Produced by Tapio Riikonen
KEVÄT-AJOILTA
Kuvaelmia lasten maailmasta
Kirj.
MATHILDA ROOS
Suomentanut H. Alopaeus
Sortavala, 1904.
Karjalan Kirjakauppa.
Pohjois-Karjalan Kirjapaino-Osakeyhtiö, Joensuu.
Sensuurin hyväksymä.
Joensuussa Lokakuun 18 päivänä 1904.
SISÄLLYS:
Pieni epäilijä
Rakkauden salaisuus
Kaikista hupaisinta
"Isä meidän"
Kaikkein rakkahinta
Joulu
PIENI EPÄILIJÄ.
Oli sataa tihuutellut koko syystalven, niin etteivät Bertil ja Liisa
kertaakaan voineet käyttää uusia kelkkojaan, jotka olivat porstuassa
heitä odottelemassa.
Bertil oli seitsenvuotinen orpo, joka viime keväänä äitinsä kuoltua oli
tullut enonsa, Lehtolan kirkkoherran luo viettämään kesää ja seuraavaa
talvea, sillä hänellä ei ollut mitään omaisia pääkaupungissa. Liian
pieni kun oli tullakseen oppikouluun ja vierasten hoidettavaksi, sai
hän toistaiseksi olla enonsa ja tätinsä kodissa lukemassa yhdessä
Liisa-serkkunsa kanssa.
Tällä haavaa ei Bertil kumminkaan mitään lukemista ajatellut,
seisoessaan jakkaralla kyynäspäät ikkunalautaan nojaten ja kasvot
lasiruutuun painettuina. Ei, hänellä oli vain mielessä ruma ilma ja
uusi, kaunis kelkkansa, jota hän ei kertaakaan ollut saanut koetella,
vaikka jo oltiin joulukuussa.
-- Ei koskaan käy niinkuin tahtoo -- tuumi Bertil nyrpeissään katsellen
lumiräntäleitä, jotka tuulessa ajelehtivat ja maahan tultuaan heti
sulivat harmahtavaksi lumisohjuksi.
Bertil raukka oli mielestään hyvin onneton; hän oli varmasti vakuutettu
siitä, ettei koko talveen tulisi pakkasta, ettei kertaakaan saisi
käyttää uutta kelkkaansa, ja ettei koskaan enää tulisi iloiseksi ja
onnelliseksi...
Samassa aukeni ovi ja pieni tyttö tuli huoneesen, jossa Bertil oli.
-- Bertil, -- sanoi tyttö, nousten varpaisilleen sulkeeksensa oven, --
tahdotko tulla leikkimään salin pöydän alle? Siellä on olevinaan saari,
ylt'ympärillä järvi, äidin nuottikirjoja panemme paateroiksi, joilla
kahlailemme, ja joll'emme niille astu, niin polskahdamme järveen. Sepäs
hupaista se!
-- Ei, kiitoksia, -- vastasi Bertil äreänä, -- minusta se on typerää
leikkiä.
Pikku tyttö tuli hämilleen ja alkoi pureksia esiliinansa helmaa,
pahoilla mielin tuijottaen poikaan.
-- Jos sinusta on hauskempi, -- sanoi hän ujostellen -- niin otamme
lehmät ja olemme karjasilla.
-- Ei, -- vastasi Bertil yhtä äreästi, -- minusta sekin on typerää.
Liisa ei vastannut mitään, -- seisoi vain liikkumatta ja katsoi
Bertiliin.
-- Miksi noin töllistelet? -- tiuskasi tämä ja kääntyi serkkuunsa.
Liisa punastui ja pureksi yhä hartaammin esiliinaansa, mutta ei
kumminkaan mennyt tiehensä.
-- Hyi, tuota ilkeätä ilmaa! -- ärjäsi Bertil hetken ääneti oltuaan, --
syljen siihen!
-- Häpeä, Bertil, -- sanoi Liisa vakavasti, -- etkö tiedä että Jumala
ilman säätää?
-- Vai niin, -- vastasi Bertil tuikeannäköisenä, vaikka vähän häpesi
Liisaa, -- miksei hän sitten tee sitä kauniiksi, että saamme laskea
mäkeä?
-- Sitä en tiedä, -- sanoi Liisa säyseästi, -- ehkäpä et ole rukoillut
häneltä sitä?
-- En, sitä en ole tehnyt, enkä aio tehdäkään, sillä tiedän, ettei se
auta rahtuakaan, -- vastasi Bertil, kääntyi Liisaan selin ja painoi
taas kasvonsa ikkunaan.
-- Varmaankin auttaisi se -- väitti Liisa, -- sillä äiti sanoo meidän
saavan kaikki, mitä Jumalalta rukoilemme, kun vain oikein _uskomme_
Jumalan tahtovan kuulla rukoustamme.
-- Mutta sitä en usko, enkä tahdo rukoillakaan, -- vastasi Bertil vielä
uhittelevampana.
-- Hyi, häpeä, Bertil, -- huudahti Liisa närkästyen, -- kuinka ilkeä
olet! Et saa mitään lunta, siitä olen varma!
-- Etpä sinäkään, -- sanoi poika ilkkuen...
-- Saanpa, sillä aion rukoilla Jumalalta sitä. --
-- Vai niin, kuinkahan Jumala silloin menettelee, jos hän sinulle antaa
lunta, vaan ei minulle? -- puhui Bertil pisteliäästi.
Liisa mietiskeli hetkisen.
-- Niin, -- sanoi hän sitten säihkyvin silmin, -- Jumala antaa sen,
minkä katsoo meille molemmille parhaaksi. Niin Jumala aina tekee, --
sen tiedän.
Bertil ei vastannut, ja Liisakin hetkisen silmäiltyään nurkuvaa poikaa,
kääntyi häneen selin ja meni verkalleen huoneesta. Kentiesi Jumala
iltapäiväksi tekisi pojan paremmaksi, jotta he silloin voisivat leikkiä
salin pöydän alla tai olla karjasilla.
Mutta Bertil pysyi nyrpeänä koko päivän eikä tahtonut leikkiä.
Hän ei saanut mielestään Liisan sanoja rukoilemisesta ja tuon tuostakin
katsellessaan ikkunasta lumisadetta tuolla ulkona, oli hän kuulevinansa
kysymyksen: Oletko rukoillut Jumalalta kaunista säätä?
Maksaisikohan todellakin vaivan noin rukoilla Jumalalta, mitä halusi?
Bertilin äiti, joka oli kuollut viime keväänä, oli tosin opettanut
häntä joka ilta rukoilemaan iltarukouksensa, mutta vain "Isä meidän",
"Jumala, joka rakastat lapsia", ja pienen rukouksen, että Jumala
varjelisi "äitiä, isää, joka oli taivaassa, pikku Bertiliä ja kaikkia
ihmisiä, amen".
Mutta muuta rukousta ei Bertil saanut oppia, eikä hän tietänyt olevan
tapanakaan rukoilla muulloin kuin iltasin, kunnes pieni serkkunsa
rupesi siitä puhumaan hänelle. Tämä rukoili usein milloin mitäkin.
Joskus hän kuuli hänen sanovan: "Hyvä Jumala, auta minua, että kykenen
oppimaan tätä vaikeaa läksyä!" -- Joskus hän rukoili: "Hyvä Herra
Jesus, joka niin rakastat pieniä lapsia, laita, että saan 'tuota
hupaista', jota tiedät minun niin mielelläni haluavan."
Arkana ja ujostellen katsoi Bertil ensin Liisaa tämän rukoillessa,
mutta alkoi vihdoin kysellä häneltä siitä.
-- Auttaako tuommoinen rukoileminen? -- kysyi hän kerran.
-- Auttaa kyllä, -- vastasi Liisa varmana.
-- Saatko siis aina juuri mitä tahdot? -- uteli Bertil tästä ilostuen.
-- En aina, -- vastasi Liisa näppärästi, -- joskus pyydän Jumalan
mielestä jotakin tyhmää, ja sitä tietysti en saa.
-- Vai niin, -- vastasi Bertil kylmäkiskoisempana, -- sen saatan kyllä
uskoa. Silloin kai Jumalan mielestä se juuri on tyhmää, minkä kaikkein
mieluimmin toivoisi saavansa. Mitäpä hyvää siis on rukoilemisesta?
-- Onpa niinkin, -- vastasi Liisa hetken tuumittuaan, -- rukoilen
sittenkin, sillä rukoillessani tulen niin iloiseksi ja onnelliseksi.
Äiti sanoo, että rukoillessa tulee Jumalaa lähemmäksi, ja että silloin
on niin helppoa olla kiltti ja hyvä. --
Tähän ei Bertil vastannut mitään, sillä hän ei ymmärtänyt, mitä Liisa
tarkoitti. Ja pikku Liisa sai jatkaa rukoilemistaan, Bertil milloin
kuunteli häntä, milloin oudoksuen katseli hänen mieleviä pikku
kasvojaan, milloin äreänä ajatteli mielessään, että Liisa oli typerä ja
ikävä.
Mutta tänään hän ei voinut päästä ajattelemasta rukousta. Ehk'ei
kumminkaan olisi niinkään hullua pyytää Jumalalta lunta, saattaisihan
ainakin koettaa; eihän sillä mitään menetä, sillä nykyistä ilkeämmäksi
ei Jumala kumminkaan voinut tehdä ilmaa. Mutta kuinka rukoilisi, mitä
sanoisi? Hänen mielestänsä kaikki, mitä tuumi sanoa, tuntui niin
"hassunomaiselta", ikäänkuin hän vaan olisi Liisaa jäljitellyt.
Ja niin hän mietiskeli koko päivän tulematta mihinkään päätökseen
rukoilisiko vai olisiko rukoilematta. Hänestä oli rukoileminen
hassunkurista, sillä hän ei uskonut Jumalan kuulevan häntä, ja
kumminkin olisi paha jättää sitä tekemättä, koskapa siitä kumminkin
kentiesi olisi apua.
Vihdoin, kun häntä hävetti kysyä neuvoa Liisalta, meni hän tätinsä luo,
joka istui makuuhuoneessa ompelemassa, asettui hänen viereensä ja kysyi
äkkiä:
-- Täti, Liisa sanoo, että jos mielellään tahtoo jotakin ja pyytää
Jumalalta sitä, niin saa sen, kun vaan oikein _uskoo_ Jumalan voivan
sen antaa. --
Täti pani työnsä pois ja veti pikkupojan luoksensa.
-- Totta kai, poikani, -- sanoi hän silitellen pojan poskia, -- Liisa
on aivan oikeassa. _Kaikki_, mitä Jumalalta pyydät, saatkin, jos vaan
oikein uskot hänen antavan sen sinulle.
-- Jos siis rukoilen Jumalaa, että hän huomenna antaa meille oikean
lumisään, niin että saan käyttää uutta kelkkaani, luuleeko täti hänen
sen silloin antavan, -- jatkoi Bertil.
-- Sen hän tekee, jos uskossa rukoilet, se on, jos olet aivan varma
siitä, että hän täyttää rukouksesi, -- vastasi täti. -- Voitko niin
rukoilla, Bertilini?
Bertil katsoi miettien eteensä. Hän oli pieni rehellinen poika, joka ei
mielellään sanonut mitään, joka ei ollut aivan totta. -- Luulenpa
voivani sen, -- vastasi hän vihdoin vähän epäröiden.
-- Ei, poikaseni, tästä asiasta et saa sanoa: _luulen_. Sinun tulee
sanoa: "_tiedän_, olen vakuutettu siitä, että Jumala kuulee
rukoukseni".
-- Mutta eikö Jumala voisi _ensin_ vaan kerran kuulla rukoustani,
sitten olisi niin helppo uskoa. Eikö hän tädin mielestä voisi sitä
tehdä?
-- Ei, poikani, sitä hän ei voi eikä tahdokaan. Jos esim. sanoisin
sinulle: Bertil, minulla on hyvin hyvä kaakku ruokakammiossa, muistuta
minua huomenna, niin saat palasen siitä aamiaiseksi, mutta älä unhota,
sillä silloin ehkä minäkin unhotan kaikki tyyni. Ja jos et muistutakaan
minua, vaan ajattelet: täti laskee leikkiä, ei hänellä ole mitään
kaakkua, eikä hän antaisikaan, vaikka pyytäisin, enkä huolikaan sanoa
mitään hänelle, -- mitä siitä olisi seurauksena? Niin, sinä suuttuisit,
ensin minuun, joka en mitään antanut, sitten itseesi, kun olit
epäluuloinen, sitten minä olisin loukkaantunut, kun et uskonut minua,
ja niin hyvä välimme tulisi rikotuksi! Niin on Jumalan ja ihmisen
laitakin. Jos rukoilet ja sydämessäsi ajattelet: "Jumala ei kuule
minua, siitä olen varma", niin loukkaat Jumalaa, pahoitat häntä
epäluulollasi, ja niin on hyvä välinne rikottu, ja Jumala ei saata
kuulla sellaista rukousta, joka ei ole rakastavan lapsen, vaan
epäluuloisen vihamiehen. Ymmärrätkö sen, Bertilini?
-- Ymmärrän, -- vastasi Bertil vakavasti, -- koetan rukoilla, niinkuin
täti sanoo.
Ehtoolla lopetettuaan tavallisen iltarukouksensa, pani hän kätensä
ristiin ja rukoili ääneensä:
-- Hyvä Jumala, laita lumisadetta huomenna. Tiedäthän, kuinka haluan
saada laskea mäkeä Liisan kanssa mäessä karjapihan luona. Hyvä Jumala,
kelkkani on aivan uusi ja on kaksi kuukautta saanut olla koskematta,
kun on satanut räntää koko talven. Hyvä Jumala, tarkoitan _oikeata_
lumisadetta, jolloin maa jäätyy ja tulee hyvä rekikeli. Tee se Jesuksen
tähden, amen!
Sitten Bertil pani käsivartensa tädin kaulaan, suuteli häntä, huusi
hyvää yötä Liisalle ja kääntyi seinään päin nukkumaan. Mutta vieläkin
hiipi varkain hänen mieleensä tuo ajatus: onpa hupaista nähdä, kuuleeko
Jumala todellakin rukoukseni ja tekee huomenna lumisadetta.
Yöllä hän heräsi tuulenpuuskasta, joka järisytti koko huonetta. Hän
nousi istualleen ja katseli ikkunaan. Nousisikohan hän katselemaan,
oliko Jumala vielä tehnyt mitään tyydyttääksensä hänen toiveitaan?
Varovasti hän nousi vuoteestansa, hiipi ikkunan luo ja kurkisti ulos.
Ei Jumala vielä ollut tehnyt rahtustakaan hänen hyväkseen, se oli
selvä. Samaa ilkeätä räntäsadetta kuin päivälläkin ja samaa myrskyä --
rajutuuli pieksi armottomasti vaahteroita pihalla. Bertil palasi
sänkynsä luo ja kömpi vilusta väristen vuoteesensa. Hän oli hyvin
alakuloinen ja epätoivoissaan, mutta koetti rohkeasti vastustaa näitä
tunteitaan ja rukoili entistään hartaammin: "Hyvä Jumala, _tahdon_ niin
mielellään uskoa, että voit auttaa; laita vain jos suinkin niin, että
huomenna on kaunis ilma, että maa on jäässä ja että suuria, valkeita
lumihiutaleita satelee taivaasta".
Mutta hänen oli vaikea nukkua, ja petollinen ääni kuiskasi vähän väliä
hänen korvaansa: onpa kumminkin oleva hauska nähdä, _voiko_ Jumala
todellakin...
Vihdoin hän nukkui eikä herännyt, ennenkuin täti aamulla suuteli häntä
ja pikku Liisa seisoi hänen vuoteensa ääressä ja nauraen huusi:
"unikeko!"
Bertil karkasi ylös ja hieroi silmiään. Samassa hän muisti, mitä
tärkeää tänään tapahtuisi: hän saisi _nähdä_, voiko Jumala kuulla hänen
rukouksensa vai ei. Mutta rullakartiiait olivat vielä nostamatta ja
Liisa peseytyi ja loiskutti niin, ettei hän voinut kuulla tuuliko
niinkuin eilen -- eikä hän myöskään uskaltanut kysyä, minkälainen ilma
oli.
Vihdoin täti nosti rullakartiinin... Mutta ei mitään valkeita
hiutaleita leijaillut ilmassa -- oli aivan sama ilma kuin eilen --
ehkäpä oli taivas vielä harmahtavampi, maa sohjuisempi.
Bertilin kasvot muuttuivat yhtä synkeiksi kuin ilma ulkona.
-- Kas niin, sen saatoin juuri uskoa! -- huudahti hän äreänä pannen
sukat jalkaan ja repien nauhat poikki, -- kävi aivan niin kuin
ajattelin ja tyhmästi tein, kun rukoilin!
-- Siinä olet aivan oikeassa, Bertilini; oli väärin rukoilla
ajatellessasi näin käyvän, -- sanoi täti vakavasti. -- Tiedäthän, ettei
Jumala kuule muita rukouksia kuin semmoisten, jotka uskovat hänen
voivan ja tahtovan auttaa!
-- Vai niin, mutta minähän uskoin sen _silloin_! -- väitti Bertil.
-- Ja äsken sanoit käyneen aivan niinkuin "ajattelit", kuinka se on
selitettävissä?
Bertil ei vastannut; pani vaan kengät jalkaan, sitoi nauhat umpisolmuun
ja alkoi sitten kaikin voimin harjata tukkaansa.
-- Ei, poikaseni, -- sanoi täti ystävällisesti mutta vakavasti -- et
uskonut Jumalan kuulevan sinua; sinussa oli alinomaa tuo ajatus: "niin,
saapa nyt nähdä, kuinka hän aikoo tehdä", ja semmoisia epäröiviä
rukouksia Jumala ei ota vastaan.
Bertil ei nytkään vastannut; hän ajatteli vain mielessään, että täti
oli yhtä ilkeä ja kova kuin Jumalakin.
Ikäväksi tuli päivä pienelle pojalle. Läksynsä osasi hän huonosti, sai
sen takaisin ja kauan aikaa täytyi hänen lukutunnin jälestä päntätä
sitä päähänsä. Päivällispöydässä hän kaatoi kumoon vesilasin, sai
nuhteita enoltaan, ja kun hän siitä heltyi itkemään, täytyi hänen mennä
pöydästä pois lastenkamariin häpeämään. Ja sitten satoi ja tuuli
aivankuin siitä ei koskaan loppua tulisi! Ei, se nyt oli varma, ettei
Jumala kuule rukouksia, ja ettei tänä talvena enää tule kaunista ilmaa,
ei! Ja pikku Bertil itkeä nyyhkytti ja päätti mielessään, ettei hän
koskaan enää rukoilisi Jumalalta mitään, sillä se ei kuitenkaan
ollenkaan auttaisi, ja sitten hän ajatteli, ettei varmaankaan koko
maailmassa ollut niin onnetonta poikaa kuin hän oli.
Liisalle sen sijaan kävi kaikki niin hyvin. Hän luki läksynsä hyvin
nopeaan, keksi hupaisia leikkejä, lauleskeli koko päivän ja oli iloisen
näköinen huonosta ilmasta huolimatta. -- Minulla on niin hauska,
äitiseni, -- sanoi hän, äidin tullessa lastenkamariin, -- kuvittelen
leikissäni, että kaikki nuket ovat sairaina ja tarvitsevat
tärpättikäärettä, ja minusta on Jumala todellakin hyvä, joka suo
minulle huvia, vaikka ilmakin on niin ruma.
Bertil oli närkästynyt Liisaan -- "tytöt ovat niin tyhmiä", tuumi hän,
onpa nyt siitäkin hupia, että nukeilla on vatsakipuja!
Mutta kuinka olikaan, niin Bertil ei voinut vastustaa Liisan
ystävällisyyttä, ja pian hän oli unhottanut surunsa saadessaan olla
lääkärinä, joka tuli ja määräsi laastaria ja tärpättikääreitä nukeille.
Seuraavana päivänä oli sää vaan yhtä huonoa, mutta sade oli tau'onnut
ja ilma tuntui kylmemmältä. Bertil vaan jurotteli, luki hitaasti
läksynsä ja oli Liisalle ilkeä. Mutta Liisa oli sittenkin iloinen ja
kiltti, ja iltasella kuuli Bertil hänen rukoilevan: "Rakas Herra Jesus,
tee huomiseksi mäenlaskuilma, sillä Bertil haluaa sitä niin
mielellään."
Vihdoin eräänä aamuna oli maa lasten herätessä aivan valkoinen, oli
satanut lunta koko yön, niin että vainiot, niityt ja metsät olivat
lumen peitossa. Ja pohjalta oli maa jäässä, siis oivallinen
mäenlaskukeli, jota parempaa ei olisi voinut toivoakaan.
-- Katsohan! -- huusi Liisa ilosta hehkuen, -- katsopas, kuinka Jumala
on hyvä -- aivan semmoinen ilma jota olemme rukoilleet. -- Oi, kuinka
hauskaa!
Bertil oli hieman nolostunut.
-- Niin, kuinkas muuten! -- sanoi hän sitten -- mutta miksi ei Jumala
heti voinut suoda sitä meille?
-- En tiedä, -- vastasi Liisa miettiväisesti. -- Ehkäpä, -- jatkoi hän
ujosti, -- opettaaksensa meitä kärsivällisyyteen.
Nyt otettiin uudet kelkat esiin, lapset puettiin lämpimiin
talvivaatteisiin, karvalakit päähän, kintaat käsiin, ja sitten mentiin
karjapihan mäkeen, kukin vetäen kelkkaansa.
Oi, kuinka oivallinen mäki! Pitkä, loiva, valkeankirkkaan lumen
peitossa! Hei, kuinka lasketaan! Kas nyt lähdetään. Bertil ensin
vatsallaan kelkassa, sitten Liisa suorana, vakavana, pitäen
vetonuorasta. Huimaavaa vauhtia kiitävät kelkat mäkeä alas, Liisa otsa
rypyssä ja ponnistaen kaikki voimansa kulkeakseen oikeaa suuntaa. Mäen
alla kävelee poika, jotta Bertil ilokseen saa huutaa äänekkään "pois
tieltä", jonka Liisa vähän hiljemmin toistaa, ja kun tullaan alas
maantielle, liukuvat kelkat vauhdissaan vielä hyvän matkan liukkaalla
lumella.
Oi, minkälainen mäenlaskusää! Semmoista eivät olleet koskaan ennen
nähneet. Silmät säihkyvät, posket punottavat raittiissa talvi-ilmassa.
Nyt juostaan mäkeä ylös, pysähdytään vähän hengittämään ja sitten taas
ylöspäin ilosta huutaen.
Kas niin, nyt kaatui Liisan kelkka ja tyttönen vierähti ojaan. Nytpäs
melutaan ja nauretaan. Liisa on lumiukon näköinen pyrkiessään kömpimään
ylös ja Bertil vallaton töytäisee hänet taas ojaan. Mutta tämä on vaan
hupaista. Liisa nauraa katketakseen piehtaroidessaan tuossa lumessa.
Nyt he rupeavat painisille ja lumisille, ja sehän on vieläkin
hauskempaa. Lumi on niin ihanan valkeaa, suloista on sohraella siinä
sormillaan, kaataa toisiaan kumoon ja piehtaroida kinoksissa. Sitten
alkaa mäenlasku uudestaan ja joka mäestä tullaan rohkeammaksi. Liisa
koettaa heittäytyä kelkkaan niinkuin Bertil, ja pari kertaa kaaduttuaan
onnistuu se hänelle yhtä hyvin kuin pojallekin, ja sepä vasta hauskaa,
kun pääsee Bertilin vertaiseksi mäenlaskutaidossa. Nyt tulee aurinko
näkyviin, pilvenhattarat haihtuvat, taivas on sinisen kirkas ja luminen
maisema rusottaa.
-- Oi, kuinka kaunista! -- huudahtaa pikku Liisa seisoen mäenrinteessä
punottavin poskin, säihkyvin silmin -- ja niin sanomattoman suloista
saada laskea mäkeä tämmöisessä ilmassa. Eikö nyt Jumala mielestäsi ole
hyvä, Bertil?
-- Onpa niinkin, -- vastasi Bertil välinpitämättömästi ja heittäytyi
taas kelkkaansa laskeakseen mäkeä alas.
Vähitellen lapset alkoivat väsyä, he olivat laskeneet kolmatta tuntia,
ja nyt alkoi nälkäkin tuntua. He puistelivat lumen päältään ja astuivat
kelkat jälessään taloon.
Liikkuminen ulkoilmassa oli antanut lapsille hyvän ruokahalun, mutta he
eivät sentään antaneet ruoan "tukkia suuta", niinkuin sanotaan, vaan he
kertoa pakinoivat, kuinka hupaista heillä oli ollut, ja isä ja äiti
kuuntelivat hymyillen heidän esitystään aamupäivän tapahtumista.
Mutta iltapäivällä, kun tuli pimeä ja istuttiin takkavalkean ääressä
salissa, silloin oli Bertilin hyvä tuuli hävinnyt. Hän istui ääneti,
nyrpeänä, jalat roikkuen, kun Liisa kiipesi äidin syliin ja alkoi
hyräillä pientä lempilauluaan:
Kellä parempi on suoja,
Kun sun lapsillasi, Luoja?
Tähdellä ei taivahalla
Linnulla ei lakan alla.
-- Miksi olet niin pahoilla mielin, Bertil? -- kysyi Liisa lakattuaan
laulamasta.
-- En ole pahoilla mielin, -- vastasi pikku poika yrmeänä.
-- Niin, mutta etpä ole iloinenkaan, kuten aamupäivällä olit.
-- Oletko kiittänyt Jumalaa, että oli niin hupaista mäenlaskussa
tänään? -- kysyi nyt täti.
-- E-en...
-- No, silloin ei ole ihmettä, että olet pahoillasi, poikaseni. Sinä
toivoit kaunista ilmaa saadaksesi käyttää uutta kelkkaasi, Jumala
täyttää toiveesi, laittaa sinulle mitä ihanimman ilman, suo sinulle
terveyttä, jotta saat huvitella mielesi mukaan, kun niin moni muu
lapsiraukka saa maata sairaana ja vaivaisena, etkä ole edes
kiittänytkään häntä siitä. Kiittämätön ihminen on aina pahoilla mielin
ja tyytymätön itseensä.
Bertil ei vastannut mitään, vääntelihe vain tuolillaan ja tuli näöltään
vielä nyrpeämmäksi.
-- Oi, Bertil, -- lausui Liisa murhemielin, -- et tahtonut rukoilla
Jumalalta hyvää ilmaa, etkä myöskään kiittää, kun hän sen antoi. Kuinka
hän voi tietää, rakastatko häntä, kun noin teet?
Mutta Bertil vaan oli vaiti. Hän oli vihoissaan kaikille, eikä vähimmin
Liisalle, joka oli niin ystävällisen ja hyvän näköinen, ja jos ei hän
niin suuresti olisi pelännyt pimeätä, olisi hän heti hypännyt alas
tuoliltaan ja lähtenyt lastenkamariin, saadakseen olla rauhassa. Mutta
nyt hän ei uskaltanut, vaan istui liikkumatta paikoillaan, kun Liisa
uudestaan alkoi laulaa.
Koko sen talvea pysyi ilma tavattoman kauniina, lumisadetta ja
päiväpaistetta vaihteli, niin että lapset saivat oikein kylläkseen
laskea mäkeä, olla lumisilla, rakentaa lumilinnoja ja lumiukkoja.
Bertilillä ei milloinkaan ennen ollut niin hupaista, sillä hän ei
koskaan ollut asunut maalla eikä tietänyt kuinka kaunista siellä
saattaa olla talviseen aikaan. Kaikkein hupaisinta oli kumminkin, kun
hän pääsi ajelemaan enonsa kanssa. Kuinka keveästi reki liukui,
kulkuset kilahtelivat ja hevoset juoksivat, niin että henki suusta
valkeana sumuna höyrysi heidän ympärillään. Ja hämärän tullessa, kuinka
lumipeitteiset kuuset kummittelivat tienvarsilla! Bertil oli samalla
kertaa ihastunut ja peloissaan; hän kuvitteli mielessään rosvoja
väijyilevän puiden takana ja susia ja peikkoja vilisevän kummallisen
synkeässä metsässä, mutta reen kiitävän niin nopeaan, niin nopeaan,
ettei mitään pahaa voinut tapahtua hänelle.
Kun kevät tuli ja lumi suli, saivat lapset muita huveja ulkosalla ja
olivat molemmat hyvin kekseliäitä semmoisissa.
Eräänä päivänä Bertil sai tarhuri-Janne nimiseltä
kahdentoistavuotiselta pojalta, joka oli hänen hyvä ystävänsä,
joutsen nuolineen, jonka Janne oli tehnyt hänelle. Joutsi oli hyvin
mukava, jäykkäjänteinen, niin että nuolet lensivät kauas, ja Bertil oli
hyvin iloissaan tästä uudesta aseestaan. Nyt piti harjoitella
maaliinampumista, jonka tähden Janne, aina valmis auttamaan, karjapihan
taakse pystytti ampumataulun, pilkku keskelle ja kehät ympärille ja nyt
sitä kilpaa ammuttiin aamusta iltaan. Tämä kumminkin oli hauskempaa
kuin sekä mäenlasku että lumisilla oleminen; -- kas sepä jotain osata
oikein pilkkuun -- kun tämä tapahtui, oli Bertil niin onnellinen, ettei
luullut voivansa koskaan enää tulla tyytymättömäksi ja pahoille
mielin...
Ja niin hän ammuskeli päivät pitkään ja Liisa seisoi ääressä ihaellen
hänen taitoaan, ja joskus, Bertilin ollessa oikein armollinen, sai
Liisa lainata joutsen ja koettaa hänkin ampumataitoaan. Mutta hänen
nuolensa lensivät -- Bertilin mielihyväksi -- taulun ohi karjakartanon
seinään. Olihan hupaista nähdä, kuinka saamaton Liisa oli ja kuinka
paljon taitavampi _hän_ oli pilkkaanampumisessa.
Mutta eräänä päivänä, kun Bertil mitä hartaimmin harjoittelihe,
tapahtui ettei nuoli, jänteen liian aikaseen lauaistessa, lentänytkään
maalitauluun, vaan meni syrjään ja sattui Liisaan. Pieni tyttö parahti,
peitti kasvot käsillään ja vaipui polvilleen. Nuolen terävä kärki oli
tunkeutunut hänen toiseen silmäänsä...
Silmänräpäyksen Bertil kauhuissaan katsoi Liisaan, heitti sitten
joutsen luotaan ja juoksi läheiseen metsään.
Hän ei tietänyt mitä ajatella; yksi asia oli hänelle vain selvä -- hän
tahtoi pois Liisan läheisyydestä, piiloutua, paeta kuta kauvemmaksi
sitä parempi...
Ja niin hän kaikin voimin juoksi mäkeä ylös metsään, yli kivien ja
puunjuurien. Ehtimiseen hän oli kuulevinansa askeleita jälessään ja
jonkun huutavan hänen nimeänsä, mutta hän ei vastannut mitään, kiiruhti
vaan kahta kiivaammin eteenpäin, vaikka sydän oli pakahtumaisillaan ja
hikikarpaloita kihosi otsalla.
Hän tahtoi pois, ... kauas, kauas, ettei kukaan ihminen enää löytäisi
häntä, ... mieluimmin niin kauas, ettei Jumalakaan näkisi häntä.
Vihdoin ei hän enää jaksanut juosta; hän pysähtyi silmäillen
pelokkaasti ympärilleen. Ei kukaan häntä ajanut takaa, hän oli aivan
yksin, ja ylt'ympärillä oli metsä niin synkkä, vakava, korkeat, tuuheat
kuuset ja syvä äänettömyys kaikkialla.
Vavisten hän heittäytyi maahan ja veti lakin silmilleen. Oi, jos voisi
päästä kauvemmas pois ... voisi vielä paremmin piiloutua!
Tuskallinen toivottomuus valtasi hänet, hänen maatessaan tuossa
pitkällään pensaikossa... "Olet tehnyt Liisan sokeaksi, olet tehnyt
Liisan sokeaksi", kuiskaili ääni alinomaa hänen korvaansa ja hänen
mielestään joka sana oli terävä neulanpistos sydämeen... Mitä tekisi
hän, mihin ryhtyisi, kuinka saada apua kauheassa surussaan?...
Nyt ei ollut muu neuvona kuin rukoilla -- hän oli joutunut umpisolaan,
Bertil raukka, hän oli yksinään Jumalan edessä surkeine suruineen,
jotka painoivat hänet maahan...
Ja hän heitti luotaan lakin, joka peitti kasvot, pani kädet ristiin ja
rukoili ensi kerran elämässään oman rukouksensa, omin sanoin,
syvimmästä sydämestään.
-- Rakas, hyvä Herra Jumala, auta minua tästä kauheasta surusta. Älä
salli Liisan tulla sokeaksi, sillä silloin en koskaan elämässäni voi
tulla iloiseksi! Rakas, hyvä Jeesus, kuule rukoukseni, sillä olen niin
onneton, niin onneton! Anna Liisan tulla terveeksi jälleen, niin kiitän
sinua ja olen aina, aina oleva hyvä poika. Tee se, hyvä Jumala ja
Jeesus, amen!
Rukoiltuaan hän tunsi ihmeellisen rauhallisuuden sydämessään äsken
kärsityn tuskan sijasta. Nyt ei enää kuulunut nuo kauheat sanat: "olet
tehnyt Liisan sokeaksi", vaan nyt kuiskasi toinen ääni: "Jumala auttaa,
Jumala auttaa"... Niin hän purskahti itkuun ja loikoi kauan liikkumatta
nyyhkien kasvot kyynelien kastamissa sammalissa.
Hetki hetkeltä kului -- hän ei tietänyt, kuinka kauan oli maannut, kun
kuuli askeleita takanaan. Kauhistus valtasi hänet jälleen, hän kääntyi
pois ja tunki hehkuvat kasvonsa sammaleihin; mutta samassa tunsi hän
kaksi käsivartta syleilevän häntä, hänet nostettiin ylös ja suljettiin
tätinsä syliin.
Bertil ei uskaltanut katsoa tätiinsä, vielä vähemmin mitään kysyä,
mutta hän tunsi hänen vapisevan koko ruumiissaan ja kuinka hänen
kyyneleensä kastelivat otsaansa. Oliko se sentähden, että Liisa oli
tullut sokeaksi? Oi niin, niin mistäpä muusta syystä sitten? "Ah, hyvä
Jumala, hyvä Jumala", kuiskaili hän sydämensä ahdistuksessa, "auta
minua ... auta minua!"
-- Rakas poikani, -- sanoi nyt täti, hiljaa hyväillen ja pakottaen
hänet katsomaan silmiinsä, -- Jumalalle kiitos, että löysin sinut, ja
ettei mitään pahaa ole sinulle tapahtunut. Pikku poikaraukkani, nyt
sinun tulee olla iloinen, ei mitään ole tapahtunut; Liisa on vaan
saanut pienen naarmun silmäluomeen ja tulee parin päivän kuluttua
terveeksi.
Bertil ei vastannut mitään, likisti vain tätinsä kaulaa ja itki,
niinkuin kaikki kyynelvirran sulut äkkiä olisivat auenneet. Täti antoi
hänen itkeä tarpeeksensa, koettaen vain hyväilyillään tyynnyttää häntä.
Mutta kun nyyhkytykset vähitellen taukosivat, sanoi hän vakavasti:
-- Emmekö nyt kiittäisi Jumalaa, Bertil?
-- Kyllä, kyllä, -- sanoi Bertil innoissaan, -- rukoilin Jumalaa niin
paljon, ja hän kuuli minua, nyt tahdon voimieni mukaan kiittää häntä!
Bertil ja täti polvistuivat, ja täti lausui kiitoksen Jumalalle, joka
ei ainoastaan torjunut uhkaavaa vaaraa heidän kodistaan, vaan myöskin
teki sen välikappaleeksi, jolla saattoi Bertilin sydämen nöyräksi ja
kiitolliseksi. Ja Bertil toisti tädin sanat, ja metsä ylt'ympärillä ei
nyt enää ollut synkkä ja kauhistava, kuten äsken, vaan seisoi
hiljaisenhartaana ikäänkuin joka puu olisi ottanut osaa rukoukseen...
Nyt nousivat Bertil ja täti ja menivät kotiin päin. Kyllähän Bertilistä
oli vähän outoa tavata Liisaa; tämän arvo oli hänen mielestään nyt
suuresti lisääntynyt, kun oli ollut tulemassa sokeaksi, ja olihan hän
myöskin utelias näkemään, minkänäköinen hänen silmänsä oli.
Heidän tullessaan taloon juoksi Liisa heitä vastaan. Hänkin näkyi vähän
ujostelevan, sillä katsoessaan Bertiliin, hän punastui ja loi silmänsä
alas, s.o. terveen silmänsä, sillä toinen oli liinakääreessä, jota
nähdessään Bertil tuli hyvin pahoilleen.
Hetkisen taistelivat ujous, itsepintaisuus ja ylpeys hänessä, mutta
sitten hän muisteli rukoustaan metsässä, ja silloin rauhoittui ja
lauhtui hän ja ojensi lempeänä kätensä Liisalle sanoen: "anna anteeksi,
Liisa!"
Mutta Liisa ei voinut mitään vastata; hän vain pani kätensä Bertilin
kaulaan, syleili ja suuteli häntä.
Siitä päivin ei Bertilin ole ollut vaikea rukoilla eikä kiittää.
Sillä niinkuin Jaakob, kun hän palaten kotiseutuunsa oli taistellut
Jumalan kanssa ja pakottanut hänet antamaan siunauksensa, niin oli
tällä pienellä pojallakin ollut hetkensä, jolloin hän seisoi Jumalan
kasvojen edessä ja tunsi, kuinka hän siunasi häntä. Ja kun joskus hänen
jaakobinluonteensa, s.o. hänen ylpeä, itsekäs "minänsä", herää, eikä
tahdo nöyrtyä, silloin hän muistellen yksinäistä hetkeä metsässä
polvistuu ja rukoilee: "Hyvä Jumala, auta minua!"
RAKKAUDEN SALAISUUS.
Pikku Elsa oli eräänä kauniina kesäpäivänä juuri ennen puolista tullut
kotiin; hän oli monta tuntia ajellut heinäreessä, piehtaroinut
heinäpieleksissä, auttanut työväkeä haravoimisessa ja huvitellut,
niinkuin pieni tyttönen vaan voi tehdä lupa-aikana, kun tietää koko
talven olleensa kiltti ja ahkera koulussa.
Astuessaan etehiseen tunsi Elsa vastassaan suloisimman tuoreitten
leivoksien hajun. Sieraimet levällään hän juoksi sisään; ruokakammion
ovi oli auki, ja uteliaasti kurkistaessaan sinne, huomasi hän suuren
vadillisen äsken leivottuja, lämpöisiä voileivoksia.
Nyt on huomattava, että pikku Elsa oli hyvin nälkäinen -- hän ei ollut
klo 9:stä aamulla syönyt muuta kuin yhden voileivän, jonka joku
rengeistä oli antanut hänelle. Leivoksien suloinen haju saattoi hänet
suunniltaan; hän tiesi, ettei saanut ottaa mitään ruokakammiosta,
tiesi, että äiti, joka oli hyvin tarkka, ei sallinut minkäänlaista
vallattomuutta, mutta nyt oli ikäänkuin mielettömyys olisi vallannut
hänet. Hän ei ajatellut muuta, kuin sitä kuinka suloista olisi syödä
tuommoinen murea, lämpöinen leivos suuhunsa. Ja eihän yksi ainoa tehnyt
mitään, olihan tuossa vielä ainakin sata jälellä!
Tuumasta toimeen! Elsa katseli varovasti ympärilleen, hiipi leivoksien
luo, pisti yhden suuhunsa ja söi niin ahneesti kuin nälkäinen koira
nielee lihapalasen.
Ah, kuinka se maistoi hyvältä! Toisen lisään voi kyllä ottaa, onhan
niitä kumminkin vielä niin monta! Ja niin hän ahmi suuhunsa yhtä menoa
vielä yhden ... kaksikin.
Samassa oli hän kuulevinaan kolinaa etehisestä; hän säikähtyi niin,
että pudotti leivoksen, jota juuri oli syömässä. Vavisten hän kumartui
poimimaan pudonneita murusia suuhunsa. Sitten hän kääntyi pois ja
koetti olla viattoman näköinen, jos äiti tai joku palvelijoista olisi
sattunut huomaamaan hänet. Mutta lohdutuksekseen huomasi hän, että vain
koira "Lloyd" oli kolissut tullessaan syömästä päivällistä astiastaan.
Elsa huokaili helpotuksesta, pyyhki suun puhtaaksi, ettei mikään
ilmaisisi häntä ja meni lastenkamariin pukeutumaan päivälliseksi.
Kaikki oli siis hyvin; ei kukaan ollut nähnyt hänen ottavan leivoksia,
eikä kukaan luultavasti huomaisi kolmen olevan poissa, eikähän se niin
vaarallista liene ollutkaan, että hän oli ottanut muutaman, kun vielä
niin monen monta oli jälellä.
Mutta kummallista oli, ettei Elsa voinut unhottaa noita leivoksia.
Päivällisillä, kun oli suudeltava isää, jota hän ei vielä tänään ollut
nähnyt, oli aivan kuin muisto näistä kolmesta leivoksesta olisi
asettunut hänen ja isän väliin, niin ettei suudelma ollenkaan tuntunut
tavalliselta, vaan niin ihmeen oudolta. Ja aloittaessaan rukoilla
pöytärukousta: "Jumala siunatkoon ruokaa" ... oli ikäänkuin kolme
leivosta äkkiä olisi noussut hänen silmiensä eteen, ja silloin hän niin
hämmästyi, että äkkiä keskeytti rukouksen ja vasta pari muistutusta
saatuaan saattoi jatkaa. Vaikea oli myöskin entiseen tapaan katsoa
äitiä silmiin; äiti tosin ei näkynyt epäilevän mitään, mutta joka kerta
kuin hän puhui jotakin Elsalle, hytkähteli tämän sydän pelosta saada
kuulla jotain leivoksista.
Iltapäivä kului kumminkin tavalliseen tapaan, lapset leikkivät pihalla
ja menivät sitten Maijan kanssa hakaan katsomaan, kuinka lehmiä
lypsettiin.
Mutta ehtoolla lasten istuessa pöydässä syömässä illallistaan, maitoa
ja kovaa leipää, tuli äiti huoneesen, asettui pienokaisten eteen,
katseli heitä tutkistellen ja kysyi sitten:
-- Onko kukaan lapsista ottanut leivoksia ruokakammiosta?
Elsa aivan jäykistyi näitä sanoja kuullessaan. Mutta hän ei punastunut
eikä muutenkaan muuttunut kasvoiltaan; istui vain aivan liikkumatta
katsellen leipämurusia maitolautasellaan, kunnes tunsi äidin kysyvän
katseen, johon muut lapset päätään pudistellen olivat kieltämällä
vastanneet, kiintyvän häneen. Silloin hän äkkiä nosti silmänsä, katsoi
rohkeasti äitiin ja sanoi aivan tyynenä:
-- En, äiti, en minä.
-- No, silloin lienee tuo Lloyd-varas taas ollut tekemässä pahojaan.
Vast'edes saamme tarkemmin pitää huolta kammionoven sulkemisesta. Mutta
Lloyd tavallisesti on niin ahne, että nuoleksii joka murusen, nyt niitä
oli paljon lattialla, sentähden en luullut häntä varkaaksi.
Äidin mentyä huoneesta, kumartui Elsa lautaseensa ja alkoi niin
innokkaasti pureskella leipäkannikkaansa, kuin olisi tahtonut
hampaillaan musertaa tunnonvaivojaan, jotka yhä ankarammin ahdistivat
häntä. Hän oli yhä vaan kuulevinansa oman äänensä niin kummallisen
kovana ja outona, ikäänkuin toinen olisi puhunut, alinomaa vastaavan:
"en, äiti, en minä!"
Ja nämä sanat vaivasivat häntä koko illan. Kaikkein vaikeinta oli, kun
iltarukous oli rukoiltava; silloin oli hänestä aivan kuin toinen olisi
puhunut, ja puhunut kovaan ja ivallisesti ikäänkuin pilkatakseen
Jumalaa...
Ja kun hän sanoi hyvääyötä äidille ja suuteli häntä, tuntui kuin sydän
olisi tuskasta pakahtumaisillaan, kun hän näin oli pettänyt äitiänsä.
Hän olisi niin mielellään tahtonut tunnustaa kaikki, saadakseen jälleen
mielen rauhan, mutta hänessä oli jotakin jäykkää, taipumatonta, joka
pidätti hänet. Hän ei _voinut_ päästä siitä ajatuksesta, ettei
sittenkään ollut niin vaarallista tuo muutaman leivoksen ottaminen, kun
hänen oli nälkä, ja että äiti oli paha, kun ei sallinut hänen ottaa
makeisia ruokakammiosta, niinkuin hän tiesi muiden lasten niin usein
tekevän...
Kun äiti oli vetänyt alas akkunauutimen, jättänyt hänet, ja hän oli
sanonut hyvääyötä pikkusiskoillensa, kääntyi hän seinään päin
nukkuaksensa ja näin päästäksensä kaikesta. Mutta unta ei ollut
ajattelemistakaan; hän oli yhtä valveilla, kuin jos häntä kello
kaksitoista päivällä olisi pakotettu nukkumaan. Ja levottomat ajatukset
eivät lähteneet hänen mielestään. Milloin hän oli ruokakammiossa
kiireissään syömässä noita onnettomia leivoksia, joita hän nyt toivoi
ettei koskaan olisi nähnytkään; milloin istui hän pöydässä ja kuuli
äitinsä kysyvän: "onko kukaan teistä ottanut leivoksia ruokakammiosta",
ja rohkean vastauksensa: "en, en minä, äiti!"
Hyi, mitä sanoja ... varsinainen valhe! Oli kauheata ajatella hänellä
olevan semmoista tunnollaan. Kuinka voisi päästä tuosta valheestaan,
kuinka? Eikö hän aina olisi näin onneton; voisiko hän koskaan olla
iloinen ja onnellinen kuten ennen?
Pikku Elsa raukka oli todellakin hyvin onneton; pimeässä ja
yksinäisyydessä tulivat tunnonvaivat niin vaikeiksi, että tuskin jaksoi
niitä kärsiä. Tulihan vielä toimeen niinkauan kuin oli päivä ja oltiin
liikkeessä, leikkimässä, mutta nyt... Oi, kun vain saisi tunnustaa
syntinsä, -- kunhan vaan voisi rukoilla Jumalaa, -- mutta sehän oli
mahdotonta -- hänen sydämensä oli kiven kova, hänen mielensä niin
katkera, hänestä oli miltei väärin, että Jumala oli tehnyt hänet niin
onnettomaksi tuommoisen pikku asian tähden.
Hän alkoi hiljaa itkeä nyyhkyttää, ja vähän aikaa sitä tehtyään, väsyi
niin, että nukkui. Mutta silloin hän heräsi siitä, että jotakin
ihmeellistä tapahtui hänen ympärillään. Hänestä näet oli ikäänkuin
Jumala olisi tullut huoneesen; hän ei nähnyt häntä, eikä kuullut, mutta
järkähtämättömän varmasti tunsi Jumalan lähestyvän vuodetta.
Tuskallinen vavistus valtasi hänet ja hervastutti koko ruumista, ettei
hän voinut liikuttaa sormeakaan. Hän tiesi, minkätähden Jumala tuli:
tuli tuomitsemaan häntä.
Näin hän liikkumatta odotteli, sillä hän tiesi nyt olevan mahdotonta
päästä pakoon. Hänen mielestään Jumala yhä vaan tuli likemmäksi, ja
vihdoin hän kuuli hänen ääntävän juhlallisena ja nuhtelevana: "Elsa,
missä olet?"
Silloin valtasi hänen mieletön pelko; nuolennopeudella hän meni
peitteen alle niin syvään kuin saattoi päästä. Siinä hän makasi
vapisevana ja veti peitteen päällensä piiloutuaksensa Jumalalta aivan
kuin Aadam ja Eeva lymyivät, kun Herra haki heitä paratiisin
yrttitarhassa.
Kuinka kauan hän näin makasi, ei hän tietänyt; sydän sykki rinnassaan
ja otsasta valui hikikarpaloita. Ah, mikä kauhea yö, kaikkien
hylkäämänä yksin Jumalan edessä, joka syytti ja tuomitsi...
Vihdoin tuli kumminkin uni vapauttamaan häntä näistä sieluntuskista.
Käsi herpoutui irti peitteestä ja huolimatta epämukavasta asemasta ja
kuumuudesta peitteen alla hän vaipui sikeään uneen.
Mutta hän makasi koko yön levottomasti ja näki mitä kummallisimpia,
kauheimpia unia. Hän heittäysi sinne tänne vuoteellaan, ja äidin
tullessa aamulla herättämään lapsia oli peite lattialla ja pikku Elsa
sängyn nurkassa keräksi kyyristyneenä, yöpaita hiestä märkä ja tukka
otsaan tahmistunut.
Elsa oli kumminkin nyt paremmalla mielellä, kun sai nousta ylös,
pukeutua, syödä aamiaista ja tapansa mukaan olla ulkona leikkimässä
siskojen kanssa. Pitkät ajat hän saattoi kokonaan unhottaa nuo kauheat,
yölliset tunnonvaivansa. Mutta vähän väliä hän tunsi pistoksen
sydämeensä, ja joskus valtasi hänet niin eriskummaisen tuskainen tunne
siitä, ettei ollut niinkuin ennen, että tänään leikki pihalla aivan
toinen tyttö, kuin se, joka eilen niin iloisena ja onnellisena oli
tullut kotiin heinäniityltä. Ja kun hän vaan jäi yksikseen, niin nämä
tunteet tulivat ylen sietämättömiksi; silloin hän tunsi polttavan halun
juosta äidin luo, kertoa mitä oli tehnyt ja niin päästä noista
hirveistä tunnonvaivoistaan. Mutta ei voinut tunnustaa syntiänsä
äidille; monta kertaa hän oli menemässä hänen luoksensa, mutta kääntyi
jälleen takaisin. Aivan oli, kuin hän kerran oli ollut menemässä
hammaslääkärin luo saamaan pakottavan hampaan poistetuksi; hän tahtoi
lykkäämistään lykätä sen ja kärsiä pakotuksen; niin vaikeata se hänestä
oli. _Silloin_ oli hän toivonut pakotuksen taukoavan itsestään, ja
samaa hän _nyt_ ajatteli tunnonvaivoistaan.
Näin kului aamupäivä leikkimällä, kävelemällä metsässä ja lukemalla
lehtimajassa. Mutta päivällisen aikaan taivas vetäytyi pilveen ja
iltapäivällä oli semmoinen ilma, etteivät lapset voineet mennä ulos,
vaan heidän täytyi huvitella sisässä, minkä taisivat. Tämä oli aina
koetus lapsille, kun ilma pakotti heidät pysymään sisässä, ja ainahan
sattui silloin, että jonkun kasvot kävivät nyreiksi, kun kokoonnuttiin
arkihuoneesen, ja siellä täällä sai kuulla valituksen, "ettei
milloinkaan heille suotu mitään hauskaa".
Mutta nyrpeitä naamoja ei äiti voinut kärsiä.
-- Kas niin, lapset! -- huudahti hän nähdessään heidät pahoilla mielin,
-- ei mitään tuommoista nyrpistelemistä. Tuommoisessa mielentilassa
sekä suuret että pienet ovat kiittämättömiä Jumalalle; Jumalahan antaa
niin sateen kuin päiväpaisteen ja tiedättehän toisen kuin toisenkin
olevan hyödyllistä.
-- Kyllä kai, mutta ei elonkorjuun aikana, -- väitti joku pojista
voitonriemulla.
-- Kuinka sen tiedät? Mitä Jumala tekee, mitä Jumala lähettää, on aina
hyödyllistä, vaikka emme me, yksinkertaiset ihmislapset,
lyhytnäköisyydessämme sitä heti käsitä. Saattaahan esim. olla
korjuumiehiä yhtä malttamattomia ja napisevia kuin te, ja heitä Jumala
tahtoo koetella lähettämällä tämän sateen. Ja eikö hän mielestänne
tässä tee aivan oikein?
-- Tekee kyllä, äitiseni, -- huudahti joku pikku tytöistä ja kiersi
kätensä äidin kaulaan. -- Minusta on niin ruma olla huonolla tuulella,
kun vähänkin käy vastaan. Semmoiseksi en koskaan tahdo tulla.
-- Älä sano _koskaan_, rakas tyttöseni! Et tiedä, kuinka pettävä
ihmissydän on. Mutta rukoile Jumalaa auttamaan sinua kiusauksen
hetkellä, silloin olet turvassa. Ja nyt, pienokaiset, otamme esille
sanomalehtemme ja katselemme kuvia; emme ole sitä tehneet moneen
aikaan!
Eräs pojista otti nyt esille "Lasten lehden", äiti asettui sohvaan
nidottu lehti sylissään ja kaikki lapset istuivat hänen ympärilleen.
Pikku Elsa istui sohvassa äidin vieressä.
Nyt alkoi äiti näyttää kuvia ja kertoi samalla, mitä tiesi niistä.
Olipa siinä kaikenlaista hauskaa lasten nähdä ja kuulla. Milloin oltiin
Afrikassa ja nähtiin vasta löydettyjä maita, aarniometsiä ja
kummallisia eläimiä; milloin tultiin Venäjälle, Pietariin ja saatiin
nähdä sen suuria rakennuksia ja kirkkoja. Sitten mentiin maiden ja
merien taakse, Lontoosen, ja sitten äiti näytti muotokuvan
urhoollisesta kenraalista, joka oli taistellut ja kuollut isänmaansa
puolesta, ja joka oli niin hurskas, että hänellä aina oli Raamattu
mukanaan ja luki siitä tuimimmassakin tappelussa. Heillä oli niin
hauskaa istuessaan tai seisoessaan äidin ympärillä kuulemassa hänen
kertomuksiansa, että olivat kokonaan unhottaneet kuunnella, kuinka sade
rapisi ikkunoihin.
Milloin vain äiti käänsi lehden, loistivat heidän silmänsä täynnä
uteliaisuutta. Mitä nyt tulisi? Niin, tällä kertaa suuren suuri
kivirakennus, jossa oli hyvin pienet ikkunat, ja sen edessä miehiä
puseroissa työntäen käsikärryjä ja latoen kiviä kuormaan.
-- Se on vankila, -- sanoi äiti, -- rangaistusvankila, ja kaikki nuo
ihmiset ovat kurjia rikoksentekijöitä, jotka tuolla tavalla sovittavat
syntinsä.
-- Mitä rikoksentekijä on?
-- Se on sellainen, joka on rikkonut lakia ja sentähden rangaistukseksi
suljetaan vankilaan, niinkuin varkaat, murhaajat ja semmoiset.
-- Hyi, mitä ilkimyksiä! -- sanoi Elsa lyöden halveksivasti kädellään
kuvaan.
-- Ei, lapseni, niin et saa sanoa, -- sanoi äiti lempeästi nuhdellen,
ja tarttui hänen käteensä, -- nämä ihmisraukat ovat hyvin onnettomia ja
ansaitsevat pikemmin sääliämme kuin halveksimista. Ja nähdessämme
tuommoisia laitoksia tulee meidän sydämestä kiittää Jumalaa, joka on
johtanut elämämme niin, ettemme ole joutuneet sinne. Hän on varjellut
meitä kiusauksista, jotka ehkä olisivat saattaneet meidät lankeamaan,
ja huonosta esikuvasta, joka ehkä olisi turmellut meitä, emmekä saa
ollenkaan ylvästellä ja pitää itseämme parempina sentähden, ettemme ole
siellä.
-- Mutta emmehän ole mitään rikoksentekijöitä, -- väitti Elsa, --
kuinka siis voisimme olla siellä?
-- Et ole mikään rikoksentekijä, lapseni, mutta olisit voinut olla tai
siksi tulla, jos ei Jumala suojelisi sinua. Tiedätköhän, miksi voisit
tulla, tyttöseni, jos ei sinulla olisi kotia eikä vanhempia, jotka
hoitaisivat sinua, vaan sinun täytyisi kuljeskella kerjäten, niin
ehkäpä varastaa, ett'et kuolisi nälkään. Katsokaa, lapsukaiseni, sanon
teille jotakin; synti on niin syvässä, niin lujalla meissä, että
ainoastaan Jumalan voimalla rukouksen kautta voimme siitä vapautua. Kun
esim. suututte toisiinne, kun silmänne säkenöivät, poskenne punottavat
vihasta ja kun joskus kohotatte kätennekin lyödäksenne, silloin on
aivan sama syntinen liike sydämessänne, joka sitten saattaa ihmiset
vihaamaan ja murhaamaan toisiansa. Mutta teillä on vanhemmat, jotka
opettavat teille, että se on syntiä, ja neuvovat teille Jumalan sanaa,
sitä ehkä ei noilla pahantekijä-raukoilla ole ollut. Ja jos esim. joku
teistä salaa ottaisi sokeripalasen ruokakaapista tai leivoksen
ruokakammiosta, ajatellen ettei se ole mitään, semmoinen vähäpätöisyys,
niin teette kumminkin aivan samankaltaisen synnin kuin varas, joka
sovittaa rikoksensa istumalla monta vuotta vankeudessa. Sillä katsokaa,
lapset, kaikki synti on yhdenarvoinen Jumalan edessä, me ihmiset vain
sanomme toisen synnin suureksi, toisen pieneksi. Ymmärrättekö sen,
pienokaiseni?
-- Niin, äiti, ymmärrän sen niin hyvin, -- vastasi vanhin tyttö,
vaaleatukkainen, lempeäsilmäinen kymmenvuotias, -- enkä koskaan,
koskaan tahdo ylvästellä ja pitää itseäni muita parempana. Sillä
silloin käyttäydyn niinkuin farisealainen, joka kiitti Jumalaa siitä,
että oli publikaania parempi; enkö tekisi niin, äitiseni?
-- Niin, olet aivan oikeassa, kultaseni, -- vastasi äiti lempeästi
hymyillen, -- farisealaisuuttahan se on, kun pitää itseään muita
parempana.
Elsa ei ollut sanonut mitään koko tämän keskustelun aikana. Kun äiti
sanoi sokeripalasien tai leivoksien ottamisen varkaudeksi, lyyhistyi
hän ja kumartui äkkiä katselemaan kuvaa salataksensa hämmästystään.
Sitten ei hän nostanut silmiään, vaan tuijotti itsepintaisesti pieniin
kuviin, jotka puseroissaan lykkäsivät käsikärryjä edessään tai
seisoivat kiviä louhimassa, ja kun äiti lopetti puheensa ja käänsi
lehden näyttääksensä uuden kuvan, luisui hän hiljaa sohvalta ja juoksi,
minkä vaan ehti, lastenkamariin kuulemattakaan, että äiti huusi hänen
nimeänsä.
Oi, kuinka äärettömän onneton hän oli! Hän hiipi nurkkaan sohvan ja
seinän väliin, istui lattialle ja purskahti itkuun niin katkeraan, että
hänen sydämensä oli kuin suuri kyynellähde, joka äkkiä tulvii yli
äyräittensä.
Nyt oli koko hänen elämänsä murtunut, ei hän koskaan enää voisi tulla
iloiseksi ja onnelliseksi. Sillä eihän ollut mahdollista, että saisi
anteeksi niin kauhistavan synnin; olihan hän varastanut, ja vielä
lisäksi valehdellut. Oi, se oli liikaa, ei koskaan kukaan ihminen ollut
tehnyt niin paljon syntiä kuin hän. "Pahantekijät", he olivat kyllä
varastaneet, mutta olivatko valehdelleetkin, se ei ollut niin varmaa,
ja sitten ei heillä ollut hyvää äitiä ja isää niinkuin hänellä, ja
kuitenkin oli hän tullut niin suureksi syntiseksi...
Ja pikku tyttö lyyhistyi nurkkaansa syntikuorman painostamana,
jommoista ei koskaan ennen ollut tuntenut. Nyt eivät enää mitkään
väärät verukkeet auttaneet, -- semmoiset kuin esim. että leivoksien
ottaminen, kun oli nälkä, ei ollut juuri mitään pahaa, tai että äiti
oli ollut hänelle liian ankara -- nyt hän näki syntinsä oikeassa
valossa, alastomana, inhottavana, ja hän voihkaili ääneen, ensikerran
tuntiessaan syyllisyyden tuskan sydämessään.
Istuessaan tuossa nyyhkien, hän kuuli oven avautuvan ja jonkun tulevan
huoneesen. Häntä vavistutti; tiesihän hän, että se oli äiti ja että
tunnustuksen hetki oli tullut. Mitä äiti sanoisi, kun saisi tietää,
kuinka syntinen hänen pikku tyttönsä oli. Hän ei koskaan voisi antaa
anteeksi, ei koskaan tulisi entiselleen, sen Elsa tiesi niin varmaan!
Ja pieni tyttöraukka kyykistyi kokoon vielä enemmän ja kätki kasvot
käsiinsä...
Silloin hän tunsi, kuinka äidin käsi tarttui häneen, nosti hänet
nurkasta ja vei sohvalle.
-- Kuinka on laitasi, tyttöseni? -- kysyi äiti lempeästi, asetti Elsan
sohvaan viereensä ja sulki hänet syliinsä, -- mikä on saattanut sinut
niin pahoille mielin, kerro äidille...
Elsa katsahti arasti äitiinsä. Tämän lempeä ääni teki hänen
tunnustuksensa melkein vieläkin raskaammaksi. Kuinka kauheata olisi
tuottaa omalle äidilleen niin raskasta surua! Mutta samalla tunsi hän,
että hänen nyt juuri _täytyi_ puhua.
-- Oi, äiti, on niin hirmuista, -- kuiskasi hän kasvot kätkettyinä
äidin syliin, -- otin eilen kolme leivosta ruokakammiosta, ja kun äiti
sitten kysyi, oliko kukaan meistä ottanut leivoksia, vastasin: "ei,
äiti, en minä!"