kumminkin oli liikkeessä, saattoipa joskus olla apuna varakkaammissa
kodeissa ja sillä ansaita jonkun rovon, ja, kun Janne vaan näki hänen
puuhailevan huoneessa pesten lattiaa, keittäen potaattia, niin oli
hänestä kuin olla piti, vaikka äiti oli niin kalpea, laiha ja
köykkyselkäinen. Mutta eräänä aamuna jäi leskiraukka makaamaan sänkyyn
eikä sitten noussutkaan ylös. Ja päivä päivältä tuli hän heikommaksi ja
vaiteliaammaksi. Hän ei juuri koskaan puhunut, ja kun sen teki, oli
ääni niin heikko ja käheä, että täytyi kallistaa korvansa hänen
suulleen kuullakseen häntä. Ja kun pikku Janne seisoi äitinsä vuoteen
luona ja katseli häntä, oli hänestä kuin jotakin kummallista, jotakin
outoa olisi tullut äitiin; hän ei oikein tahtonut tuntea äitiään,
silmänsä olivat niin kummalliset, ikäänkuin näkisivät jotakin kaukana,
hyvin kaukana. Jannen pikku sydän supistui surusta, hän alkoi ymmärtää,
mikä oli tulossa, aavistaa, että se oli tuo suuri uhri, jota Jumala nyt
tuli pyytämään häneltä. Ja hän heittäytyi polvilleen, pani kädet
ristiin ja rukoili palavalla hartaudella, ettei Jumala ottaisi häneltä
äitiä, vaan tekisi terveeksi.
Mutta Jumala ei täyttänyt pikku Jannen rukousta; hän, tuo rakkaudesta
rikas Isä, ymmärsi sen paremmin. Hän tiesi, että sairas, väsynyt vaimo
tarvitsi tulla lepoon, tiesi hetken tulleeksi, jolloin uskollinen
palvelijatar saisi maistaa levon suloisuutta ja mennä Herransa iloon.
Keväämmällä jäidenlähtö-aikana kuoli Hallisen leski. Hänet pantiin
mustaan puu-arkkuun ja vietiin uudelle hautausmaalle, jossa laskettiin
suureen hautaan, -- "köyhäin kuopaksi" kuuli Janne heidän nimittävän
sitä, koska sinne pantiin semmoisia, joilla ei ollut varoja ostaa eri
hautaa. Pikku Janne-raukka oli itkenyt niin paljon, että oli kuin
kyynellähteet olisivat kuivuneet. Nyt vain seisoi tuossa väristen
nyyhkytyksistä; mutta kun hauta luotiin umpeen eikä hän enää nähnyt
arkkua, silloin alkoivat kyyneleet tulvia jälleen, ja hänestä oli, kuin
tahtoisi hän hypätä hautaan kätkeytyäksensä äidin viereen.
Mutta Jannen täytyi jatkaa elämistään, sillä hänen hetkensä ei vielä
ollut tullut, ja täytyi tehdä työtä voidakseen elää. Armeliaat ihmiset
pitivät huolen hänestä ja siskoista, ja kun hän oli kymmenvuotias,
arveltiin hänen olevan kyllin suuren hoitamaan itseään, ja niin hän
pääsi suutarin luo juoksupojaksi.
Täällä hän sai tehdä työtä aamusta iltaan, juosta sateessa ja
päivänpaisteessa saapas- tai kenkäpari kädessä tai toimittaa muitakin
asioita mestarilleen; niin että päivällä hänellä tuskin oli aikaa
ajatella äitiä, mutta iltasin, kun hän oli kiivennyt pieneen
vuoteesensa ja ylt'ympärillä oli pimeää, silloin äiti muistui mieleen,
silloin hän kurotti kätensä häntä halataksensa ja itki epätoivoisena,
kun tunsi itsensä niin yksinäiseksi, hyljätyksi. Silloin hänestä
Jumalakin oli ollut niin julma; hän ei voinut nöyrtyä ja antaa
Jumalalle rakkahinta, mitä hänellä oli, hän oli vielä siihen niin
kiintynyt, vaikka se oli vain muisto, varjo, ja joka ilta hän nukkui
sitä itkiessään.
Mutta eräänä yönä Jumala lähetti niin ihanan, ihmeellisen unen pienelle
toivottomalle pojalle...
Unissaan oli hän mitä ihanimmassa seudussa. Kultaisia hedelmiä oli
suurissa tuuheissa puissa, tiet olivat jalokivillä lasketut, ilma niin
puhdas ja lauhkea kuin ihanimpana kesäpäivänä, ja kristallikirkkaita
puroja porisi tuoksuvien kukkaislavojen välissä. Ja kaikkein
ihmeellisintä oli, että kaikki ihmiset, joita hän tapasi, näyttivät
niin onnellisilta; täällä ei ollut köyhiä, ei surevia. "Täällä
tahtoisin olla", -- ajatteli Janne, -- "täällä pääsisin juoksemasta
asioita, ja saisin tarpeeksi syödäkseni, enkä kärsisi vilua". Ja niin
hän kulki eteenpäin kivitetyillä, kiiltävillä teillä, joita tuuheat
puut varjostivat, niin ettei päivänpaahde vaivannut kävelijää. Ja
alinomaa tapasi uusia ihmisryhmiä, kaikilla sama onnellinen hymyily
huulilla, sama iloisuus silmissään. "Mihinhän nuo menevät?" arveli
Janne, mutta ei uskaltanut kysyä, näki vain, kuinka joukko toisen
jälkeen kiiruhti ohitse kepein askelin, aivankuin riennetään johonkin
hyvin ikävöityyn määräpaikkaan. Hän tahtoi seurata heitä, mutta ei
voinut; he kulkivat niin nopeaan, ja toinen ryhmä toisensa jälkeen
hävisi, kunnes hän yksin oli jälellä.
Silloin hän jatkoi matkaansa, kunnes vihdoin tuli portille, jonka
avasi. Ja kuljettuaan siitä, meni portti lukkoon hänen takanaan, ja
hänestä oli, kuin paikka, jossa hän oli, olisi ollut tuttu. Ja niinhän
se olikin; tuossahan seisoi joukko repaleisia lapsia ja sairas ukko
käydä nilkutti tiellä, oli sateista ja sumuista, hänen oli vilu aivan
niinkuin aamusilla juostessaan kansakouluun. Ja kaikki ihmiset, jotka
hän tapasi, olivat niin suruisen, kärsivän ja köyhän näköisiä; hän näki
monta naapureista katukujasessa, jossa äiti asui, näki vanhan Jussin
kainalosauvoineen ja Ryysy-Maijan, jolta särky oli ajanut silmän päästä
ja kaikki Kaskis-mummon pojat toinen toistaan likaisempana,
nälkäisempänä...
Vihdoin näki hän naisen istuvan kumarruksissaan kivellä, kasvot käsiin
kätkettyinä ja hiljaa nyyhkien. Vavistus puistutti häntä; hän aavisti,
kuka se oli, mutta samalla pelkäsi saada sen tietää. Miksi tapaisi hän
hänet juuri _täällä_, kaikkien näiden murheellisten, kärsivien ihmisten
joukossa ja kylmässä ilmassa, joka värisytti luihin asti, miksi ei
tuolla, kultaisen portin sisäpuolella, kiiltävillä katukivillä,
kirkkaassa päivänpaisteessa, kaikkien onnellisten ihmisten joukossa?
_Siellä_ olisi hän niin mielellään nähnyt hänet, mutta ei täällä...
Ja hän tahtoi juosta tiehensä, mutta ei voinut; hänen täytyi mennä tuon
naisen luo ja kysyä, miksi itki.
-- Siksi että minun täytyy jäädä tähän murheenlaaksoon, sairauteen,
köyhyyteen, suruun -- nyyhki nainen hiljaa.
-- Ja minkätähden sinun täytyy jäädä? -- kysyi Janne.
-- Pienen pojan rukoukset pidättävät minua, -- huokaili nainen. --
Herra oli kutsunut minut, kultaportit olivat jo avatut, tunsin
ijankaikkisen autuuden tuulahduksen, mutta pienen pojan palavat
rukoukset pidättivät minua maan päällä. Voi, voi, kuinka täällä on
pimeätä, raskasta, yksinäistä!
Vavistus puistutti pikku poikaa; hän tahtoi koskettaa vaimoon, nostaa
kumartunutta päätä saadaksensa katsoa häntä kasvoihin, mutta ei voinut
nostaa kättä, ei muuttaa jalkaa.
Samassa katsoi nainen ylös. Janne näki kelmeän kamalat kasvot,
ikäänkuin ruumiin, tahtoi huutaa, tahtoi rukoilla, sillä hän tunsi
äitinsä, mutta ei voinut saada sanaakaan huuliltaan, hänen kurkkunsa
oli kurtistunut, kieli halvaantunut. Hän ponnisti tuskissaan
päästääksensä äänen, mutta silloin alkoi näky hälvetä, pimeä tuli hänen
ympärilleen, toisessa kädessä oli jotakin kovaa, jota hän kiskoi; nyt
hän heräsi täydellisesti ja huomasi makaavansa suutarissa sängyssään ja
tuskissaan puistelevansa sängyn laitaa ja nyyhkyttävänsä niin, että
suutarin rouva heräsi ja käski olemaan vaiti öillä, jolloin jokainen
oli väsynyt ja tarvitsi lepoa.
Mutta siitä hetkestä oli pikku Jannella rauhaa surussaan. Tosin hän
vielä suri äitiä kauan, mutta kun ikävä liian raskaana painoi, ja hänen
mielensä ei tahtonut taipua Jumalan tahdon alle, silloin hän muisti
unensa ja toisti itsekseen: "Oi, nyt on äiti niin onnellinen, niin
onnellinen! Jos Jumala olisi kuullut rukoukseni, olisi hän nyt täällä
sairaana, murheellisena, köyhänä, mutta nyt kävelee hän tuolla ylhäällä
kultaisessa kaupungissa muitten autuaallisten ihmisten kanssa ja on
niin onnellinen!"
Ja myöhemmin elämässään, kun tuli nuorukaiseksi ja mieheksi ja itse sai
taistella surua ja köyhyyttä vastaan, muisti hän unensa ja ajatteli:
"Jumalan kiitos, _hän_ on onnellinen! Herra olkoon ylistetty, ettei
kuullut lapsellista rukoustani, vaan otti rakkahimman mitä minulla oli,
luoksensa, ikuiseen lepoonsa!"
JOULU.
Kun kesä kukkineen, ruohoineen oli kulunut ja Kyösti ja Elli muuttaneet
kaupunkiin, kun pimeä syksy alkoi saada vallan, yöt pitenivät, päivät
lyhenivät ja synkistyivät, silloin syttyi vähitellen lasten mieleen
kirkas valonvälke, joka yhtyi heidän unelmiinsa ja teki pilviset päivät
kirkkaiksi ja kauniiksi.
Olipa se kummallinen tuo valonvälke. Milloin näkyi ikäänkuin kiilto
suuresta tähdestä, joka verkalleen kulki tummalla taivaalla, milloin se
oli kuin tuikkivien vahakynttilöiden loiste; milloin kimalteli, ja
säteili kuin kirkkaista tina-astioista tai hopeahelyistä.
Mistä se siis tulee tuo valo, joka lasten mielestä päivä päivältä
kasvaa suuremmaksi, kauniimmaksi?
Ah, sehän on joulu, joka on tulossa, sehän on Betlehemin tähti, joka
aina heittää valoansa synkkiin syyskuukausiin, sehän on tuo ihana
juhla, joka lähestyy, tuo suuri päivä, jolloin Jeesus syntyi, jolloin
kaikkien ihmisten tulee olla onnellisia ja, niinkuin Itämaan tietäjät
antoivat Jeesus-lapselle pyhää savua ja mirhamia, antaa toisilleen
lahjoja iloissaan siitä, että Jumala niin on rakastanut ihmisiä, että
antoi ainokaisen Poikansa tulla meidän vertaiseksemme.
Oi, kuinka hupaista, kuinka sanomattoman hupaista, että pian on joulu,
että saa ikävöidä semmoista kuin joulu-aattoa, ajatella sitä, riemuita
siitä!
"Päivää ennen, päivää ennen, päivää ennen ... aattopäivää" alkoivat
Elli ja Kyösti laskea kahdeksan päivää ennen joulua, s.o. sinä päivänä,
jolloin saivat luvan koulusta. Ja joka päivästä, joka näin
"kuitattiin", he sydämestään riemuitsivat; mutta vasta silloin, kun
vihdoin saattoivat sanoa: "nyt on aattopäivä", uskalsivat he oikein
huutaa ilosta, sillä nyt ei joulu voinut paeta heitä, tähän asti olivat
he levottomina ajatelleet, että ehkä ei mitään joulunaattoa tänä vuonna
tulekaan.
Kerran, kun olivat iso-isän ja iso-äidin luona, katosi äkkiä pikku
Kyösti ja saatiin hyvän aikaa etsiä häntä huoneista. Vihdoin hänet
löydettiin vaatekammiosta, jossa istui lattialla nurkassa hiljaa
nyyhkien. Kaikki ympäröivät hänet, iso-äiti otti Kyöstin syliinsä,
hyväili häntä, pyysi rauhoittumaan ja sanomaan, mistä oli niin
pahoillaan.
Ei mitään vastausta -- ainoastaan syvää suonenvedon tapaista
nyyhkyttämistä.
-- No, poikaseni, rauhoitu, -- sanoi iso-äiti hyväillen häntä ja pyyhki
hiukset pois hikiseltä otsalta, -- rauhoitu ja sano iso-äidille, mitä
on tapahtunut.
-- Iso-isä ... sanoo ... -- kuului kuiskaus keskellä kyyneleitä, --
että ... ei ... ei mitään jouluaattoa tule tänä vuonna.
Kaikki ympärillä olijat purskahtivat nauruun, mutta pikku Kyösti-raukka
ei huomannut heidän hänelle nauravan. Hänet oli katkera surunsa niin
vallannut, toivotonta oli hänen ympärillään, joulukynttilät olivat
sammuneet, oli niin hiljaa ja autiota, missä muuten joulun häikäisevä
valo välkähteli hänen mielikuvituksessaan. -- Oi, kuinka onneton hän
oli! Niin pimeä koko elämä!
-- Pikku hupakko! -- sanoi iso-äiti tarttuen häntä leukaan ja pakottaen
hänet katsomaan ylös, -- etkö ymmärrä iso-isän laskeneen leikkiä
kanssasi?
Kyösti kiinnitti itkettyneet silmänsä iso-äitiin, niinkuin hukkuva
tarttuu oljenkorteen. Mutta ei vielä uskaltanut antaa sydämessään tilaa
alkavalle toivolle.
-- Iso-isä sanoi ... että ... joulu ... lakkautetaan ... tänä
vuonna ... kun ajat ... ovat ... niin huonot ... -- sanoi hän koko
ruumis vavisten nyyhkytyksistä.
-- Tyhmä poikanulikka! -- nauroi iso-isä, nipistäen häntä korvaan, --
luuletko todellakin joulua voitavan "lakkauttaa?" Luuletko voitavan
tehdä tyhjäksi suurta Jeesuksen syntymisen ihmettä? Etkö ymmärtänyt
että puhuin leikilläni sinulle? En todellakaan uskonut sinua niin
typeräksi pikku pojaksi!
Mutta Kyösti _oli_ "pikku typerä poika"; oli uskonut kaikki, mitä
iso-isä sanoi, koska iso-isä oli ilmi lausunut hänen salaisen pelkonsa,
ja kesti kauan, ennenkuin saatettiin häntä lohduttaa ja vakuuttaa, että
iso-isä oli vaan piloja puhunut. Ja koko illan hän katseli iso-isää
jollakin epäluuloisuudella, tuntien jotakin tulleen iso-isään, joka ei
ollut niin "hyvää" kuin hän oli tottunut hänessä näkemään.
Mutta nyt, nyt oli kaikki tuo ikävä ohi, sillä nyt oli vihdoin
"aatto-päivä", ja saattoi olla varma, ett'ei joulua "lakkautettaisi".
Aamupäivällä lapset kävivät ostoksilla, ensin äidin ja sitten Liinan,
palvelijattaren kanssa. Sitten syötiin päivällinen ja "kahvitettiin"
isovanhempien kyökissä, ja iltapäivällä meni äiti lasten kanssa Ison
torin joulumarkkinoille. Se oli vanha tapa, jota äiti noudatti
pienuudestansa asti, jolloin hänen isovanhempansa asuivat Ison torin
vieressä ja hän aina jouluaattona söi päivällistä heillä ja sitten meni
joulumarkkinoille.
Kyöstin ja Ellin mielestä oli markkinoilla hyvin hauskaa; oli niin
paljon väkeä tunkeilemassa torilla, ja katupojat nauroivat ja
vihelsivät, ja tuntui niin "suloiselta" peloissaan rientää äidin
turviin ja kovasti puristaa hänen kättänsä.
Eräälle kauppakojulle pysähtyivät he ja ostivat monta leikkikalua,
hyrriä, tina-astiain rasioita y.m. Kun juuri olivat valitsemisen
puuhassa ja Kyösti ja Elli innoissaan kääntelivät tavaroita ja
myyjä-matami hymyillen palveli "nuorta herraa" ja "pikku neitiä", äiti
näki noin kymmenvuotisen pikku tytön, joka seisoi ääressä, silmät
kiintyneinä Kyöstiin ja Elliin ja heidän leikkikaluihinsa. Pienokainen
oli köyhän ja viluisen näköinen, puettu harmaasen, rikkinäiseen
päällysnuttuun ja pienet, kylmästä punottavat kätensä hihoihin
kätkettyinä suojellakseen niitä pakkaselta. Hän oli kasvoiltaan
kaunispiirteinen lapsi, kalpea, laiha, suuret siniset silmät. Hän
katsoi Elliin ja Kyöstiin, niinkuin olisi nähnyt jotakin ihmeellistä --
ei kateudella, vaan tutkivana, tarkasti.
Elli ja Kyösti eivät huomanneet häntä, kiintyneinä kun olivat omiin
asioihinsa; mutta äiti ei voinut irroittaa katsettaan kalpeasta,
ikäisekseen pikkuvanhasta lapsesta, joka alinomaa katseli molempia
lapsia. Vihdoin hän kumartui tytön puoleen, taputti häntä päähän ja
teki ystävällisiä kysymyksiä. Pienokainen ei vastannut; katsoi vaan
hetkisen vieraaseen rouvaan ja käänsi sitten jälleen silmänsä Elliin ja
Kyöstiin. Silloin äiti valitsi pöydältä leikkikaluja, tarjosi ne
pienelle tytölle, ja kysyi, tahtoisiko hän niitä?
Mutta tyttönen ei ottanut kaluja vastaan. Hän astui askeleen
taaksepäin, pudisti päätään ja katsoi vieraaseen rouvaan vakavin
silmin.
-- Saat ne, -- sanoi äiti hymyillen ja tahtoi pakottaa tyttöä ottamaan
leikkikalut, -- saat ne lahjaksi. Etkö tahdo niitä?
-- En, -- vastasi tyttö ja pudisti taas päätään.
-- Oi, mikä lystikäs lapsi! Miksi et tahdo niitä?
-- Sillä heillä ei ole yhtään kynttilää kotona, -- vastasi tyttö
entiseen tapaan, ei katkerasti, ei valittaen, ainoastaan niin
ihmeellisen vakavasti ja hiljaa.
Äiti tunsi taas pistoksen sydämeensä. Hän näki omat lapsensa hienoissa,
lämpimissä vaatteissa, hymyilevinä, punaposkisina, ja toisella puolen
pienen köyhän tytön luonnottoman vakavine silmineen, paljon kokenut,
vilustunut lapsi, joka lykkäsi luotaan leikkikalujen ilon, kun "kotona
ei ollut yhtään kynttilää".
Hän kääntyi Elliin ja Kyöstiin, näytti heille pienen tytön, kertoi,
ettei hänellä ollut yhtään joulukynttilää kotona, ja antoi lapsille
kullekin markan annettavaksi pikku tytölle joulukynttiläin ostamiseksi.
Mutta Elli ujosteli ja vitkasteli. Hän hiipi äitinsä taa ja tirkisteli
salavihkaa köyhään tyttöön.
-- Etkö tahdo, että tyttö saisi rahat? -- kysyi äiti hämmästyneenä.
-- Tahdon, -- mutta eikö äiti voi antaa niitä?
-- Sen kyllä voin. Mutta luulin sinulle olevan mieleen tehdä se. Eikö
mielestäsi ole sääli pientä tyttöä, joka seisoo tuossa niin yksinänsä
ja köyhänä?
Elli ei vastannut. Hän vain hankausi äitiinsä ja näytti kuin olisi
tahtonut päästä koko puhelusta.
-- Sano, eikö mielestäsi ole sääli häntä? -- toisti äiti milt'ei
ankarasti.
-- Enhän tunne häntä, -- vastasi Elli nyrpeissään.
Äiti ei vastannut, mutta muuttui äkkiä vakavaksi, murheelliseksi,
hämmästyneeksi. Hän ei voinut käsittää tätä Ellin vastausta; hänen
mielensä joutui kuohuksiin, hän miltei tunsi katkeruutta pikkusta,
huoletonta, itsekästä olentoa kohtaan, joka samettipuvussaan seisoen
noin sydämettömästi lykkäsi luotaan köyhyyttä, puutetta kärsivän.
Samalla omatuntonsa nuhteli häntä, kun _hänen_ lapsensa oli tuommoisen
vastauksen voinut antaa. Kenen oli syy?
Hän otti kiihtyneenä rahat lapsilta, antoi ne tytölle ja pyysi hänen
niillä ostamaan kyntteliä. Sitten hän kääntyi pois, maksoi leikkikalut
ja otti Kyöstin ja Ellin kädestä mennäksensä kotiin. Mutta astuttuaan
pari askelta välähti kuin salama hänen mieleensä vastaus tuohon
äskeiseen kysymykseensä: kenen oli syy? Oliko hän koskaan opettanut
lapsiaan tuntemaan köyhyyttä? Oliko koskaan opettanut heitä käsittämään
köyhien kovaa kohtaloa? Oliko edes koettanutkaan selittää heille
rakkauden suloista salaisuutta? Kenen oli syy? Ei suinkaan heidän...
Hän kääntyi äkkiä, veti Ellin ja Kyöstin mukanaan ja kiirehti, minkä
ennätti väentungoksesta kauppakojulle, josta juuri oli lähtenyt. Pikku
tyttö seisoi vielä paikoillaan kädet kätkettyinä nutunhihoihin.
-- Tule, lapseni, -- sanoi äiti ystävällisesti, -- tule, ostakaamme
yhdessä kuusi ja kynttilät, ja näytä sitten meille tie kotiisi, niin
saan nähdä, kuinka teillä on laita.
Tyttö oli hämmästyneen näköinen, mutta ei väittänyt vastaan.
Vastustelematta hän seurasi vierasta rouvaa, joka nyt meni ostamaan
kuusen kynttilöineen, jonka tyttö sai kantaa.
Eivät he paljon puhuneet käydessään. Tyttö meni kotiinpäin pitkin
valtakatua ja poikkesi sitten kapeaan, pahanhajuiseen katukujaan.
Perästä tuli äiti Ellin ja Kyöstin kanssa. Lapset olivat nyt pelkkää
uteliaisuutta täynnä, he olivat unhottaneet leikkikalunsa, niin
jouluaatonkin, tuon "ihmeen" tähden näin saada mennä "köyhiä"
katsomaan.
Äiti kysyi pieneltä tytöltä, oliko heitä monta sisarusta, ja sai
silloin tietää hänellä olevan kaksi pientä sisarta. Sitten oli isä ja
äiti, mutta isä oli sairas, oli taittanut jalkansa, ei voinut käydä
eikä tehdä työtä.
Tultuansa talolle, jossa tyttö asui, vei tämä heidät pienen, ahtaan
pihan poikki ja vielä ahtaampia portaita ylös. Keskellä portaita oli
silta, joka johti ovelle; sen tyttö avasi ja astuttiin sisään. Heillä
ei todellakaan ollut yhtään kynttilää kotona, sillä täällä oli niin
pimeä, että tuskin saattoi nähdä huonetta tai siellä olijoita. Ja
hiljaista oli myöskin; ainoastaan nurkasta kuului ähkyvää, uikuttavaa
hengähdystä, niinkuin joku olisi maannut ja unissaan uikutellut.
-- Äiti, -- sanoi pieni tyttö ovesta sisään astuttuaan, -- eräs rouva
on antanut minulle kaksi markkaa ja joulukuusen ja kynttilöitä, ja on
itse mukana katsomassa, kuinka meillä on laita.
-- Niin, eipä juuri ole paljon katsomista, -- vastasi pimeästä tyly
ääni, jossa kumminkin huomattiin mielihyvää noista kahdesta markasta ja
käynnistä.
-- Ettekö tahdo sytyttää tulta? -- kysyi äiti, joka tunsi mielen
ahdistusta seisoessaan tuossa ovella lasten kanssa, jotka säikähtyneinä
ja puoleksi itkien tunkivat hänen luoksensa ja pyysivät päästä täältä
pois. -- On jouluaatto tänä iltana, eikä kenenkään silloin pitäisi
istuman pimeässä.
-- Niin, eipä ole niinkään hyvä sytyttää kynttilätä, kun ei ole yhtään
sellaista, -- vastasi tuo äskeinen ääni, ja samalla kuultiin
hapuilemista pöydällä, selvästi tullen yrityksestä etsiä hävinneitä
tulitikkuja, -- ja mitä jouluaaton viettämiseen tulee, niin ovat
meikäläisille kaikki päivät yhdenarvoiset.
Sill'aikaa saatiin tulitikut käsille, vieraan rouvan tuoma kynttilä
sytytettiin, vanha pullo pantiin tekemään kynttiläjalan virkaa. Nainen,
joka oli puhunut, ja jonka nyt kynttilän valossa nähtiin olevan laihan,
repaleisin puetun, noin neljänkymmenen vanhan, silmät kuopalla, tarjosi
tuolin vieraille, heitti syrjään repaleita, joita oli sikin sokin
huoneessa. Pieni tyttö pani kuusen pöydälle ja alkoi ääneti sytyttää
kynttilöitä siinä. Kyösti ja Elli katselivat kaikkea suurimmalla
mielihartaudella.
Nuo monet kynttilät levittivät pian juhlallisen valonhohteen likaiseen
huoneesen. Niiden valo tunki pimeimpään soppeen, valaisten sänkyä
epäsiistine liinoineen, sängyssä makaajan takkuista tukkaa, laihoja,
siistimättömiä kasvoja. Joulukynttiläin lempeässä loisteessa näkyi
nokinen katto, rikkinäiset tuolit, pari nukkuvaa lasta, jotka heräsivät
ja hämmästyksissään tuijottivat vieraisiin.
Kyösti ja Elli katsoivat ympärilleen pelokkain, kummeksivin katsein.
Minkänäköistä täällä oli! Niin likaista ja tomuista, -- ajattelepa, jos
iso-äiti sen näkisi, kuinka hän suuttuisi! Ja kuinka ilkeältä täällä
haisi, -- ja kuinka likaiset nuo lapset olivat! Kyösti ja Elli
katsoivat heihin, ikäänkuin nämä olisivat olleet kummituksia; toinen
heistä jäi makaamaan sänkyyn, toinen oli kiivennyt alas ja meni
kuusen luo, jossa iso sisar otti hänet käsivarrelleen ja näytti
joulukynttilät. Sitten he seisoivat ja lakkaamatta katselivat Kyöstiin
ja Elliin, jotka yhtä hartaasti silmäilivät heitä.
Äiti tiedusteli sill'aikaa köyhän perheen oloja, puhui heille joulun
merkityksestä ja antoi heille pienen rukouskirjan ja rahoja, joista
vastaanottajat lausuivat monta kiitosta. Sitten hän nousi ylös, sanoi
hyvästit ja lupasi tuonnempana muistella heitä. Kyösti ja Elli
hyvästelivät myös äitinsä käskystä ujosti, johon köyhät lapset yhtä
ujoina vastasivat. Vaimo otti nyt pullon kynttilöineen ja näytti
herrasväelle tietä portaita alas kadulle.
Äiti ja lapset kulkivat hetkisen ääneti. Äiti ei tahtonut sanoa mitään;
hän halusi tietää, mitä Kyösti ja Elli ajattelivat, mutta toivoi, että
he itsestään ilmaisisivat ajatuksensa.
-- Äiti, -- sanoi Kyösti viimein, -- miksi asuvat he niin pienessä,
likaisessa huoneessa?
-- Sentähden ettei heillä ole varoja hyyrätä kalliimpaa, -- sentähden
että ovat köyhiä.
-- Minkätähden ovat he köyhiä? -- kysyi Elli.
Äiti oli vähän kahden vaiheella. Niin, minkätähden nuo ihmiset
oikeastaan olivat köyhiä? Siihen kysymykseen ei ollut niinkään helppo
tyydyttävästi vastata.
-- Sentähden, -- sanoi hän vihdoin -- että isä on kauan aikaa ollut
kipeänä eikä ole voinut ansaita rahaa.
-- Niin, mutta meidän isämme oli niin kauan sairaana, emmekä kuitenkaan
tulleet köyhiksi, -- jatkoi Elli.
-- Se tuli siitä, että meillä jo ennen oli rahoja elääksemme...
-- Miksi ei heillä sitten ole rahoja?
-- Sentähden, lapseni, ettei kaikilla ihmisillä ole yhtä paljon,
sentähden että köyhyyttä ja kärsimyksiä löytyy paljon maailmassa.
-- Vai niin, -- vastasi Elli tyynesti, -- tahtooko Jumala niin?
-- Ei Jumala sitä _tahdo_, hän vaan _sallii_ sen tapahtua.
-- Minkätähden hän sitä sallii?
-- Hän sallii sen, -- vastasi äiti puoleksi epäröiden, -- sentähden
että on antanut ihmiselle vapaan tahdon. Sitä paitsi niin vähän
ymmärrämme hänen teitänsä, -- muistathan, että aina olen sen sanonut
teille; yhtä vähän kuin te lapset ymmärrätte miksi me aika-ihmiset niin
tai niin teemme, yhtä vähän ihmiset ymmärtävät, miksi Jumala sallii sen
tai sen tapahtua. Ja paljon mikä mielestämme on pahaa ja kauheata,
saattaa olla hyvin hyvää ja hyödyllistä.
-- Mutta minkätähden on tuolle väelle hyödyllistä asua niin pienessä
huoneessa? -- jatkoi Elli.
-- Sitä en tiedä; yhtä vähän kuin tiedän minkätähden oli hyödyllistä,
että isä, joka oli niin nuori ja vahva, ja jota kaikki niin rakastimme,
otettiin meiltä pois. Mutta _tiedän_ kumminkin, että se oli
hyödyllistä, kun Jumala sen teki!
He kävelivät hetkisen puhumatta. Pikku Kyösti puristi äitinsä kättä
molemmilla käsillään ja painautui hyväillen häntä vasten.
-- No, -- sanoi äiti, poistaen mielestään esille tunkevia muistoja, --
eikö _nyt_ mielestänne ole sääli pientä tyttöraukkaa, jonka tapasimme
kauppakojulla. Sano sinä, Elli?
-- Ei, -- vastasi Elli päättävästi.
Äiti niin hämmästyi ja pani pahakseen tämän vastauksen, että kyyneleet
tulivat silmiin.
-- Eikö mielestäsi ole häntä sääli, kun hän asuu niin likaisessa
huoneessa, kärsii nälkää ja vilua, ja hänen isänsä on sairas?
-- Niin, mutta Jumalan mielestä ei ole häntä sääliä, -- vastasi Elli,
-- sillä Hän _tahtoo_, että hän olisi köyhä.