X.

Äänetönnä ja hartaana laskeusin polvilleni ja itkemään rupesin

kiitollisuudesta ... sillä minulle selveni arvaamatta tulevaisuuteni.

Jo aikusin ihmisten seurasta erilleen jouduttuani, annettiin minulle

korvaukseksi luonto, johon aina olin ollut mieltynyt, minulle maapallo

annettiin puutarhakseni, sen tutkiminen toimekseni...

Kiirehdin heti pikaisella yleiskatsauksella ottamaan haltuuni sitä

laajaa tutkimuskenttääni... Seisoin Tibetin ylängöillä ja aurinko, joka

muutamia tuntia sitten oli noussut, täällä jo oli laskemassa; astelin

Aasian poikki, idästä länteen, auringon kulkua seuraten, sen kanssa

kilvan, ja menin Afrikaan. Uteliaana katsoin ympärilleni, kulkien

ristin rastin. Egyptin kautta kulkiessani ja niitä suunnattomia

pyramiideja ja templejä katsellessani, huomasin erämaassa, lähellä

sataporttista Theben kaupunkia, niitä luolia, joissa muinoin

kristinuskoiset erakot asuskelivat. Minulle selvisi heti, että tähän

rupean asumaan, tässä on kotini... Valikoin joukosta vastaiseksi

asunnokseni kaukaisimman luolan, joka sen ohessa oli varsin iso ja

mukava, senkin puolesta sopiva, että shakaalit eivät päässeet siihen,

ja tuon jälkeen tartuin taas matkasauvaani.

Gibraltarin salmelta menin Afrikasta Euroopaan, ja katseltuani

viimemainitun maanosan etelän- ja pohjoispuoleisia maakuntia, kulin

Pohjois-Jäämeren rantoja myöten Amerikaan ja Grönlantiin, juosta

viiletin Pohjois- ja Etelä-Amerikan läpi, vaan koska oli Kap-Hornissa

pureva pakkanen, palasin heti samaa tietä pohjoiseen käsin.

Oleilin Amerikassa kunnes itäisessä Aasiassa ehtisi päivä nousta ja

jatkoin matkaani levättyäni vähän aikaa. Amerikan kautta kulkiessani

astelin sillä vuoriharjalla, jossa on maapallomme korkeimmat huiput.

Hitain askelin ja varovasti astelin toiselta huipulta toiselle, välistä

suitsuvain tulivuorten, välistä lumipeittoisten kukkulain yli, missä

ilma oli niin ohut että oli vaikea hengittää, saavuin Eliaksen-vuorelle

ja hypähdin Beringin salmen poikki Aasiaan... Kulin pitkin itäisen

Aasian rantoja, kaikkia sen lahtia ja niemiä kiertäen; tutkin näet

tarkkaan mille saarelle minun oli mahdollinen päästä mille mahdoton.

Malakan niemen nokasta hypähdin saappaineni Sumatran saarelle, sieltä

Javaan, Javasta Baliin, Balista Lambokiin; koetin, jopa hengen kaupalla

toisinaan, vaikka aina turhaan, niitten pienten saarien ja kallioin

yli, joita tässä meressä on epäluku, päästä Borneon saarelle ja muille

Itä-Intian saariston maille. Istahdin lopulta monen turhan yrityksen

perästä Lambokin ulommaisen niemen nokalle ja rupesin, kasvot vuoroin

etelään vuoroin itään käsin, katkerasti itkemään, pahoilla mielin siitä

että en kyennyt kaatamaan vankilani seinää ja että niin arvaamattani

oli tie pystyyn noussut. En päässyt tutkimaan Austraaliaa, joka

kuitenkin on aivan välttämätön asia, jos maapalloa oppia tuntemaan

tahtoo eläimineen kasvineen kaikkineen, enkä myöskään Etelä-merta

katsomaan eriskummallisine koralliriuttoineen; ja sillä lailla

tietovarastoni jäi kuin jäikin kovin vaillinaiseksi. Ah, Chamisso

rakas, kuinka turhalta näyttää ihmisten vaivannäöt.

Useinkin, maapallon eteläpuoliskossa talven ollessa kovimmillaan,

lähdin Kap Hornista kulkemaan Van Tiemeniin ja Austraaliaan käsin, jota

taivalta ei ollut kuin kaksisataa askelta kukaties, vieläpä paluusta

välinpitämättä ja jospa kohta olisin tuohon kehnoon maanosaan

kuollutkin, ja koitin väkisinkin päästä sinne läntistä tietä

eteläisen-jäämeren yli, mikä oli kuin olikin varsin hurja yritys,

ankaroihin pakkasiin ja meressä ajelehtiviin jääkeleihin nähden. Vaan

turha, vielä tänään en ole Austraaliassa käynyt...

Palata täytyi minun aina vain Lambokiin istumaan tuon saaren

ulommaiselle niemennokalle ja itkusilmin katsomaan etelään ja itään

käsin, pääsemättä tuota etemmä, aivan kuin jos olisin ollut linnassa

enkä olisi karkuun päässyt mitenkään, seinä kun vaan aina oli vastassa.

Kavahdin seisoalleni ja sieltä lähdin vihoviimmeinkin pahoilla mielin;

palasin Aasian sydänmaihin, mennä viilletin tuon maanosan läpi, länteen

käsin, kilpaa näet aamukoiton kanssa, ja saavuin vielä samana yönä

Thebaisiin siihen luolaan, jonka olin asunnokseni omistanut ja missä

eilis-päivänä olin häthätää käynyt.

Kun olin hiukan levännyt ja kun tiesin Euroopassa päivän olevan,

rupesin ensi huolekseni hankkimaan itselleni välttämättömimmät

tarpeeni... Tarvitsin ensinnäkin jotain hillikettä; olin näet kokenut

kuinka epämukava oli ja peräti hankala, jos tahtoi likeltä katsoa

esineitä, joka kerta saappaitten jalasta riisuminen. Tohvelit kun

pistin jalkaani päällimmäisiksi, se tehosi; astelin silloin yhtä

lyhyeillä askeleilla kuin muut kuolevaiset; hankinpa lopulta toisenkin

tohveliparin, varalta näet sen, sillä joskus, kasveja tutkimassa kun

olin, minulle tuli hoppu jalopeuroja, karhuja tahi muita petoja,

vieläpä ihmisiäkin pakoon, jotta täytyi viskata tohvelit pois,

kerkiämättä kopata niitä käsiini mennessäni. Hyvä oli minulla

taskukello, jotta parempaa en kaivannut suinkaan; ei puuttunut enää

kuin sekstantti ja moniaita fysikallisia koneita sekä kirjoja.

Kaikkia noita esineitä hankkiakseni käväsin, jospa kohta vähän

pelonalaisena, Pariisissa ja Lontoossa muutamia kertoja aikana

semmoisena, jolloin olivat nämät kaupungit sumussa, joten siis ei

kukaan saattanut huomata, että olin varjoton mies. Kun olivat

jäännöksetkin siitä hiiden-kullasta menneet menoaan, ei minulla ollut

muu neuvona, kuin tarjoominen Afrikan norsunluuta rahan sijasta, vaan

täytyi minun ymmärrettävistä syistä joukosta valikoida kaikkein

pienimmät norsunluut, jotta jaksaisin ne kantaa. Eikä aikaakaan, niin

olin varustettu kaikella minkä suinkin tarvitsin, joten saatoin

rennosti ryhtyä oppineen miehen ammattiin, silti olematta valtion tahi

jonkun yliopiston palveluksessa.

Kuleskelin maat ja mantereet ristin rastin, pitkin ja poikki, milloin

olin mittaamassa vuoren kukkuloita korkeatko olivat, milloin selkoa

ottamassa lähteitten tahi ilman lämpömäärästä, milloin eläinten tapoja

ja laatua tahi kasvikuntaa tutkimassa. Mennä viiletin päiväntasaajasta

maannavoille, toisesta valtakunnasta toiseen, havaintoja tehden ja

niitä toisiinsa vertaillen. Afrikan kameelikurjen tahi pohjanperien

merilintujen munat sekä hedelmät, olletikkin palmujen ja banaanein

hedelmät, olivat minulla ruokana. En osaa sanoa että olisin ollut

onnellinen, vaan jostain onnen sijaisesta tupakin nauttiminen muka

kävi; ja vaikka tosin rakkaus ei tullut osakseni, ihmisten parissa

koska en ollut, oli minulla toverina kuitenkin uskollinen villakoira,

joka näet oli luolani vahtina kotoa ollessani ja ilosesti juoksi

luokseni kotiintullessani; siis kuitenkin saatoin niinkuin muutkin

ihmiset tavallaan kokea, että en ollut varsin yksinäni maailmassa, oli

toveri jokukaan, joka minua kaipasi. Eipä silti, jouduin vielä kerran

minäkin ihmisten joukkoon.

Pietari Schlemihl'in eriskummalliset elämänvaiheet · 第 14 / 15 题