Kalle seisoi sängyn luona ja veti painoja, jotka riippuivat hänen
kipeässä jalassaan ja hän tahtoi huutaa, mutta ei saanut esille
ainoatakaan ääntä. Milloin näki hän unta, että Kalle vihdoin oli saanut
vanteen ja takoi sitä suurella vasaralla laulaen, niinkuin Charlie
kerran oli kuullut sepän laulavan:
Ho hei, ho hei!
Takoa kalkutelkaa!
Takoa kalkutelkaa!
Ho hei, ho hei!
Seuraavana päivänä oli Charliella kova taistelu taisteltavana.
Itsekkäisyytensä ei tahtonut antaa perää, hänestä oli mieletöntä äidin
pyyntö, että antaisi pois kauniin, oivallisen vanteensa. Mutta samalla
oli jotakin hänessä, joka ei jättänyt häntä rauhaan: hän tunsi halun
saada maistaa tuota iloa, josta äiti niin paljon oli puhunut, tunsi
kummallista utelemista, olikohan äiti todellakin oikeassa väittäessään,
että hupaisinta kaikista oli tehdä muita iloisiksi.
Näin kului hetki hetkeltä, mutta juuri ennen päivällistä, kun äiti
istui Charlien vuoteella ja puheli hänen kanssansa, sanoi pieni poika
äkkiä:
-- Äiti, tahdon antaa pojalle vanteeni. Laita niin, että hän tulee
tänne, niin saamme antaa hänelle sen.
Äiti tuli niin iloiseksi tätä kuullessaan, että kyyneleet nousivat
hänelle silmiin. Hän kumartui, syleili ja suuteli pikku poikaansa monta
kertaa. Sitten hän soitti palvelijatarta sisään ja käski hänen mennä
etsimään pientä Kalle-nimistä poikaa, joka asuisi torin viereisellä
mäellä.
Sill'aikaa äiti toi sisään vanteen, jonka asetti vuoteen viereen, jotta
olisi saatavissa, kun Kalle tuli.
Tämä ei kauan viivytellyt. Oli tapansa mukaan mennyt torille
kuljeskelemaan, kun palvelijatar sai hänet nähdä ja otti hänet
mukaansa.
Likaisena, repaleisena, paljain jaloin, kuten aina, hän palvelijattaren
perästä porstuan ja salin kautta tuli huoneesen, jossa pikku Charlie
vuoteellaan odotti häntä. Kalle-raukka oli hyvin hämillään; hän ei
käsittänyt, mitä tämä kaikki tarkoitti. Vanhaa, kulunutta lakkiaan piti
hän molemmin käsin ja pureskeli sen reunaa, siten salataksensa
hämmästystään.
Kun äiti sai nähdä hänet, otti hän ystävällisesti hänen pienen likaisen
kätensä omaansa ja vei hänet sängyn luo.
-- Tässä on pieni sairas poika -- sanoi hän hymyillen, -- joka
mielellään tahtoo tavata sinua, koska hänellä on sinulle vähän
sanomista.
Hetkisen aikaa katsoivat pikku pojat toisiaan silmiin sanaakaan
sanomatta. Sitten Charlie äkkiä otti vanteen ja ojensi sen Kallelle,
katsellen äitiinsä.
-- Saat sen, -- sanoi äiti hymyillen, -- saat sen lahjaksi, se on tästä
lähtien _sinun_. Charlie antaa sen, ja sinä saat sillä tehdä, mitä
tahdot.
Ei kukaan uskone Kallea kiittämättömäksi pojaksi, mutta hän oli niin
ällistynyt ja hämillään, ettei voinut sanoa sanaakaan. Kun Charlie
tarjosi vanteen, tarttui hän siihen kiireesti ja seisoi sitten aivan
ääneti ja liikkumatta tuijottaen siihen. Ei, se ei voinut olla totta,
oli vaan unta kaikki tyyni. Vanne ... vanne, jota hän niin paljon oli
ajatellut, niin halusta tahtonut pyöritellä edes kerrankin, sekö olisi
hänen ... hänen. Ei, se ei voinut olla mahdollista. Ei hän uskaltanut
puhua, ei liikkua, peljäten ihanan unelman silloin häviävän.
-- Saat sen, Kalle kulta, -- toisti äiti, -- se on omasi, saat mennä ja
pyöritellä sitä niin paljon kuin tahdot.
Silloin Kalle heräsi huumauksestaan ja käsitti, että vanne todellakin
oli hänen. Mutta ilonsa oli niin valtaava, ettei hän nytkään voinut
sanoa mitään, vaan purskahti remakkaan nauruun. Sitten hän kääntyi ja
aikoi juosta ulos, mutta äiti pysähdytti hänet.
-- Nyt sinun ensin tulee kiittää sairasta poikaa, joka on sinulle
tahtonut luovuttaa vanteensa.
-- Kiitos, -- sanoi Kalle heti ojentaen pienen likaisen,
mielenliikutuksesta vapisevan kätensä Charlielle. Sitten riensi hän
ulos minkä ennätti, palaen innosta saada pyöritellä uutta vannettaan.
Charlie katseli hämmästyneenä hänen jälkeensä.
-- Kuinka hän oli kummallinen, äiti, minkätähden hän noin nauroi?
-- Niin, poikaseni, sen hän teki, koska oli niin riemuissaan ja
onnellinen, että oli aivan suunniltaan. Luulen, Charlieseni, ettei
tällä hetkellä ole koko maailmassa niin iloista ja onnellista ihmistä
kuin Kalle, kun hän nyt ensi kerran pyörittelee uutta vannettaan. Eikö
mielestäsi ole hyvin hauskaa ajatella, että hän sinun kauttasi on näin
onnelliseksi tullut?
Charlie mietti hetkisen.
-- On, -- vastasi hän, -- on kyllä hauskaa, äitiseni. Mutta mielestäni
olisi hauskempaa, jos _minäkin_ olisin terve ja saisin nähdä, kuinka
hupaista Kallella on.
-- Mutta jos niin olisi, poikani, et luultavasti koskaan olisi antanut
Kallelle vannettasi. Jumala on pannut sinut tautivuoteelle
opettaaksensa sinua käsittämään, että itse ollessamme murheellisia ja
onnettomia meidän tulee etsiä onneamme tekemällä toisia iloisiksi.
Käsitätkö sen, poikani?
-- Käsitän, -- vastasi Charlie miettien.
-- Ja olinhan oikeassa sanoessani olevan kaikkein hupaisinta unhottaa
itsensä ja hankkia muille onnea?
-- O-olit, -- vastasi Charlie yhtä miettivästi ikäänkuin hän
mielestänsä kumminkin kernaasti ajattelisi vähän itseänsäkin.
Mutta iltasella, kun Charlie oli lopettanut tavalliset rukouksensa, hän
taas pani kädet ristiin ja rukoili hartaasti:
-- Hyvä Jumala, laita niin, etten ajattele omaa itseäni ja huviani,
vaan ainoastaan sitä, kuinka tekisin muita iloisiksi ja onnellisiksi.
Ja anna minun oikein, oikein sydämestäni suoda Kallelle vanteeni. Tee
se, Jeesuksen tähden. Amen.
"ISÄ MEIDÄN."
Oi, kuinka ihana kesäpäivä! Kuinka kirkas ja korkea taivas, kuinka
kirkkaana sinikukka loisti viljapellossa, kuinka apilas tuoksui, kuinka
valkoiset, keltaset, punakirjavat pikku perhoset liitelivät lämpimässä,
ihanassa kesäilmassa! Oi, kuinka hauskaa oli sellaisena päivänä
kierrellä maita, metsiä, pyytää perhosia niityllä, poimia kukkia,
loikoa metsässä pehmosella sammalvuoteella ja kuunnella, kuinka
suhisee, kihisee kuusen oksilla! -- Kaikkihan on hupaista semmoisena
päivänä. Hupaista oli nousta aikaseen aamulla, kun kaikki vielä
luonnossa oli hiljaa, nukuksissa, ja sitten mennä Greetan kanssa
niitylle katsomaan, kuinka lehmiä lypsettiin, ja kuulemaan heidän
ammumistaan raittiissa aamuilmassa; hupaista oli äidin kanssa kävellä
mökeissä väkeä tervehtimässä; hupaista istua venheessä auttamassa
suurta veljeä, kun tämä meni kalastamaan. Mutta kaikkein hupaisinta oli
käydä asioilla rovastissa, joka asui neljännespeninkulman päässä. Sillä
tie sinne oli niin kaunis, niin kaunis metsän kautta, niittyjen poikki,
ja kun tuli perille, niin rovastin rouvalla aivan varmasti oli jotakin
hyvää tarjottavana.
Eipä sentähden ollut ihmeellistä, että pikku Ebba tänään heräsi
sanomattoman hyvänvoinnin tunteella. Sillä ilma oli, kuten sanottu,
loistavan ihana, ja isä oli edellisenä iltana sanonut: "Huomenna,
lapseni, jos ei sada, saat mennä rovastinpappilaan suorittamaan
sanomalehtitilauksen".
Nyt oli pikku Ebba, harjattuna, pestynä, puhtaassa esiliinassaan,
isänsä edessä saamassa ohjekäskyä.
-- Kas tässä, pienoiseni, -- sanoi isä antaen Ebballe viiden markan
setelin ja markan, -- tässä on rahat. Ne jätät nyt sedälle, sanot
terveisiä isältä ja kiität kaikesta vaivasta, mitä sedällä on ollut.
Ymmärrätkö, lapseni?
-- Ymmärrän, isäni, -- vastasi Ebba, otti rahat ja katsoi isään
vakavin, huolellisin silmin.
-- Mutta kuinka nyt teemme, jott'et kadota rahoja, -- jatkoi isä, --
ehkä panemme ne johonkin? Jos otat pikku nenäliinasi, niin sidomme
rahat siihen.
-- Ei, isäni, -- vastasi Ebba yhtä vakavana, -- ei käy päinsä. Sillä
silloin saattaa tapahtua, että unhotan nenäliinassa olevat rahat, otan
sen taskusta ja kadotan sen. Sillä tällä tavalla usein kadotan
nenäliinoja.
-- Mutta, rakas lapseni, silloin en tiedä, uskallanko lähettää sinua,
-- vastasi isä nauraen -- jos olet tuommoinen pikku hutilus, niin ehkä
kadotat rahatkin.
-- En, isä, sitä en tee, -- vakuutti Ebba uskollisesti, -- rahoja en
kadota koskaan, sillä niitä minulla on niin harvoin; kun niitä on, niin
ajattelen aina minulla niitä olevan, ja silloin en voi kadottaa niitä.
Pidän ne näin, isä, enkä avaa kättäni ainoatakaan kertaa.
Ja hän ojensi pikku kätensä, jossa piti rahat niin lujaan, ikäänkuin
olisi peljännyt jonkun ryöstävän ne häneltä.
-- Niin, laita nyt, että oikein toimitat asiasi, -- sanoi isä hymyillen
ja taputti Ebbaa poskelle, -- silloin isä näkee, että hänellä on jotain
hyötyä pikku tytöstänsä. Hyvästi nyt, terveisiä sedälle, ja tule
ajoissa kotiin päivälliseksi!
Pikku Ebba nousi varpailleen, kiersi kätensä isän kaulan ympäri, pani
suunsa suppuun jäähyväis-suudelmaa varten ja juoksi sitten ulos
innoissaan päästä niitylle kukkien luo ja kuulemaan linnunlaulua sekä
toivoen saavansa pappilassa leikkiä ja muuta huvitusta sekä makeisia.
Ensi osan matkasta, s.o. maantiellä kulkiessaan, käveli Ebba tasaisin,
vakavin askelin, otsa rypyssä ja yhä silmäillen käteensä, jossa lujasti
säilytti hänelle uskotun aarteen. Mutta kun hän poikkesi niitylle,
jonka poikki oikotie vei metsään, silloin vakavuus käynnissä ja
katseessa hälvenemistään hälveni. Oi, kuinka hauska tuo niitty! Tuolla
oli päivänkukkia niin tiheässä, että näyttivät valkoisilta
lumentäpliltä vihantavalla kedolla. Tuolla, tuolla ojanreunalla kasvoi
varmaankin mansikoita, olivatkohan jo kypsiä? Ebban täytyi
välttämättömästi ottaa siitä selvä. Ja hän poikkesi polulta, astui
ojaan ja sitten toiselle puolelle, sai esiliinansa kurttuiseksi ja
pikku jalat mutaisiksi. Mutta se ei ollut mitään, sillä hän löysi
kokonaista neljä mansikkaa, ensimmäiset tänä vuonna, ja vaikka täytyi
tunnustaa, etteivät ne vielä olleet oikein kypsiä, ainoastaan noin
puoleksi, niin ei hän voinut olla poimimatta niitä ja pistämättä heinän
korteen.
Kumminkaan ei hän sill'aikaa unhottanut rahojaan; pannessaan mansikat
korteen, hän piti rahat polvellaan ja puristi ne sitten taas tiukasti
käteensä. Heinän kortta mansikkoineen hän piti toisessa kädessä; sen
hän antaisi Malin-tädille ja ajattelepa, kuinka iloiseksi ja
hämmästyneeksi tämä tulisi, kun saisi kypsiä tai kypsymäisillään olevia
mansikoita!
Ebba riensi nyt eteenpäin, hyppäsi pienen ojan yli ja tuli polulle,
joka vei metsään. Täällä metsässä oli vielä paljon hauskempaa. Täällä
lauloivat linnut niin suloisesti, täällä auringon säteet niin kauniisti
kimaltelivat kuusien välissä, ja, oi kuinka houkuttelevalta kuului tuo
alituinen suhina ja rasahtaminen synkässä metsässä. Ebba ihmetteli
aina, mitä syvimmässä metsässä olisi. Oliko siellä maahisia ja
peikkoja, joista vanha Loviisa tiesi kertoa niin monta satua? Mutta
äiti sanoi aina, ettei semmoisia ollut olemassakaan. Mutta mitä se
sitten oli, joka oli niin kummallista tuolla metsässä? Olihan oikein
kammottavaa, kävihän hän täällä niin yksinänsä, jospa kumminkin olisi
maahisia ja peikkoja, ja jos äkkiä saisi kuulla taottavan tuolla suuren
kiven sisässä, ja pikku kääpiö ilmestyisi ja houkuttelisi häntä
vuoreen. Hui, kuinka kauheata oli ajatella semmoista! Pelokkaana hän
katseli ympärilleen ja joudutti vielä enemmän askeleitaan. Mutta
silloin muistui hänelle mieleen pieni virrenvärssy, jonka usein oli
kuullut äitinsä lausuvan:
Korkeudesta taivahan
Pimeimmälläkin polulla
Silmä valpas Jumalan
_Valon on loiste minulla_.
Hän toisti tuon pienen värssyn pari kertaa, ja vaikka sydän vielä
levottomasti sykkieli, tyyntyi hän tyyntymistään ja vihdoin oli hänestä
niin suloista, ikäänkuin ei kääpiöt ja peikot, vaan Jumalan enkelit
olisivat olleet häntä saattamassa.
Metsästä tultuaan kulki hän ensin koivikon kautta, sitten jälleen
niityn poikki. Hänen mielestään oli niin reipasta ja iloista täällä
päiväpaisteisella niityllä. Äkkiä näki hän suuren perhosen lähtevän
lentoon ojan reunalta. Se oli kaunihin perhonen, minkä hän koskaan oli
nähnyt; siipensä säteilivät kaikenmoisissa komeissa värivivahduksissa.
Oi, jos onnistuisi saada se kiinni! Eipähän se olisikaan niin vaikeata
-- se lenteli niin alhaalla, aivan Ebban edessä! Ja pikku tyttö alkoi
juosta oikeaan ja vasempaan, kaikenlaisissa mutkissa, miten vaan
perhonen lensi. Mutta mahdotonta oli saada sitä kiinni; Ebba oli niin
lähellä, niin lähellä, mutta juuri kun oli saamaisillaan sen käteensä,
lensi perhonen pakoon. Pikku tyttö juoksi niin, että posket punottivat,
silmät säihkyivät, mutta ei se auttanut. Kun hän tuli aidan luo, joka
vähän viivähdytti häntä, lensi perhonen ketterästi aidan yli ja hävisi
sinitaivaalle.
Ebba pysähtyi hetkeksi ja hengähti. Niin, sitä ei nyt voinut auttaa,
perhonen lentäköön matkaansa, sitä ei voitu saavuttaa. Hän silmäili
ympärilleen; tuolla ojan toisella puolella oli jalkaportaat, joita piti
astua. Hän hyppäsi siis ojan yli, juoksi pitkin aitaa ja kiipesi
portaille. Mutta juuri päästyään ylimmäiselle astuimelle, huomasi hän
ettei enää pitänytkään vasenta kättään suljettuna, vaan että hän sillä
oli tarttunut aidanseipääseen. Rahat! Hän säikähtyi niin, että heti
hellitti kätensä ja tuijotti tuohon avonaiseen kädenpohjaan. Mutta
siinä tietysti ei ollut mitään rahoja. Mansikkakorsi oli kyllä vielä
tallessa, mutta rahat, ne olivat poissa, ne oli hän kokonaan unhottanut
niin innokkaasti ajaessaan perhosta takaa.
Pikku Ebba-raukka oli aivan epätoivoissaan tämän huomatessaan, ettei
voinut liikuttaa jäsentäkään, vaan itkeä nyyhkytteli seisoessaan tuossa
aidan portailla.
Mutta kun ensimmäiset katkerimmat kyyneleet oli itketty, astui hän
portaita alas ja alkoi etsiä rahoja maasta. Mutta vaikka kuinkakin
etsiskeli ruohikossa, oli kumminkin mahdotonta löytää niitä; rahat
olivat ja pysyivät poissa.
Hän istui kivelle, kätki kasvot käsiinsä ja alkoi ajatella
onnettomuuttaan. Mitäs tekisi hän? Jatkaa matkaa rovastin luo, sitä hän
ei voinut, kun ei ollut mitään rahoja jättää hänelle. Kotiin ei
uskaltanut mennä, sillä isä varmaan tulisi hyvin, hyvin vihaiseksi, kun
hän oli ollut niin huolimaton, hän, joka niin varmaan oli luvannut
pitää vaarin rahoista. Ja Malin-tädin makeiset, niitäkään hän nyt ei
voisi viedä! Oi, kuinka hyljätty, onneton tyttö hän oli! Kaikenmoiset
surulliset, katkerat mietteet tulivat hänen mieleensä. Jospa pakenisi
syvälle metsään, kauas, kauas, mihin ei kukaan ihminen vielä ollut
tunkenut, ja mistä siis ei kukaan voisi löytää häntä! Hän alkoi
ajatella, mitä kotona sanoisivat, jos hän ei ollenkaan palajaisi. Hän
kuvitteli mielessään, kuinka isä ja äiti surisivat pikku tyttöään,
kuinka siskot itkisivät ja leikeissään kaipaisivat häntä. Silloin he
kyllä katuisivat, että monta kertaa olivat olleet hänelle ilkeitä.
Silloin Frits katkerasti surisi, ettei eilisiltana tahtonut mennä
soutelemaan hänen kanssansa, joka niin hartaasti pyysi häntä, ja Anna
paheksuisi, että oli tehnyt pilkkaa Ebbasta, joka yöllä pimeässä
pelkäsi. Oi, jos vain tietäisivät, ettei pikku sisarensa koskaan enää
tulisi kotiin, kyllä silloin pyytäisivät anteeksi, ja aina, aina
olisivat hyviä hänelle.
Ebbasta oli miltei suloista mielessään kuvitella, kuinka kotona
surisivat häntä, mutta samalla niin surullista, että hän taas purskahti
itkemään. Oi, mitä hänen pitäisi tehdä? Oli niin kauheata ajatella,
ettei koskaan tulisi kotiin, mutta yhtä kauheata tulla isän luo
tunnustamaan, että oli ollut huolimaton tyttöhutilus. Ei koskaan enää,
sen hän tiesi, isä voisi luottaa häneen.
Mutta istuessaan tuossa itkien, sai hän yht'äkkiä kuulla sydämessään
äänen, jonka selvästi erotti kaikista muista, joka kuiskasi hänelle,
aivankuin hän muiden äänien joukosta heti olisi tuntenut äitinsä äänen.
Ja ääni -- hän ymmärsi sitten, että se oli Jumalan -- kuiskasi hiljaa
ja lempeästi, mutta kumminkin varmasti: "Rukoile!"
Pieni tyttö laskeusi polvilleen ja pani kätensä ristiin. Hän oli niin
hämmentynyt, levoton ja tuskissaan, ettei voinut omintakeisesti
rukoilla, vaan alkoi vapisevalla äänellä lausua: "Isä meidän!" Ja niin
hän rukoili koko Herran rukouksen niin hartaasti ja sydämestään, ettei
vielä koskaan niin ollut tehnyt, ja vähitellen hänen mielensä
rauhoittui. Oli aivankuin Jumala olisi pannut kätensä hänen sydämelleen
ja lauhduttanut sen levottomuutta, ja kun hän lopetti rukouksensa ja
nousi ylös, oli hän aivan levollinen ja alkoi uudestaan etsiä rahojaan.
Hän etsi kauan väsymättä, lannistumatta, kävi takaisin samaa tietä kuin
oli tullutkin, hyppäsi ojan yli, etsi niityllä, jossa oli ajellut
perhosta. Sitten palasi hän aidan portaille ja sai silloin nähdä
rahansa aivan aidan vieressä, vaikk'ei ennen kiihtymyksessään ollut
huomannut niitä. Ilonhuudahduksella hän tarttui seteliin, johon
markanraha vielä oli kääritty, juoksi portaita ylös, niin nopeaan kuin
mahdollista ehtiäksensä pappilaan.
Mutta sitten hän muisti, ett'ei vielä ollut kiittänyt Jumalaa, ja
kumminkin se oli hän, joka oli näyttänyt, missä rahat olivat.
Ei hän nytkään voinut lausua omaa rukoustaan. Sydän sykki
kiihtymyksestä, ajatukset liitelivät sinne tänne, mutta hän tunsi että
hänen tuli kiittää Jumalaa. Ja niin hän lankesi polvilleen ja alkoi
taas lukea "Isä meidän".
Ja kun oli päättänyt vanhan, rakkaan rukouksen, joka kiitollisuuden
huokauksena nousi hänen täyteläisestä, levottomasta lapsensydämestään,
silloin hän tunsi itsensä niin sanomattoman onnelliseksi, että hänen
mielestään oli ikäänkuin kaikki koko luonnossa olisi tullut entistään
kauniimmaksi. Hänestä tuntui, kuin linnut laulaisivat, kukat
tuoksuisivat ainoastaan yhtyäksensä hänen iloonsa.
Ja hän juoksi niin nopeasti ja ketterästi loppuosan matkaansa, että
huolimatta viivytyksestä aidan luona, tavallistaan lyhyemmällä ajalla
joutui perille pappilaan, jossa, aivan niinkuin hän oli arvellutkin,
rovastin rouva tarjosi hänelle kahvia ja makeisia.
KAIKKEIN RAKKAHINTA.
Ei ollut koko kansakoulussa siivompaa, ahkerampaa poikaa kuin Janne
Hallinen. Hän osasi aina läksynsä, oli hiljainen ja tarkkaavainen
opetustunneilla, ja oli mahdotonta ajatellakaan sävyisämpää,
ystävällisempää toveria kuin pikku Janne. Ei ihmettä siis, että sekä
opettajat että oppilaat paljon pitivät hänestä.
Mutta Janne olikin kodissaan saanut oppia pelkäämään Jumalaa ja
rakastamaan Vapahtajaansa. Koti oli hyvin, hyvin köyhä; isä oli kuollut
pari vuotta sitten, ja äidin, joka sairasti keuhkotautia, täytyi yksin
pitää huolta neljästä pienestä lapsestaan. Vaivaishoidolta sai hän
kymmenen markkaa kuukaudessa, mutta ne menivät hyyryyn, ja sitten
täytyi olla ruokaa, vaatteita ja puita, ja näitä ei ollut helppo
hankkia, kun tauti teki sen, että hän vaan vähän voi tehdä työtä.
Joskus Jumala tosin lähetti hänelle apua armeliaitten ihmisten kautta,
mutta sattuipa niinkin, ettei ollut ruokapalastakaan kodissa ja että
hän ja lapset saivat mennä levolle nälkäisempinä kuin aamulla olivat
heränneet. Pikku Jannella oli vähän parempi; hän usein muiden köyhien
kansakoululasten kanssa kävi ruokapaikassa, jossa sai hyvää ja runsasta
ravintoa ja josta sai varata kotiin muutaman leipäpalasen ja pari
potaattia äidille ja pikkusiskoille.
Mutta köyhällä vaimolla, joka ei omistanut niinkään paljon, että olisi
voinut antaa lapsilleen leipää, hänellä oli suuri rikkaus varmassa
uskossaan, sydämellisessä luottamuksessaan Jumalaan, ja tästä
rikkaudestaan hän jakeli lapsilleenkin. Ja toinen aarre hänellä myöskin
oli, nimittäin pikku Jannen lapsellinen rakkaus. Sillä Janne rakasti
äitiään enemmän kuin mitään muuta maailmassa; hän ei tietänyt mitään
parempaa kuin äiti oli; hän oli iloinen, kun tuli kotiin koulusta ja
saattoi kertoa saaneensa kiitosta "neidiltä", ja kun äidillä oli
yskänkohtauksensa ja hän kalpeana, menehtyneenä makasi vuoteellaan,
silloin itki pikku poika, jotta sydän oli pakahtua ja rukoili niin
hartaasti, että Jumala pian tekisi äidin terveeksi jälleen.
Eräänä päivänä uudella vuodella istuivat kansakoululapset, niinkuin
joka keskiviikko oli tapana, järjestyksessä odottamassa opetusta
raamatunhistoriassa. Pikku Janne oli kuten ainakin ensimmäinen
paikallaan; kalpeana ja laihana hän istui siinä, kasvot kapeat, silmät
surunvoittoiset, tarkasti kuunnellen, kuinka opettajatar selitti
kertomusta Iisakin uhraamisesta ja mitä lapsilla siitä oli oppimista.
Iisak, hänhän oli rakkahinta, mitä Abrahamilla oli; Iisakhan oli hänen
vanhuutensa ilo, tulevaisuuden toivonsa. Ja kumminkin vaati Jumala
Abrahamia uhraamaan Iisakin. Eikö tämä ollut kummallista, eikö Abraham
syystä voinut nousta tuommoista kovuutta vastaan? Tosin, ellei hän
olisi ymmärtänyt Herran tarkoitusta. Mutta Abraham ymmärsi sen,
ymmärsi, että _juuri_ koska Iisak oli hänelle rakkahinta, niin Jumala
vaati tämän ainoan pojan uhriksi. Hän ymmärsi, että Jumala tahtoi
omistaa hänen rakkautensa kokonaan, niin ettei hän epäilisi Jumalalle
uhrata rahkahinta, mitä hänellä oli. Ja samalla tapaa Jumala vielä tänä
päivänä tulee meidän jokaisen luo ja kysyy: Rakastatko minua niin, että
tahdot antaa minulle rakkahimman, mitä sinulla on?
Opettajatar vaikeni ja silmäili hetkisen lasten rivejä, kunnes
katseensa kiintyi Janne Halliseen. Pikku poika oli koko selityksen
aikana hartaasti katsellut opettajattareen, mutta vihdoin alkoi
silmänsä sumeutua kyyneleistä, alahuuli värähteli ja, kun neiti lausui
viimeisen sanansa, purskahti hän hiljaiseen, hillittyyn itkuun.
Kaikki lapset katsoivat uteliaina Janneen, joka istui pää kumarruksissa
ja rinta hiljaa vavahdellen, mutta neiti kuiskasi pojille, että
antaisivat hänen olla rauhassa, ja jatkoi opetustaan välittämättä pikku
Jannesta, joka häiritsemättä sai itkeä tarpeeksensa.
Mutta kun tunti oli loppunut, otti neiti Jannea kädestä ja meni toiseen
huoneesen.
-- Kuinka on laitasi, pikku Janne, -- sanoi hän ystävällisesti
silitellen pojan vielä kosteita kasvoja, -- puhu minulle, mikä sinua
niin pahoitti opetustunnilla?
Jannen alahuuli alkoi taas värähdellä.
-- Neiti, -- kuiskasi hän nyyhkien, -- en voi uhrata äitiä, niinkuin
Abraham uhrasi Iisakin...
-- Pikku Janne-kulta, -- lausui neiti ja veti hänet luoksensa, -- eihän
Jumala vielä ole vaatinutkaan sinua uhraamaan häntä. Ja sinun tulee
muistaa, että Jumala on niin armelias, ettei vaadikaan sinua uhraamaan
äitiäsi, ennenkuin näkee rakkautesi häneen niin voimalliseksi, että
mielellään annat hänelle tämän uhrin.
Mutta Janne vaan nyyhkytti eikä antanut lohduttaa itseänsä.
-- En voi uhrata äitiä, neiti ... en _koskaan_ sitä voi, neiti ...
sillä pidän enemmän äidistä kuin Jumalasta...
Neiti ei sanonut mitään enää; kuivasi vain pikku pojan kyyneleet,
pyyhki hiukset hänen otsaltaan ja antoi hänelle vettä juoda, että
tyyntyisi ensi tunniksi, joka nyt alkoi.
Mutta pikku Janne ei voinut unhottaa, mitä neiti oli sanonut Abrahamin
uhrista. Talvi kului tavalliseen tapaan; Janne näki nälkää ja vilua,
juoksi aamusilla vilusta väristen kouluun, istui iltapäivät lukemassa
läksyjään ja kuuli, kuinka äidin yskä päivä päivältä tuli vaikeammaksi.
Mutta Janne ei ymmärtänyt, että tuo yskä yhä selvemmin ennusti Jumalan
pian vaativan häneltä suuren uhrin, -- hän oli niin tottunut kuulemaan
äidin yskää, että miltei luuli tuon yskimisen olevan omansa köyhille
leskille, joilla oli neljä lasta.
Mutta iltasilla, kun hän kyyristyi kokoon sängyssään pysyäkseen
lämpimänä ja huolellisesti kääri siskojen ympäri vanhan peitteen
suojaksi jääkylmää viimaa vastaan ikkunasta, silloin muistuivat
opettajattaren sanat usein hänen mieleensä ja hän kuiskaili nyyhkien:
"En voi uhrata äitiä, en voi uhrata äitiä"...