Oli vielä varhainen aamu, kun heräsin siitä että viereisestä huoneesta
kuului kiivasta puhetta. Kuulin Bendelin kieltäyvän laskemasta sisään;
Raskal huusi vihasesti että hän välittää viisi mokomasta kiellosta ja
vaati vaatimalla että hän laskettaisiin minun huoneeseen. Hyvänsuopea
Bendel huomautti häntä siivosti että seuraus semmoisesta röyhkeydestä,
jos se tulisi minun tietooni, olisi etusasta palveluksesta erottaminen.
Raskal uhkasi lyödä häntä jos hän yhä niskottelisi.
Kesken pukemista avasin oven ja huusin Raskalille: "Mitä asiaa sinulla,
lurjus?" -- Hän peräysi pari askelta ja vastasi kylmäkiskoisesti:
"Pyydän nöyrimmästi Teitä, herra kreivi, kerrankaan näyttämään
varjonne ... aurinko paistaa kartanolla parasta aikaa varsin
kirkkaasti." --
Tuntui kuin ukkonen olisi iskenyt minuun. En isoon aikaan saanut sanaa
suustani. -- "Mitenkä sinä, renki, kohtelet minua?"... Tyyneesti hän
keskeytti puhettani: "Renki saattaa olla rehellinen mies silti, vaikka
hän ei tahdokaan palvella varjotonta isäntää; irti sanon itseni Teidän
palveluksestanne". Minun täytyi koittaa toista keinoa. "Raskal rakas,
kuinka on mieleesi juolahtanut noin hullunkurinen ajatus, mitenkä voit
ajatella, että...?" Vaan hän tyyneesti yhä sanoi: "On ihmisiä, jotka
väittävät, että olette varjoton ... siis, pitkittä mutkitta, näyttäkää
varjonne tahi laskekaa minut palveluksestanne."
Bendel, kalpeana ja vavisten, vaan malttavampi kuin minä, antoi minulle
muutaman viittauksen että tarjoaisin hänelle rahaa, jolla käy
lahjoominen ketä hyvänsä, vaan sekin oli turhaa työtä; hän heitti rahat
lattiaan jalkojeni juurelle: "Varjottomalta en vastaanota mitään". Hän
kääntyi minulle selin ja poistui, hattu päässä, jotain laulua
hyrähdellen, huoneesta hitain askelin, Seisoin siinä Bendelin kanssa
kuin kivettynyt, nolona katsoen hänen jälkeensä.
Raskaasti huokaellen ja kuolema sydämmessäni valmistausin vihdoinkin
lupaukseni toteuttamaan ja kuin rikollinen ikään tuomarini eteen
esiintymään forstmestarin puutarhaan. Menin siihen puitten varjostamaan
lehtimajaan, jota sanottiin kreivi Pietarin majaksi ja jossa minua
olivat odottamassa tälläkin kerralla. Iloisena ja huoletonna tervehti
minua tytön äiti. Vaan Miina istui siinä kalpeana ja kauniina kuin ensi
lumi, joka syksyllä kukkia peittää, kohta taas vedeksi sulaakseen.
Forstmestari, joku kirjoitettu paperi kädessään, käveli kiivaasti
kahakäteen ja näytti siltä kuin olisi hän tahtonut salata
mielenkuohuaan, jonka hänen tavallisissa oloissa jäykät ja
liikkumattomat kasvonsa, vuoroin punaisina vuoroin kalpeina,
ilmaisivat. Hän tuli luokseni minun tullessani sisään ja pyysi
saadakseen puhutella minua kahden kesken. Se polku, jonne hän kutsui
minut perässään kulkemaan, vei muutamaan laitaan ja puuttomaan
puutarhan osaan. -- Äänetönnä istahdin muutamalle penkille ja hetken
aikaa oltiin vaiti.
Forstmestari kiivaasti yhä käveli kahakäteen, kunnes lopulta äkkiä
seisahtui eteeni ja katsottuaan siihen paperiin, joka oli hänellä
kädessä, tuikeasti minulta kysyi: "Herra kreivi, te ehkä tunnette
muuatta miestä, nimeltä Pietari Schlemihl, häh?" En puhunut mitään...
"Muuatta miestä, jolla on erinomaiset lahjat ja ominaisuudet -- häh?"
Hän odotti vastausta. -- "Entä jos itse olisin se mies?" sanoin
vihdoinkin. -- "Se", lisäsi hän, kiivaasti tiuskien, "joka on varjonsa
hukannut!!" -- "Tuota olen aavistanut, tuota olen aavistanut," huusi
Miina, "niin, olenhan jo aikoja sitten sen tiennytkin!" ja hän
heittäysi äitinsä syliin, joka hämmästyksissään ja tytärtään halaillen
nuhteli häntä siitä, että hän onnettomuudekseen oli salannut tuota
asiaa. Vaan Miina oli, kuin Arethusa, muuttunut kyynellähteeksi, joka
joutui kutreilleen minun ääntäni kuullessaan.
"Ja te kelvoton," huusi forstmestari vihoissaan, "olette tavattoman
röyhkeästi pettäneet minua ja tytärtäni; ja te olette muka
rakastavinanne häntä, jonka olette tällä tavalla pettäneet! Katsokaahan
kuinka hän tuossa itkee ja käsiään vääntelee. Hirveätä, hirveätä!"
Olin siihen määrään pökerryksissä, että aloin höpistä: "Oli miten oli,
eihän varjo ole kuin pelkkä varjo vain, jos hätä tulee, niin tulee kai
varjottakin toimeen, tarpeetonta on tästä asiasta kovin suurta melua
nostaa." Vaan tunnossani myönsin, että tuo puheeni oli lorua, jotta
herkesin puhumasta, eikä hän huolinut edes vastatakaan. Kuitenkin
lisäsin: "minkä on hukannut, sen voipi saada takaisin joskus."
Vihasesti huusi hän: "Tunnustakaahan, tunnustakaa, millä lailla olette
varjonne menettäneet!" Minun täytyi turvautua taasenkin valeeseen:
"Muuan tolvana kerran taitamattomasti varjooni astui, jotta tuli siihen
iso reikä ... olen korjatteelle lähettänyt varjoni, sillä rahalla saa
paljon aikaa, jo eilettäin olisi minun pitänyt saada se takaisin."
"Hyvä on, hyvä, hyvä!" vastasi forstmestari vuorostaan, "te kositte nyt
tytärtäni, on toinenkin kosija, minun on asia tyttärestäni huolta
pitää. Kolme päivää annan teille varjonne korjauksen varalle; jos
kolmen päivän perästä palaatte takaisin oikean varjon kanssa, olette
tervetulleet. Vaan neljäntenä päivänä, jos ette ole palanneet, niin
saatte uskoa, että olen antava tyttäreni toiselle kosijalle
puolisoksi." -- Yritin vielä sanoa sanasen Miinalle, vaan hän itki
kovasti ja turvansi äitiinsä; ja äiti äänetönnä viittasi minulle,
käskien minun mennä. Horjuvin askelin meninkin ja minusta tuntui kuin
olisi maailma hävinnyt taakseni.
Olin joutunut Bendelin rakkaasta huolenpidosta erilleni ja harhailin
metsissä ja niityillä. Tuskan hiki juoksi otsaltani ja huokaukset
pääsivät ehtimiseen rinnastani; olin kuin mieletön.
En tiedä kuinka kauan olin sillä lailla kuleksinut, kun arvaamatta joku
tarttui minuun käsivarresta jollakin päivänpaisteisella kankaalla. --
Pysähdyin ja katsoin taakseni ... se oli harmajatakkinen mies, joka
näytti siltä kuin olisi hän kiivaasti juossut perässäni hengästyksiin
asti. Hän alkoi kohta puhutella minua:
"Lupasin tänään teitä tapaamaan tulla, vaan te ette malttaneet odottaa.
Vaan ei ole hätää mitään, te osaatte ottaa hyvästä neuvosta vaari,
voittehan saada varjonne takaisin, jos haluatte, ja palata kohta
forstmestarin puutarhaan. He sanoivat teidät tervetulleiksi, ja kaikki
on ollut vain pientä pilaa muka. Raskalista, joka on pettänyt teitä ja
joka on kosimassa morsiantanne, pidän minä huolen, hän, mies parka, on
jo tarpeeksi kypsä."
Olin vielä kuin unissani. "Lupasin tänään --?" tuota hänen puhetta jäin
ajattelemaan -- hän oli oikeassa, olin kaiken aikaa yhden päivän
suhteen erehtynyt. Oikealla kädelläni koitin oliko kukkaroni
tallella... Hän arvasi mikä minulla oli mielessä ja peräysi kaksi
askelta.
"Olkaa huoleti, herra kreivi, kukkaronne saatte pitää." Öllistäen,
ihmetellen katselin häntä. Hän sanoi: "Pyydän teitä suostumaan vaan
muutamaan joutavaan pyyntööni; olkaa vain hyvä ja kirjoittakaa nimenne
tämän paperin alle." -- Siinä paperissa oli luettavana seuraavat sanat:
"Suostun täten, kun sieluni erkanee ruumiistani, jättämään sieluni
perinnöksi sille, jonka hallussa on tämä paperi."
Katselin ääneti ja ihmeissäni tuota paperia ja sitä harmajata miestä,
vuoroon kumpastakin. Hän oli sillä välin pistänyt muutaman uuden kynän
veripisaraan, joka oli kädelläni, orjantappuran oka muuan kun oli sitä
äskettäin haavottanut.
"Kuka te olettekaan?" kysyin vihdoinkin. "Vähät siitä kuka olen,"
vastasi hän, "ja eikö näy päältäkin päin? Mies polonen, mikähän lie
oppinut jokunen, jota hänen ystävänsä palkitsevat kiittämättömyydellä
niistä komeista lahjoista, joita hän antaa heille, ja jolla ei ole
muuta hupia tämän maan päällä kuin vähäsen kokeilimisia kaikenlaisia...
Vaan kirjoittakaa toki nimenne tämän paperin alle! Tänne, oikealle
puolelle: Pietari Schlemihl."
Pudistin päätäni ja sanoin: "Anteeksi, vaan nimeäni en kirjoita." --
"Ettekö," hän ihmetteli, "ja miksikä ette?"
"Näyttää toki arveluttavalta jossain suhteessa sieluni antaminen
varjoni tähden"... "Vai niin, vai niin!" hän yhä kummasteli,
"arveluttavaltako?" ja hän naurahti pilkallisesti. "Vaan sanokaahan
minulle, mitä se sielunne oikeastaan onkaan? Oletteko sitä koskaan
nähneet ja mitä aiotte silla toimeensaada kuoltuanne, häh? Olkaahan
vain hyvillänne, että olette tavanneet muutaman asianharrastajan, joka
tuosta joutavasta kalusta, jota toiset sanovat galvaaniseksi voimaksi,
toiset sähkövoimaksi, mikä miksikin, oikean hinnan maksaa tahtoo,
nimittäin antaa teille siitä oman ruumiinne varjon, jolla voitte
vuorostanne saada morsiamen ja tiesi mitä hyvää ikinä haluatte. Vai
tahdotteko heittää tuota tyttö riepua sen kelvottoman konnan Raskalin
käsiin, häh? Vaan käykäähän omin silmin katsomassa; tulkaahan minun
kanssa, niin mennään forstmestarin puutarhaan", kehotti hän, taskustaan
ottaen ja minulle tarjoten kaapun semmoisen, joka tekee ihmisen
näkymättömäksi.
Minun täytyy tunnustaa, että minua sanomattomasti hävetti joutua naurun
alaiseksi tuon miehen nähden. Vihasin häntä koko sydämmestäni ja uskon,
että tämän vastenmielisyyteni vuoksi eikä niinkään periaatteellisista
syistä kieltäysin nimeni allekirjoituksella ostamasta takaisin
varjoani, vaikka kylläkin olisin tarvinnut sitä. Minua kauhistutti
yksin se ajatus, että tuo ruma juonittelija, tuo irvinaama, astuisi
pilkallisesti minun ja rakastettuni, kahden haavoitetun sydämmen,
väliin. Arvelin, että se mikä oli tapahtunut oli sallittu ja että
surkeuteni oli peruuttamaton: sen vuoksi käännyin miehen puoleen ja
sanoin:
"Olen teille varjoni myynyt tästä kukkarosta, joka kyllä on hyvä
olemassa ja etusa, vaan minua on kovasti kaduttanut tuo kauppa. Eikö
peruuteta sitä, Jumalan tähden?" Hän pudisti vain päätään ja heittäysi
synkän näköiseksi. Lausuin vielä: "Enkä halua mitään enää myydä teille,
vaikka saisin varjonikin takaisin, enkä siis nimeäni tuohon paperiinne
kirjoita, en! Siitä käy päättäminen pitkittä mutkitta, että ne
naamiaishuvit, joihin kutsutte minut osalliseksi muka, olisivat teitä
huvittavaisempia kuin minua; siis en rupea, en sekau niihin, ja koska
niin on, hyvästi!"
"Onpa ikävä, herra Schlemihl, että te ette voi suostua kauppaan, johon
olen ystävällisesti teitä kehotellut. Vaan olkoon, entä vasta olen
onnellisempi. Hyvästi sitte, näkemiin asti! -- Sivumennen sallikaa
kumminkin minun osottaa, että niitä kaluja, joita ostan kulloinkin, en
heitä homehtumaan suinkaan, pidän kuin pidänkin niitä sievästi."
Hän veti heti varjoni taskustaan, laski sen levälleen nurmelle,
auringon puolelle jalkoihinsa, sillä lailla, että hän kulki kahden
varjon välissä, hänen oma varjonsa toisella puolen ja minun varjoni,
joka häälyi seuraamaan häntä sekin, toisella puolella. Minne hän meni,
sinne minunkin varjoni.
Kun en ollut kaualle aikaa varjoani nähnyt ja nähdessäni nyt kuinka se
oli tuon kelvottoman miehen hallussa, juuri silloin kuin olisin sitä
paraiten itse tarvinnut, sydämmeni oli pakahtua ja aloin katkerasti
itkeä. Tuo inhottava mies ylpeili siitä minulta ryöstetystä kalustaan
ja uusimaan tarjoustaan rupesi hävyttömästi.
"On se vieläkin kaupaksi, ei muuta kuin nimenne kirjoitatte, niin Miina
parka pääsee tuon konnan Raskalin kynsistä teidän, herra kreivin,
syliin ... ei kuin nimenne kirjoitatte, muuta ei." Kyyneleet alkoivat
taas juosta silmistäni, vaan käännyin hänelle selin ja käskin hänen
mennä.
Bendel, joka huolissaan oli etsinyt minua, saapui samassa luoksemme.
Kun se uskollinen palvelijani minut näki itkusilmin ja minun varjoni,
jota hän tunsi minun varjoksi, tuon eriskummallisen, harmajan miehen
hallussa, päätti hän heti, vaikkapa väkisinkin, toimittaa minulle
takaisin omaisuuteni, ja koskapa hän ei osannut harmajan miehen kanssa
siivosti keskustella, hyökkäsi hän heti hänen kimppuunsa kovilla
sanoilla ja vaati häntä, pitemmittä mutkitta, paikalla antamaan minulle
takaisin varjoni. Vaan harmaja mies, vastauksen sijasta, kääntyi
viattomalle nuorukaiselle selin ja alkoi mennä matkoihinsa. Vaan Bendel
nosti kuhmuisen sauvansa, mikä oli hänellä kädessä, ja rupesi, astuen
hänen jälissään, ankarasti käskemään häntä heti heittää luotaan varjoni
ja hosumaan häntä minkä ikinä jaksoi selkään. Harmaja mies, aivan kuin
jos hän olisi ollut selkäsaunoihin hyvinkin tottunut, kyyryssä selin
kiirehti pois, Bendel kintereillä. Katselin tuota menoa kauan, kunnes
lopulta katosivat näkyvistäni kaikki, harmaja mies, Bendel ja varjoni.
Olin taas yksikseni jäänyt minä mies polonen.