Toinnuin lopulta ja kiirehdin pois tuosta talosta, jossa minulla ei
ollut toivoakseni enään mitään toimitettavaa. Ensinnä täytin taskuni
rahoilla, heitin kukkaron nauhat kaulani ympäri ja sidoin ne lujaan
solmuun sekä panin itse kukkaron niin piiloon vaatteeni alle povelleni
ettei kukaan sitä siitä löytäisi. Kenenkään huomaamatta pääsin
puistosta pois, saavuin maantielle ja aloin kävellä kaupunkiin päin. Ei
aikaakaan, kuului takaa huuto: "Arvosa herra, kuulkaahan, kuulkaahan!"
Katsoessani taakseni, näin muutaman eukon, joka huusi: "katsokaa
eteenne, olette hukanneet varjonne". "Kiitos hyvästä neuvostanne!"
vastasin ja heitin kultarahan eukolle sekä poistuin puitten varjoon.
Kaupungin portille tullessani, huusi minulle portinvartija: "Mihinkä
olette varjonne jättäneet?" ja kohta sen jälkeen kaksi vaimoa säikähti,
nähdessään minut, ja huusi: "Hyvänen aika, mies paralla ei ole varjoa!"
Minua alkoi jo suututtaa ja huolellisesti rupesin välttämään auringon
paistetta. Vaan se ei käynyt kaikkialla laatuun, esimerkiksi muutamalla
leveällä valtakadulla, jonka poikki oli minun mentävä, sinä hetkenä
päälle päätteeksi, onnettomuudekseni, kun pojat olivat koulusta kotiin
menossa. Muuan kyttyräselkä poikaviikari -- muistan tarkkaan vieläkin
minkänäköinen hän oli -- äkkäsi heti, että olin varjoton. Hän paikalla
huutamaan kaikille sen kaupunginosan koulunuorisolle tiedoksi
varjottomuuttani, eikä aikaakaan kun alettiin heittää niskaani kiviä ja
lokaa. "Oikeilla ihmisillä on tapana ottaa varjonsa matkaansa
päivänpaisteeseen lähtiessään!" pahukset huusivat perässäni.
Päästäkseni heistä rauhaan aloin heittää rahoja heille kourittain ja
hypähdin muutaman issikan vaunuihin, jonne moniaat sääliväiset ihmiset
minua auttoivat.
Käskin ajurin ajaa täyttä vauhtia poikalaumaa pakoon ja yksikseni
jouduttuani aloin katkerasti itkeä. Mieleeni juolahti se ajatus, että
niinkuin kulta on tässä matoisessa maailmassa ihmisarvoa ja hyvettä
arvokkaampaa muka, samassa määrässä pidetään varjoakin kultaa
parempana; ja niinkuin ennen olin pitänyt omantuntoni rikkautta
kalliimpana, olin nyt varjoni halpaseen rahaan vaihtanut. Kuinka minun
käyneekään!
Olin vielä vallan kauhistuksissani saapuessani siihen vanhaan, pieneen
ravintolaan, jossa olin kysellyt herra Tuomas Johnin osotetta; minua
sen ohessa hävetti niin kehnoon ja matalakattoiseen suojaan enää
meneminen asumaan. Noudatin sieltä tavarani, vastaanotin
halveksivaisesti sen huononnäköisen matka-laukkuni, heitin moniaita
kultarahoja palvelijalle ja lähdin ajamaan kaupungin paraimpaan
hotelliin, Sen ravintolan huoneitten akkunat olivat pohjoiseen päin
eikä minulla siis ollut mitään pelättävää aurinkoon nähden. Lähetin
ajurin edeltä vuokraamaan huonetta ja käskin hänen vuokrata kaikkein
kalliimman ja paraimman huoneen; ja mentyäni sisään panin oven lukkoon
että saisin olla rauhassa.
Minua hävettää kertominen mihin toimiin tuon jälkeen rupesin. Näet,
otin povestani sen onnettoman kukkaroni ja jonkinlaisella raivolla,
joka, kuin mikähän tulipalo, itsestään kasvamistaan kasvaa, nykäsin
siitä ulos kultakolikoita, kultaa, kultaa, yhä vain kultaa, heitin sitä
kiiltävää hyvää pitkin lattiaa, kävelin sen helisevän kullan päällä ja
yhäti lisää siihen heitin kunnes väsyin, jotta täytyi minun heittäytyä
pitkälleni sen kultakasan päälle, siinä vyöryin ja olin mielissäni,
hyvilläni, ihastuksissani siitä, että oli minusta tullut näin rikas,
näin tavattoman rikas mies. Näin tirkkeni päivä, iltakin, enkä avannut
ovea, yöllä vielä olin kultavuoteellani pitkälläni ja siihen nukuin.
Näin unta sinusta, Adalbert von Chamisso, rakas ystäväni! Oli minusta
kuin olisin seisonut pienen kamarisi lasisen oven takana. Istuit
kirjoituspöytäsi ääressä muutaman luurangon ja kuivuneitten kasvien
välissä ja pöydällä sinun edessäsi oli moniaita kirjoja, mitä lie ollut
Linnén, Humboldtin y.m. kirjoittamia teoksia, sohvalla oli Goethen
runoja muuan vihkonen ja joku taikasormus; katselin sinua kauan aikaa
ja jokaista esinettä huoneessasi sekä uudestaan sinua, vaan et
liikahtanut etkä hengittänytkään, olit kuollut.
Heräsin. Näytti kuin olisi ollut varhainen aamu. Kelloni oli
pysähtynyt. Oli kuin olisi minua piesty, nälissäni olin ja janoissani
sen ohessa; enhän ollut ruokaa maistanut eilisaamun jälkeen. Ähmissäni
ja kyllissäni lykkäsin luotani tuota kultaa, jolla olin äskettäin
tyhmää sydäntäni ruokkinut; nyt en enää tiennyt mihin toimeen
ryhtyisinkään tästä puoleen. Tämä ei käy laatuun -- ajattelin -- ja
koitin sainko kukkaroon takaisin tuota kultaa, jonka olin lattialle
heittänyt, Eikä! Meren partaalla ei ollut tämä ravintola enkä siis
voinut heittää kultakasaa siihen. Ei ollut muuta neuvoa kuin kantaa
noita rahoja isolla työllä ja vaivalla erääseen suureen kaappiin, joka
oli viereisessä huoneessa. Lattiaan en jättänyt kuin pienen läjän.
Hikipäissäni toimitettuani tuon askareen, heittäysin nojatuoliin aivan
väsyneenä ja rupesin odottamaan että talonväki heräisi sikeästä
unestaan lopultakin. Käskin, että minulle on laitettava aamiainen niin
joutuun kuin mahdollista ja että luokseni kutsuttaisiin hotellin
isäntä.
Neuvottelin tuon miehen kanssa millä lailla olisivat huoneeni
sisustettavat. Hän neuvoi minua palvelijakseni pyytämään erästä
henkilöä, nimeltä Bendel, jonka kasvoista paistoikin rehellisyyttä ja
älyä. Hänestä tulikin minulle miespoloselle toveri ja ystävä; hän se
auttoi minua ja lohdutteli kaiken ikäni surkeudessani. Pitkin päivää
kävi puheellani suutareita, räätäleitä, kauppamiehiä ja ties mitä muuta
väkeä, joilla teetin tahi joilta ostin miltä mitäkin kallista kalua,
jalokiviä y.m. päästäkseni erilleni siitä kullan paljoudesta, joka oli
siinä suuressa kaapissani; vaan siltä näytti kuin ei olisi paljoakaan
vähemmiksi huvenneet kultaläjät.
En ollut tilastani vielä aivan selvillä ja kummako, että olin kovasti
huolissani. En rohjennut mennä askeltakaan huoneeni kynnystä etemmäs ja
illalla sytytin nelisen kymmentä vahakynttilää salissani ennenkuin
uskalsin pimeästä loukostani mennä ihmisten ilmoille. Kauhistuin
muistellessani sitä hirveätä metakkaa, minkä koululaiset olivat
nostaneet. Päätin kumminkin koittaa mitä ihmiset minusta ajattelivat,
vaikka siihen kylläkin rohkeutta kysyttiin. -- Oli täysikuu niinä öinä.
Illalla heitin ylleni ison päällystakin, painoin hatun päähän korville
asti ja salaa kuin mikähän varas lähdin kotoa. Vasta muutamalla
syrjäisellä laitakadulla astuin talojen varjosta, joitten suojassa olin
kulkenut, ulos kadulle kuutamoon, saadakseni kuulla mitä ihmiset
minusta arvelevat.
Ystäväni rakas, et usko mitä tuskia tunsin sydämmessäni. Vaimot
useinkin minua kovasti säälivät ja surkuttelivat; heidän säälinsä kävi
sydämmeeni kipeämmästi monastikin kuin poikasten pilkka ja miesten
ylpeä ylönkatse, varsinkin semmoisten, jotka olivat lihavia ja
pönäköitä, jotta heillä oli iso ja mahtava varjokin. Muuan kaunis,
sievä tyttö, joka käveli vanhempainsa vieressä, sattumalta tuli
katsoneeksi minua niillä kirkkailla silmillään; vaan hirveästi raukka
säikähti, huomatessaan arvaamattaan minut varjottomaksi, pisti päänsä
äkkiä huntunsa suojaan ja kiirehti äänetönnä pois.
Sydämmeni oli pakahtua. Karvaat kyyneleet juoksivat silmistäni ja
peräti alakuloisena horjuvin askelin palasin kotiin. Taloin seinäin
varassa täytyi minun kulkea ja vasta myöhäseen pääsin kotiin.
En saanut unta silmiini sinä yönä. Huomenaamuna oli ensimmäisenä työnä
minulla haettaminen sitä harmajatakkista miestä käsiini. Kukaties
onnistuisi minulle hänen löytäminen ja olisipa ihmeen hauska jos
hänkin, niinkuin minä, olisi katunut sitä hassua kauppaamme. Käskin
Bendelin puheelleni, hän näytti yhtä viisaalta ja nerokkaalta kuin
rehelliseltä -- kerroin aivan tarkkaan minkänäköinen se harmaja mies on
ja sanoin, että hänen hallussaan on muuan aarre, jota ilman minä en
mitenkään tullut toimeen. Mainitsin missä ja milloin olin häntä nähnyt
ja kerroin niinikään mitkä herrat ja naiset olivat Tuomas Johnin
talossa yhtaikaa vieraina sekä käskin hänen ottaa tarkan selon
muutamasta tähystimestä, muutamasta kullankirjavasta, turkkilaisesta
peitteestä, siitä komeasta, isosta teltasta sekä lopuksi niistä
kolmesta mustasta hevosestakin, joitten kanssa (jätin sanomatta millä
tavalla) tuo salaperäinen harmaja mies oli ollut tekemisissä, se
ihmeellinen mies, josta ei kukaan huolinut ja joka oli kaikista
näyttänyt vähäpätöiseltä, vaan jonka esiintyminen oli vienyt minulta
mielen rauhan ja onnen.
Puhuttuani asian selväksi, kävin noutamaan kultaa ison läjän, koko
kantamuksen, ja lisäsin siihen melko joukon jaloja kiviä tiesi kuinka
suurenarvoisia. "Bendel", lausuin minä, "tämän kaiken annan sinulle
matkaevääksi ja rahalla varmaankin saat paljon toimeen mikä ilman rahaa
on mahdotonta; älä niukustele, vaan ole antelias niinkuin minäkin olen
ollut antelias sinulle, ja tuo palatessasi minulle hyviä sanomia."
Hän meni. Myöhään hän palasi ja nureissaan. Ei kukaan Tuomas Johnin
palvelijoista eikä kukaan hänen vieraista, joilta Bendel oli
tiedustellut sitä harmajata miestä, muistanut häntä kuin vallan
hatarasti. Se uusi tähystin oli siellä, vaan ei kukaan muistanut enää
mitenkä se oli tullut sinne; se komea teltta ja se komea peite olivat
nekin paikallaan, sillä mäellä, missä oli katsottu meren ulapalle
purjehtivaa laivaa, palvelijat kiittivät isäntäänsä rikkaaksi mieheksi,
vaan ei kukaan osannut sanoa mistä nuo kalliit tavarat olivat
ilmaantuneet. Herra Tuomas John oli hyvillään siitä mahtavuudestaan ja
rikkaudestaan, vähät hän siitä huoli mistä ne olivat hänen osaksi
tulleet; hevoset, joitten selässä ne nuoret herrat olivat ratsastaneet,
olivat tallissa mikä missäkin, ja he kiittivät niinikään Tuomas Johnia
äveriääksi ja anteliaaksi mieheksi, hän kun oli ne hevoset antanut
heille. Tuon verta selvesi Bendelin kertomuksesta; nerokkaasti oli hän
toimittanut asian, jospa kohta hänelle ei onnistunut kaikesta selville
saanti. Kiitin häntä hänen uutteruudestaan ja jätin hänelle hyvästit
sekä käskin hänen jättää minut yksikseni; musta oli mieleni.
"Olen isännälleni kertonut siitä asiasta, mikä hänelle ylön tärkeä on,
sen minkä tiedän," sanoi palvelijani aikoessaan mennä. "Minun tulee
vain lopulta ajaa muuatta asiaa vielä, jonka eräs mies uskoi minulle,
jonka miehen tapasin ovessa, kylään lähtiessäni teidän puolesta
kuulustelemaan siitä mikä teitä mureuttaa. Näet tuo mies sanoi
näinikään: Sanokaa isännällenne terveisiä, herra _Pietari
Schlemihlille_, että hän ei ole näkevä minua enää, syystä siitä, että
lähden kauas meren takaiseen maahan; ja hyvä onkin tuuli tätä nykyä,
jotta laiva pääsee mukavasti ulos satamasta. Vaan säntilleen vuoden
perästä on minulla oleva kunnia taas tulla hänen puheelle, jolloin olen
ehdottava hänelle uuden tehtävän, hänelle mieluisan. Sanokaa hänelle
alamaiset, nöyrät terveiseni ja suuri kiitollisuuteni."
"Minkänäköinen oli hän?" kysyin äkkiä, aavistaen pahaa. Ja Bendel
selvitti, ja kaikesta siitä, mitä hän sanoi, minulle kerrassaan
selvisi, että harmaja mies oli nuo terveiset lähettänyt.
"Hyvänen aika!" huusin, "sehän se juuri harmaja mies olikin!" ja nyt
hän vasta hoksasi ja hänen silmistä putosi peite. "Todellakin, hänhän
se oli kuin olikin!" hän huudahti, kovasti säikähtäen, "ja minä,
onneton ihminen, minä typerä, joka en tuntenut häntä, ja olen tällä
lailla isäntääni pettänyt."
Hän alkoi itkeä kovasti ja moittia itseään, ja niin pahoillaan oli hän,
että minun kävi häntä sääli. Koin lohduttaa häntä ja vakuutin moneen
kertaan, että kerrassaan luotan häneen ja vilpittömäksi uskon, vieläpä
lähetin hänen satamaan paikalla katsomaan oliko se eriskummallinen,
kavala mies ehkä satamassa vielä tavattavissa. Vaan sinä aamuna oli
useaimpia laivoja jo ehtinyt, tuulen otollisena ollessa, lähteä
matkoihinsa mikä minnekin, kaikki kaukaisiin maihin, eikä siitä
harmajasta miehestä näkynyt yhtään jälkeä; hän oli kadonnut tielle
tietämättömälle.