I.

Onnellisen, vaan kumminkin varsin vaivaloisen merimatkan perästä

saavuimme lopultakin satamaan. Veneestä maihin noustuani, kokoilin

vähäset tavarani, heitin tavaramytyn selkääni ja aloin väen-vilinän

läpi astuskella, kunnes saavuin muutamaan pieneen taloon, jonka

seinällä oli kyltti. Huonetta kysyessäni ravintolan edeskäypä mittaili

minua kiireestä kantapäähän ja opasteli minua huoneeseeni. Pyysin

raitista vettä ja tietoa herra _Tuomas Johnin_ osotteesta, aikomukseni

kun oli käydä hänen puheella. Edeskäypä neuvoi: "Pohjoistullista kun

menette, ensimmäinen talo oikealle käsin, iso, uusi talo, rakennettu

punasesta ja valkosesta marmorista, epäluku on siinä pylväitä." Hyvä.

-- Oli varhainen aamuhetki, aloin aukasta matkalaukkuani heti, puin

ylleni uuden, sievän, mustan takkini, koin muutenkin sievistää asuani,

pistin suosituskortin taskuun ja lähdin paikalla käymään sen miehen

luo, jolle minulla oli asiaa ja joka toivottavasti olisi minulle

avullisena, eikähän minulla isoja vaatimuksia ollutkaan.

Kulettuani Pohjoiskatua ja saavuttuani sen päähän, näin heti valkoisen

talon pylväineen paistavan viheriäin lehtipuitten välistä; -- "tässä

siis," ajattelin, puhdistin saappaani nenäliinallani, laitoin

kaulahuivini siivoon kuntoon ja nykäsin ovikellon nauhasta. Kuulin

kellon soivan ja paikalla aukesi ovikin. Eteisessä kysyttiin nimeäni ja

asiaani, jonka jälkeen ovenvartija läksi ilmoittamaan tulostani ja

minulle suotiin kunnia päästä herra Johnin puheelle, puutarhaan

käymään, jossa hän oli muutamien vieraittensa kanssa. Kohta arvasin

kuka läsnäolevain joukossa oli talon isäntä, herra John, hän näet kun

oli sangen lihava ja tyytyväisen näköinen. Varsin ystävällisesti hän

tervehti minua -- niinkuin rikas osaa toisinaan köyhempää

lähimmäistänsä alhaisesti puhutella, jopa kääntyi puoleeni, silti

toisia vieraitaan syrjäyttämättä, ja vastaanotti sen kirjeen, minkä

toin hänelle. -- "Vai niin, vai niin, veljeltäni; enpä ole isoon aikaan

kuullut hänestä. Onko hän kuinka terve nykyään? -- Tuohon paikkaan",

jatkoi hän puhettaan, muitten vieraittensa puoleen kääntyessään,

odottamatta minulta vastausta, ja osotti sillä kädellään, jossa oli

kirje, muuatta mäen kukkulaa, "tuonne aijon rakennuttaa sitä uutta

taloa."

Ei hän kirjettä avannut eikä keskustelua lopettanut, rikkaudesta kun

ruvettiin puhumaan. "Jolla ei ole vähintäinkin yksi miljoona rahaa,"

arveli hän, "se on, suokaahan minulle anteeksi rohkea sanani, roisto!"

"Tosi se!" myönsin minä innokkaasti. Tuo mahtoi olla hänestä mieluista

puhetta, sillä hän hymyili ja sanoi: "Jääkäähän tänne, ystävä rakas,

ehkä saan joutilasta aikaa, niin selvitän ajatukseni siitä asiasta,"

hän näytti kirjettä, minkä heti pisti taskuunsa, ja kääntyi muun seuran

puoleen. -- Hän tarjosi käsivartensa muutamalle nuorelle rouvalle,

toiset herrat hääräilivät muitten naisten ympärillä, itsekukin löysi

Eevansa, jonka jälkeen mentiin sille mäelle, johon talon isäntä oli

luvannut rakennuttaa uutta taloa.

Minä kuljin perässä jotten olisi kellekään vaivaksi, sillä ei kukaan

huolinut minusta. Seura oli hyvällä tuulella, rupateltiin ja

naurettiin, laskettiin leikkiä totisista asioista ja taas joutavista

asioista puhuttiin niinkuin ne olisivat olleet totisia, ja varsinkin

poissa olevat tuttavat ja ystävät sekä heidän tapansa ja olonsa olivat

pilan ja leikin esineenä. Eivät ne tunteneet minua enkä minä heitä,

niin että en paljo välittänytkään mistä oli kysymys, ja oli minulla

paitsi sitä muuta miettimistä.

Saavuimme tuolle mäelle; ruusupensaita kasvoi siinä ympäriinsä. Kaunis

_Fanny_, joka näytti olevan kaikkein erinomaisessa suosiossa, omin

käsin taittoi muutamasta pensaasta oksan, vaan haavottui häneltä hento,

sievä, käsi siihen kun kävi muuan oka, ja verta alkoi juosta, Sitä

kaikki pahoilemaan luonnollisesti. Laastaria kyseltiin. Muuan

hiljainen, hoikka, laiha ja pitkä, vanhanpuoleinen mies, joka

vieressäni käveli, pisti heti oikean kätensä poveensa ja otti harmajan

takkinsa taskusta pienen lompakon, aukasi sen, kumartui syvään sille

kauniille Fannylle ja tarjosi hänelle haluttua englantilaista

laastaria. Fanny otti tarjotun vastaan, tarjoojaa silti kiittämättä,

pani sen laastarin haavalleen, jonka jälkeen jatkettiin kävelyä mäen

kukkulalle asti, josta olikin erinomaisen ihana näköala isoon

puutarhaan monimutkaisine teineen ja polkuineen sekä aavalle meren

selälle asti.

Oli siinä näköala todellakin jalo ja ihana. Valkea pilkku näkyi

taivaanrannalla tummankarvaisen meren ja sinisen taivaan rajalla.

"Tähystin tänne!" käski Tuomas John, ja ennenkuin palvelijat ehtivät

liikahtamaankaan, oli se harmaja mies, nöyrästi kumartaen, pistänyt

kätensä takintaskuun ja herra Johnille antanut komean, ison tähystimen.

Herra John, joka heti alkoi tähystimellä katsoa merelle päin, kertoi

vierailleen, että siellä näkyi muuan laiva, joka eilettäin oli lähtenyt

satamasta, vaan epäedullisen tuulen vuoksi ei päässyt tuota etemmäs.

Tähystin meni miehestä mieheen, naisesta naiseen eikä enää palannutkaan

harmajan, laihan miehen taskuun. Minä ihmettelemään ja katselemaan

tuota miestä enkä päässyt ymmärtämään mitenkä tuo isonpuoleinen

tähystin oli mahtunutkaan hänen pieneen, joutavan näköiseen taskuunsa.

Vaan muut vieraat eivät olleet millänsäkään eivätkä välittäneet siitä

harmajasta miehestä vähääkään, yhtä vähän kuin minustakaan.

Virvokkeita tuotiin lautasilla vieraille, niitä komeimpia, makeimpia

hedelmiä, tiesi kuinka kaukaa, eteläisistä maista. Herra John oli

kohtelias ja mukava isäntä ja puhutteli minuakin: "Maistakaahan näitä

hedelmiä, niitä ei teillä ole tarjona ollut suinkaan merimatkoillanne."

Kumarruin, vaan hän ei katsonut minua, oli jo puhuttelemassa muita

vieraitaan.

Olisi tehnyt mieli istua ruohikkoon, mäen rinteelle näet, josta näkyi

laajalti merta ja taivasta, vaan maa oli kovin kostea. Olisipa mukava

kerrassaan jos olisi turkkilaisia mattoja levittää tähän, arveli muuan.

Hän oli sen toivomuksensa tuskin ehtinyt lausua julki, niin se harmaja

mies oli pistänyt jo kätensä taskuun, josta veti esille, häveliäästi,

jopa nöyrästi, hyvin komean, kullalla kirjaillun, turkkilaisen peitteen

levittääkseen sitä ruohikolle. Palvelijat ottivat sen vastaan,

välinpitämättömästi vallan, ja levittivät sitä ruohikolle, Siihen

mentiin sitte istumaan pitemmittä mutkitta; ja minä puolestani taas

kummailemaan ja katsomaan sitä harmajaa miestä, hänen taskuaan, sitä

turkkilaista peitettä, joka oli kymmenen kyynärää pitkä ja viisi

kyynärää leveä, luulin unennäöksi enkä tiennyt mitä uskoa, varsinkin

kun eivät muut huomanneet mitään erinomaista tapahtuneen.

Olisin mielelläni kuullut tuosta miehestä jotain selvitystä ja kysellyt

kuka hän oli; en vain arvannut keltä kysyisin, sillä pelkäsin melkein

enemmän herrain palvelijoita kuin palvelijain herroja. Lopulta rohkenin

kysyä muutamalta nuorelta mieheltä, joka ei näyttänyt minusta varsin

niin arvokkaalta kuin nuo toiset ja joka useinkin oli seisonut

yksikseen. Hiljaisella äänellä pyysin häntä sanomaan kuka on tuo

avulias herra, joka on harmajissa vaatteissa. -- "Sekö, joka näyttää

niin hoikalta kuin räätälin neulasta irtaunut lanka?" -- "Se, joka

seisoo tuossa yksikseen!" -- "Sitä en tunne," vastasi hän, ja näytti

kuin häntä ei olisi haluttanut minun kanssa keskustelua jatkaa, sillä

hän poistui ja alkoi puhutella muuatta toista palvelijaa, tiesi mistä

joutavista asioista puhuivatkaan.

Päivä alkoi räikeämmästi paistaa ja naisten oli paha olla; se kaunis

Fanny kysyi huolettomasti siltä harmajalta herralta, jota, minun

havaitakseni, ei kukaan ollut vielä puhutellut ensinkään, kysyi

kevytmielisesti: oliko hänellä kukaties telttakin? Harmaja mies

kumartui syvään, aivan kuin jos olisi häntä kovasti kunnioitettu tuolla

kysymyksellä, ja käsi oli hänellä jo taskussa, josta hän veti esille

telttavaatteen, teltan riu'ut, nuorat, rautaiset muut osat, sanalla

sanoen: kaikki, mikä komeaan, isoon telttaan kuuluu. Muut herrat

auttoivat sitä pystyttämään paikoilleen, sen turkkilaisen peitteen

päälle näet -- eikä ketään ihmetyttänyt tämä tapaus. --

Minun oli jo paha olla, alkoipa kerrassaan kauhistuttaakin kaikki

tämä, vaan kummempaa oli tulossa. Näet jonkun pyynnöstä harmaja mies

päälle-päätteeksi otti taskustaan; kolme ratsuhevosta, oikein todesta,

isoa hevosta satuloineen suitsineen! -- ajattelehan tuota -- kolme

satuloittua hevosta samasta taskusta, mistä hän jo oli ottanut

lompakon, tähystimen, kymmenen kyynärää pitkän ja viisi kyynärää leveän

peitteen, sekä teltan riukuineen rautoineen! Jollen vakuuttaisi sinulle

omin silmin tuota nähneeni, et varmaankaan uskoisi. --

Vaikka tuo mies oli niin ujon ja nöyrän näköinen ja vaikka muut niin

vähä näyttivät huolivan hänestä, niin hirvitti minua kumminkin hänen

kalpeat kasvonsa, joita en voinut heittää katsomasta, siihen määrään

että ne kävivät minulle sietämättömiksi.

Päätin salaa poistua näitten kummallisten ihmisten seurasta eikä se

vaikea ollutkaan, siihen nähden näet että minulla ei ollut niitä

joukossa, jotka olisivat minua kaivanneet. Tahdoin palata kaupunkiin,

huomenna toistamiseen mennäkseni herra Tuomas Johnin puheelle ja, jos

uskaltaisin, kysyäkseni häneltä mitä miehiä tuo harmaja mies on. --

Kunhan olisi kunnialla sieltä päässyt.

Olin jo ehtinyt ruusupensaikon läpi mäkeä alas ja kävelin muutamassa

ruohikossa, jossa ei ollut pensaita eikä puita, jolloin, pelosta että

joku näkisi minun kulkevan kauniissa ruohikossa ja rumaksi polkevan,

loin silmät taakseni. -- Vaan kylläpä pelästyin nähdessäni

harmajatakkisen miehen tulevan perässäni ja lähestyvän minua. Hän

sieppasi heti hatun päästään, kumartui syvään, jotta ei kukaan ollut

niin nöyrästi minua tervehtinyt eläissäni. Aivan selvä oli, että hän

tahtoi minua puhutella enkä voinut, olemalla epäkohtelias, välttää

tervehtimästä häntä minä puolestani. Otin hatun päästäni minäkin,

kumarruin ja seisoin päivän paisteessa kuin naulattu. Jäykästi ja

pelosta kauhuissani katselin häntä niinkuin lintu ikäänkuin, jota

käärme on katseellaan lumonnut. Vaan hän näytti sangen nololta; ei

luonut silmäänsä maasta, kumartui useampia kertoja, tuli lähemmäs ja

alkoi minua puhutella hiljaisella, väräjävällä äänellä, suunnille sillä

lailla kuin kerjäläinen puhuttelee sivukulkevia.

"Suokaahan, hyvä herra, anteeksi, että uskallan teitä puhutella,

minulla on jotain teiltä pyydettävää. Olkaahan niin armollinen..."

"Hyvänen aika, mitä saattaisikaan olla minulla teille annettavaa,

teille, joka..." me hämmästyimme molemmat, siltä minusta näytti, ja

punastuimme.

Oltuaan hetken ääneti, hän ryhtyi taas puheeseen ja sanoi: "En ole

kauan ollut seurassanne, vaan useampia kertoja olen kumminkin jo

merkille pannut, että teillä, hyvä herra, on -- suokaahan anteeksi,

että sanon sen näin suoraan -- erinomaisen komea, oikein komea varjo;

olen sen ohessa huomannut, että te, seisoessanne päivän paisteessa,

jotenkin välinpitämättömästi, vaikkapa kukatiesi itse olette siitä

kylmäkiskoisuudestanne epätietoisena, katselette tuota komeata

varjoanne. Antakaa anteeksi, että näin olen rohjennut otaksua. Vaan

koska te ette pidä suuressakaan arvossa varjoanne, niin suostutte kai

minulle myömään sen; häh?"

Hämmästyin jotta joutui pääni vallan pyörälle. Minunko pitäisi myydä

hänelle varjoni? Sepä vasta kumma kauppa! Hän mahtaa olla hullu,

ajattelin, ja muuttuneella äänellä, mikä paremmin sopi hänen

nöyryytensä rinnalla, vastasin näinikään:

"Onhan teillä oma varjonne, hyvä ystäväni! Vieläkö minun varjoani

haluatte? Sepä olisi tosiaankin eriskummallinen kauppa!" -- Siihen hän

virkkoi tyyneesti: "Minulla on taskussani paljo tavaraa, joka teistä

varmaankaan ei ole arvotonta; ne kalut ovat sen arvoisia, että ei ole

mikään hinta liian suuri."

Taas rupesi minua pelottamaan kun muistui mieleeni hänen taskunsa, enkä

ymmärtänyt mitenkä olin saattanut häntä hyväksi ystäväkseni sanoa.

Koitin jos mahdollista korjata typeryyteni. "Vaan, hyvä herra, antakaa

minulle anteeksi, nöyrimmälle palvelijallenne; en ymmärrä oikein

ajatustanne, kuinka saattaisin varjoani..."

Hän kiirehti kesken puhettani sanomaan: "Pyydän teitä sallimaan, että

paikalla maasta nostan tuon varjonne ja pistän taskuuni; millä tavalla

sen irroitan siitä, se jättäkää minun huolekseni." Ja harmaja mies

alkoi luetella kaikkia hyvää, tiesi mitä kaikkia, jota hän olisi

halukas heti antamaan minulle varjoni hinnaksi. Muitten kalliitten

tavarain joukossa, joita hän luetteli useampia nimeltä, hän mainitsi,

sivumennen, "onnen kukkaroakin," josta sanasta minä ihastuin heti

ikihyväksi ja huusin: "Onnen kukkaroa, onnen kukkaroa!" Sillä, vaikka

olin kovasti peloissani, tuo yksi ainoa sana vei minulta mielen ja

hurmasi minut kerrassaan. En nähnyt muuta mielessäni kuin kiiltäviä

kultarahoja, kultarahoja vain.

"Suvaitkaa, armollinen herra -- harmaja mies kehotti -- tätä kukkaroa

katsella." Hän pisti kätensä taskuunsa ja otti sieltä suuren puoleisen,

vahvan, nahasta ommellun kukkaron, jonka toisessa päässä oli vahvat

nahkaset nauhat, ja heitti sen minulle. Avasin sen ja kouraani tuli

paikalla kymmenkunta kultarahoja, toinen kymmenkunta kultarahoja, vielä

kolmas, jopa neljäskin kymmenkunta kultarahoja; paiskasin käteni

harmajan miehen kouraan kiireen kautta ja sanoin: "Tuossa käteni!

Kauppa on tehty; jos tämän kukkaron annat varjoni hinnaksi, niin olkoon

menneeksi, saat viedä varjoni." Harmaja mies polvistui heti eteeni ja

erinomaisen taitavasti hän irroitti minun varjoni ruohikosta,

pääpuolesta alkaen jalkoihin asti, hiljaa jotta ei kuulunut hiiren

hiiskausta, kääri ja laski sen sievästi kokoon sekä pisti lopulta

taskuunsa. Hän nousi seisoalleen, kumartui vielä kerran minulle ja

peräytyi sen jälkeen ruusupensaikkoon päin. Minusta kuului kuin olisi

hän itsekseen hiljaa nauranut. Vaan minä pidin kukkaroa nauhoista

kiinni; ja maassa oli yltympäriinsä kirkasta päivänpaistetta, minulla

kun ei ollut enää varjoa mitään; olin kuin huumauksissa.