IV.

... Olin lähettänyt Bendelin moniaitten kultasäkkien kanssa edeltäkäsin

mainittuun kaupunkiin vuokraamaan minulle huoneuston sen laatuisen kuin

mielestäni tarvitsin. Hän olikin paljon rahaa jaellut minkä verran

millekin, talouttamme varten tavaraa ostellen, ja siitä ylhäisestä

vieraasta, jota hän palveli, puhunut jotenkin epävarmasti, sillä en

halunnut, että minut tunnettaisiin, ihmetelkööt nuo kunnon

kaupunkilaiset ja ajatelkoot mitä hyvänsä. Niin pian kun huoneustoni

oli laitettu valmiiseen kuntoon, palasi Bendel luokseni minua

noutamaan. Lähdimme matkalle.

Saapuessamme lähelle kaupunkia, jotta ei ollut sinne enää kuin kukaties

penikulman matka, muutamalle paikalle, missä päivä helteisesti paistoi,

tuli tiellä meitä vastaan juhlapukuista kansaa. Vaunuimme pysähtyä

täytyi. Laulua, kanuunan laukauksia, kellonsoittoa kuului, huudettiin

"eläköön" ja ... vaunujen oven eteen ilmaantui muuan laulukunta

valkeisiin vaatteisiin puettuja neitosia, erinomaisen kauniita kaikki,

vaan muuan oli muita ihanampi niinkuin aurinko on tähtejä kirkkaampi.

Neitosten piiristä astui hän esille; ujona ja punehtuen se kaunis

olento polvistui minun eteen ja ojensi minulle silkkisen tyynyn päältä

laakerin ja öljypuun lehdistä sekä ruusuista tehdyn seppeleen, hänen

puhuessa muutamia kainoja sanoja majesteetista, kunnioituksesta ja

rakkaudesta, jota puhetta en lainkaan ymmärtänyt, kaunis äänen sointu

vain hivelteli korviani ja sydäntäni ... oli minusta kuin olisin tuon

taivaallisen olennon jo ennen joskus nähnyt. Neitoset lauloivat

muutaman laulun, jossa ylistettiin kuningasta ja hänen kansansa onnea.

Ja tämä näytelmä kaikki päivänpaisteessa! Se ihana ja kaunis neitonen

oli kahden askeleen päässä minusta, vaan minä polonen, varjoton mies

näet, en rohjennut hypätä tuon kuilun yli polvistumaan vuorostani hänen

eteensä. Kunhan minulla olisi ollut varjoa, minulla onnettomalla! Minun

täytyi häpeääni, uskoani, epätoivoani salata ja painuin vaunujen

soppeen niin kauas kuin suinkin pääsin. Bendel vihdoinkin

hämmästyksestä tointui, hypähti vaunuista maahan; minä kutsuin hänen

luokseni takaisin, otin matkalaukustani timanttisen kruunun, jonka

olisi pitänyt oikeastaan sen kauniin Fannyn päätä koristaa. Bendel

astui esiin ja puhui herransa puolesta, sanoen olevan hänelle mahdoton

vastaanottaa näin suuria kunnianosotuksia; arvattavasti on tässä joku

ereys. Kuitenkin on hän kunnon kaupunkilaisille hyvin kiitollinen

heidän hyväntahtoisuudestaan. Tuon sanottuaan Bendel otti tarjotun

seppeleen siitä silkkityynystä, jonka päällä se oli; ja laski sen

sijalle timanttikruunun. Sitten hän kunnioittavaisesti tarttui sen

kauniin neitosen käteen ja käski hänen nousta seisoalleen sekä

muutamalla käden viittauksella neuvoi pappeja, pormestaria ja kaikkia

lähetyskuntia poistumaan. Ei ketään hän laskenut minun puheelleni. Hän

kaski väen astua tien syrjään, että hevoset pääsisivät kulkemaan,

hypähti vaunuihin takaisin ja eteenpäin ajettiin täyttä laukkaa sekä

jouduttiin kohtiaikoihin kaupungin portille, joka oli koristettu

lehdillä ja kukilla. -- Kanuunilla yhä reippaasti laukaista

pamahutettiin. -- Vaunut seisahtuivat taloni eteen; vikkelästi

hypähdin ovelle väen keskeltä, joka oli utelias näkemään minua

vilahdukseltakaan. Kansa huusi "eläköön!" akkunaini alla ja heitätin

alas kultarahoja viljalti. Illalla olivat kaupunkilaiset

vapaaehtoisesti juhlatulituksilla valaisseet kaupunkia.

Enkä vielä tiennyt mitä tämä kaikki oli olevinaan! Kenen luulivatkaan

minun olevan! Lähetin Raskalin tiedustelemaan. Hän palatessaan kertoi,

että kaupunkiin oli muka saapunut muutamia päiviä sitten se sanoma,

että Preussin kuningas on aikonut matkustaa maan läpi, vaan kreivin

nimellisenä; mitenkä kansa oli tuntenut Bendeliä muka kuninkaan

ajutantiksi ja mitenkä hän sekä minä olimme kumpikin kaikella

käytöksellämme osottaneet, että kansa ei ollut erehtynyt suinkaan;

mitenkä kansa oli riemastunut kun se sai selville, että kuningas oli

todellakin kaupunkiin tullut. Tosin huomattiin, että minä todellakaan

en halunnut esiintyä kuin tuntemattomana kreivinä, ja pahoiltiin, että

oli tuota salaista asiaa ilmaistu. Vaan minä olin kovin suosiollisesti

ja armollisesti "suuttunut," jos olin suuttunut ensinkään ... minulla

oli muka siksi hyvä sydän.

Naskalista näytti tämä tapaus niin perin hupaiselta muka, että hän

nuhteilla koitti vahvistaa kansan väärää luuloa. Ja minua hän

kertomuksellaan koitti naurattaa. -- Huomatessaan, että minua huvitti

hänen kertomuksensa, hän päälliseksi häijyydessään minua imartelemaan

rupesi. Enkä tee tyhjäksi -- ikävä sanoa -- että minua miellytti

ihmisten kunnioitus, jospa kohta en ollutkaan se, miksi minua luultiin.

Siihen puistoon, joka oli asuntoni akkunain alla, laitatin juhlan ja

lähetin kutsut kaupungin kaikille asukkaille. Rahakukkaroni

salaperäisen voiman, Bendelin toimeliaisuuden ja Raskalin vikkelän

kekseliäisyyden vuoksi onnistui tämä juhla erinomaisen hyvästi. Olipa

todellakin ihme kuinka kauniiksi ja loistavaksi juhla saatiin vähässä

ajassa, muutamissa tunneissa. Olipa juhlakenttäkin niin taitavasti

valaistu, että uskalsin sinne mennä, minä varjoton, polonen mies. Ei

ollut minulla juhlavalmistuksiin nähden mikään moitteen syytä, täytyi

minun vain palvelijoitani kiittää toimeliaiksi ja taitaviksi.

Hämärän tullen alkoivat vieraat saapua. Ei enää kukaan puhunut

"majesteetista," ainoastaan "herra kreivistä," ja hyvin kunnioittavasti

ja nöyrästi puhuttiinkin. Minkäpä sille mahdoin? Sallia minun täytyi,

että minua kreiviksi sanottiin, "kreivi Pietariksi" näet. Vaan siinä

juhlimis-touhussa sieluni ei halannut muuta kuin nähdä sitä yhtä.

Myöhäseen hän tuli tuo, jolle olin antanut kruunun ja joka oli itse

"kruunu," mutta kaunihimpi. Hän kainona astui vanhempainsa rinnalla

eikä näyttänyt siltä kuin olisi hän edes siitä tiennytkään, että oli

kaunis, vieläpä kaunihin kaikista. Hänen vanhempansa oli muuan

forstmestari vaimoineen. Heitä kun esiteltiin minulle, osasin lausua

heille tiesi mitä kohteliaita sanoja, vaan tyttären edessä seisoin kuin

pahasta teosta syytetty poikanen nolona enkä osannut kuin sammaltaa ja

sopertaa. Sain lopulta sanotuksi, että nöyrin pyyntöni on tämä: hän,

jonka päässä on kruunu, olkoon tässä juhlassa emäntänäkin. Ujostellen,

silmät maassa, pyysi hän, että häntä armahdettaisiin. Vaan ujompi olin

minä kuin hän ja ensimmäisenä alammaisena lupasin olla hänelle

uskollinen, nöyrästi häntä kumartaen, ja minun, "kreivin," viittaus oli

vieraistani kuin käsky ikään jota mielellään ja kilvan noudattivat.

Hän olikin yhtä majesteetillinen, viaton ja suloinen kuin kaunis. Hänen

vanhempansa olivat perin onnellisia ja uskoivat, että heidän tähtensä

tyttärelle tuo suuri kunnia osotettiin. Olin sanomattomassa

huumauksessa, kaikkia niitä kalliita kiviä ja helmiä, joita olin niille

rahoillani, jotka eivät olleet kuin vaivaksi minulle, ostanut eli

teettänyt, panin kahteen isoon maljaan, kansi päälle, ja asetin ne

täydet maljat pöydälle, kuningattaren nimessä jaettavaksi hänen

toverein ja muitten juhlaan saapuneitten naisten kesken: kultarahoja

heitätin sitä paitse puiston aidan yli kansan keskelle, joka oli

riemuissaan ja ehtimiseen huusi "eläköön kreivi Pietari, eläköön!"

Huomenna kertoi Bendel minulle kahden kesken, että hänen luulonsa

olikin nyt oikeaksi nähty: Raskal oli kuin olikin epärehellinen. Hän

oli näet eilettäin useampia kultasäkkejä varastanut. "Älkäämme olko

millämmekään," vastasin siihen, "suokaamme sille raukalle tuo saalis

kernaasti; annan rikkaudestani osansa kaikille, miksikä en antaisi

hänellekin? Eilettäin kaikki uudet palvelijani, joita olet minulle

pestannut, minua rehellisesti palvelivat, auttaen minua viettämään

iloista juhlaa."

Siitä ei enää ollut tuon enempää puhetta. Raskal jäi kun jäikin

ensimmäisten palvelijain joukkoon, vaan Bendel oli yhä ystäväni ja

luottamusmieheni. Bendel piti minua äärettömän rikkaana miehenä,

kysymättä mistä olin saanut rikkauteni. Hän vain oli minulle avulias

keksimään keinoja millä lailla tämä rikkauteni oli paraiten käytettävä

muitten hyväksi. Siitä kalpeakasvoisesta, harmajapukuisesta miehestä

hän ei tiennyt kuin että hän yksinään kykeni minua vapauttamaan siitä

kirouksesta, joka oli tullut osakseni, ja että pelkäsin häntä, jonka

tahdosta onneni riippui. Muuten olin siitä vakuutettu, että hän saattoi

tavata minua missä ikinä hän tahtoi; vaan minä en missään häntä. Senpä

vuoksi, sitä lumottua päivää odotellen, heitin sikseen hänen olopaikan

kuulustelemisen; olisi ollut se kuulusteleminen turhaa vaivannäköä

kerrassaan.

Se komea juhla ja se tapa millä siinä käyttäydyin sai kaupungin

herkkäuskoiset asukkaat siihen yhä vahvempaan luuloon, että olin muka

kuningas, vaikka kreiviksi sanoin itseäni. Tosin sanomalehtien

kertomuksista sittemmin näkyi, että se huhu Preussin kuninkaan matkasta

ei ollutkaan kuin perätöntä lorua. Vaan kuninkaana minua pidettiin

silti, vieläpä mitä rikkaimpana ja mahtavimpana. Ei vaan oltu selvillä

minkä maan kuningas olin. Eihän mailmassa milloinkaan ole kuninkaista

ollut puutetta, varsinkaan ei tähän aikaan. Tuon pienen kaupungin

asukkaat eivät olleet koskaan kuningasta ketään nähneet, ja minkä

valtakunnan hallitsijaksi milloinkin minua luulivatkaan, aina arvasivat

väärin. Minä jäin kuin jäinkin "kreivi Pietariksi".

Kerran ilmestyi kylpyvieraitten joukkoon muuan kauppamies, joka oli

aikanaan mennyt konkurssiin, rikastuakseen jälleen sitä äveriäämmäksi,

ja kaikki isosti arvostivat häntä. Hänellä olikin leveänpuoleinen

varjo, jos kohta hieman hatara. Hän oli tullut tähän pieneen kaupunkiin

näyttääkseen sen asukkaille kuinka mahtava ja rikas hän oli muka;

alkoipa minunkin kanssa kilpailla. Puhuttelin kultasäkkiäni ja seuraus

oli, että tuo mies polonen, päästäkseen ihmisten halveksimista pakoon,

lähti tipo tiehensä, mentyään toistamiseen konkurssiin. Pääsin

hänestä erilleni. -- Moni muukin rikas herra joutui minun tähteni

keppikerjäläiseksi.

Vaikka kaikki olivat minulle alamaisia kuninkaallisen rikkauteni ja

loistoni vuoksi, oleilin kuitenkin kotona varsin hiljaisena ja

yksinäisenä. Olin tavasta hyvin varova enkä sallinut, että kukaan, oli

se kuka hyvänsä muu kuin Bendel, tuli huoneeseeni, en sallinut sitä,

oli syy minkä tähden puheelleni pyrittiin mikä tahansa. Niin kauan kuin

aurinko paistoi olin huoneessani lukkoin takana, ja minusta sanottiin:

kreivi on työssä kamarissaan. Niitten töitteni tähden muka lähtivät

kuriirit milloin mitäkin asiata minun puolestani ajamaan. -- Vasta

iltasin joko puistossa taikka Bendelin neuvon mukaan valaistussa

salissani vastaanotin vieraita, Bendel piti erinomaisen tarkkaa huolta

minusta, jos joskus muualle menin, nimittäin forstmestarin puutarhaan,

sen tyttären tähden, jota sydämmestäni rakastin.

Chamisso rakas, toivottavasti et ole unohtanut mitä rakkaus on! Paljon

olisi sinulla kuitenkin opittavaa minun kokemuksista. Hän, Miina, oli

todellakin rakastettava, hyvä, hurskas lapsi. Hän oli silmittömästi

minuun ihastunut ja niin oli hän nöyrä, että ei arvannut olevansa sen

arvoinen että minä häntä minäkään pitäisin; viattoman, nuoren

sydämmensä kaikella voimalla hän vuorostaan rakasti minua, kostaen

minulle rakkauttani. Hän rakasti niinkuin vain vaimo voi rakastaa,

kokonaan alttiiksi antautuen ja uhrautuen, itseään unohtaen, ainoastaan

sen hyvää ajatellen, jolle oli sydämmensä antanut, huolimatta siitä

kuinka hänen itsensä kävi; sanalla sanoen: hän rakasti minua

todellakin. --

Vaan minä -- hirveitä hetkiä nuo, todellakin hirveitä, vaikka silti

muistettavat -- Bendelin kanssa kahden ollessani itkin ja voivotin heti

kun olin ensimmäisestä rakkauden huumauksesta tointunut, ja aloin

huolellisesti tarkastaa itseäni ja tekojani; minä onneton, joka olin

varjoton mies, minäkö olin pettää tätä viatonta enkeliä, julmasti ja

itsekkäästi! Vuoroin päätin ilmaista hänelle, Miinalle rakkaalle, tuon

kamalan salaisuuteni, vuoroin vannoin vakaset valat, että muka ryöstäyn

pois hänen seurastaan ja pakenen tielle tietämättömälle, vuoroin taas

itkin ja voivotin Bendelin kanssa, pyytäen häntä saattamaan minua

forstmestarin puutarhaan. --

Toisin ajoin kuvittelin mielessäni, että kohta kaiketi tulee takaisin

se harmajatakkinen, laiha mies ja itkin taas jos näytti siltä kuin

olisi ollut turha toivoni. Olin tarkkaan laskenut minä päivänä hän

tulisi, sillä hän oli sanonut, että vuoden päästä hän palaa, säntilleen

muka jotta ei päivääkään myöhemmin eikä päivää varemmin, ja minä luotin

hänen sanaan.

Miinan vanhemmat olivat rehellistä, kelpo väkeä, ainoata lastaan hyvin

rakkaana pitivät ja minun ja hänen väli kummastutti heitä, jotka eivät

tienneet mitä tehdä. He eivät olleet unissakaan ajatelleet, että kreivi

Pietarin mielessä ei muuta ollut kuin heidän lapsensa, vaan nythän oli

selvä kerrassaan, että hän oli heidän tyttäreen silmittömästi

rakastunut ja tytär häneen. -- Tytön äiti oli siksi turhamielinen, että

ei pitänyt avioliittoa mahdottomana ja teki parastaan saadakseen sitä

aikuseksi; isä oli niin tervejärkinen, että piti eukkonsa hankkeita

hullutuksina. Kumpanenkin oli sillä vakuutettu, että rakkauteni oli

vilpitön. -- Eivätkä muuta voineet kuin rukoilla lapsensa puolesta.

Minulla oli vielä tallella muuan kirje, minkä sain siihen aikaan

Miinalta. -- Niin, tätä kirjettä on hän kirjoittanut, se on hänen

käsialaansa. Näin kirjoitti hän:

"Olenhan muuan heikko, tyttö hupakko; enkä saata uskoa, että

minun armaani, jota hartaasti, niin hartaasti rakastan, minun,

tyttö paran, mieltä pahoittaisi. -- Olet niin peräti hyvä,

sanomattoman hyvä; vaan älä minusta vääriä luule, Sinun ei pidä

uhrata mitään minun hyväksi, sinä et saa yrittääkään mitään

uhrata minun tähden. Vihaisinpa itseäni, jos sen tekisit. --

Olet minun onnelliseksi tehnyt, olet opettanut minut rakastamaan.

Lähde jo pois! -- Tiedä mikä on kohtaloni; kreivi Pietari ei

minulle kuulu, vaan maailmalle. Tahdon olla ylpeä kun kuulen

mainittavan, mitä hän milloinkin on toimittanut ja aikaansaanut

ja miten häntä on missäkin kunnioitettu ja ylistetty. Katsohan,

tuota ajatellessani, suutun sinuun siitä, että olet tyttö hupakon

tähden unohtanut ylevää tehtävätäsi. -- Lähde pois, sillä jos et

lähde, se ajatus tekee minun onnettomaksi, että olen onnellinen,

autuas sinun, ah sinun kautta. -- Enkö ole sinun elämääsi kuitenkin

jollain öljypuunoksalla suloistuttanut ja ruusukukkasella, niinkuin

siihen seppeleeseenkin, jota sinulle annoin, oli kiedottu oksia ja

kukkasia? Olet sydämessäni, rakkahani, minusta eroamista älä pelkää

-- jospa kuolenkin, olen onnellinen, sanomattoman onnellinen sinun

tähtesi."

Kyllä arvaat miten kipeästi nuo sanat kävivät sydämmeeni. Sanoin

hänelle, etten ollut se miksi hän näytti luulevan; olen tosin rikas,

vaan sanomattoman onneton mies. Olin muutaman kirouksen alainen, joka

oli ainoa asia, minkä salasin häneltä, syystä siitä että vielä oli

hieman toivoa minulla sen kirouksen alta päästä jotenkin. Oli

sydämmellinen huoleni, että ehkä syöksyisi hän minun kanssa

onnettomuuteen, hän, joka elämäni tiellä on ainoa valoni, ainoa onneni.

Tuota selvittäessäni hän taas sitä itkemään, että olin niin onneton.

Ah, hän oli niin rakastettava, niin peräti hyvä! Jos hän olisi vain

yhden kyyneleen voinut pyyhkiä silmistäni, kuinka mielellään olisi hän

kokonaan uhrannut itsensä.

Vaan hän ei hetikään ymmärtänyt sanojeni tarkoitusta; hän näet luuli

yhä, että olin joku ruhtinas, jota oli ties mikä onnettomuus kohdannut,

eikä hän heittänyt mielessään kuvittelemasta kuinka ylevä ja

sankarimoinen hänen rakastettunsa oli.

Kerran sanoin hänelle: "Miina, tämän kuun viimmeisenä päivänä voipi

kohtaloni muuttua ja ratkaisun alaiseksi joutua -- vaan jos ei se

tapahdu, täytyy minun kuolla, koska en tahdo tehdä sinua onnettomaksi."

-- Hän itki ja laski päänsä minun rinnalleni. "Jos sinun kohtalosi

muuttuu, salli minun vain tietää, että olet onnellinen; vähät muusta,

itselleni en mitään pyydä. Vaan jos onneton olet, tee minun osalliseksi

onnettomuudestasi, että pääsen kuormaa kantamaan sinun kanssasi."

"Tyttö, tyttö, peruuta sanasi, se varomaton sanasi -- sillä tunnetko

minun onnettomuuttani minkälainen se on, tunnetko sitä kiroustani?

Tiedätkö kuka minä olen -- -- mikä minua --? Näethän kuinka minua

hirvittää tuo salaisuuteni!" Hän nyyhkyttäen heittäysi jalkojeni eteen

ja uudisti pyyntönsä.

Forstmestari kun tuli sisään, sanoin hänelle, että ensi kuun

ensimmäisenä päivänä aioin pyytää hänen tytärtään puolisokseni! -- sinä

päivänä syystä siitä, että sitä ennen saattaa tapahtua paljo, joka voi

muuttaa kohtaloani. Oli miten oli, rakkauteni oli muuttumaton.

Tuo kunnon mies oikein hämmästyi, kuullessaan "kreivi Pietarin" tuolla

lailla puhuvan. Hän tarttui minuun syliksi, ja taas nolostui, kun oli

unohtanut kuka olin muka. Vaan nyt häntä rupesi arveluttamaan

naimishankkeeni; hän alkoi kysyä ja puhella lapsensa tulevaisuudesta:

oliko minulla mitä huomen lahjaa tarjota, oliko mitä takeita, että

todellakin toteuttaisin aikomukseni y.m.s. Kiitin häntä, että hän minua

noista asioista oli huomauttanut. Sanoin hänelle, että aijoin asettua

näille tienoille, missä olin kansan suosiossa, ja elää huoletonta

elämää. Pyysin häntä ostamaan tyttärensä nimessä paraimmat maatilat

tässä maakunnassa ja minä olen suorittava hinnan. Tyttären sulhasta hän

voisi sillä lailla paraiten palvella. -- Hänelle tuli tuosta paljo

päänvaivaa ja huolta, sillä kaikkialla, missä hän kuulusteli kaupan

olevia maatiloja, oli ollut samoilla kaupoilla muuan muukalainen, joka

olikin ostanut noin miljoonan markan edestä maata.

Totta puhuen, olin häneen vähin kyllästynyt ja siitä syystä olin

hyvilläni kun hänestä pääsin erilleni joksikin ajaksi. Miinan äiti oli

hieman kuuro eikä hän sen vuoksi ollut ensinkään kateellinen jos

joillakin muilla oli kunnia kreiviä puhutella.

Äiti tuli tyttärensä seuralaiseksi ja molemmat pyysivät minua viipymään

hetken aikaa vielä heidän kanssa; vaan ei sopinut minun enää jäädä

sinne, sillä näin kuinka kuu oli taivaanrannalle nousemassa. -- Oli

aika lähteä.

Huomenillalla menin taas forstmestarin puutarhaan. Olin heittänyt ison

viitan hartioilleni, hatun olin painanut silmilleni ja menin Miinaa

puhuttelemaan. Kun hän katsoi minuun, liikahti hän ikäänkuin

tahtomattaan; silloin muistui elävästi mieleeni se yö, jolloin olin

näyttäytynyt kuutamossa, se hirveä yö. Miina se oli todellakin. Vaan

ehkä hän ei ollut minua tuntenutkaan. Hän näytti kovin hiljaiselta ja

miettiväiseltä -- minulla oli kovin mieli raskas -- nousin seisoalleni.

Hän heittäysi hiljaa nyyhkyttäen rinnalleni. Minä poistuin.

Siitä lähtien tapasin hänet useimmiten itkemästä; kävi yhä synkemmäksi

mieleni. Tytön vanhemmat ne vain mahdottoman onnellisia olivat. Se

merkille pantava päivä lähenemistään läheni, kamalana ja mustana kuin

mikähän ukkospilvi. Aatto oli käsissä, minun oli vaikea hengittää. Olin

varalta täyttänyt kultarahoilla muutamia arkkuja, odotin maltittomasti

12:nnen hetken tuloa. -- Jo oli käsissä tuo tärkeä aika. -- Minä istuin

ja odotin, kellonviisaria katsellen, sekunteja ja minuutteja lukien,

niinkuin olisivat ne olleet puukoniskuja. Kuullessani jotain ääntä mitä

hyvänsä hypähdin seisoalleni. Jo alkoi päivä sarastaa. Hitaasti

tirkkeni aika, tuli puolisenaika, ilta, yö; kellonviisarit nykähtivät,

toivoni oli lakastumassa; kello soi 11 eikä näkynyt ketään, viimmeisen

tunnin viimmeiset minuutit menivät eikä ketään näkynyt, kello alkoi

soida 12:sta, nyt oli se otollinen hetki mennyt sivu -- ja toivottomana

minä mies polonen vaivuin vuoteelleni takaisin, surkeaan itkuun.

Huomenna siis täytyi minun -- yhä varjottomana -- pyytää rakastettuani

aviopuolisokseni; vasta aamupuolella tuli hetkeksi levoton uni

silmiini.