Matkatoverikseni rupesi hetken päästä muuan jalkamies, joka, vähän
matkaa hevoseni rinnalla käveltyään, pyysi saadakseen heittää lakkinsa
taakseni hevosen selkään, meillä kun oli sama tie kulettava. Pitemmittä
puheitta suostuin. Hän kiitti siitä vähäsestä avusta, palkinnoksi alkoi
kiittää hevostani hyväksi muka, vieläpä ylistämään niitä onnellisiksi,
jotka ovat rikkaita; lopulta rupesi ikäänkuin itsekseen pakisemaan;
muita kuulijoita ei ollut hänellä kuin minä yksin.
Hän selvittää alkoi ajatuksiaan tämän maailman olosta ja menosta, eikä
aikaakaan, niin jo otti metafysiikan käsiksi, jolta tieteenhaaralta
vaaditaan selvitystä kaikkiin arvoituksiin. Sitä kysymystä, johon oli
vastattava, hän esitti hyvin selvästi ja ryhtyi sitten siihen
vastaamaankin.
Tiedät, ystäväni, minun myöntäneen, filosofein kirjoja koulussa
luettuani, että minulla ei ole ensinkään niitä lahjoja, joita pitää
olla filosoofeilla enkä ole heidän virkaan sotkeutunut; olen jättänyt
monta asiaa omaan rauhaansa ja ajatellut, että ei niitä kaikkia
maailman asioita kuitenkaan pysty ymmärtämään ja selville saamaan;
olen, neuvosi mukaan, luottanut vain siihen terveeseen järkeen, joka on
kaikille ihmisille yhteinen, ja koittanut kulkea omia teitäni,
filosoofeista viisi. Vaan tämä puhelias mies, joka käveli hevoseni
rinnalla, näytti minusta olevan varsin viisas ajattelija, hän osasi
panna sanansa taitavasti vallan, rakensi, niin sanoakseni, kauniin ja
säännöllisen aaterakennuksen, jolla oli vankka kivijalka ja joka nousi
siitä korkeakattoisena ilmaan ja jalona kerrassaan. Vaan kuitenkin
kaikitenkin puuttui siitä sisällistä ryhtiä eli juuri sitä, mitä olin
kaivannut eikä ollut minusta tuon matkatoverini aaterakennus kuin
semmoinen taiteellisesti koottu taideteos, joka ainoastaan ulkonaisella
sievyydellään ja säännöllisyydellään miellyttää katselijaa; vaan
mielelläni kuuntelin sitä kaunopuheliasta miestä, koska huomioni
kääntyi mureistani ja kärsimyksistäni pois häneen.
Sitä tietä kulkiessamme alkoi päivä sarastaa; hämmästyin, nähdessäni
itäisellä taivaanrannalla kirkkaita värejä, jotka ennustivat, että
aurinko on kohtsiltään nousemassa, sillä ei ollut likitienoilla niin
minkäännäköistä suojaa, ei kiveä, ei puuta eikä pensastakaan. Aamusilla
varhain varjot ovat pitkät ja komeat, kuten tietty. Ja olin
matkatoverin seurassa, minä varjoton mies! Heitin silmäyksen siihen
matkatoveriini ja hämmästyin yhä pahemmasti. -- Hänhän olikin se
harmajatakkinen mies.
Hän naurahti, nähdessään hämmästystäni, ja alkoi rupatella, ennenkuin
ehdin vielä sanoa yhtään sanaa: "Älkäämme vielä kuitenkaan erotko
toisistamme vähään aikaan, koskapa meillä on keskenäisiä etuja
toistemme seurasta -- ja niinhän on tapa maailmassa, että ollaan
ystäviä niin kauan kun on edut vielä yhteisiä -- onhan tilaisuutta
eroonkin joskus. Tämä tie, joka kulkee pitkin vuoren rinnettä, on
kumminkin mukavin teidänkin kulkea; laaksoon teillä ei ole asiaa ja
luonnollisesti te ette palaa ylös mäkeäkään enää. Tätä tietä minäkin
kulen. -- Huomaan, että käytte kalpeaksi ennenkuin aurinko on ehtinyt
tulla näkyviinkään. Tahdonpa lainaksi antaa teille teidän varjonne
siksi aikaa kuin tässä kahden vaellamme, entäpä siedätte minut
läheisyydessänne. Teillä ei ole tosin enää Bendel vieressänne. Vaan
minä tahdon halusta teitä palvella. Ette tosin rakasta minua, se on
kylläkin ikävä. Vaan voittehan silti käyttää minua hyväksenne.
Paholainen ei ole varsin niin musta miksi häntä maalataan. Eilen te
suututitte minua, tosi se, vaan tänään en enää huoli sitä muistaa, ja
onhan teiltä aika kulunut hupaisemmasti tähänkin asti, sen myönnätte
kai. -- Ottakaahan koetteeksi varjonne käytäntöön taas."
Aurinko oli noussut, tiellä alkoi tulla ihmisiä vastaan; suostuin
tarjoukseen, vaikka vastenmielisesti. Hän laski hymysuin varjoni maahan
eikä aikaakaan, niin se oli jo hevoseni varjon vieressä ja juosta
hölkytteli yhtä hilpeästi kuin sekin. Mieleni kävi hyvin oudoksi.
Maalaisia tuli vastaan, jotka kunnioittavaisesti nostivat lakkinsa ja
tervehtivät arvokasta herrasmiestä muka. Ahnain silmin ja sykkivin
sydämmin katselin hevosen selästä sitä varjoa, joka ennen oli ollut
minun, vaan jonka nyt olin oudolta mieheltä, vieläpä viholliseltani
lainaksi saanut.
Harmaja mies huoletonna käveli vieressä, jopa hyrähteli muuatta
lauluakin. Hän jalkasin, minä ratsun selässä -- kiusaus oli liian
suuri; äkkiä nykäsin suitsia ja kannustin hepoani, ajaen täyttä laukkaa
toiselle tielle; vaan varjoni ei seurannutkaan mukaani, se putosi näet
tienhaarassa hevosen selästä ja jäi odottamaan oikeata omistajaansa.
Minun täytyi häpeissäni palata; se harmaja mies huoletonna käveli
tiellä, hyrähtäen laulua loppuun ja sitten vasta alkoi pilkallisesti
nauraa, nostaen varjon paikalleen takaisin ja neuvoen kuinka muka varjo
vasta sitten pysyy siinä kuin minä tulen sen oikeaksi omistajaksi.
"Minä pidän teitä varjosta kiinni," sanoi hän, "ettekä minusta
erillenne pääse. Rikas mies, jommoinen te olette, tarvitsee varjoa, se
on selvä sanomattakin. Olette vain moitittava siitä, että tuota ette
ole ennen oivaltaneet."
Kulin eteenpäin sillä samalla tiellä; minulla oli kaikki tämän maailman
mukavuudet, vieläpä sen kaikki loistotkin ja komeudet. Vapaasti ja
keveästi saatoin kulkea, koskapa minulla oli varjo, jospa kohta
lainattu; ja kaikkialla arvosteltiin minua niinkuin rikkaita
arvostetaan. Vaan sydämessäni oli kuolema asumassa. Kummallinen
toverini, joka oli siihen määrään nöyrä olevinaan, että sanoi olevansa
maailman rikkaimman miehen kelvoton palvelija, oli todellakin
erinomaisen palvelevainen, mahdottoman taitava ja näppärä, niinkuin
tosiaankin pitää olla rikkaan miehen palvelija, mutta hän ei
milloinkaan jättänyt minua yksikseni, aina vain oli vieressäni, hokien
myötään, että minun pitäisi lopulta kumminkin suostua siihen kauppaan,
jota hän oli esittänyt, jospa ei muunkaan tähden, niin kuitenkin
päästäkseni hänestä erilleni. -- Vihasin häntä, vaan hän oli minulle
vaivaksi sen ohessa. Toisinaan suorastaan pelkäsin häntä. Olin joutunut
hänestä riippuvaiseksi kerrassaan. Vietyään minut takaisin maailman
prameuteen, jota olin pakoon mennyt, piti hän minut hallussaan. Minun
täytyi kuulla hänen koreita puheitaan ja tunsin, että hän oli oikeassa.
Onhan tosi, että rikkaalla pitää olla varjo ja että, jos halusin
äveriäitten säätyyn kuulua, ei minulla kaiketikkaan muuta neuvoa ollut
kuin suostuminen hänen tarjoukseen. Vaan toiselta puolen oli minulle
selvä, että en tahtonut mistään hinnasta, en, vaikkapa varjoni takaisin
saisin, myydä sieluani tuolle kamalalle miehelle. En tiennyt kuinka
lopulta kävisi. Istuimme kerran muutaman luolan suussa, jota
muukalaiset kävivät katsomassa ja joka oli vuorien välissä jossain. Se
oli hyvin syvä, vettä pohjassa, niin syvä, että näytti siltä kun ei
tapaisi pohjaa siihen heitetty kivi; ja maan alta kuului kuin kosken
kohina kaukaa. Harmaja mies minulle selitti, kauniisti puhuen,
runollisella kielellä kuvaellen, mitä paljon minä, jos minulla vain
olisi varjo, voisin matkaansaada tässä maailmassa muka. Käsivarret
polveni varassa kätkin kasvot käsiini ja kuuntelin sen kamalan
viettelijän puhetta ja olin kahdella päällä ketä enemmän tottelisin:
kiusaajaako vai omantuntoni varottavaa ääntä. Tuo kaksimielisyys kävi
lopulta sietämättömäksi ja ratkaiseva taistelu alkoi.
"Näyttää siltä, hyvä herra, kuin olisitte unohtaneet, että olen tosin
sallinut teidän muutamilla ehdoilla jäämään seuraani, vaan että en ole
missään suhteessa vapauttani luovuttanut teille." -- "Jos käskette,
menen heti pois." Kuului siltä kuin uhkaukseni olisi ollut hänelle
varsin mieluinen muka. En puhunut mitään. Hän ryhtyi heti käärimään
kokoon varjoani. Kalpenin, vaan en kieltänytkään. Oltiin varsin kauan
ääneti. Hän ensinnä ryhtyi puheeseen: "Etkö siedä minua, hyvä herrani,
vihaatko minua, tiedän sen; vaan minkä vuoksi, sanokaahan! Siitäkö
syystä, että minua julkisella maantiellä ahdistitte ja minulta sitä
linnunpesää ryöstitte? Vai siitäkö syystä, että te, sen jälkeen kuin
haltuunne uskoin, rehellisyyteenne luottaen, varjonne, te varkaan
tavoin koititte ryöstää sen minulta? Puolestani en vihaa teitä! On
varsin luonnollista, että kaikin keinoin, kavaluudella, väkivallalla
y.m. pidätte puolianne; ja se, että teillä on ankarat periaatteet ja
ajattelette niinkuin rehellisten ihmisten tulee ajatella, näyttää
minusta sangen viattomalta harrastukselta, jota en ollenkaan vastusta
enkä pahana pidä. -- Asia on se, että minulla ei ole varsin niin
ankaroita periaatteita; minä vain toimin niinkuin te ajattelette. Vai
olenko minä teidän kurkkuunne tarttunut teiltä ryöstääkseni teidän
kalliin sielunne, olenko, häh? Olenko minä yllyttänyt palvelijani
teidän kimppuun ryöstämään teiltä sitä kukkaroa, minkä teille annoin,
häh?" En kyennyt siihen vastaamaan; hän puolestaan jatkoi puhettaan
näinikään: "Hyvä, hyvä, ette siedä minua; tuotakin ymmärrän vallan
hyvästi enkä sitä paheksi. Meidän täytyy erota, se on selvä, ja minusta
tekin alatte olla sangen ikävä. Jotta pääsisitte minun seurastani, joka
teitä hävettää, ottakaa varteen neuvoani: ostakaa minulta se varjonne,
niin on välimme selvä." -- Osotin kukkaroani ja sanoin: "Tästä
hinnasta". -- "Eikä!" vastasi hän. -- Huokailin ja lausuin: "Olen samaa
mieltä kuin te. Erotkaamme toisistamme, älkääkä te enää asettuko
tielleni tässä mailmassa, joka on tietääkseni tarpeeksi avara meille
kummallekin." Hän naurahti ja vastasi: "Olkoon menneeksi, hyvä herra,
vaan sitä ennen tahdon ilmoittaa teille millä keinoin voitte, jos
haluatte nähdä nöyrintä palvelijaanne, palauttaa hänet: teidän ei
tarvitse kuin kukkaroanne pudistaa jotta rahat helisevät, niin kuulen
kohta ja palajan luoksenne. Itsekukin tässä matoisessa maailmassa
ajattelee omaa hyötyään; huomaatte, että minä katson teidänkin
hyötyänne, sillä annan teille uuden lahjan. -- Katsokaahan tätä
kukkaroanne! -- Vaikka olisi koi syönyt varjonne mitättömäksi, tämä
kukkaro kuitenkin olisi yhdistämässä meitä toisiimme. Kun teillä on
kultarahani, niin teillä on minäkin, kohta tulen jahka minua huudatte,
tiedättehän, että olen halukas palvelemaan ystäviäni ja että varsinkin
rikkaat ovat suosiossani; olettehan itse sitä kokeneet. -- Vaan
ainoastaan varjoanne en anna teille takaisin kuin yhdellä ehdolla."
Vanhat tuttavani joutuivat arvaamatta mieleeni. Kysäsin häneltä:
"Kirjoittiko herra John nimensä tuon paperin alle?" -- Hän naurahti. --
"Ei ollut tarpeellistakaan pyytää niin hyvää ystävää kirjoittamaan
nimeään." -- "Missä hän on nykyään? Jumalan tähden, minä tahdon tietää
sen." Hän hitaasti pisti kätensä takin taskuun ja vetäsi siitä esille
Tuomas Johnin, jolla kasvot olivat kalpeat ja huulet siniset kuin
kuolleella ikään; häin tuskin sai hän sanotuksi tärkeät sanat:
"Oikealla Jumalan tuomiolla on minua tuomittu. Oikealla Jumalan
tuomiolla on minua kadotettu." Minua kauhistutti ja sukkelaan luolan
kuiluun heittäen kukkaron rahoineen kaikkineen lausuin harmajalle
miehelle viimmeiset hyvästit: "Vannotan sinua Jumalan nimessä, sinä
hirviö! mene tiehesi äläkä milloinkaan enää tule nähtäväkseni!" Hän
nousi synkän näköisenä ja hävisi niitten kallioin väliin, joitten
keskellä oltiin.