Rajaseudulla palteet pilvytten
loi synkkiä varjoja vesiin.
Rajaseudulla sankarit vartosivat
mikä turmio tulleekin esiin.
Isänmaatansa sinne suojaamaan
oli kulkenut uljas kansa,
ja se välkytti kirkkaita kalpojaan
vihamiehiä vuottaissansa.
Ja torvet ja rummut ne raikuivat
ja kummut ne kaikui vastaan,
sotajoukot kun saapuivat mahtavat
ja kuuluisat kuljennastaan.
Kodin vapaus — vallan tavoitus
veti joukkoja vastatuksin.
Tuliluikut tykkien, kanuunain
ne ammotti suutasuksin.
Vaan aivan alkaissa ammunnan
mies nuorekas joukosta nousi,
ja kun vallille asteli yksin hän,
hänen tukkansa tuulessa sousi.
Kuin kuusi min latvasta usvaa pois
on pyyhkinyt aamun loiste,
niin seisoi harjalla vallin hän,
sinisilmissä päivän toiste.
Ylös nosti hän päivässä päilyvän pään,
jota viillytti vilpas tuuli.
Sotajoukko se ylhäältä soinnahtavan
hymynhenkevän kuiskeen kuuli.
Isänmaatani armasta vastaan te
vihan kaunaa tahdotte kantaa.
Minä lempeni, työni ja henkenikin
isänmaalleni tahdon antaa.
Sen rannalla seison ja ruumiini
yli kulkien saatte sen voittaa.
Minut ampua saatte jos tahdotte,
teit' en tahdo vahingoittaa. —
Pian alkoi paukkua kanuunat.
Sota rauhansankarin kaatoi.
Ja joukkoa maansa puoltajain
vihamiehet mahtavat raatoi.
Heinäkuulla 1899.
Kumpumäen vanhukset.
Kumpumäen kivisellä kukkulalla
kaksi taloa on vieretyksin.
Vanhat vaarit tavallansa vakavalla
niissä elelevät ystävyksin.
Vuorotellen toisissansa talkohissa
valkohasten rengit, piiat käyvät.
Vuorotellen vaarit itse kaupungissa
liikeseikoistansa selvittäyvät.
Niinpä kerrankin on tullut kaupungista
toisen talon ukki illan suussa.
Vaan ei muista mainitakaan tuomisista,
niin on mieli myllertynyt muussa.
"Näätkös, Pekka, kuinka paljon rakastavat
Suomen kansaa suuret maailmassa!
Keisarille sanomaan he samoavat,
ett' on suomalaiset oikeassa.
Rautateitse palaavat he Suomen kautta,
Suomen kansa kilvan heitä kiittää.
Tullos rautatielle, meidänkin sen tautta
täytyy kiitoksemme heille liittää."
Pian toinen vaari ymmärtää jo toisen,
ottaa kiireisesti nutun, lakin,
alottaen sauvamarssin aikamoisen.
Toinen vaari pääsee sauvattakin.
Pitkin lehtotietä illan viileässä
ukit kiirehtivät kulkuansa, —
radan vierustalla ylikäytävässä
kaksin odottavat vieraitansa.
Vihdoin saapuu pitkä juna vihellellen,
jossa suuret herrat matkustavat.
Vaarit hattujansa kilvan huiskutellen
"eläköötä" heille kaijuttavat.
Kukitettu herra katsoo ikkunasta...
vaarit kumartavat hartahasti.
Toinen heistä, lakaten jo huutamasta,
"näkivätpäs!" kuiskaa riemuisasti.
Paljon kertomista riittää vanhuksilla
lapsillensa vierahista näistä.
Vierahatkin hauskimmilla muistelmilla
muistavat "ne kaksi yksinäistä."
1899.
Herra sensori.
Käy sensori taiten tarkastamaan
mitä poikanen hälle on tuonut,
mitä metsissä kuutamomatkoillaan
runoniekka on nuorekas luonut. —
Ja niissäkös lauluissa lauleltiin
yötaivaan tähdistä, kuista,
kevätlintuja lentoon laskettiin
syyskuutamon tummista puista!
Oli tyyntynyt tyyten tuulonen...
vaan puitten latvat ne huiski,
kävi lahdella karkelo aaltosten
ja ne rannalla hiljaa kuiski.
Ja impi se istui kaihoissaan
kotilahtosen rannalla yksin
Oh, eihän se yksin ollutkaan!
He istuivat vieretyksin.
Ja poikanen lemmekäs hervahtain
tytön jalkojen juureen heittyi...
koko maan sekä taivaan unhottain
hän armaansa helmaan peittyi. — —
"Koko maan sekä taivaan unhottain..."
Esivalta on myöskin maassa,
ja Jumala oikein uskovain
on taivaassa autuaassa.
Nämät ken voi eksyä unhottamaan,
kun jää tytön jalkojen juureen,
kapinallinen kelmi on kerrassaan,
on eksynyt syntiin suureen.
Herra sensori ankaran muodon saa,
viran puolesta toimeliaasti
hän velvollisuutensa oivaltaa —
rivin pyyhkivi tarmokkaasti.
1899.
Ihanteen etsijä.
Olen aatetta kauvan kaivannut,
joka lauluni lentoon saisi.
Olen katsonut kaihoten taivaat, maat,
mikä mieltäni innostaisi.
Valon kaihossa kauvan hapuilin,
vaan unhotin pohjolan päivän,
ajatusteni aalloissa uiskellen
koin huuhtoa mieleni häivän.
Minä kaihosin ihmisveljeyteen,
vaan naapuriveljiä vieroin,
ja veljeyskaihoni — kauhulla näin —
oli itserakkaus kieroin.
Isänmaalleni mieleni sitten soin,
se vanhakin vaikk' oli aate.
Sen pohjalle — ihmeeksi maailman —
oli aikeeni laittaa raade.
Isänmaassani astelin tarkastain
mun viljelystarhani juurta,
johon jotakin voisin nostattaa
eriskummaista, loistavan suurta.
Sitä juurta mä missään nähnyt en,
ja kun katselin kaihoisemmin,
olin ankara kurjasta synnystäin —
ja itseän taas minä lemmin.
Kun niin minun mieleni myllertäin
oman toivonsa tarhoja kitki,
kotimaani mä vaarassa silloin näin,
minä näin miten kansani itki.
Kotimaani mä vallassa vaaran näin,
mut kansani murheissaankin
oli jäyhä ja uljas ja maallensa
oli altis se uhrautumaankin.
Olen poikanen Suomen! Kansani on
kotimaassani luonani mulla.
Jäsen jäntevän heimoni olla ma saan,
ja tahdon sen verraksi tulla.
Oi, Suomeni, sulla on muinaisuus
maan kansojen kaunokaisin,
on kuin runo sorja ja sointuinen,
syvä, suuri ja ihanaisin.
Miten, kansani, kärsit ja kamppailit,
kulit kestäen kalman öissä,
vaan konsaan kirkasta kilpeäs et
ole tahrannut konnantöissä!
Olet itse sä korpesi kyntänyt,
et konsaan sortanut muita,
vaan sortoa vastaan taistellut
olet uljaita taisteluita.
Kun väistit kalpoja vierasten,
et kernaasti iskenyt vastaan.
Jos rauhassa toimia saanut et,
sodit silloin ainoastaan.
Sun rauhantoimesi loista ei,
vaan siksi ne onkin suuret.
Sun voimasi vahvana pohjana on
hyvän tunnon ja kunnon juuret.
Kivikummuista, korvesta, kansani, loit
sinä viljavat pellot ja niityt,
ja siksi sä kantelin, lauluines
niin lujasti maahasi liityt.
Vaan lauluissa, joittenka soinnussa on
humu kuusten ja kuiskeet tuulen,
tulet tunnen mä rintojen kaihoisten
ja Väinämön viisautta kuulen.
Kun taas sinä, kansani, laulaen
teet vaikeissa vaaroissa työtä,
ihanteeni ja onneni suurin on
sun työssäsi olla myötä.
Syyskuulla 1899.
Torpanpoika.
Minä olen pienosen torpan poika,
poikanen matala ja köyhä,
kivikosta, karikosta leipäni kaivan
eipä se elo ole löyhä.
Mulla on neitonen naapurissa,
sirkeäsilmä ja nuori.
Tupani kun korjaan, tyttönsä mulle
lupasi jo naapurin muori.
Kulkuritattari reppua kantaa,
paperia mulle näyttää:
"Kirjoita, talon sulle lahjaksi annan,
apuani tahdotko käyttää?"
Kaikkoa kauvaksi reppuriraukka,
kulkuriheittiö hurja!
Sulta en ikänäni "apua" mä huoli,
oloni jos ois kuin kurja.
Itse mä mökkini kuntoon laitan,
yli lahen purrella soudan,
onneni, lempeni lauluja laulan,
kultani kotihini noudan.
Viekas tattari vilkuen virkkaa:
"Maltahan, huutaja huima,
vien sinut soturiksi vieraalle maalle,
sielläpä elosi on tuima.
Vien sinut sinne ja kultasi tänne,
täällä sun kultasi nääntyy.
Mulle jos sydämesi, uskosi annat,
maireeksi matkasi kääntyy."
Pakene jo luotani kulkurikonna,
kaikkoa taakse aidan,
taikka sun, turkasen, tuttujes luokse
lintujen siivillä laitan!
Itse mä työstäni onneni etsin,
Luojani johtoon luotan,
Luojalta paulojes päästimeksi
apua ja turvaa vuotan.
Itse mä työstäni onneni etsin,
onneni tytölleni kannan,
itseni, tyttöni, Luoja jos sallii,
maalleni uhriksi annan.
Tampereella 1899.
Pohjolan neidet lännessä.
Mereltä neittä seitsemän
toi tuuli tullessaan.
He puitten varjoon istuivat
rannalle länsimaan.
Kajossa illan katsomaan
tulivat viiksisuut,
tulivat suuret ruunupäät
ja pienoisemmat muut.
Suloiset, sorjat neidet on,
vaan kenpä tiesi sen,
ne onko immet Vellamon
vai keijut ilmojen.
Vaan länsi heidän kaukaisen
sukunsa kuulla saa,
kun vetten taakse katsellen
he laulun kaijuttaa.
Se laulu kaihosointuinen
kainosti ilmoittaa:
etäällä pohjolassa on
yks ihanainen maa.
Sen lehdot veessä heijastuu
välillä vuorien,
ja taivas illoin, aamuisin
luo ruskon kultaisen.
On kansa siellä kunnokas
ja jäyhä toimissaan;
se korvesta on kyntänyt
valoisan viljamaan.
Ja taistot tuimat käynyt on
se nuijin, miekoinkin,
vaan ihanammat, suuremmat
runoin ja kantelin.
Se talviyöstä noussut on
suv'aamun säteilyyn;
sen laihot nosti latvojaan
jo päivän häikäisyyn. —
Niin pohjan neidet laulullaan
ihasti viiksisuut,
ihasti suuret ruunupäät
ja pienoisemmat muut.
Syyskuulla 1899.
Kotkankallio.