Mitä hyvää on siivistä rautoihin lyödylle vangille? Hänen täytyy
kuitenkin, vieläpä hirveimmällä tavalla, nääntyä. Olin joutunut
ihmisistä erilleni, nääntymään kultaläjäni ääreen, silti sitä
sydämestäni rakastamatta, kirosin vain tuota kultaa, jonka tähden
minulta oli elämän ilo kadonnut. Sitä surkeaa kohtaloani muilta
ihmisiltä salassa pitäen, pelkäsin halvinta palvelijaani, sen ohessa
kun häntä kadehdin; sillä hänellä oli varjo ja hän uskalsi mennä päivän
paisteeseen. Yksin oleilin yöt päivät ja suru kaiveli sydäntäni.
Oli toinenkin, joka oli allapäin, pahoilla mielin, uskollinen
palvelijani Bendel näet, joka myötään soimasi itseään siitä, että hän
oli isäntänsä pettänyt muka, kun hän ei tuntenut sitä miestä, jota
etsimään olin hänen lähettänyt ja jonka tahdosta riippui surkea
kohtaloni. Vaan minä en pystynyt häntä syyttämään, sillä harmajan
miehen salaperäinen katoaminen oli hänen tarumaisen luonteensa mukaista
tekoa.
Etten jättäisi mitään keinoa koittamatta, lähetin kerran Bendelin
muutaman kuulusan maalarin puheelle ja antamaan hänelle lahjaksi
kalliin briljanttisormuksen sekä pyytämään häntä käymään luonani. Hän
tulikin. Käskin palvelijani poistua, panin ovet lukkoon, istuin
maalarin viereen ja, kiitettyäni hänen taitoaan, ryhdyin lopulta
varsinaiseen asiaani, kiellettyäni häntä puhumasta kellekään siitä mitä
nyt ilmottaisin hänelle.
"Herra professori," sanoin hänelle, "voisitteko kukaties jollekin
ihmiselle semmoiselle, jolle on se vahinko arvaamatta tullut, että hän
on varjonsa menettänyt, tehdä uuden varjon?" -- -- "Tarkoitatteko
kuvajaista?" -- "Sitä tarkoitan, sitä juuri." -- "Vaan," kysyi hän
minulta, "millä varomattomalla teolla, minkä huolimattomuuden vuoksi
saattoi tuo ihminen varjonsa menettää?" -- "Millä lailla se tapahtui,"
vastasin minä, "on yhdentekevä, vaan voinhan sen sanoa silti," ja
hävyttömästi valehtelin: "Venäjällä, missä hän oli jollain matkallaan
mennä talvena, kun oli silloin hyvin kovia pakkasia, jäätyi näet hänen
varjonsa niin lujasti maahan kiinni, että sitä ei käynyt enää
irroittaminen siitä erilleen."
"Se kuvajainen, minkä maalata osaisin hänelle," vastasi professori, "ei
kumminkaan olisi pysyväinen, sillä jos tuo mies vähääkään liikahtaisi,
se paikalla putoaisi pois -- varsinkin, jos hän niin huolimaton olisi
omasta, synnynnäisestä varjostaan kuin kertomuksestanne päättäen
hänestä käy otaksuminen; jolla ei ole varjoa, hän päivänpaistetta
välttäköön, se lienee viisainta ja turvallisinta." -- Maalari, tuon
sanottuaan, teki lähtöä ja loi minuun tuiki terävän katseen, jota en
kestänyt. Heittäysin tuolilleni ja kätkin kasvoni käsiini.
Siinä asennossa olin vielä Bendelin tullessa huoneeseen. Huomatessaan
että hänen isäntänsä oli kovin mureissaan, aikoi hän heti hiljaa ja
kunnioittavasti pyörtää ovesta takaisin. -- Katsoin häneen ... olin
aivan menehtyä murheeseen enkä enää jaksanut olla sydämmeni huolia
uskomatta kelpo palvelijalleni. "Bendel," huusin hänelle, "Bendel! Olet
ainoa, joka näet kuinka paha minun on olla, tahtomatta kysyä minulta
syytä, sanatonna säälit minua; tule, ystävä rakas, istumaan viereeni.
Rupeahan osalliseksi minun huoliini, niinkuin jo olet osallinen
rikkaudestani... Bendel rakas, älä jätä minua onneni nojaan.
Veikkoseni, näethän kuinka rikas olen, antelias ja hyvänsuopea. Olet
sanonut, että mailma on suuresti arvostava minua muka, vaan nytpä jo
huomannet, että ihmiset kauhistuvat minua ja että minäkään en heidän
seuraansa ikävöi. Mailma on minut tuominnut ja hylännyt; arvattavasti
sinäkin jätät minut, saatuasi kuulla minun hirveän salaisuuteni.
Bendel, olen rikas, antelias, hyvänsuopea, vaan -- voi minua onnetonta
-- minulla ei ole varjoa!"
"Tekö varjoton?" hämmästyi tuo nuorukainen ja hän purskahti suureen
itkuun. "Voi minua, että synnyin tähän pahaan mailmaan, palvelemaan
varjotonta isäntää!" Hän ei enää puhunut mitään ja minä kätkin silmäni
käsiini.
"Bendel", sanoin hänelle lopulta ja ääneni värisi, "nyt olen sen
sanonut sinulle, jos tahdot, mene ja kerro se kylälle." Näytti kuin hän
olisi ollut suuressa mielenkuohussa, ikäänkuin jossain sisällisessä
ajatustensa keskenäisessä taistelussa; vaan vihdoin syöksyi hän eteeni
ja tarttui käteeni, jota kyyneleillään kostutti. "En", huusi hän,
"sanokoon ihmiset mitä hyvänsä sanonevatkaan, en isäntääni hylkää,
hyvää isäntääni, hänen varjottomuutensa vuoksi; en menettelisi
viisaasti enkä oikein. Jään kun jäänkin teidän luo, suojelemaan teitä
varjollani, auttamaan teitä missä voin auttaa, ja, jollen voi, niin
itken teidän kanssanne." -- Tartuin häneen syliksi, ihmetellen, että
hän osotti minulle tätä tavatonta suosiota; sillä siitä olin varma,
että hän ei näin käyttäytynyt rahan himosta.
Siitä puoleen muuttui jossain määrin kohtaloni ja tapani, En osaa
sanoin sanoa, kuinka huolellisesti Bendel koitti ihmisiltä salata
vaillinaisuuteni. Kaikkialla oli hän edelläni ja kanssani, huolehtien
kaikesta, tarpeellisiin toimiin ryhtyen ja, missä vaara oli tarjona,
varjollaan minua suojellen, sillä hän oli isompi ja vahvempi mies kuin
minä.
Rohkenin taas ruveta ihmisten pariin ja asioita ajamaan maailman
mylläkässä. Minun täytyi heittäytyä vähä omituiseksi ja oikulliseksi,
tosi se. Vaan sitä ei lueta rikkaille viaksi, ja niin kauan kuin
varjottomuuteni oli salassa, suotiin minulle kaikkea sitä kunnioitusta
ja arvoa, mikä äveriäille suodaan. Aloin levollisemmasti vartoa sitä
vuoden perästä tulevaa päivää, jolloin sen tuntemattoman, harmajan
miehen oli määrä palata puheelleni.
Älysin vallan hyvästi, että minun ei käynyt kauan oleileminen
paikkakunnalla semmoisella, missä minua jo oli nähty varjottomana ja
missä se vikani helposti saattoi tulla kaikkein tiedoksi; se vain oli
mieltäni vaivaamassa kuinka muka nolona olin esiintynyt herra Tuomas
Johnin talossa hänen vieraana ollessani. Kuitenkin halutti minua
koittaa muka parantaa käytöstapaani, jotta muualla mukamas kykeneisin
esiintyä rennommasti ja varmemmasti. Olin siksi turhamielinen, että
mielestäni piti minun vielä vähän aikaa olla siellä.
Se kaunis Fanny näet, joka oli ollut Tuomas Johnin vieraitten joukossa
ja joka joutui muutamia kertoja vielä minun tielleni, oli minulle
kohteliaampi kuin ensi kerta tavatessani häntä, jolloin hän ei minua
paljon huomannut, sillä olin nerokas ja vikkelä keikari. -- Minun
puheelleni kallistivat ihmiset korvansa eikä ollut minulle selvillä
mistä olin siepannut taidon sujuvasti puhua ihmisten parissa ja
keskustelua johtaa oikeille perille. Olin siinä luulossa, että muka
olin Fannyn erinomaisessa suosiossa ja mielistyin siitä niin
ikihyväksi, että minusta tuli houkka, ja sitä kai hän oli halunnutkin
minusta tehdä; hänen jälissä laukkasin aamusta iltaan asti. Olin
mielissäni siitä, että hän oli mielistynyt minuun eikä sen vuoksi
rakkautta oikein tullutkaan sydämmeeni; olihan vain päässäni huumaus
semmoinen.
Vaan minkäpä tähden kerronkaan sinulle tuota jokapäiväistä tarinaa
leveälti ja pitkälti? -- Olethan itse jo monta kertaa minulle sen
kertonut, muitten kunnianarvosain ihmisten lempijuttuja nimittäin. --
Sen vanhan, tutun "teerenpelin" lisäksi, jossa minulla typerällä
vanhalla pojalla oli osani, tuli omituiset kepposet, minun ja hänen ja
kaikkien arvaamatta.
Olin eräänä kauniina iltana tapani mukaan kutsunut moniaita vieraita
muutamaan puutarhaan ja kävelin käsikynkässä armaani kanssa, vähän
matkan päässä muista vieraistani, ja koin paraan kykyni mukaan
kauniisti puhua. Hän kainosti katseli eteensä, loi silmänsä maahan ja
puristi hiljaa minun kättäni, hän vuorostaan, kun minä olin hänen
kättään puristanut; vaan silloin kuu arvaamatta tuli esille pilven
takaa -- eikä hän nähnyt muuta varjoa kuin omansa edessään. Hän
säikähti, katsoi minuun ja loi sitten katseensa maahan, etsiäkseen
minun varjoani; mikä mieli hänellä oli ja mitkä ajatukset hänessä
syntyivät, se näkyi hänen kasvoista ja eleistä. Tekipä mieleni
naurahtaa, vaan sydänalaani kaiveli kauhea tuska.
Hän kun oli mennyt tainnoksiin, jätin hänet hellävaroin siihen ja
sukkelaan kuin mikähän nuoli juoksin puutarhasta pois vieraitteni
keskellä, heidän kummastellen kiireellistä lähtöäni, ja tultuani
portille, heittäysin muutaman ajurin vaunuihin, joissa ajoin kaupunkiin
takaisin, minne olin varomattomasti jättänyt uskollisen palvelijani
Bendelin. Hän kovasti hämmästyi, nähdessään minut, vaan heti hän arvasi
syyn kiireelliseen poistumiseeni vieraitteni parista. Kyytihevoset
tilattiin paikalla. En ottanut matkaani kuin yhden palvelijan, nimeltä
Raskal, jonka perästä päin opin tuntemaan kavalaksi konnaksi, vaan joka
oli nokkeluudellaan päässyt suosiooni; siitä tämänpäiväisestä
tapauksesta hänellä ei kuitenkaan ollut tietoa mitään. Sinä yönä ajoin
vielä useampain penikulmain päähän. Bendel jäi kotiin hajottamaan
talouttani, jakelemaan rahoja ja minulle tuomaan tarpeellisimmat
tavarani. Huomenna kun hän saavutti minut, lupasin kunniasanallani,
etten enää toiste noin typerästi ja varomattomasti menettele. Jatkoimme
matkaamme herkeämättä, rajan poikki, maanselän yli, ja vasta toisessa
maassa, kauas erillään siitä onnettomasta maasta, puutarhasta, jossa
Fanny minut varjottomaksi huomasi, suostuin pysähtymään muutamaan
syrjäiseen kaupunkiin, jossa oli kylpylaitos, vaan kylpyvieraita varsin
vähä.