Kun olin jäänyt yksikseni siihen autioon korpeen, aloin taas kovasti
itkeä ja sanomattoman raskasta sydäntäni keventää. Vaan en nähnyt
surkeudelleni mitään rajoja, ei loppua, ei määrää, ja hirveästi
janoissani imeskelin sydämmeni haavoja, joihin hän oli uutta myrkkyä
kaatanut. Kun mielessäni Miinaa ajattelin ja hänen mielevä, ihana
kuvansa, semmoisenaan kuin olin nähnyt häntä, itkussasilmin ja
kalpeana, ilmaantui eteeni, silloin astui röyhkeänä ja irvisuuna
Raskalin haamu minun ja Miinan väliin, käsilläni peitin silmiäni ja
pakenin yhä kauemmas korpeen; vaan ei jättänyt minua tuo hirveä näky
silti, yhä ajoi minua takaa, kunnes hengästytyksissäni kaaduin
pitkälleni maahan, jota kostutin kyyneleilläni.
Ja kaikki tämä surkeus muutaman varjon takia! Ja olisin sen varjon
saanut takaisinkin, kunhan olisin nimeni kirjoittanut muutamaan
paperiin. Aloin ajatella tuota harmajan miehen tarjousta ja kieltoani
siihen suostumasta. Kolkoksi kävi mieleni ja jouduin lopulta pää
pyörälle etten tiennyt miten olla miten eleä.
Tuli ilta. Nälkääni söin metsän hedelmiä ja janooni join vettä
muutamasta purosta. Olin yötä muutaman puun juurella. Aamulla heräsin
raskaasta unesta, siitä että kuulin kuinka kuorsaelin niinkuin kuoleva
ihminen. Bendel lienee eksynyt minun jäliltäni, ja olin siitä
hyvilläni. Minua ei haluttanut palata ihmisten pariin, joita pakoon
olin lähtenyt niinkuin mikähän villi eläin. Sillä lailla tirkkeni
kolmisen päivää.
Neljännen päivän aamuna olin muutamalla hietikolla, jossa päivä
räikeästi paistoi, ja istuin siinä kivellä, sillä aurinko oli minusta
nyt mieluinen, sitä kun en ollut nähnyt isoon aikaan. Sydäntäni
ravitsin toimettomuudellani. Arvaamatta pelästyin jostain äänestä,
katsoin taakseni, paetakseni, vaan en nähnyt ketään. Vaan päivän
paahtamalla hietikolla näin arvaamatta ihmisen varjon kulkevan
ohitseni, ja se olikin minun varjoni näköinen, siltä minusta tuntui,
siitäkin syystä, että se kulki noin yksinäisenä, herrastaan erillään.
Sydän vavahti rinnassani ja ajattelin: Varjoni, etsitkö herraasi? Minä
tahdon olla herrasi. Ja juoksin sen perässä, kiinniottaakseni sitä;
ajattelin näet, että jos onnistuisi minun päästä niin lähelle, että
jalkani koskisi siihen, niin se kaiketikkin tarttuisi jalkaani ja
tottuisi ajan oloon minuun.
Varjo alkoi heti paeta allani ja minun täytyi sitä kevytjalkaista
pakolaista ruveta takaa-ajamaan juoksujalassa, johon kiivaaseen
juoksuun sain voimaa ainoastaan siitä toivosta, että ehkä pelastuisin
surkeasta tilastani. Varjo pakeni muutaman kaukaisen metsän rannalle
päin, jonka siimekseen se kai toivoi pääsevänsä piiloutumaan. Huomasin
sen, pelästyin, koska oli mahdollista että se pakoon ennättäisi, ja
palava halu innostutti minua ja pani jalat alleni; eikä aikaakaan, niin
tulin varjoa jo hiukan lähemmäs, jotta huomasin, että vielä sen
saavutan. Äkkiä se pysähtyi ja kääntyi minuun päin. Niinkuin jalopeura
hyökkää saaliinsa niskaan, niin minäkin aika harppauksella hypähdin
varjon viereen ottaakseni sitä haltuuni ... vaan arvaamatta tapasin
kovan vastarinnan aivan kuin olisi ihminen tullut juosten minuun pahki.
Kävi niin kipeästi kylkiluihini etten muista milloin olisi niin
kipeästi koskenut.
Säikähdyksestäni oli se seurauksena, että käsivarsillani, tietämättäni
ja tahtomattani, tulin syleilleeksi sitä, mikä näkymättömänä seisoi
edessäni. Syöksyin samassa pitkälleni maahan; ja allani, selällään,
makasi ihminen, johon olin lujasti takertunut ja joka vasta nyt tuli
näkyviin, oltuaan sitä ennen näkymättömänä kerrassaan.
Nyt selvisikin koko tapaus ja näytti minusta varsin luonnolliselta.
Tuolla miehellä oli arvattavastikkin ollut kädessään se ihmeellinen
linnunpesä, joka on sen laatuinen, näet sen, että se, jonka kädessä se
on, jää näkymättömäksi, vaan hänen varjonsa kyllä näkyy; kädessään oli
hän pitänyt tuota linnunpesää, juostessaan minua pakoon, vaan kun
saavutin hänet, luiskahti se hänen kädestään. Katsoin ympärilleni, ja,
aivan oikein, huomasinkin sen linnunpesän näkymättömän varjon, juoksin
sen varjon luo ja sainkin pesän käsiini. Samassa tulin minä, varjoton
mies, itse näkymättömäksi.
Tuo mies kavahti seisoalleen ja katsoi ympärilleen olinko missä minä,
hänen voittajansa, vaan sitä ei hän nähnyt missään, vaikka päivä
paistoi kirkkahasti, ei minua eikä minun varjoakaan. Mies parka ei
ollut näet tullut luonnollisesti ajatelleksikaan eikä hädissään
hoksannut, että minä, juostessani häntä takaa, olin varjoton. Päästyään
selville siitä, että minä olin kadonnut, hän epätoivoissaan repi
hiukset päästään. Vaan minulle kävi nyt mahdolliseksi jälleen esiintyä
ihmisten keskuudessa, kun minulla oli se ihmeellinen, näkymättömäksi
tekevä linnunpesä kädessäni, ja kovasti halasinkin päästä ihmisten
pariin. Mutta ei kyllä puuttunut tekosyitä millä saatoin tuntoani
rauhoittaa, tuolta mieheltä ryöstettyäni hänen aarteensa, ja niitä
levottomia ajatuksia pakoon päästäkseni kiiruhdin pois,
katsomattanikaan enää jälkeeni oliko se mies parka minne joutunut;
kuulin vain hänen huutoaan ja päivittelemisiään. Silla lailla tuo
tapaus tapahtui, minun muistaakseni.
Mieli paloi sinne forstmestarin puutarhaan saadakseni omin korvin
kuulla ja omin silmin nähdä, että harmaja mies oli puhunut totta; vaan
en ollut selvillä siitä missä olin, jonka tähden menin muutamalle
mäelle, josta saattoi nähdä ympäristöä. Ja näinkin mäen kukkulalta sen
pienen kaupungin ja forstmestarin puutarhan jalkojeni alla. --
Sydämmeni alkoi tykkiä ja kyyneleitä alkoi taas, vaikka toisesta syystä
kuin äskettäin, juosta silmistäni: saan nähdä häntä jälleen. -- Ikävä
joudutti askeleitani sille polulle, joka vei nopeimmin perille.
Sivuutin muutamia kaupungista palaavia talonpoikia, heidän näkemättä.
He puhuivat minusta, Raskalista ja fortmestarista; en halunnut kuulla
heidän puhetta, kiirehdin sivu.
Puutarhan portista sisään mennessäni, mieli kuohussa niinkuin hartaasti
odottelevan ikään, oli kuin jos olisi joku naurahtanut; minua hirvitti,
katsoin sukkelaan ympärilleni; en huomannut ketään. Astuttuani muutamia
askeleita vielä, kuului minusta kuin olisi joku ihminen kävellyt
vieressäni; vaan en nähnyt; otaksuin, että oli korvani pettänyt. Oli
varhainen aamu, ei kukaan ollut kreivi Pietarin lehtimajassa, puutarha
tyhjä oli vielä; kuleskelin niissä tutuissa paikoissa, menin
asuinhuoneitten lähelle. Sama ääni, jota olin äsken kuullut, kuulin
vieläkin, tällä kertaa selvemmästi. Pelonalaisena istuin muutamalle
penkille, joka oli päivänpaisteisella paikalla oven vieressä. Kuului
kuin joku näkymätön haltia olisi pilkallisesti naurahtaen istahtanut
viereeni. Avain pistettiin lukon suuhun, ovi aukeni, forstmestari tuli
ulos, paperi kädessä. Tuntui minusta kuin olisi pilvi kääriytynyt pääni
ympärille, katsoin ympärilleni ja ... hirveätä ... se harmajatakkinen
mies istui rinnallani, pirullinen hymy huulillaan katsellen minua. --
Hän oli heittänyt sen ihmeellisen kaapun, joka teki kantajansa
näkymättömäksi, hartioilleni, hänen jalkojensa juuressa oli,
riitelemättä keskenään, hänen ja minun varjo, huolettomasti piti hän
kädessään sitä paperia, jonka alle hän oli tuonnottain pyytänyt minua
kirjoittamaan nimeni, ja, sillä aikaa, kuin forstmestari käveli
kahakäteen lehtimajassa, hän, tuo harmaja mies, kuiskasi korvaani:
"Tehän kuitenkin kaikitenkin noudatitte kutsuani, tässä me nyt istutaan
kahden saman kaapun alla. -- Hyvä on, hyvä on! Kaiketikkin te annatte
takaisin minulle sen linnunpesänkin, ettehän sitä enään tarvitsekaan,
ja tehän olette liian rehellinen mies pitääksenne kauemmin hallussanne
toisen omaa ... vaan eipä silti, etten olisi teille mielelläni sitä
lainaksi antanut, kiittää ei kannata." -- Hän otti sen kädestäni enkä
vastustanutkaan ollenkaan, hän pisti sen taskuunsa ja naurahti taas,
vieläpä niin kovaa, että forstmestarikin katsoi mistähän tuo ääni oli
syntyisin. -- Istuin kuin kivettyneenä siinä.
"Teidän täytyy toki myöntää," sanoi hän, "että tämmöinen kaapu on paljo
mukavampi. Se ei peitä ainoastaan miestä, vaan lisäksi hänen
varjonsakin ja mitä hyvänsä hän kulettaakaan mukanaan. Katsokaahan,
tässä olette kumpikin, te ja varjonne." Hän naurahti taas.
"Huomaattehan, herra Schlemihl, mitä alussa ei tahdo mielisuosiolla
siihen on pakko lopussa kuitenkin. Ajattelin, että kyllä te vielä
ostatte sen kalun minulta, otatte huostaanne morsiamenne (sillä vielä
on siihen tilaisuutta) ja nostatamme Raskalin hirteen, sen lurjuksen,
se on helppo asia, koska meillä on nuoraa tarpeeksi. -- Kuulkaahan,
annan teille kaupanpäälliseksi tämän kaapun."
Miinan äiti tuli huoneesta ulos ja keskustelu alkoi. -- "Mitä askaroipi
Miina?" -- "Hän itkee." -- "Typerä lapsi on hän. Eihän asia ole
muutettavissa kuitenkaan." -- "Tosin ei, vaan on liian aikaista antaa
hänet toiselle!" -- "Olet, mieheni rakas, kovin julma, sehän on oma
lapsesi." -- "Ei, äiti kulta, nyt olet väärässä. Jos tyttäremme, vielä
ennenkuin hän on itkenyt silmiään kuiviksi, huomaa olevansa rikkaan ja
mahtavan miehen vaimo, on hän tointuva surustaan kuin unesta ikään, ja
Jumalaa sekä meitä kiittävä, usko minun sanaani!" -- "Jumala suokoon!"
-- "Tyttärellämme on tosin jo varsin suuret maatilat; vaan luuletko,
että, sen jälkeen kun tuo keinottelija Pietar Schlemihl sai aikaan ne
surkeat rötökset, kohtiaikoihin on ilmaantuva yhtä sopiva mies hänelle
kuin Raskal? Tiedätkö kuinka rikas herra Raskal on? Hänellä on
maatiloja tässä maassa, jotka ovat ainakin kuuden miljoonan markan
arvoisia, eikä hän ole ollenkaan velkaantunut. Kauppakirjat ovat olleet
minun nähtävinä. Hän se oli, joka minun edeltä oli paraimmat maatilat
ostanut; ja sitä paitsi on hänellä salkussaan Tuomas Johnin
arvopapereita, noin neljän miljoonan arvosta." -- "Hän on mahtanut
kovasti varastaa". -- "Mitä joutavia! Hän on säästänyt minkä toinen on
tuhlannut." -- "Mieskö, joka on rikkaan herran pikenttinä ollut?" --
"Oletpa typerä! Oli miten oli, hänellä on kuitenkin moitteeton varjo."
-- "On vainkin, mutta..."
Se harmajatakkinen mies naurahti ja katsoi minuun. Ovi aukeni ja Miina
tuli ulos. Kyyneleitä juoksi hänen silmistä niille kauniille, kalpeille
poskille; hän istui muutamalle tuolille puitten siimekseen ja isänsä
istui toiselle tuolille hänen viereen. Isä hellästi tarttui hänen
käteen, puhutteli häntä, vaan tyttörukka alkoi vaan yhä enemmän itkeä.
"Olet hyvä, rakas lapseni, olehan järkeväkin, ethän tahdo vanhan isäsi
mieltä pahoittaa, minähän vaan hyvääsi harrastan. Ei ole kummakaan,
että olet suruissasi, vaan olet ihmeellisellä tavalla onnettomuudesta
pelastunut. Ennenkuin sitä häpeällistä petosta huomasimme, rakastit
häntä kovasti; tiedänhän sen, vaan en siitä sinua soimaa silti. Näet
nyt itse kuinka kaikki on muuttunut. Onhan jokaisella pienellä
koirallakin varjonsa, ja sinunko pitäisi miehelle semmoiselle ruveta,
joka... Ei toki, ethän enää ajattelekaan häntä. -- Kuulehan, Miina, nyt
sinua kosii mies, joka ei päivänpaistetta pelkää, arvostettu,
kunnioitettu mies, joka tosin ei ruhtinas ole, vaan jolla on kymmenen
miljoonaa markkaa omaisuutta, siis kymmenen kertaa enemmän kuin
sinulla, mies, joka tahtoo tehdä rakasta lastani onnelliseksi. Olethan
minulle kuuliainen, ethän pane vastaan, annahan vain isäsi pitää
sinusta huolta ja pyyhkiä pois kyyneleesi! Lupaahan, että suostut
Raskaliin, lupaat kai?"
Hän vastasi väsyneen raukealla äänellä: "Ei minulla ole omaa tahtoa
eikä omaa toivoa tämän maan päällä enää. Tapahtukoon isäni tahto."
Paikalla tuli Raskalkin sinne, röyhkeänä, vakavana. Miina meni
taidottomaksi. Nyt se inhoittava harmaja mies katsoi vihasesti minuun
ja kuiskasi korvaani: "Ja te tuota siedätte! Onko teillä ihmisen verta
suonissanne vai mitä niissä juoksee?" Hän iski samassa pienen haavan
käteeni, jotta siitä juoksi vähin verta ja sanoi: "Todellakin oikeata
verta! -- No, kirjoittakaa nimenne siis!" Minulla oli kädessäni paperi
ja kynä.