Jumalan mielestä on säälittävä, siitähän juuri tänään olet nähnyt
selvimmän todistuksen. Heidän suurimmassa hädässään lähetti hän meidät
antamaan heille joulukyntteliä ja rahoja ruuan ostamiseen.
-- Jumalako meidät lähetti?
-- Totta kai. Ja niin tekee Jumala aina. Kun kärsimys on kovimmillaan,
lähettää Hän aina avun.
-- Oi, äiti, kuinka Jumala on hyvä! -- huudahti Kyösti ja katsoi
taivaasen ihastunein, innostunein katsein.
Elli kävi hetkisen mietteissään. Vihdoin sanoi hän myöntyvästi
nyökäten:
-- Siinähän Jumala teki hyvin!
-- Mutta tiedättekö, mitä Jumala meiltä vaatii, kun Hän sallii niin
erilaista kohtaloa, että toisella on niin paljon, toisella niin vähän?
-- Emme.
-- Hän vaatii, että kaikkien niiden, jotka ovat saaneet paljon, tulee
jakaa niille, joilla on vähän, että pienet lapset, joilla onneksensa on
hyvä koti, ruokaa ja vaatteita, yltäkylläisyydestänsä antavat köyhille.
Sitä Jumala tahtoo!
Lapset eivät vastanneet. He miettivät hetkisen ääneti.
-- Äiti, -- huudahti Elli vihdoin innostuneena, -- me rukoilemme
iso-isää ja iso-äitiä, joilla on niin paljon huoneita, antamaan puolet
niistä köyhälle väelle, että saavat hyvän asunnon.
-- Ja sitten, -- sanoi Kyösti, joka ei tahtonut olla huonompi, --
pyydämme Gerhard-enoa, joka on niin rikas, antamaan niille rahoja, että
saavat ostaa ruokaa ja vaatteita...
-- Ei, -- vastasi äiti hymyillen, -- sitä ei teidän tule tehdä. Antakaa
iso-isän ja Gerhard-enon olla rauhassa ja koettakaa _itse_ auttaa
köyhiä.
-- Niin, mutta meillähän ei ole mitään antamista.
-- Onpa niinkin. Saatte niin usein rahoja, joilla ostatte namusia,
säästäkää ne; ajatelkaa, kuinka suloista On _itse_ voida auttaa köyhää
ja saada nähdä, kuinka iloiseksi hän tulee! Ja kaikki leikkikalut, kuin
teillä on ... kyllä aina voi antaa, jos vaan oikein tahtoo!
-- Tahtooko Jumala sitä? -- kysyi Kyösti.
-- Aivan varmaan; hän tahtoo sitä, koska sinä rakastaessasi köyhiä,
sillä osoitat rakastavasi häntä.
Niin puhuen olivat he käyneet Pitkän Sillan yli ja tulleet iso-isän ja
iso-äidin talolle ja porstuaan. Täällä tapasivat he Kaisan ja Leppäsen,
jotka kantoivat suurta korillista kääryjä. Yht'äkkiä valtasi heidät
joulu-into, joka vähäksi aikaa oli laimentunut; -- pimeä, likainen
huone, repaleiset lapset, hyväntekeväisyystuumat, kaikki oli
silmänräpäyksessä pyyhkäisty heidän mielestään. Unohdettu oli kaikki
paitsi tuota hauskaa ajatusta, että nyt todellakin oli joulu-aatto, nyt
lauletaan jouluvirsi, sytytetään joulukuusi ja avataan lahjakääryt. Oi,
oli niin iloista, että melkein "teki kipeätä!"
Ainoastaan äidin mielessä pysyi tuo köyhän, pimeän huoneen muisto, ja
jyrkkä eroitus, mikä oli olemassa kotoisen jouluilon ja tuon kurjuuden
välillä tuntui keskellä iloa hänen sydämessään tuskallisena tunnon
vaivana...
Vasta yhtätoista käydessä tulivat äiti ja lapset kotiin. Mutta lasten
mielestä oli kumminkin hyvin ikävää, kun täytyi mennä nukkumaan mieli
täynnä iloa ja onnea ja huomispäivän odottamista, sillä silloin
saisivat he mennä joulukirkkoon, -- edellisinä vuosina olivat olleet
liian pienet, mutta tänä vuonna oli äiti luvannut, että he saisivat
olla mukana, ja sehän kumminkin oli hupaisinta kaikista.
Heidän olikin vaikea nukkua iloisine, ihmeellisine ajatuksineen, ja kun
vihdoin toiset olivat nukkuneet, kun ei Elli enää väännellyt ja
huokaillut vuoteellaan, ja äitikin säännöllisen tasaisesti hengittäen
oli uneen vaipunut, silloin pikku Kyösti vielä oli valveilla ja
mietiskeli. Oli niin äänetöntä hänen ympärillään, hän vain avosilmin
tuijotti pimeyteen, ja silloin tuntui hänestä niin juhlalliselta, kun
nyt oli joulu-yö, se yö, jolloin Jeesus syntyi seimessä ja paimenet ja
enkelit lauloivat. Hän toisteli hiljaa mielessään jouluvirren:
Enkeli taivaan lausui näin:
Miks' hämmästyitte säikähtäin?
Ma suuren ilon ilmoitan
Maan kansoille nyt tulevan.
Herramme Kristus teille nyt
On tänään tänne syntynyt,
Ja tää on teille merkiksi:
Seimessä lapsi makaapi.
Ja lausuessaan näitä sanoja tuntui niin väljältä, vapaalta hänen
ympärillään, ikäänkuin huone olisi väljennyt äärettömiin, -- ja tuo
ihana jouluyön ihme tapahtui uudestaan hänen mielikuvituksessaan. Hän
näki seimen ja tallin, missä maailman Herra syntyi tullakseen kaikkien
ihmisten veljeksi, kaikkien, suurien ja pienien, köyhien ja rikkaiden,
vieläpä Kyöstinkin, vaikka hän oli tuommoinen vähäpätöinen poika, joka
usein oli paha ja tottelematon. Oi, kuinka tämä oli suurta ja
ihmeellistä, ja kuinka Kyösti mielestään tällä hetkellä rakasti pientä
Jeesus-lasta. Hän näki paimenten pitkät sauvat kädessä paimentavan
laumaansa pimeällä kedolla, ja sitten ihmeellisen valon välähtävän
taivaasta, ja ilmassa kuului suloinen laulu: "Kunnia olkoon Jumalalle
korkeudessa, ja maassa rauha, ihmisille hyvä tahto..."
Vihdoin hän nukkui eikä herännyt ennenkuin seuraavana aamuna, kun Liina
huusi hänen nimeänsä hänen korvaansa ja pudisteli häntä olkapäistä
saadakseen häntä nousemaan ylös.
Mutta voi, kuinka vaikeaa oli nousta. Kerta kerraltaan hän letkahti
vuoteellen ja oli jälleen nukkumaisillaan, mutta silloin sai kuulla
sanan "joulukirkko" ja tuli siitä aivan hereilleen, hyppäsi
nuolen-nopeudella sängystään, pukeutui kiltisti ja oli määrä-ajaksi
valmis pienessä palttoossaan, lakki päässä ja virsikirja kädessä. Äiti
ja lapset menivät nyt kirkkoon, joka oli vain neljännestunnin matkan
päässä heidän asunnostaan.
Kyösti ja Elli tulivat aivan hämilleen nähdessään suuren temppelin
satojen kynttiläin valaisemana. Ja sitten tuli vähitellen syvä
äänettömyys koko suuressa ihmisjoukossa, ja ylhäältä parvelta kuuluivat
urkujen sävelet ja seurakunta lauloi: "Oi ihana aamuhetki".
Pikku Kyösti oli aivan kalpea ja painautui monta kertaa äitiään vasten.
-- Kuinka on laitasi, kultaseni? -- kuiskasi äiti ja otti hänen
kätensä, -- kuinka?
-- En tiedä, äiti, -- änkytti Kyösti kyyneleet silmissä, minusta on
vaan niin ... niin ... _suurta_.
-- Niin, lapseni, niin se onkin, -- vastasi äiti, -- se on suurinta ja
ihaninta, jossa olet ollut mukana. Sehän on niin suurenmoista, että
pikku sydämesi siitä sykkielee, mutta etkö myöskään tunne itseäsi hyvin
onnelliseksi?
-- Tunnen, -- kuiskasi Kyösti puristaen äitinsä kättä ja katsoen häneen
säihkyvin silmin...
Joululuvalla lapset saivat mennä jäälle oppimaan luistelemista, kun
olivat äidiltä saaneet luistimet joululahjaksi. He kaatuivat kumoon
kymmenen, viisitoista kertaa ja koskettivat itsensä sekä edestä että
takaa, mutta oli yhtä hauskaa kumminkin; tuli vaan nousta ylös jälleen
ja kömpiä eteenpäin, kunnes he vihdoin oppivat pysymään jaloillaan.
Uudenvuoden aattoa heillä oli tapana viettää iso-isän ja iso-äidin
luona, mutta iso-äiti oli kylmettynyt ja makasi vuoteellaan, sentähden
he tänä vuonna olivat kotonaan.
Aamupäivällä esitti äiti, että menisivät katsomaan köyhää perhettä,
kuinka sen laita oli. Lapset suostuivat innolla tähän ehdotukseen,
kiiruhtivat saliin, olivat hyvin olevinaan ja neuvottelivat kuiskaten
keskenään. Sitten juoksivat lastenkamariin, etsiskelivät
piironkilaatikoistaan ja tulivat saliin jälleen äidin luo kullakin
toisessa kädessään 50 penniä ja toisessa, Ellillä nukke-astiasto
posliinista ja Kyöstillä kypäri ja miekka.
-- Äiti, tahdomme antaa nämä köyhille lapsille, -- sanoi Elli
innoissaan ja ojensi leikkikalut äidille.
-- Se on hyvin tehty, -- sanoi äiti iloisesti hymyillen, -- kuinka
onnellisiksi köyhät lapset tulevat! Mutta sanon teille jotakin,
hakekaamme heille toisia leikkikaluja, sillä en luule näiden oikein
sopivan; en luule lasten oikein osaavan leikkiä näillä.
-- Mutta me tahdomme niin mielellämme antaa nämä, -- sanoi Elli vielä
innokkaammin, -- sillä pidämme eniten juuri näistä joululahjoistamme!
Äiti veti hänet luoksensa, hyväili ja suuteli häntä otsalle.
-- Mutta ehkäpä kumminkin, -- arveli Kyösti, jonka oli hyvin vaikea
luopua miekastaan, -- teemme kuten äiti sanoo ja annamme toisen lahjan,
joka heille on soveliaampi.
-- Niin, tehkäämme se, -- vastasi äiti hymyillen.
-- Ei, -- sanoi Elli vielä innokkaammin, -- tahdomme niin mielellämme
antaa _juuri_ nämä; _saammeko_?
Äiti koetti näyttää, että pari pientä kynttilänjalkaa tinasta tai
kyökkikalua puusta olisi yhtä tervetulleita. Mutta Elli yhä vain pyysi
saada antaa pienen posliinisen nukke-astiastonsa, jossa koristeina oli
niityn kukkia ja perhosia, ja piti niin lujasti rasiasta molemmin
käsin, ja hänen silmänsä osoittivat niin suurta rakkautta ja intoa,
että äiti antoi hänen tehdä toivomuksensa mukaan...
Kantaen posliini-astiastoansa meni nyt Elli äidin ja Kyöstin kanssa
köyhän perheen luo, joka tietysti suuresti hämmästyi tästä lahjasta.
Kyösti taas ei ollenkaan halunnut antaa rakkainta leikkikaluansa, vaan
lahjoitti torven ja piiskan, jotka kalut kumminkin aikaansaivat yhtä
suuren ilon kuin Ellin astiasto.
Lapset pyysivät hartaasti iltasella saada olla valveilla "näkemässä",
kun uusi vuosi alkoi. Äiti tosin vakuutti heille, ettei siinä ollut
mitään "nähtävää", mutta he eivät tahtoneet sitä uskoa; Kyösti oli niin
varma, että jotakin tapahtui taivaalla, kun kello löi kaksitoista uuden
vuoden yönä -- hän luuli varmasti vanhan vuoden vierivän alas suurella
rytinällä tuolla hyvin kaukana, missä taivas "kaarenee", ja uuden
vuoden jossakin nousevan ylös, ja että silloin tulisi olemaan "toisin".
Kumminkin täytyi heidän mennä levolle jo kello 9, sillä äidin mielestä
olivat he joulupyhinä valvoneet niin paljon, että nyt tarvitsivat mennä
ajoissa makaamaan.
Kun äiti sanoi hyvää-yötä lapsille, suuteli hän heitä monta kertaa ja
kysyi heiltä tahtoisivatko luvata tulevana vuonna pyrkiä olemaan hyviä
ja tottelevaisia lapsia?
-- Tahdon, -- vastasi Elli arvelematta.
Mutta Kyösti näytti vähän epäröivältä; hän nähtävästi tiesi selvään,
kuinka vaikea on pitää sellaista lupausta.
-- Äiti, -- sanoi hän verkalleen, -- mistä se tulee, että on niin ikävä
olla hyvä?
-- Se tulee siitä, poikaseni, että sydämesi niinkuin minun ja kaikkien
ihmisten luonnostaan on paha, mutta jos oikein sydämestäsi rakastat
Herraa Jeesusta, jonka syntymäjuhlaa äsken olemme viettäneet, silloin
saat kokea, kuinka hauska on olla hyvä.
Kyösti mietti vähän aikaa, pani sitten kädet ristiin ja rukoili:
"Hyvä Jumala, laita, että oikein rakastan Jeesusta ja että minusta on
hauska olla hyvä. Amen!"
Ellin rukous oli aivan lyhyt: "Hyvä Jumala! laita, että tulen hyväksi
Jeesuksen tähden. Amen!"
Sanottuaan hyvää yötä ja suudeltuaan äitiä, koettivat he nukkua, mutta
Kyösti päätti itsekseen olla valveilla "näkemässä", kuinka uusi vuosi
alkoi. Mutta tästä ei tullut mitään, sillä molemmat nukkuivat heti. He
nukkuivat sikeästi tuona salaperäisenä hetkenä, jolloin uusi vuosi
alkoi; he makasivat lapsuuden syvää, huoletonta unta, kun vanha vuosi
kaikkine vaivoineen ja huolineen, synteineen ja suruineen ijäksi vaipui
menneisyyden hautaan ja uusi nousi hiljaisena keski-yön hetkenä,
julistaen Jumalan rauhan-ajatuksia ihmiskunnalle...
He eivät heränneet, ennenkuin myöhään aamulla, jolloin lempeä uuden
vuoden aurinko pilkisti uutimien väliltä hyväillen heidän vuoteitaan ja
äiti istui sängyn reunalla, suuteli heidät hereille ja huudahti:
Onnellista uutta vuotta! Jumala siunatkoon teitä, lemmikkini!