Olin siinä varjotonna ja rahatonna; vaan sydämmestäni oli ikäänkuin
kivi pudonnut, niin oli mieleni keveä ja hilpeä. Jos en olisi
kadottanut lemmittyäni taikka jos tuntoni ei olisi minua soimannut
hänen menettämisestä, niin olisin voinut olla onnellinenkin -- en vain
vielä arvannut mihin toimeen minun oli tästä puoleen ryhtyminen. Hain
taskuistani eikö löytyisi niistä kultarahoja joitakuita; luin niitä ja
naurahdin. -- Olin jättänyt hevoseni ravintolaan, minua hävetti palata
sinne, täytyi ainakin vartoa päivän laskua, se oli näet jotenkin
korkealla vielä. Heittäysin lähimpäin puitten siimekseen ja aloin
nukkua.
Nukkuessani näin ihania unia; tiesi mitä utukuvia leijaili ilmassa.
Miinalla, morsiamellani, oli kukkasia hiuksissaan, hänen käydessä
ohitseni, ja hän hymyili ystävällisesti minulle. Rehellisellä
Bendelilläkin oli kukkasia ja ystävällisesti tervehtien kulki hän ohi.
Monta muutakin tuttua näin, väen vilinässä sinuakin, Chamisso rakas.
Päivän valossa oli selvästi näkyvissä kaikki, vaan varjoa ei ollut
yhtään; ja, ihme, pahalta tuo ei näyttänyt... Kauniita kukkasia siinä
oli näet ja iloisia, laulelevia, toisiaan rakastavia ihmisiä, jotka
kulkivat palmu-metsässä edes takaisin... Eivät nuo keveät olennot
yhdessä kohti pysyneet kauankaan enkä oikein selville päässyt heistä;
oli miten oli, tuo uni oli minusta mieluista ja sitä vain pelkäsin,
että kesken heräisin; vaan heräsin lopulta kumminkin, mutta ummistin
silmäni vielä jotta nuo katoavat näyt jäisivät mieleeni kutakuinkin
kauan...
Loin silmäni auki vihdoinkin, jolloin aurinko oli taivaanrannalla
vielä, vaan itäisellä; olin näet nukkunut aamuun asti. Pidin sitä
viittauksena siihen, että minun ei ollut palajaminen enää ravintolaan.
Eikähän se tavarani, mikä sinne oli jäänyt, isonarvoista ollut enkä sen
menettämistä kovinkaan isona vahinkona pitänyt. Päätin lähteä
jalkapatikassa muuatta maantietä kulkemaan vuoren rinnettä pitkin
metsän läpi, sallimuksen huostaan jättäen matkan määrän. En taakseni
katsonut enkä aikonut Bendeliltä apua pyytää, vaikka hän oli tarpeeksi
rikas kyetäkseen auttamaan ja olisi varmaankin ollut siihen halukaskin.
Tarkastelin hetkisen pukuani ja huomasin, että se ei ollut hyvinkään
komea. Jo Berliinissä oli minulla ollut tuo vanhanpuoleinen takki
ylläni enkä osaa sanoa miten se oli joutunut päälleni tälle matkalle
lähtiessäni. Lakki oli minulla päässä ja vanhat saappaat jalassa.
Tukevan ryhmysauvan tein ennen lähtöäni.
Metsässä muuan vanha talonpoika tuli vastaan, ystävällisesti
tervehtien, eikä aikaakaan, niin jo alettiin niitä näitä jutella
toisillemme. Niinkuin uteliailla matkailijoilla on tapana, aloin
kysellä tietä, asukkaita, vuodentuloa ja muuta semmoista. Järkevästi ja
puheliaasti hän vastasi kysymyksiini. Jouduimme muutaman joen rannalle,
missä tulva oli äskettäin puita kumoon kaatanut kummallakin puolella
jokea. Minua hirvitti se suojaton, puuton paikka, ja laskin hänen
kulkemaan edelläni. Vaan tuo mies pahus rupesi, meidän tultuamme sille
suojattomalle paikalle, missä päivä paistoi kirkkahasti, kertomaan
siitä äskeisestä tulvasta ja minkä suuren häviön se oli aikaansaanut.
Hänen kääntyessä puoleeni huomasi hän mikä minulta puuttui, säikähti
kovasti ja sanoi kesken puhettaan: "Hyvänen aika, eihän teillä ole
varjoa!" -- "Ei ole, pahaksi onneksi ei ole!" vastasin ja huokasin.
"Minulla oli näet tuonnottain kova tauti semmoinen, että lähti hiukset,
katosi kynnet, vieläpä varjokin hävisi tielle tietämättömälle. Nähkää,
olen jo siksikin ikämiehiä, että hiukset kasvavat hitaanpuolisesti ja
harmajathan ne ovatkin, eikä kynnetkään ole liika pitkiä enää, aivan
luonnollista on siis että varjokaan ei tule takaisin kovin kiireesti."
-- "Vai varjoton mies! Jopa jotain!" vanha mies kummaeli, "ei varjoa
yhtään, sepä paha tosiaankin. Sepä oli hirveä tauti teillä, oli
todestakin kova tauti." Vaan ei hän enää siitä tulvasta kertomustaan
jatkamaan ruvennut, ei haluttanut häntä; ensimmäisessä tienhaarassa hän
erosi minusta, puhumatta sanaakaan, hyvästiäkään jättämättä. -- Hyvä
mieleni oli mennyt ja aloin katkerasti itkeä.
Allapäin pahoilla mielin kulin eteenkäsin ja vältin visusti ihmisiä.
Metsissä, ihmisten ilmoista kaukana, oleilin enimmäkseen; päästäkseni
jonkun paikan poikki, missä päivä paistoi, piti minun toisinaan
tuntikausia odotella, kunnes ihmiset olivat sieltä poistuneet, että ei
vain kukaan näkisi minua, varjotonta miestä. Hämärän tullen vasta
uskalsin kyliä lähetä. Olin menossa muutamalle kaivannolle, joka oli
vuoristossa siellä päin ja jossa kalliita metalleja maasta etsittiin;
toivoin näet, että noissa maanalaisissa työpaikoissa työtä saisin,
puhumattakaan siitä että olin siksi köyhä että minun täytyi raskasta
työtä tehdä elatuksekseni, olin niin alakuloisena, että työ oli
tarpeellinen karkoittamaan synkkiä ajatuksiani.
Nopeasti lyheni taival parina sateisena päivänä, vaan saappaani pohjat
kuluivat kovasti; niitä oli näet tehty Schlemihlin Pietaria, _kreiviä_
varten eikä halpasta, köyhää työmiestä varten, joka jalkapatikassa
kulki työnansiota hakemassa. Oli pakko ostaa tahi teettää uudet
jalkineet. Huomisaamuna saavuin erääseen pieneen kaupunkiin, jossa oli
markkinat parasta-aikaa. Muutamassa puodissa rupesin kauppaa hieromaan,
siellä oli näet jalkineita monenlaisia kaupan. Olisin mielelläni
ostanut ihka uudet saappaat, vaan vaikka ne hyvät olivat, oli ne
korkealla hinnalla pilattu. Minulla ei ollut muu neuvona kuin ostaa
vanhat, jo käytetyt, kuitenkin vielä eheät ja lujat saappaat. Muuan
vaaleatukkainen poika pahus ne saappaat antoi minulle hymyssä suin,
maksettuani hinnan, ja toivotti onnea matkalle. Heti panin saappaat
jalkoihini ja aloin mennä kaupungin pohjoisportille päin, jatkaakseni
matkaani.
Oli mielessäni se kaivantotyöpaikka, jonne olin menossa, ja toivoin
tuohon työhön pääseväni kukaties jo huomenna. Niitä asioita
miettiessäni olin kukaties kaksisataa askelta astunut, niin huomasin,
että olin eksynyt pois tieltä. Katsoessani näet ympärilleni, huomasin
että olin joutunut metsään, missä kasvoi mahdottoman isoja petäjiä ja
jossa ei ollut suinkaan kirvesmiestä koskaan käynyt. Vielä moniaita
askeleita astuin eteenpäin, niin huomasin joutuneeni synkkään korpeen,
erämaahan, jossa ei näkynyt kuin jotenkin paljaita, paikoin
sammaltuneita kallioita ja yltympäriinsä jäätä ja lunta, mihin silmä
vain katsoi. Oli kovanlainen pakkanen mielestäni eikä aikaakaan, niin
en enää metsää nähnytkään selkäni takaa. Astuin siitä muutamia
askeleita vielä, niin pakkanen oli käynyt yhä ankarammaksi; paitsi
lunta ja jäätä en erottanut muuta kuin sumua ja punasta aurinkoa
taivaanrannalla. Oli sietämättömän kylmä enkä muuta neuvoa tiennyt kuin
kiirehtiä eteenpäin, jolloin kuulin ikäänkuin kaukaisten koskien
kohinaa ja nyt huomasin olevani ison meren rannalla, jossa jäitä
ajelehti. Epäluku hylkeitä heittäysi jäätelein reunalta vähä väliä
mereen. Kulin rantaa pitkin, niin näin taas kallioita, maata, koivuja,
mäntymetsiä. Moniaita minuutteja kulettuani, ilma muuttui hyvin
lämpimäksi ja seisoin jo keskellä hyvästi viljeltyjä riisipeltoja ja
silkkiäispuita. Istahdin noitten puitten suojaan ja katselin kelloani;
oli vain neljännestunti siitä kuin olin niiltä markkinoilta lähtenyt...
Luulin näkeväni unta ja purasin kieltäni jotta heräisin muka. Jo
heräsinkin... Ummistin silmäni ajatellakseni, miettiäkseni...
Korviini soi nenä-ääniä, arvattavasti Kiinan kieltä puhuttiin, sillä
kun katsahdin ylös, näin kahta kiinalaispukuun puettua miestä ja heillä
oli senlaiset kasvot ja "vinosilmät" kuin kiinalaisilla ikään. He
tervehtivät ja kumartuivat niinkuin siinä heidän maassa on tapana.
Nousin ja astelin kaksi askelta taapäin. Vaan nythän en enää noita
kiinalaisia nähnytkään ja maakunta oli ykskaks ihan toisennäköiseksi
muuttunut: riisipeltoja en enää nähnyt yhtään, ainoastaan puita,
metsää. Katselin niitä kasveja ja niitä puita, joitten keskellä olin,
ja huomasin, että ne olivat niitä samanlaisia, joita kasvaa
kaakkoisessa Aasiassa. Yritin muuatta puuta lähemmäs astua, astelinkin
yhden askeleen ... paikalla oli kaikki muuttunut. Rupesin nyt
astelemaan aivan samalla lailla kuin rekryytit, joille opetetaan
sotatemppuja, ja astelin hiljaa ja vakavasti. Ihmeellisesti muuttui
kaikki ympärilläni joka askeleelta, yhä vain toisia maisemia, toisia
niittyjä, toisia vuoria, toisia metsiä, toisia aroja, toisia
hietikkoja. Ihme ja kumma! Nyt minulle selvisi, että olin seitsemän
peninkulman saappaissa.