Vapaasti saat minua arvostella, Chamisso rakas, enkä aio sinua lahjoa.
Ankarasti olen jo aikoja sitten tuominnut itseäni, sillä hivuttava
tuska on sydämessäni asunut. Myötään on mielessäni ollut tuo vakanen
elämäni hetki enkä ole voinut sitä muistella kuin nolona, nöyrtyneenä
ja maahan asti sortuneena. -- Ystäväni rakas, joka kevytmielisesti
hiukankaan poikkeaa oikealta tieltä, hän tahtomattaan joutua toiselle
polulle, joka viepi alespäin ja yhä alemmas; hän näkee taivaan tähtiä,
vaan ne eivät opasta häntä, ei ole hänellä valikoimisen varaa, hänen on
pakko mennä jyrkännettä ales tiesi kuinka syvälle. Sen ajattelemattoman
harha-askeleeni jälkeen, jonka seurauksena oli, että kirous tuli
osakseni, olin rikollisella rakkaudellani sotkeutunut toisen ihmisen
kohtaloon; mikäpä minulla muu neuvoksi kuin missä olin turmiota
aikaansaanut siinä koittaa, kun pikanen pelastus oli tarpeellinen heti
kiirehtiä hätään arvelematta. Sillä viimmeinen hetki oli käsissä. --
Älä luule minua niin halpaseksi, Chamisso rakas, että olisin pitänyt
vaadittua hintaa liian kalliina tai että olisin jotain, mikä omaani
oli, säästäväisemmin pidellyt kuin kultarahojani. -- Ei vainkaan,
Chamisso, vaan minä sanomattomasti vihasin tuota eriskummallista,
juonikasta keinottelijaa. En halunnut olla hänen kanssa missään
tekemisissä, vaikka olinkin kukaties syyttä sortamassa häntä. Toimen
sijaan tuli tapaus; ja kävi siis minun niinkuin toisinaan käy
kansojenkin; asianhaarojen pakosta he joutuvat milloin mihinkin
tilaansa. Myöhemmin olen sopinut itseni kanssa. Olen ensinnäkin oppinut
pakonalaisuutta arvostamaan, ja mikä on enemmän pakonalainen kuin tehty
teko, tapahtunut tapaus! Toisekseen olen tätä pakonalaisuutta oppinut
kunnioittamaan jonakin viisaana sallimuksena, mikä on vaikuttamassa
siinä suuressa myllyssä, jossa olemme osallisina kuin mitkähän
pyöritetyt ja pyörivät rattaat; minkä pitää olla, sen täytyy tapahtua,
ja tietenkin sallimuksen sallimana, jota lopulta opin kunnioittamaan
minunkin kohtalossani ja sen kohtalossa, joka oli minun kohtalooni
sotkeutunut.
En ole selvillä mikä siihen oli syynä, joko se, että olin kauheassa
mielen jännityksessä ja levottomuudessa, vai väsymys, minä kun olin
ollut niin kauan unetta ja ruuatta, vai kukaties se mielenkuohu, minkä
minussa aikaansai tuon harmajan juonittelijan läheisyys; oli miten oli,
juuri sillä hetkellä kuin minun piti kirjoittaa nimeni siihen kamalaan
paperiin menin tainnoksiin ja jäin kuin kuolleeksi siihen pitkäksi
aikaa.
Ensimmäiset äänet, jotka kohtasivat kuulevia korviani, toinnuttuani,
oli jalanpolkemiset ja kiroukset. Kun aloin katsoa ympärilleni,
huomasin, että oli pimeä ja tuo inhottava toverini haukkui minua minkä
jaksoi. "Aivanhan sinä käyttäydyt kuin mikähän akka! -- Ole mies ja tee
minkä olet päättänyt tehdä taikka, jos on mielesi muuttunut, niin itke
sitten ja päivittele!" -- Nousin hitaasti seisoalleni ja katsoin
ympärilleni puhumatta mitään. Oli myöhänen ilta, soittoa kuului
valaistuista ikkunoista ja ihmisiä käveli parittain puutarhan poluilla.
Muuan pari kävi istumaan sille penkille, jossa olin istunut ennenkuin
tainnoksiin menin. He puhelivat keskenään siitä avioliitosta, johon
olivat ruvenneet talon tytär ja rikas herra Raskal. -- Se oli siis
tapahtunut.
Heitin kädelläni sen näkymättömäksi tekevän kaapun päältäni; vaan
samassa harmaja mies katosi näkyvistäni. Aloin hiipiä pensaitten ja
puitten synkimmässä siimeksessä puutarhan portille. Vaan minun
kiusaajani, vaikka näkymättömänä, kulki jälissäni, yhäti minua sättien.
"Tämäkö siis palkka siitä, että koko päivän olen vaalinut sinua, sinä
heikkohermoinen herrasmies! Vai minusta aijot tehdä narrin! Hyvä, herra
äkimys, menehän vain minua pakoon, vaan erottamattomia ystäviä me
ollaan kuin ennenkin. Sinulla on minun rahani ja minulla sinun varjosi,
emme siis pääse rauhaan kumpikaan. -- Onko milloinkaan kuultu, että
varjo olisi herralleen uskoton? Sinun varjosi ajaa minut sinun luo,
kunnes lopulta otat sen haltuusi ja niin minä pääsen siitä erilleni.
Minkä olet laiminlyönyt halusta sen täytyy sinun toimittaa
kyllästymisestä ja ikävästä, vaikka liian myöhään; ei kukaan pääse
kohtaloaan pakoon." Sillä lailla hän hoki, turhaan pakenin, hän oli
myötään kintereilläni, pilkallisesti puhuen varjosta ja kultarahoista.
En saanut häneltä rauhaa.
Olin lähtenyt kulkemaan muuatta autiota katua, joka vei talooni. En
ollut entistä kotiani tuntea enää; akkunaruutuja oli säretty eikä
näkynyt valkeaa missään. Ovet olivat lukossa eikä näkynyt yhtään
palvelijaa. Hän nauroi selkäni takaa ja sanoi ivallisesti: "Niinpä
niin; ei siellä ole ketään. Kuitenkin Bendel lienee kotosalla; hän oli
kotiin tullessaan niin väsyksissään, että tuskinpa kykeneekään muuhun
toimeen kuin pirtin vartioimiseen." Taas naurahti hän. "On hänellä
juteltavia! -- Hyvästi jää, näkemiin asti!"
Ovikellon nuoraan tartuin ja lopulta näkyikin tulta; Bendel oven takaa
kysyi kuka oli soittanut. Kun se kunnon mies kuuli että se olin minä,
hän kovin ilostui; ovi lensi selälleen ja heittäysimme toistemme
syliin. Hän oli hyvin muuttunut, oli heikommaksi käynyt ja
kivuloiseksi; minun hiukseni olivat menneet harmajiksi.
Niitten autioitten huoneitten läpi hän vei minut muutamaan
syrjäisempään, pieneen huoneeseen, jota ryöstäjät olivat jättäneet
rauhaan, toi minulle ruokaa ja juomaa, istuimme vieretysten ja hän
alkoi itkeä. Hän kertoi minulle, että hän sitä harmajatakkista miestä,
jota hän oli tavannut silloin kuin hän minun varjoani näytteli minulle,
oli kauan ajanut takaa ja hosunut, kunnes oli eksynyt minusta
jäljettömiin ja uupumuksesta jäänyt pitkälleen makaamaan. Kun hän ei
löytänyt minua enää, oli hän mennyt kotiin, jossa kansa, Raskalin
yllytyksestä, oli kohta sen jälkeen särkenyt kaikki akkunat ja
hävittänyt huonekalut y.m. Sillä lailla oli kansa kiittämättömyydellään
kostanut hyväntekijälleen. Palvelijani olivat menneet tiehensä mikä
minnekin, poliisi oli kieltänyt minun enää kaupunkiin palaamasta ja
käskenyt palvelijani 24 tunnin perästä korjata tavarani pois. Siihen,
minkä olin jo kuullut Raskalin rikkaudesta ja avioliittoon menosta,
tiesi hän lisätä niitä näitä. Tuolla roistolla, joka oli syypää
kaikkeen siihen ilkityöhön, mikä oli tehty poissa ollessani, oli
varmaankin ollut alusta pitäen tietoa minun varjottomuudesta.
Luultavasti oli hän, kullanhimon yllyttämänä, pyrkinyt palvelukseeni ja
heti teettänyt raha-arkkuuni avaimen, joten hän oli rikkauden koonnut,
jota hänen ei tarvinnut enää työllään ja toimellaan kartuttaa.
Kaiken tuon Bendel kertoi minulle kovasti itkiessään; ja sitten itki
hän ilosta kun oli minua jälleen tavannut sekä siitä että oltuaan
tietämättömissä minun olopaikasta hän nyt tapasi minun tyyneenä ja
maltillisena.
Semmoiseksi oli näet epätoivoni muodostunut. Näin surkeuteni
jättiläisenä, muuttumattomana edessäni, olin sen tähden jo kaikki
kyyneleeni hukannut eikä enää valitus päässyt rinnastani.
Kylmäkiskoisena ja välinpitämättömänä vaelsin tässä matoisessa
maailmassa.
"Bendel," sanoin hänelle, "tiedät kohtaloni. Kova rangaistus on tullut
osakseni tekemäni rikoksen vuoksi. Sinä, viaton mies, lakkaa jo
olemasta toverini. Lähden jo tänä yönä pois matkoilleni, satuloitse
ratsuni, lähden yksin, sinä jäät tänne, niin olen päättänyt.
Arvattavasti täällä on moniaita kulta-arkkuja; ne pidä omanasi. Aijon
yksin lähteä maailmaan vaeltamaan; vaan jos jokunen iloinen päivä ja
onnellisempi aika kuin tämä nykyinen tulee osakseni, silloin muistan
sinua, uskollista palvelijaani, jonka rinnalla olen monet kyyneleet
itkenyt ja sydämmeni suruja ilmoittanut."
Hän kuuli käskyjäni allapäin, pahoilla mielin; hänen rukouksilleen,
pyynnöilleen, neuvoilleen heittäysin kovakorvaiseksi; itkussa silmin
toi hän hevoseni.
Vielä kerran puristin sen kunnon palvelijan kättä, heittäysin hevosen
selkään ja pimeän yön suojassa jätin hyvästit sille paikalle, johon
onneni oli hautautunut, siitä huoletonna mihin hevoseni oli viepä
minut; sillä minulla ei ollut tässä maailmassa enää mitään määrää,
mitään toivoa.