Jäämeren rannikolla kulkiessani kerran, muutamanlaista levää ja jäkälää
kokoelemassa näet, joita kasveja vain siellä päin löytyy, hillikkeet
ymmärrettävästi saappaissani, tuli minua vastaan arvaamatta muutaman
kiven takaa iso jääkarhu. Hämmästyksissäni en muuta neuvoa tiennyt kuin
heitin hädässäni pois tohvelit, ne kiivaskulkuisten saappaani
hillikkeet, ja yritin pakoon muutamalle saarelle, eikä sinne ollut
mahdoton pääsö, koskapa oli rannan ja sen välissä muuan kari, jolle
toisella jalallani saatoin astua. Vaan kävikin niin nolosti, että
toisen jalan seisoessa karilla toinen, johon kiireessä oli tarttunut
tohveli pahus, ei ylettynytkään saarelle asti, joten suistuin suin päin
mereen.
Siitä kylmästä kylvystä päästyäni häin tuskin hengissä maihin, aloin
juosta minkä kerkesin Libyan erämaahan, päiväpaisteeseen näet
kuivumaan. Vaan kohtapa siitä räikeästä päivän paisteesta tuli liiankin
lämmin, jonka vuoksi mennä viilletin Pohjan perille takaisin! Hyvin
kiivaasti koitin juosta hölkätä lännestä itään ja idästä länteen.
Milloin oli päivä, milloin yö, milloin kesä, milloin talvi.
Kuinka kauan sillä lailla kiersin maita mantetereita en tiedä. Olin
palavassa kuumeessa ja olin joutua tainnoksiin pelosta ja pahasta
mielestä. Lopulta pahaksi onneksi, varomattomasti juostessani, astuin
jonkun jalalle. Kävi kipeästi arvatenkin, sillä minua tuupattiin
kylkeeni ja kaaduin pitkälleni...
Toinnuttuani taidottomasta tilastani, huomasin, että minut oli pantu
mukavalle vuoteelle, joka oli isossa salissa ja jonka vieressä oli
muitakin vuoteita, mikähän lasaretti lieneekään ollut. Joku istui
sängyn pääpuolessa ja toiset ihmiset kulkivat vuoteelta toiselle salin
läpi. Minua sanottiin "numero kahdeksitoista," ja seinällä oli
luettavana, ihmeekseni, muutamaila marmorisella taululla
kultakirjaimilla kirjoitettuna nimeni: _Pietari Schlemihl_; en
erehtynyt, aivan selvästi oli siinä minun nimeni. Oli sillä taululla
pari riviä muitakin sanoja, mitä lienee ollutkaan, siitä en selvää
saanut, sillä silmäni olivat heikot...
Kuulin jotain puhuttavan, en tiedä mitä, vaan sen kumminkin selvästi
erottaa saatoin, että Pietari Schlemihl oli noitten sanojen joukossa.
Vuoteeni ääreen tuli muuan ystävällinen mies ja muuan kaunis rouva,
jolla oli musta hame yllään. Jotain tuttua heissä oli mielestäni, vaan
en jaksanut muistaa missä olin heitä nähnyt ja keitä he olivat.
Taudistani toinnuin vähitellen ja aloin voimistua entiselleni. Minua
yhä sanottiin "numero kahdeksitoista;" ja numero kaksitoista oli heidän
luullakseen joku juutalainen, pitkäpartainen kun olin näet. Vaan
hoidettiin minua silti varsin hyvin niinkuin muitakin sairaita, Sitä
eivät huomanneet, että olin varjoton mies. Saappaani olivat panneet
tallelle johonkin, ja muunkin tavarani kaikki, mikä minulla oli
matkassani; takaisin ne kaluni luvattiin antaa kaikella kunnialla,
jahka taudista paranen, Sitä lasarettia, jossa minua hoidettiin,
sanottiin _Schlemihliumiksi_; ja ne seinässä luettavat lauseet, joissa
oli joukossa minunkin nimeni, oli kehotus joka päivä rukoilemaan sen
miehen puolesta, jonka nimessä tämä lasaretti oli rakennettu ja
voimassa pidettiin, Se ystävällinen mies, jonka olin nähnyt vuoteeni
ääressä, oli entinen uskollinen palvelijani Bendel ja se mustapukuinen,
kaunis rouva entinen morsiameni Miina.
Schlemihliumin lasaretissa ei kukaan minua tuntenut, Sain lopulta
kuulla, että tämä lasaretti oli Bendelin toimesta rakennettu hänen
kotikaupunkiinsa niillä varoilla, joita oli hän aikanaan minulta
saanut, ollessaan palvelijanani; hän oli sille nimen antanut ja hän oli
vielä sen esimiehenäkin. Miina oli leski nykyään; Raskal oli näet
jonkun rikosjutun kestäessä kuollut eikä häneltä jäänyt perintöä paljo
laisinkaan. Miinan vanhemmat olivat hekin kuolleet; hurskas leski hän
oli ja teki kaikenlaisia laupeudentöitä.
Miina ja Bendel puhuivat keskenään numero kahdestatoista. "Minkätähden
oleilettekaan tässä kaupungissa, jossa ilma on siksikin kylmä ja
epäterveellinen, jalo rouva?" Bendel kysyi "Niinkö on kova teillä
kohtalo, että suorastaan kuolemaa haette?" -- "Ei vainkaan, herra
Bendel, niistä nuoruuteni unelmista herättyäni, on minun hyvä olla, en
kuolemaa hae enkä pelkääkään. En ole pahoilla mielin menneitä aikoja
ajatellessani enkä vastaisiakaan. Kaiketi tekin tunnette hiljaista
onnea, te kun saatte nykyäänkin jollain tavalla isäntä vainajatanne ja
ystäväänne palvella?" -- "Kyllä, Jumalan kiitos, jalo rouva.
Ihmeelliset elämämme vaiheet olleet ovat, olemme maistaneet paljon
makeata ja paljon karvastakin elämän täydestä pikarista. Nyt se on
tyhjä; jotkut arvelevat kukaties, että kaikki on ollut vain kokeilua ja
että kokemuksista viisastuneina nyt vasta elämää alottamaan
kykenemmekin. Toisten mielestä on alku todellakin jo ollut; ensimmäistä
ilveilynäytöstä emme toivo enää palaavaksi, vaikka silti olemme muka
hyvillään että olemme sitä nähneet kumminkin. Muuten tuntuu minusta
siltä kuin tätä nykyä sillä vanhalla ystävällämme olisi parempi olla
kuin siihen aikaan." -- "Niin minunkin luullakseni", se kaunis
leskirouva vastasi ja samassa menivät vuoteeni sivu.
Tuo keskustelu jätti syvät jäljet mieleeni; vaan olin kahdella päällä
ilmoittaisinko kuka olin vai poistuisinko tuntemattomana ja outona. --
Lopulta tein päätökseni, pyysin paperia ja kynää sekä kirjoitin nämät
sanat "Teidänkin, vanhat ystäväni, on tänään parempi olla kuin siihen
aikaan, ja jos kärsinkin, niin on se sovintona siitä mitä olen
rikkonut."
Koska mielessäni olin jo tervehtynyt, pyysin vaatteeni ja tavarani.
Tuotiinkin minulle kohta sen kaapin avain, joka oli vuoteeni vieressä,
ja siellä oli aivan oikein tallessa kaikki kaluni. Puin vaatteeni
päälle, heitin olalleni sen laukun, jossa suureksi ilokseni huomasin
vielä olevan ne Jäämeren rannoilta löytämäni kasvit kaikki, pistin
saappaat jalkaani ja panin tuon kirjoittamani paperin vuoteelleni --
eikä aikaakaan, niin olin jo matkalla Egyptiin Thebaisin luolalle.
Pitkin Syyrian rannikkoa kulkiessani ja samaa tietä palatessani kuin
jolla olin kulkenut viime kerran kotoa lähtiessäni, tuli "Figaro" minua
vastaan. Tuo koira raukkani oli luultavastikkin ikävöinnyt minua, kauan
oltuani poissa matkoillani, ja lopulta juossut jälkeeni minua hakemaan.
Seisahduin nähdessäni sitä uskollista toveriani ja kutsuin sitä
luokseni, Se ilostui kovasti löytäessään isäntänsä ja ties kuinka
monella tavalla se ilmaisi suurta riemuaan. Koppasin sen kainalooni,
sillä se ei olisi jaksanut juosta rinnallani, ja kohtiaikoihin olimme
kotona jälleen.
Asunnossani kaikki oli entisellään ja vähitellen, mikäli terveyteni
palasi ja voimani uudistui, ryhdyin vanhoihin tapoihini ja toimiini.
Kuitenkaan en Pohjan perillä muutamaan vuoteen käydä rohjennut
sietämättömäin pakkasten vuoksi.
Samat toimet ja tavat on minulla vielä tänäänkin, Chamisso rakas.
Saappaani eivät ole kuluneet ensinkään, vaikka minua siinä suhteessa
vähän pelotti Tieckiuksen kuulusa kirja "Pollicilluksen sankaritöistä."
Saappaassani oli todellakin voima entisellään; minusta itsestäni on
voima katoomaisillaan. Kumminkin on minua lohduttamassa se seikka, että
olen käyttänyt voimaani ja lahjojani hyvään tarkoitukseen eikä aivan
turha liene ollutkaan vaivannäköni. Olen oppinut perinpohjaisemmin
kuin kukaan muu ihminen tuntemaan maapalloa, sen muotoa, sen vuoria,
sen lämpöä, sen muuttelevia ilmoja, sen maneetillisia ilmiöitä,
sen eläinkuntaa ja varsinkin sen kasvikuntaa. Olen havaintojani
kertonut ja selvittänyt varsin tarkkaan moniaissa kirjoissani sekä
mielipiteitäni ja johtopäätöksiäni julki lausunut. -- Sisä-Afrikan ja
pohjois-napaseutujen sekä sisä-Aasian ja sen itäisten merenrantojen
maantiedettä olen jotenkin tarkkaan selvittänyt ja suuresti
rikastuttanut. Kasvitieteellisiä, latinan kielisiä teoksia olen
julaissut useampia enkä ole ainoastaan voinut luetella useampia
kasvilajeja kuin kukaan muu tiedemies, olen sen ohessa selvittämään
kyennyt missä niitä kasvaa ja järjestämään niitä luonnollisiin ryhmiin.
Parasta-aikaa kirjoitan eläinkunnasta muuatta kirjaa ja uutterasti
puuhaankin, sillä haluan saada jotain kunnollista toimeen. Toivoakseni
se joutuu kohtsiltään Berliinin yliopiston tarkastettavaksi.
Ja lopulta olen sinua, Chamisso rakas, pyytänyt pitämään huolta siitä
että elämäkertani ei joudu uneuksiin ja että, kun minä en ole elävitten
joukossa enää, siitä elämäkerrastani olisi ihmiskunnalle niin paljo
hyötyä kuin suinkin. Ystäväni hyvä, jos ihmisten parissa viihtyä
haluat, arvosta enemmän varjoasi kuin rahojasi. Kunhan vain tahdot
kuunnella omantuntosi ääntä ja sen neuvoja varteen ottaa, et kenenkään
muun neuvoja kaipaakaan.
Sen pituinen se.