Äänetönnä ja hartaana laskeusin polvilleni ja itkemään rupesin
kiitollisuudesta ... sillä minulle selveni arvaamatta tulevaisuuteni.
Jo aikusin ihmisten seurasta erilleen jouduttuani, annettiin minulle
korvaukseksi luonto, johon aina olin ollut mieltynyt, minulle maapallo
annettiin puutarhakseni, sen tutkiminen toimekseni...
Kiirehdin heti pikaisella yleiskatsauksella ottamaan haltuuni sitä
laajaa tutkimuskenttääni... Seisoin Tibetin ylängöillä ja aurinko, joka
muutamia tuntia sitten oli noussut, täällä jo oli laskemassa; astelin
Aasian poikki, idästä länteen, auringon kulkua seuraten, sen kanssa
kilvan, ja menin Afrikaan. Uteliaana katsoin ympärilleni, kulkien
ristin rastin. Egyptin kautta kulkiessani ja niitä suunnattomia
pyramiideja ja templejä katsellessani, huomasin erämaassa, lähellä
sataporttista Theben kaupunkia, niitä luolia, joissa muinoin
kristinuskoiset erakot asuskelivat. Minulle selvisi heti, että tähän
rupean asumaan, tässä on kotini... Valikoin joukosta vastaiseksi
asunnokseni kaukaisimman luolan, joka sen ohessa oli varsin iso ja
mukava, senkin puolesta sopiva, että shakaalit eivät päässeet siihen,
ja tuon jälkeen tartuin taas matkasauvaani.
Gibraltarin salmelta menin Afrikasta Euroopaan, ja katseltuani
viimemainitun maanosan etelän- ja pohjoispuoleisia maakuntia, kulin
Pohjois-Jäämeren rantoja myöten Amerikaan ja Grönlantiin, juosta
viiletin Pohjois- ja Etelä-Amerikan läpi, vaan koska oli Kap-Hornissa
pureva pakkanen, palasin heti samaa tietä pohjoiseen käsin.
Oleilin Amerikassa kunnes itäisessä Aasiassa ehtisi päivä nousta ja
jatkoin matkaani levättyäni vähän aikaa. Amerikan kautta kulkiessani
astelin sillä vuoriharjalla, jossa on maapallomme korkeimmat huiput.
Hitain askelin ja varovasti astelin toiselta huipulta toiselle, välistä
suitsuvain tulivuorten, välistä lumipeittoisten kukkulain yli, missä
ilma oli niin ohut että oli vaikea hengittää, saavuin Eliaksen-vuorelle
ja hypähdin Beringin salmen poikki Aasiaan... Kulin pitkin itäisen
Aasian rantoja, kaikkia sen lahtia ja niemiä kiertäen; tutkin näet
tarkkaan mille saarelle minun oli mahdollinen päästä mille mahdoton.
Malakan niemen nokasta hypähdin saappaineni Sumatran saarelle, sieltä
Javaan, Javasta Baliin, Balista Lambokiin; koetin, jopa hengen kaupalla
toisinaan, vaikka aina turhaan, niitten pienten saarien ja kallioin
yli, joita tässä meressä on epäluku, päästä Borneon saarelle ja muille
Itä-Intian saariston maille. Istahdin lopulta monen turhan yrityksen
perästä Lambokin ulommaisen niemen nokalle ja rupesin, kasvot vuoroin
etelään vuoroin itään käsin, katkerasti itkemään, pahoilla mielin siitä
että en kyennyt kaatamaan vankilani seinää ja että niin arvaamattani
oli tie pystyyn noussut. En päässyt tutkimaan Austraaliaa, joka
kuitenkin on aivan välttämätön asia, jos maapalloa oppia tuntemaan
tahtoo eläimineen kasvineen kaikkineen, enkä myöskään Etelä-merta
katsomaan eriskummallisine koralliriuttoineen; ja sillä lailla
tietovarastoni jäi kuin jäikin kovin vaillinaiseksi. Ah, Chamisso
rakas, kuinka turhalta näyttää ihmisten vaivannäöt.
Useinkin, maapallon eteläpuoliskossa talven ollessa kovimmillaan,
lähdin Kap Hornista kulkemaan Van Tiemeniin ja Austraaliaan käsin, jota
taivalta ei ollut kuin kaksisataa askelta kukaties, vieläpä paluusta
välinpitämättä ja jospa kohta olisin tuohon kehnoon maanosaan
kuollutkin, ja koitin väkisinkin päästä sinne läntistä tietä
eteläisen-jäämeren yli, mikä oli kuin olikin varsin hurja yritys,
ankaroihin pakkasiin ja meressä ajelehtiviin jääkeleihin nähden. Vaan
turha, vielä tänään en ole Austraaliassa käynyt...
Palata täytyi minun aina vain Lambokiin istumaan tuon saaren
ulommaiselle niemennokalle ja itkusilmin katsomaan etelään ja itään
käsin, pääsemättä tuota etemmä, aivan kuin jos olisin ollut linnassa
enkä olisi karkuun päässyt mitenkään, seinä kun vaan aina oli vastassa.
Kavahdin seisoalleni ja sieltä lähdin vihoviimmeinkin pahoilla mielin;
palasin Aasian sydänmaihin, mennä viilletin tuon maanosan läpi, länteen
käsin, kilpaa näet aamukoiton kanssa, ja saavuin vielä samana yönä
Thebaisiin siihen luolaan, jonka olin asunnokseni omistanut ja missä
eilis-päivänä olin häthätää käynyt.
Kun olin hiukan levännyt ja kun tiesin Euroopassa päivän olevan,
rupesin ensi huolekseni hankkimaan itselleni välttämättömimmät
tarpeeni... Tarvitsin ensinnäkin jotain hillikettä; olin näet kokenut
kuinka epämukava oli ja peräti hankala, jos tahtoi likeltä katsoa
esineitä, joka kerta saappaitten jalasta riisuminen. Tohvelit kun
pistin jalkaani päällimmäisiksi, se tehosi; astelin silloin yhtä
lyhyeillä askeleilla kuin muut kuolevaiset; hankinpa lopulta toisenkin
tohveliparin, varalta näet sen, sillä joskus, kasveja tutkimassa kun
olin, minulle tuli hoppu jalopeuroja, karhuja tahi muita petoja,
vieläpä ihmisiäkin pakoon, jotta täytyi viskata tohvelit pois,
kerkiämättä kopata niitä käsiini mennessäni. Hyvä oli minulla
taskukello, jotta parempaa en kaivannut suinkaan; ei puuttunut enää
kuin sekstantti ja moniaita fysikallisia koneita sekä kirjoja.
Kaikkia noita esineitä hankkiakseni käväsin, jospa kohta vähän
pelonalaisena, Pariisissa ja Lontoossa muutamia kertoja aikana
semmoisena, jolloin olivat nämät kaupungit sumussa, joten siis ei
kukaan saattanut huomata, että olin varjoton mies. Kun olivat
jäännöksetkin siitä hiiden-kullasta menneet menoaan, ei minulla ollut
muu neuvona, kuin tarjoominen Afrikan norsunluuta rahan sijasta, vaan
täytyi minun ymmärrettävistä syistä joukosta valikoida kaikkein
pienimmät norsunluut, jotta jaksaisin ne kantaa. Eikä aikaakaan, niin
olin varustettu kaikella minkä suinkin tarvitsin, joten saatoin
rennosti ryhtyä oppineen miehen ammattiin, silti olematta valtion tahi
jonkun yliopiston palveluksessa.
Kuleskelin maat ja mantereet ristin rastin, pitkin ja poikki, milloin
olin mittaamassa vuoren kukkuloita korkeatko olivat, milloin selkoa
ottamassa lähteitten tahi ilman lämpömäärästä, milloin eläinten tapoja
ja laatua tahi kasvikuntaa tutkimassa. Mennä viiletin päiväntasaajasta
maannavoille, toisesta valtakunnasta toiseen, havaintoja tehden ja
niitä toisiinsa vertaillen. Afrikan kameelikurjen tahi pohjanperien
merilintujen munat sekä hedelmät, olletikkin palmujen ja banaanein
hedelmät, olivat minulla ruokana. En osaa sanoa että olisin ollut
onnellinen, vaan jostain onnen sijaisesta tupakin nauttiminen muka
kävi; ja vaikka tosin rakkaus ei tullut osakseni, ihmisten parissa
koska en ollut, oli minulla toverina kuitenkin uskollinen villakoira,
joka näet oli luolani vahtina kotoa ollessani ja ilosesti juoksi
luokseni kotiintullessani; siis kuitenkin saatoin niinkuin muutkin
ihmiset tavallaan kokea, että en ollut varsin yksinäni maailmassa, oli
toveri jokukaan, joka minua kaipasi. Eipä silti, jouduin vielä kerran
minäkin ihmisten joukkoon.