ovat noin hupsuja, pysyy ho-doneilla herruus ja heidän
kuninkaansa on Pal-ul-donin kuningas."
"Kenties olet oikeassa", myönsi Om-at. "Mutta se johtuu naapuriemme
tyhmyydestä, ne kun kumpikin pitävät heimoansa suurimpana ja
tahtoisivat sille valta-asemaa waz-donien keskuudessa. Ne eivät alistu
tunnustamaan, että minun heimoni soturit ovat uljaimmat ja meidän
naisemme kauneimmat."
Ta-den irvisti. "Nuo toiset esittävät puolestaan samoja väitelmiä,
Om-at", sanoi hän, "ja se, ystäväni, on ho-donien parhain sotilaallinen
tuki."
"Heittäkää jo!" huudahti Tarzan; "sellaiset keskustelut usein johtavat
riitoihin, ja meidän kolmen ei sovi kiistellä. Minä tietysti mielelläni
opiskelen kaikkea maanne valtiollisia ja taloudellisia olosuhteita
koskevaa, ja uskontoonne niinikään haluaisin kovin tutustua, mutta sen
hintana älköön olko katkeruus ainoiden ystävieni kesken, jotka olen
Pal-ul-donissa tavannut. Mahdollisesti kuitenkin palvelette samaa
jumalaa?"
"Siinä me tosiaan eriämme toisistamme", huudahti Om-at hieman karvaasti
ja hänen äänessään tuntui alkavaa kiihtymystä.
"Eriämme!" melkein ärjäisi Ta-den, "ja mitenkäs muutenkaan? Kuka voisi
ryhtyä järjettömään --"
"Seis!" huusi Tarzan. "Nyt olen tosiaan sohaissut ampiaispesää.
Älkäämme enää puhuko valtiollisista tai uskonnollisista asioista."
"Viisaampaa", vahvisti Om-at; "mutta voinhan sinulle huomauttaa, että
yhdellä ja ainoalla jumalalla on pitkä häntä."
"Se on herjausta!" huusi Ta-den, laskien kätensä puukon päähän,
"Jad-ben-Otholla ei ole häntää."