vyötäisillä likistäen tyttöstä vastaansa. Elsan tunnustaessa peitti
ensin puna hänen kasvonsa, jotka sitten heti muuttuivat kalpeiksi.
Sillä äitiraukalla oli tällä hetkellä kova taistelu taisteltavana,
hänelläkin. Se ei ollut helpoin kannettava isku, että hänen pikku
tyttönsä, joka aikaisimmasta lapsuudestaan oli opetettu rakastamaan
Jumalaa, näin syvään oli langennut. Se opetti kuinka vähän on
luottamista omaan voimaansa, se oli kuritus, joka, kuinka hyödyllinen
lienee ollutkaan, kuitenkin nyt tuntui kauhistavalta. Mutta Jumala
antoi hänelle voimaa rukouksessa voittamaan kaikki kapinalliset
tunteet, ja tuntemaan vain sääliä murtunutta ihmissydäntä kohtaan.
Katumuksen kyynel, sehän on kallisarvoisin lahja Jumalalle, eikö se
sitten hänellekin olisi kallis ja pyhä?
-- Lapsukaiseni, -- sanoi hän hiljaisella, liikutetulla äänellä,
silitellen kädellään Elsan hiuksia, -- olen hyvin pahoillani
kuullessani sinun niin rikkoneen Jumalan käskyä. Mielelläni annan
anteeksi, mitä pahaa minulle olet tehnyt, mutta nyt meidän täytyy
rukoilla Jumalaltakin anteeksi, sillä muuten et saa koskaan rauhaa.
Sano, tahdothan sen, Elsaseni?
-- Tahdon, -- kuiskasi Elsa ja katsoi pelokkaana äitiin.
Äiti laskeutui nyt polvilleen ja pani kädet ristiin, ja Elsa polvistui
äidin viereen ja asetti kätensä niinkuin hänkin.
-- Rakas Herra Jumala! -- alkoi nyt äiti vapisevalla äänellä, -- anna
anteeksi tälle lapsiraukalle hänen syntinsä, ota pois rikos, joka
rasittaa häntä, puhdista häntä ja auta häntä uuteen elämään! Näethän,
oi Herra, kuinka kiusaukset kaikkialla väijyvät meitä; suojele nyt tätä
turvatonta lapsiraukkaa, ja kun vasta kiusaajan ääni houkuttelee häntä,
ole silloin hänen luonansa ja varjele häntä synnistä. Me rukoilemme
sitä Jeesuksen nimeen, hänen, joka on luvannut anteeksi antoa ja apua
syntisille. Amen!
Rukouksen päätyttyä nousivat äiti ja Elsa, ja pikku tyttö heittäytyi
nyyhkien äidin kaulaan.
-- Oi, äiti, äiti, luuletko todellakin olevan mahdollista, että Jumala
_voi_ antaa minulle anteeksi? -- kuiskaili hän nyyhkien.
-- Luulen, lapseni, enkä ainoastaan luule, vaan _tiedän_. Se, joka
sydämestään katuen kääntyy hänen puoleensa, saa aina anteeksi.
-- Oi, äiti, -- huudahti Elsa ja äsken niin levottomat silmänsä
loistivat ilosta ja onnellisuudesta, -- kuinka Jumala on hyvä, rakastan
häntä niin, niin että ... niin, en voi sanoakaan, kuinka paljon häntä
rakastan, yhtä paljon, luulenpa kuin äitiäkin.
-- Oi, paljon, paljon enemmän kuin minua, tulee sinun häntä rakastaa,
sillä hän on rakastanut sinua niin paljon enemmän kuin minkä minä voin
tehdä. Mutta nyt, Elsaseni, kun olet saanut maistaa synnin
anteeksisaamisen suloisuutta, nyt olet myöskin, lapsukaiseni,
ymmärtävä, että katumuksellasi on arvoa ainoastaan, jos tästä lähtien
vakavasti pyrit parantumaan ja tulemaan toiseksi ihmiseksi.
-- Niin, äiti, sen tahdon niin mielelläni, -- virkahti Elsa innoissaan
-- tahdon niin mielelläni tulla toiseksi ihmiseksi. Mutta kuinka se voi
tapahtua?
-- Siten, että annat sydämesi Herralle.
-- Mutta kuinka se käy päinsä, kuinka voin antaa sydämeni? -- jatkoi
Elsa yhtä hartaasti.
-- Voit, lapseni, sanoithan äsken rakastavasi Jumalaa niin suuresti. No
niin, sinun tulee rakastaa häntä niin, ettei mikään maailmassa niin
saata sinua murheelliseksi, kuin hänen pahoittamisensa, s.o.
synninteko. Sehän, Elsani, on antaa sydämensä jollekin, kun suurin
iloni on tuottaa hänelle iloa, suurin suruni saattaa hänelle surua.
Tahdotko nyt tulla tuommoiseen sydämensuhteesen Jumalaan, Vapahtajaasi?
-- Sen tahdon, äiti, -- vastasi Elsa vakavan uskollisesti katsoen äitiä
silmiin, -- tahdon rakastaa häntä niin, niin, ja koettaa kaikki, minkä
voin, ollakseni häntä murehuttamatta synnin teolla.
Ja pikku Elsa piti sanansa. Hän oli saanut tuntea synnin voimaa ja
tunnonvaivojen katkeruutta, oli maistanut anteeksisaamisen suloisuutta,
sentähden oli hän myöskin oppinut käsittämään Jumalan rakastamisen
salaisuuden.
KAIKISTA HUPAISINTA.
Kalle ja Charlie olivat saman vuoden lapsia, melkein yhdenikäisiä,
sillä Kalle täytti kahdeksan vuotta heinäkuussa, Charlie elokuussa.
Mutta sepä olikin ainoa yhtäläisyys heissä; muuten olivat he niin
erilaisia kuin kaksi pientä poikaa vain saattaa olla.
Charlie asui näet suuressa, kauniissa asumuksessa; hänellä oli oma
huoneensa ja niin paljon leikkikaluja, että tuskin tiesi, mitä niillä
tekisi. Kalle taas asui ahtaassa, kosteassa huoneessa isän, äidin ja
kolmen pikku siskon kanssa, ja mitä leikkikaluihin tulee, ei hänellä
semmoisia koskaan ollutkaan muita, kuin mitkä itselleen teki
puupalasista ja kuusenkävyistä. Pikku Charliella oli kiiltonappiset
hienot verkavaatteet, kirjaeltu paidankaulus, kihara, hyvin kammattu
tukka ja pieni, siistitty nenä. Kalle-raukalla oli aina reikiä
vanhoissa vaatteissaan, tukka takkuinen ja kampaamatta ja pikku
nenänypykkä ei suinkaan ollut moitteettoman siistissä tilassa.
Molemmilla pojilla ei ollutkaan mitään tekemistä toistensa kanssa.
Kalle kuljeskeli kaduilla pienessä kaupungissa, jossa Charlie ja hänen
äitinsä olivat kesäisin kylpemässä, kerjäsi kylpyvierailta ja sai
joskus kolikon, jolla osti yhden pennin makeisia eukolta, joka istui
torinkulmassa myymässä. Ja sill'aikaa oli Charlie äitinsä kanssa
purjehtimassa tai leikkimässä puistossa ylhäisten kylpyvieraitten
lapsien kanssa, ja jos pikku pojat joskus sattuivat vastatuksin, niin
ne vaan epäillen ja ihmetellen katselivat toisiansa.
Mutta sitten tapahtui, että Charlie sai syntymäpäivänänsä lahjaksi
suuren, kauniin rautavanteen, ja tämä tapahtuma saattoi molemmat pojat
lähenemään toisiaan.
Sillä jokainen, joka itse on ollut pieni poika tai tyttö, tietää, mikä
suuri huvi on juosta suuren vanteen perässä, ohjata sitä ojennetulla
puikollaan ja nähdä, kuinka se tasaisesti ja nopeaan vierii
hiekkakäytävällä. Kun siis eräänä aamuna pikku Kalle seisoen paljain
jaloin kivikadulla ja kädet repaleisissa taskuissa kylpyhuoneen puiston
edustalla katseli hienosti puettujen lasten leikkiä ja sai nähdä
Charlien juoksentelevan uudella vanteellaan, valtasi hänet äkkiä
vastustamaton halu itse hetkisen saada maistaa tuota huvia. Ja
poistumatta hän pysyi aitauksen luona, joka erotti puiston kadusta,
nousi varpaisilleen voidakseen kurkistaa puistoon ja hartain katsein
seurata Charlien kaikkia liikkeitä.
Seuraavana päivänä hän tuli jälleen samaan paikkaan ja alkoi samalla
tapaa kurkistaa nähdäkseen Charlien vannetta. Kuinka paljon lapsia
siinä olikaan ja kuinka koreilta, ylhäisiltä ne näyttivät kaikkityyni!
Mutta siitä ei Kalle huolinut ollenkaan, hänellä oli vaan vanne
mielessään, ja kun hän sai nähdä sen tulla vierivän, Charlien
ohjaamana, säihkyivät hänen silmänsä, ja hän ajatteli itsekseen, ettei
varmaankaan koko maailmassa ollut niin onnellista pikku poikaa kuin
Charlie oli.
Ja tuossa hän seisoi, katsellen, ihmetellen ja ikävöiden, puolen
aamupäivää, ja kun Charlie oli pannut luotansa vanteensa ja ryhtynyt
muihin leikkeihin, puikahti pikku Kalle puistoon ja lähestyi, hiljaa
hiipien pitkin pensasaitaa paikkaa, jossa Charlie ja muut lapset olivat
laskemassa "pirum, parum, puff", määrätäkseen kuka haukaksi tulisi.
Vanne oli nojallaan puuta vasten ja maassa oli puikko, jolla sitä
ohjattiin. Kalle vilkaisi leikkiviin lapsiin, lähestyi vitkalleen
vannetta ja asettui sitä kaihoten katselemaan. Sitten hän tuli
rohkeammaksi, kumartui maahan, tarttui ohjauspuikkoon ja alkoi sillä
sivellä vannetta.
Mutta nytkös nousi meteli muiden lasten joukossa! Leikki taukosi,
asetuttiin ryhmiin ja silmäiltiin epäillen ja vihamielisesti pikku
tulokkaasen. Charlie tuli varjelemaan vannettaan ja muutaman
silmänräpäyksen seisoivat molemmat pojat katsellen toinen toistansa
sanaa sanomatta.
-- Saanko lainata sen hetkeksi sinun muuta leikkiessäsi? -- kysyi
vihdoin Kalle hieroen toisella kädellä nenäänsä ja pyyhkäisi sitten
housuihinsa.
Charlien kauniit kasvot vääntyivät ryppyisiksi inhosta.
-- Hyi, ilkeä poika, -- sanoi hän, tempasi puikon Kallen kädestä ja
työkkäsi häntä rintaan.
Kalle ei vastannut mitään eikä näkynyt loukkaantuvan Charlien
epäystävällisyydestä. Hän oli niin tottunut kuulemaan olevansa sekä
"ilkeä" että "likainen", ettei tuommoinen soimaus juuri huolestuttanut
häntä. Silmänräpäyksen seisottuaan katsomassa, kuinka Charlie otti
vanteensa ja vieritti sen kauemmaksi puistoon välttääksensä vastaista
tuonkaltaista anastamista, mennä sipsutteli hän puistosta yhtä ääneti
kuin oli tullutkin.
Mutta Charlien vanne ei lähtenyt hänen mielestään; öisin, kun hän oli
kiivennyt pieneen, ahtaasen ja kovaan vuoteesensa, jossa hän makasi
yhdessä kahden siskonsa kanssa, ilmestyi se alituisesti hänelle unessa.
Hän oli näkevinään koko joukon vanteita, toiset toistaan isompia ja
kauniimpia, jotka pyörielivät torin poikki jyrkkää, kivitettyä mäkeä
alas hänen asumuksensa luo, ja kun Kalle juoksi ottamaan niitä kiinni,
hävisivät ne ilmaan.
Ja päivällä oli hän pitkät ajat kurkistamassa pensasaidan yli puistoon,
ja kun Charlie joskus tuli kadulle ja siellä pyöritteli vannettaan,
tapahtui useimmiten, että Kalle äkkiä ilmestyi kadun kulman takaa ja
pikku koiran kaltaisena juoksi Charlien jälestä, oikeaan ja vasempaan,
sen mukaan, mihin vanne vierähti.
Mutta tämä ei ollut Charlien mieleen. Hän heitti suuttuneita silmäyksiä
Kalleen ja työkkäsi häntä, kun vaan sai hänet käsiinsä; mutta kun
Kallen tunkeilevaisuus sittenkin jatkui, meni hän valittamaan
äidilleen.
-- Äiti, eräs ruma, ilkeä poika on alinomaa jälessäni ja haluaa
vannettani.
Äiti otti pikku Charlien polvelleen ja silitteli hiljaa hänen
tukkaansa.
-- Minkätähden sanot häntä ilkeäksi? -- kysyi äiti. -- Ehkäpä pikku
poikaraukalla ei olekaan mitään vannetta ja mielellään tahtoisi vähän
pyöritellä sinun omaasi. Kentiesi lainaisit sen hänelle hetkeksi ja
olisit puhumatta noin epäystävällisesti hänestä?
-- En, sitä en tahdo, -- vastasi Charlie jyrkästi, -- minun mielestäni
hän on ilkeä, enkä tahdo lainata hänelle vannettani.
Äiti ei vastannut. Hän katsoi vaan poikaa silmiin ja huokasi syvään.
-- Miksi äiti noin huokaa? -- uteli Charlie äreänä, -- onko äiti
pahoilla mielin?
-- Olenpa niinkin, -- vastasi äiti surumielisesti hymyillen -- minusta
on ikävää, että olet noin epäystävällinen pienelle köyhälle pojalle.
Minulle olisi hyvin mieleen, jos hetkeksi tahtoisit lainata hänelle
vanteesi...
Charlie ei sanonut mitään, tuli vain mielessään ärtyisämmäksi ja oli
koko päivän hyvin huonolla tuulella. Hän ei voinut saada mielestään
äidin sanoja: "Minulle olisi hyvin mieleen, jos lainaisit hänelle
vanteesi"; mutta hän ei myöskään saattanut tehdä äidille tätä iloa. Tuo
tyhmä, ilkeä poika! Charlie mielestään oikein vihasi häntä. Ja
nähdessään Kallen kadulla juoksi hän pitkät matkat välttääkseen häntä,
sillä Kallen läsnäolo alkoi saattaa hänen omantuntonsa vähän
levottomaksi. Mutta hän ei _tahtonut_ lainata hänelle vannettaan, ei,
ei mistään hinnasta.
Näin kului pari päivää, jolloin Charlie leikki ja huvittelihe tapansa
mukaan, ja Kalle, myöskin tapansa mukaan, kerjäsi, näki nälkää ja sai
nuhteita.
Mutta sitten tapahtui Charlielle suuri onnettomuus. Hän ja pari muuta
poikaa kiipesi korkealle kivelle, ja, heidän mennessään alas, luiskahti
Charlien jalka ja hän putosi suinpäin maahan. Häntä hävetti
kömpelyytensä, hän koetti nousta ylös ja näyttää urhealta; mutta se ei
käynyt päinsä, tuntui niin kummalliselta, aivan kuin kenkä olisi
jalasta pudonnut. Ja kun äiti näki hänet, alkoi hän itkeä, ja eräs
herra otti hänet käsivarsilleen ja kantoi kotiin, jossa hänet varovasti
pantiin vuoteesen.
-- Anna anteeksi, äitiseni, anna anteeksi, -- nyyhki Charlie kalpeana,
säikähtyneenä. Hän ei oikein tietänyt, mitä oli tapahtunut, mutta
mielestänsä oli kaikki niin kamalaa, ja pahinta kaikista nähdä, kuinka
äiti itki...
Nyt tuli lääkäri, sitoi Charlien katkenneen jalan ja sanoi, että hänen
täytyi maata aivan liikkumatta, niin tulisi pian terveeksi.
Niin, näin oli kyllä helppo sanoa, mutta ei niinkään helppoa tehdä.
Alussa kävi jokseenkin hyvin; Charliella oli kuumetta, oli väsynyt ja
nukkui paljon. Mutta kun jalka alkoi parata, ja hän omasta mielestään
oli aivan terve, lääkäri kun vaan ilkeydestä piti häntä sängyssä,
silloin heräsi hänessä kaikenlaisia pahoja ajatuksia. Ajatelkaa, maata
tässä ummehtuneessa, kuumassa huoneessa, kun ulkona oli niin kaunis
ilma, kun kaikki muut lapset huvikseen leikkivät puistossa! Ei saanut
olla leskisillä, ei haukkasilla, ei pyöritellä suurta, komeata
vannettaan, jota niin taitavasti osasi ohjata! Ja jos hän ei vain olisi
tuntenut itseään niin terveeksi, ei olisi ollut niin vakuutettu, että
jos vaan _saisi_, hän kyllä _voisi_ nousta ylös ja juosta kuinka paljon
tahansa!
-- Äiti, on niin kauhean ikävää, -- valitteli Charlie-raukka maatessaan
tuossa suuret painot jalassaan, ettei tulisi ontuvaksi, -- eikö äiti
voi keksiä mitään hupaista?
-- Voinpa, poikani, -- vastasi äiti, joka istui Charlien vuoteella ja
piti pojan kättä omassaan, -- tiedänpä jotakin hupaista, kaikkein
hupaisinta, mitä ajatella voit, jotakin, joka aina on hupaista, joko
sitten makaat sängyssäsi tai juokset ulkona tai istut lukemassa
läksyjäsi.
-- Ja mitä se sitten on? -- ihmetteli Charlie hyvin uteliaana, mutta
samalla vähän epäillen äidin sanoja.
-- Niin, -- sanoi äiti, -- kerron sinulle pienen sadun, sadun, joka
selittää sinulle, mikä on kaikkein hupaisinta kaikista.
Äiti siirtyi lähemmäksi Charlieta, otti hänen kätensä käsiinsä ja alkoi
sitten pojan uteliaana ja hartaana katsoessa häntä kasvoihin:
-- 'Monta tuhatta vuotta sitten seisoi eräänä iltana mies ja vaimo
suljetun portin edessä, joka vei kauniimpaan yrttitarhaan, mitä
ihmissilmä koskaan on nähnyt täällä maailmassa. Portin sisäpuolella
tuoksui ihanimpia kukkasia, satakielen sävelet soivat illan
hiljaisuudessa, lirisevät puroset kimaltelivat tiheissä pensastoissa ja
heijastivat kuun, joka ylhäältä taivaankannelta valaisi Eeden'in ihanaa
yrttitarhaa.
Mutta siellä missä mies ja vaimo seisoivat, siellä oli tyhjää ja
autiota. Edessään oli laaja lakeus yksitoikkosena, ja ainoan vaihtelun
siinä tarjosi heille omat, tummat varjonsa. Kylmä tuuli puhalsi
lakealta; vaimo väristen painautui miehen suojaan, molemmilla oli
karvaiset hameet eläimen nahoista, mutta jäinen viima värisytti vaimoa,
joka vain oli tottunut Eeden'in yrttitarhan lauhkeisiin tuulahduksiin.
Oi, kuinka toisin oli vain muutama tunti sitten, kun Aadam ja Eeva
kävelivät kauniissa paratiisissa, nauttien siitä ihanuudesta, joka
ympäröi heitä ja kiitollisilla sydämillä ylistäen Herraa Jumalaa, joka
oli herättänyt heitä tähän ihanaan elämään!
Voi kuinka katkeria kyyneleitä he nyt vuodattivatkaan
seisoessaan tuossa Eedenin suljetun portin edessä, itkien hävinnyttä
viattomuuttaan! Kuinka katumuksen tuska särki sydäntä! Miksi, oi, miksi
he eivät olleet Herralle Jumalalle kuuliaiset; mikseivät antaneet
hänelle sitä ainoata, minkä vaati, hänelle, joka oli antanut heille
kaikki, elämän, terveyden, rakkauden, onnen? Mutta kaikki nämä
kysymykset olivat liian myöhäiset, -- mikä kerran oli tapahtunut, sitä
ei voinut katumus eikä rukoukset muuttaa, -- säälimättä välkkyi enkelin
säkenöivä säilä Eedenin suljetulla portilla, ja Aadamille ja Eevalle
oli elämä yhtä tyhjä ja kolkko kuin lakeus heidän edessään.
He istuutuivat vähän matkaa Eedenin portilta. Aadam nojasi päätään
käteensä ja tuijotti toivottomana eteensä, Eeva istui kyyryllään hiljaa
nyyhkyttäen...
Suuri, musta pilvi varjosti kuun ja nummi heidän edessään peittyi
pilkkopimeään.
Istuessaan siinä, saivat he äkkiä pimeässä kuulla vienoa vikinää,
tuolla taas, sitten useammalta taholta, kunnes koko ilmapiiri oli
ikäänkuin täynnänsä itkevien lapsien uikutusta.
-- Mitä se on? -- kuiskasi Eeva ja hiipi vavisten Aadamin luo, -- mitä
se on, joka uikuttelee ikäänkuin olisivat ne ääniä omasta sydämestämme?
-- Voi, voi, -- kuuli hän vieressään vienon valittavan äänen -- on niin
surullista, säälittää niin teitä, ihmislapsi-raukkoja, mutta minun
täytyy jättää teidät. Tuolla kauniissa yrttitarhassa, siellä viihdyin
niin hyvin, sinne olisin ainiaaksi jäänyt luoksenne, mutta täällä
ulkona synnissä, surussa ja pimeässä, täällä en voi elää. Kun Eedenin
yrttitarha on suljettu, täytyy minun lähteä pois maan päältä.
-- Kuka olet? -- kysyivät Aadam ja Eeva.
-- Olen noita pieniä ilonenkeleitä, jotka alituisesti ympäröivät teitä,
kun kävelitte Eedenin yrttitarhassa, -- vastasi vieno ääni, -- nimeni
on "hyvän omantunnon ilo". Mutta täällä ei minun sovi olla, täällä on
pimeää ja ilotonta, ja huomaan, ett'emme enää, te ja minä, ymmärrä
toisiamme. Voi, voi, minun täytyy pois maan päältä!
Taas kuulivat Aadam ja Eeva vienon vikinän, -- sitten ilmassa surkean
suhinan, niinkuin soitinkieli jossakin olisi katkennut, ja kun he
katsoivat ylös, huomasivat he jotain valoisan utuista häviävän tummaan
avaruuteen.
-- Voi, -- kuulivat he samassa aivan vieressään toisen äänen
valittelevan, -- minua pahoittaa niin jättää teitä, ihmisraukkoja,
mutta minun on mahdoton jäädä. Minun täytyy päästä pois niin pian kuin
mahdollista.
-- Ja kuka sinä sitten olet? -- huokasi Eeva.
-- Olen terveyden ilonhenki, -- vastasi vieno ääni kiireesti, -- ja
täällä ei ole mitään sijaa minulle. Tauteja, kärsimyksiä kaikenlaisia
tulee teille, en voi jäädä tänne kauemmaksi, hyvästi!
Taas kuulivat he tuon kummallisen, valittavan äänen, ikäänkuin
katkenneesta kielestä lähteneen, taas näkivät he jotakin valoisaa
häviävän avaruuteen...
Ja sitten kuului valittavien äänien kööri huokailevan heidän
ympärillään. "Minä olen yksimielisyyden ilonhenki", kuiskaili joku,
"tuolla sisässä elitte rauhassa ja sovussa, täällä ulkona riitelette ja
taistelette keskenänne, minun täytyy pois, pois, hyvästi!" -- "Olen
kuuliaisuuden ilonhenki", -- huokaili toinen, "minun on vilu
läheisyydessänne, sillä rikoitte Jumalan käskyn, en voi jäädä,
hyvästi!"
Ja koko avaruus näkyi täynnänsä surusäveliä, ja toinen valo-olento
toisensa perästä liiteli pois ja hävisi ainiaaksi yläilmoihin.
Vihdoin oli kaikki hiljaista. Pienien ilohenkien koko joukko oli
hävinnyt, ja oli ikäänkuin pimeys synkemmin, raskaammin olisi
painautunut arolle.
Eeva väänteli käsiään ja uikutti ääneen.
-- Kaikki ilo on paennut maan päältä, -- huokasi hän, -- rauha,
yksimielisyys, terveys, kaikki, kaikki on poissa, kaikki on vain syntiä
ja tuskaa!
Silloin tuli kuu näkyviin suuren, mustan pilven alta ja sen valossa hän
näki lähellään pienen valkoisen olennon istuvan kyyryllään ja
tuijottavan häneen surullisin, kysyvin katsein.
-- Kuka olet? -- kysyi Eeva tauoten hetkeksi nyyhkyttämästä.
-- Olen rakkauden ilonhenki, iloitsen, kun muut tehdään onnelliseksi,
-- vastasi pikku olento, -- mutta minun täytyy nyt mennä pois, en voi
jäädä, kun kaikki toverini ovat jättäneet minut. Ja mitäpä on minulla
enää täällä tekemistä, ihmiset vihaavat toisiaan ja ovat riitaisia,
erimielisiä, ei ole rakkautta enää, voi teitä, ihmisraukkoja, voi
teitä, kun minunkin täytyy jättää teidät! -- Ja hän nousi, levitti
pienet, valkoiset siipensä ja kohosi verkalleen ilmaan.
Mutta silloin Eeva ryntäsi esille, tarttui hänen toiseen siipeensä ja
koetti pidättää häntä.
-- Laske, laske minut lentämään, -- kuiskasi pienokainen surkeasti --
tiedäthän, ettei enää ole rakkautta, ei rauhaa maan päällä, kuinkapa
silloin voisin jäädä luoksenne.
-- Voit, -- huusi Eeva epätoivossaan, -- sinä voit! Vaikkapa emme enää
voi iloita omasta puolessamme, vaikkapa rakkaus, rauha, terveys ja
toivo on paennutkin meistä, kun synti on tullut sydämiimme, niin sinua,
juuri sinua, joka olet muiden onnellisiksi tekemisen ilo, tahdomme ja
voimme pidättää.
Ja niin alkoivat he taistella keskenään; pikku henki rimpuili
rimpuilemistaan irti päästäkseen, mutta Eeva piti lujasti kiinni
siivistä. Ja kun he siinä ponnistelivat, katkesivat molemmat hennot
siivet ja tuo pieni olento kaatui verta vuotaen maahan.
Hämmästyneenä ja peloissaan tuijotti Eeva siipiin, joita vielä piti
kädessään. Olihan tosin nyt pikku ilonhenki tänne jäänyt, mutta
silpoutunut, verissään, siivetön, kipujen lapsi, kuten hänkin.
Ja Eeva istui maahan ja alkoi jälleen itkeä. Silloin tunsi hän jonkun
koskevan käteensä ja valittavan äänen kuiskailevan: "sido haavani!"
Hän nosti silmänsä; vieressään seisoi pikku siivetön olento pyytäen
apua. Itsekäs surunsa taukosi heti; hän otti pienokaisen polvelleen,
puhdisti haavat, sitoi ne nahkapalasilla, jotka repi hameestaan, johon
oli puettu. Ja tätä tehdessään, unhotti hän kokonaan omat kipunsa, ja
kun pienokaisen silmät kiitollisina hymyilivät hänelle, tunsi hän ensi
kerran, paratiisista karkoitetuksi tultuaan, uuden, oudon ilontunteen,
ilon siitä, että oli voinut muita auttaa.
Siitä päivin on pikku ilonhenki uskollisesti jäänyt ihmisten luo ja
koettanut ilahuttaa ja lohduttaa heitä. Tunnonrauhan, terveyden, levon
ja toivon henget, kaikki ovat hävinneet maan päältä, kun synti tänne
tuli; mutta rakkauden ilonhenkeä ei Eeva voinut laskea, ja
vaikeimmissa, syvimmissä suruissamme tulee aina tuo pikku henki, jota
ihmiset niin usein halveksivat, kun se on silpoutunut, siivetön,
näyttämään meille, että rauha, terveys, toivo, luottamus,
kärsivällisyys voitetaan jälleen, kun vaan ihminen unhottaa itsensä ja
koettaa toimittaa muille iloa.'
-- Niin, nyt on, Charlieseni, satuni loppunut, mutta nyt tiedät
myöskin, mikä on kaikkein hupaisinta maailmassa: koettaa tehdä muita
onnellisiksi.
Äiti vaikeni, ja Charlie ei vastannut heti; äidin kertomus antoi
hänelle paljon ajattelemisen aihetta.
-- Äiti, -- sanoi hän vihdoin, -- mielestäni Eeva käyttäytyi hyvin
tyhmästi. Hänen sijassaan olisin kiiruhtanut pidättämään muitakin
ilonhenkiä ja riistänyt heiltäkin siivet, silloin olisi ollut paljon
hauskempaa täällä maan päällä.
-- Mutta hän ei ehtinyt, Charlieseni, lensiväthän ne niin nopeaan
pois, ja oli niin pimeä, ettei voinut niitä nähdä. Olkaamme kiitolliset
Eevaraukalle, että hän voi _yhdenkin_ ilon meille pidättää.
Taas Charlie mietti hetkisen.
-- Mutta äiti, -- sanoi hän sitten arvellen, -- minusta on mieluisampaa
itse huvitella kuin toimittaa sellaista muille.
-- Oletko sitä koskaan koettanut? -- kysyi äiti hymyillen, -- oletko
koskaan koettanut unhottaa itseäsi ja hankkia muille iloa?
-- En, sitä en koskaan ole tehnyt, -- vastasi poika avomielisesti.
-- No, kuinka sitten voit tietää, eikö juuri se olisi kaikkein
hupaisinta. Mitä, jos kerran vain koettaisit! Olet nyt sairas, etkä
saata ehkä pitkään aikaan juoksennella niinkuin ennen, ja tuolla ulkona
porstuassa on vanteesi, ja tiedän erään pienen, köyhän pojan, joka
mielellään tahtoisi sitä hetkisen pyöritellä. Mitäpä, jos nyt
täyttäisit hänen toivomuksensa, niin, jos vielä lahjoittaisitkin
hänelle vanteen, jota et kumminkaan pitkään aikaan voi pyöritellä.
Charlie-raukka tuli purppuranpunaiseksi tästä ehdotuksesta, ja
silmänräpäyksen tuijotettuaan äitiin vavahti alahuuli ja kyyneleet
tulivat silmiin.
-- En, äiti, -- huudahti hän malttamattomasti, -- sitä en tee, en tahdo
antaa pojalle vannettani.
-- Kas niin, Charlieseni, älä itke, -- sanoi äiti mielistellen, -- ei
kukaan sinua pakota, jos et tahdo antaa vannettasi, niin en sinua
pyydä. Nyt emme enää puhu vanteesta, mieti asiaa itseksesi, ja rukoile
oikein Jumalaa, että hän tekee sydämesi rakastavaksi ja anteliaaksi.
Charlie ei vastannut, ja, niinkuin äiti oli sanonut, sinä päivänä ei
enää puhuttu vanteesta. Mutta iltasella, kun Charlie oli lukenut
tavallisen rukouksensa, lisäsi hän: "Hyvä Jumala, tee niin, että
_tahdon_ antaa pojalle vanteeni, amen!"